Pekka Nisula, Teuva
“Niin he sanoivat: “Usko
Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi” (Ap. t.16:31).
“Niin päätämme siis,
että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28).
“Jotka Jumalan voimasta
uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi
viimeisenä aikana”
(1 Piet.1:5).
Ei Jumala ole
epäjärjestyksen Jumala (1 Kor.14:33). Jumalallisia asioita on käsiteltävä hyvässä järjestyksessä. Ihmisen
kalleinta ja keskeisintä asiaa, pelastuskysymystä, käsiteltäessä on syntynyt
pelastusjärjestys (ordo salutis). Yleisesti ilmaisten tällä tarkoitetaan sitä
järjestystä, mitä Pyhä Henki noudattaa toimiessaan yksityisessä ihmisessä.
Kristuksen on myös saatava ihmiset osallisiksi siitä pelastuksesta, jonka Hän
on meille hankkinut. Meille ihmisille on aivan erikoisen tärkeää miten tämä
tapahtuu. Jos me näet tässä kohdassa erehdymme, menetämme autuuden huolimatta
siitä, että se Kristuksen toimivan ja alistuvan kuuliaisuuden kautta on
kaikille ihmisille ansaittu. Vähemmän merkitystä on sillä, nimitetäänkö sitä,
miten ihminen tulee osalliseksi Kristuksen ansaitsemasta pelastuksesta,
pelastuksen omistamiseksi vai pelastusjärjestykseksi, vai muuksi, kun vain nämä
sanat ilmaisevat todella sitä, mitä Raamattu asiasta opettaa. Meidän
kohdallamme ei voi olla olemassa mitään pelastuksen omistamista, jos kiellämme
sen pelastuksen hankkimisen, joka meillä on Raamatussa esitettynä.
Jumalan sanalla on voima
vanhurskauttaa (Room. 3:27-28), valaista (Ef. 1:18), kääntää ja
uudestisynnyttää (1 Piet. 1:23; Ps. 19:7-8; Jer. 23:29; 2 Tim. 2:25; Jaak.
1:18;1 Kor. 4:15; Gal.4:19), lahjoittaa usko ( Joh.1:7; 17:20; Room. 10:17;
1Kor. 3:5;Kol.1:5-6 ), tehdä eläväksi (2 Kor. 3:6; Ef.2:5; Fil. 2:16), pyhittää
(1Piet. 1:22), uudistaa (Ef. 4:2) ja säilyttää armossa ja uskossa (1
Piet.5:10). Vähän katekismuksen kolmannessa uskonkappaleessa Luther kirjoittaa:
"Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua
lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut oikeassa uskossa; niin kuin Hän koko
kristikuntaa maan päällä, kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa
Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa." Autuuden järjestyksestä
Luther sanoo: "Ensiksi ja ennen kaikkea kuule Jumalan sanaa, sitten usko
se, sitten toimi ja näin tulet autuaaksi. Ei totisesti ole Jumalasta se, joka
tämän järjestyksen kääntää ylösalaisin tai muuksi" (Kirkkopostilla 1,
403). F. G. Hedbergin opetus pelastusjärjestyksestä oli: "Kun kaikkine
kurjuuksinemme menemme uskossa armoistuimelle, ja omistamme syntien
anteeksiantamuksen --- sekä iankaikkisen vanhurskauden --- niin tulemme
armoitetuiksi vanhurskaiksi."
Pelastusjärjestysopin termit eivät ole sinänsä uusia, vaan niillä
on raamatullinen perustansa. 1600-luvun luterilaisuudessa armonjärjestyksellä
oli tarkoitus selittää Raamatusta luettavia pelastusopillisia käsitteitä, eli
armonjärjestystä pidettiin Raamatun
tätä asiaa koskevien avaintermien käsitteellisenä selvennyksenä. Ortodoksian
dogmatiikassa pelastusjärjestys oli
menetelmä selittää johdonmukaisesti, miten ihminen tulee autuaaksi.
Puhdasoppisuuden (Quenstedt) armonjärjestykseen kuului: kutsuminen,
valaistuminen, kääntyminen, uudestisyntyminen, katumus, vanhurskauttaminen,
uudistus, pyhitys, uskon ylläpitäminen ja säilyttäminen, ja kirkastus. Pääkohta armonjärjestyksessä on
kuitenkin aina Jumalan vanhurskauttamisjulistus, Kristuksen ansion hyväksi
lukeminen ja sitä seuraava syntien anteeksiantamus. Ilman vanhurskauttamista ei
ole mitään pelastusjärjestystä. Puhdasoppisuus tekee armonjärjestysopissaan
tarkan eron sen välillä, mihin ihminen kykenee ennen vanhurskaaksi julistamista
ja mihin sen jälkeen.
Pietisteillä
armonjärjestys oli suppeampi kuin ortodoksisilla teologeilla. Koska parannuksen
täytyi edeltää uskoa, ja uskon puolestaan tuli osoittaa voimansa
pyhityselämässä, muodostui näin kaava: parannus, usko ja pyhitys (Wegelius).
Arndtin kirjasta Totinen kristillisyys voidaan hahmottaa mystiikan
kolmivaiheinen tie: puhdistautuminen, valaistuminen ja sielun yhdistyminen
Jumalaan. Pietismi ymmärsi järjestyksen eri tavalla ja ajallisena prosessina
ihmisessä (parannus, usko, pyhitys), eli se on kronologisesti etenevä ja
psyykkisesti kuvattava prosessi. Esim. Schartaun samoin kuin Nohrborgin
armonjärjestyksessä on puhdasoppisuuden käyttämiä renkaita, mutta ne on
itsenäisesti muodosteltu sekä sisältöönsä että keskinäiseen suhteeseensa
nähden. Armon vaikutukset seuraavat ajassa toisiaan pitemmin tai lyhyemmin
väliajoin tapahtumatta silmänräpäyksessä, niin kuin puhdasoppisuus opetti.
Sitä mukaa kuin
vanhurskauttamisessa alkaa olla ajallisesti erilaisia vaiheita, alkaa myös
kirkon jäsenyys jakautua erilaisiin asteisiin. Pelastusjärjestys ihmisen
psykologisena kehitysprosessina on pikemminkin "lain järjestys", kuin
armonjärjestys. Pietismin mukaan pahin harhaluulo oli se, että ihminen voisi
tulla uskoon ja autuaaksi ilman heidän armonjärjestyksensä kokemista.
Kun käsitellään oppia
pelastuksen soveltamisesta, on lähdettävä Kristuksen suorittamasta
objektiivisesta sovituksesta, eli koko syntisen maailman vanhurskautuksesta.
Raamattu nimittäin perustaa kaiken, mitä se pelastuksen omistamisesta opettaa,
siihen jo takana päin olevaan, historiallisesti tapahtuneeseen tosiasiaan, että
Jumala on Kristuksen sijaishyvityksen kautta sovittanut ihmiset (maailman)
kanssaan (2 Kor.5:19). Jumalan viha ja ihmisistä langettama kadotustuomio ovat
täysin kumotut sen ansiosta mitä Kristus on sijaisena tehnyt ja kärsinyt (Room.
5:10,18). Sovitus on olemassa ennen mitään ihmisen taholta tulevaa toimintaa,
ja siitä riippumatta. Se on täysin valmis tosiasia (Room. 5:10). Samoin kuin
Jumala on julistanut itsessään vanhurskaan Kristuksen epävanhurskaaksi, samoin
Hän myös julistaa itsessään epävanhurskaan ihmisen Kristuksen tähden
vanhurskaaksi (Room. 4:5; Gal. 3:13; Fil. 3:9). Tämä perustuu sellaiseen
Jumalan mielentilan muutokseen, että Jumala sydämessään, jumalallisella
forumillaan, on antanut ihmisten syntien johdosta tuntemansa vihan vaihtua
anteeksiantamukseen.
Sanalla
‘vanhurskauttaminen’ on forenssinen merkitys, koska se tarkoittaa tuomiotointa
ja koska sen vastakohta on tuomio. Sana ‘vanhurskauttaa’ tarkoittaa Raamatussa
‘julistaa vanhurskaaksi’ (Ap. t. 13: 39; Room. 10:4). Sana on lakitermi ja
liittyy oikeustoimeen, jonka kautta tapahtuu tuomion julistaminen (Ps.32:1-2;
Jes.1:18; Room. 4:1-3; 1 Moos. 15:6). Forenssinen merkitsee sitä, että Jumala
langettaa ihmiselle vapauttavan tuomion, jossa tuomiossa ihmisen hyväksi
Kristuksen tähden luetaan ihmisen uskoessa Kristuksen vanhurskaus (5 Moos.
25:1; Ps. 32: 1-2)). Raamatun mukaan maailman sovituksen tapahtuma on kerta
kaikkiaan kaikkia tekijöitä myöten juridinen. Juridisia ovat Jumalan laki, lain
kirous, Kristuksen alistaminen ihmisille annetun lain alaiseksi, ihmisen
syyllisyyden ja rangaistuksen jumalallinen siirtäminen Kristuksen
kannettavaksi, rangaistuksen täytäntöönpano Kristuksen kohdalla, se
jumalallinen toiminto, jolla Jumala sovittaessaan maailman Kristuksen kautta
itsensä kanssa ei lukenut ihmisille heidän syntejään, ja siitä johtuen myös
sovituksen sana. Vanhurskauden ansaitseva syy on siis Kristuksen kautta
tapahtunut lunastus. Vaikuttava syy on koko Pyhä Kolminaisuus. Välikappaleina
ovat sana ja sakramentit, joiden kautta Kristuksen ansaitsema vanhurskaus
julistetaan nyt ihmisille uskon kautta vapaasti lahjana kuuluvaksi (Room. 3:22,
28). Kaikki lain teot on pidettävä erillään vanhurskautuksesta.
Pietismin hyökkäyksen
kohteena oli erityisesti puhdasoppisuuden forenssinen vanhurskauttamisoppi.
Osmo Tiililä sanoo: "Mutta kun Jumala vanhurskauttaa, Hän ei suorita
suinkaan vain jotakin näytelmää, jossa musta tehtäisiin valkoiseksi kääntämällä
näkökulmaa, vaan Hän ottaa samalla hetkellä ihmisen niihin käsiin, jossa musta
tehdään valkoiseksi, sillä Hän toteuttaa tahtoaan. Tämä ei tapahdu ihmisen
kohdalla hetkessä, vaan tulee päätökseen saatetuksi vasta rajan takana”
(Systemaattinen teologia s. 83, 85). Näin imputatiivinen vanhurskauttaminen saa
väistyä yksilön muuttumisen tieltä. Pietistien mukaan vanhurskauttaminen on
eettinen uudistus ja Jumalan lapseksi tuleminen todellista siirtymistä uuteen
elämään, ei suinkaan vain jonkinlainen suhteiden järjestely ihmisen
ulkopuolella (J. T. Beck).
Arndt ymmärtää
vanhurskauttamisen olevan reaalis-onttinen tapahtuma, missä Kristuksen
ominaisuudet siirtyvät uskovan ominaisuuksiksi. Hänelle Kristus on yhtäaikaa
sekä favor (suosio) että donum (lahja), mutta paino asettuu jälkimmäiselle. Kun
uskovan sisimmässä asuu Kristus, hänellä on koko vanhurskaus sielunsa sisimmässä.
Poissa olevaan Kristukseen kohdistuva usko ei riitä, sillä se jättää Arndtin
mukaan helposti uskovan uudistumatta (M. Repo: Pyhittävä yhteisö). Spener piti
kiinni forenssisesta vanhurskauttamisesta, mutta liitti siihen
uudestisyntymisen vaatimuksen. Spenerin ajatus oli: "Vanhurskauttaisiko
Jumala muka syntisiä?" (Schmidt 1984, 175). Kääntymys on Francken
vanhurskauttamisopin ydin. Se merkitsee yhtäältä ihmisen täydellistä
antautumista Jumalan pelastettavaksi, mutta toisaalta hänen tietoista ja aktiivista
omaa toimintaansa ratkaisevan askeleen ottamisessa. “Oppi Jeesuksen sijaisteon
nojalla syntisille luetusta vanhurskaudesta oli hukassa", sanoi Schäfer.
"Kirkkoa ei luo ja hallitse jokin uskonnollis-filosofinen idea,
vanhurskauttaminen", lausui A. Simojoki. Eckartkin oli sanonut, että
vanhurskaassa Jumala vaikuttaa itse vanhurskauden.
Pietismissä
vanhurskauttaminen ei enää olekaan koko Jumala-suhteen ilmaisu, vaan yksi vaihe
pelastusjärjestyksessä. Raamatussa vanhurskaaksi julistamisen perusta ei
kuitenkaan ole syntisen ihmisen vanhurskaus, ei lupaus elämän parannuksesta,
vaan yksin Kristuksen vanhurskaus (Fil. 3:9).
Vanhurskauttamisessa ei
ole asteita, vaan se on kertakaikkinen ja täydellinen. Sen määrä ei kasva, eikä
vähene.
Raamattu ei opeta, että
ihmiset yleisen sovituksen nojalla evankeliumiin uskomatta voisivat tulla
autuaiksi. Uskon kautta ihminen vanhurskautetaan (Room. 3:28), pelastetaan (Ef.
2:8), sovitetaan (2 Kor. 5:20), pyhitetään (Ef. 1:1) ja hän omistaa
anteeksiantamuksen (Apt. 10:43). Vanhurskauttava usko on Raamatun mukaan Pyhän
Hengen aikaansaama luottamus Kristuksen hankkimaan syntien anteeksiantamukseen
eli olemukseltaan vanhurskauttava usko on sydämen luottamusta (Joh. 3:16)
evankeliumissa tarjottuun armoon. Vanhurskauttava usko on vain väline, jolla
otetaan vastaan evankeliumin lupaama synnin päästö. Vanhurskauttava usko
on henkilökohtainen usko. Usko on
tarttumistoiminto, jonka kohteena on evankeliumin lupaus. Uskon varsinainen
objekti on evankeliumin lupaus Kristuksesta välittäjästä. Sen kohteena on vain
evankeliumi, ei laki (Gal. 3:12). Uskon syntymisen hetkellä syntinen ottaa
vastaan taivaallisen vapautustuomion. Pyhä Henki vaikuttaa uskon välillisesti
sanan julistuksen, kuulemisen, lukemisen ja miettimisen kautta. Pelastuksen
omistaminen tapahtuu vain siten, että syntien anteeksiantamus, joka on Jumalan
sydämessä, tarjotaan evankeliumin kautta ihmisille ja ihmiset puolestaan
ottavat sen vastaan uskon kautta (Ef.1:19). Kaikki riippuu siitä, että
säilytetään usko ainoana syntien anteeksiantamuksen omistamisen välineenä.
Tässä ei hyväksytä mitään, mikä edeltää uskoa, katumusta, synnintuntoa, eikä
mitään mikä seuraa uskoa, pyhitystä, hyviä tekoja, uskovan yhdistymistä Jumalan
kanssa jne. (Ef. 2:8-9). Jos näin ei tehdä, tulee koko kristillinen
pelastusjärjestys käännetyksi ylösalaisin ja siitä tulee kadotuksen järjestys.
Uskon osa
vanhurskautuksessa on kuitenkin vain se, että se tarttuu ihmisen ulkopuolella
olevaan vanhurskauteen. Usko, jonka kautta subjektiivinen vanhurskautus
toteutuu, tapahtuu tosin ihmisessä; eihän Pyhä Henki usko, vaan ihminen uskoo
Hengen vaikutuksesta (2 Tim. 2:7-12). Vaikka usko on ihmisessä, asetetaan se
kuitenkin vanhurskautuksessa kaiken sen vanhurskauden vastakohdaksi, mikä
ihmisessä on, eli ihmisen oman vanhurskauden vastakohdaksi (Room. 4:5; Fil.
3:9). Luther sanoo: "Minun tapana on paremmin käsittääkseni tämän asian
kuvitella, ettei sydämessäni ole mitään ominaisuutta, jota kutsutaan uskoksi
tahi ominaisuudeksi, vaan minä asetan niiden sijaan itse Kristuksen ja sanon:
Tämä on minun vanhurskauteni, itse Hän on ominaisuus, ja niin kutsuttu
muodollinen vanhurskauteni, jotta sitten vapautuisin lain ja töiden
katselemisesta."
Achrenius opettaa:
"Vasta elävä usko voi omistaa Jumalan armon." Pietismissä uskoa ei
käsitetty objektiiviseksi totena pitämiseksi, vaan omakohtaiseksi elämäksi, ja
sitä pidettiin takeena sovituksen omistamisesta. Arndt kirjoittaa: “Totinen
kristillisyys ei ole sanoissa, vaan elävässä uskossa” (Totinen kristillisyys).
Pietismissä pyrkimys elävään uskoon johtaa uskon ymmärtämiseen jonkinlaiseksi
suoritukseksi. Päähuomio kiinnittyy ihmisen tekoon. Pietistit varoittavat
rakentamasta vanhurskauttamista omien ajattelujen ja kuvitelmien varaan. Vain
Jumalan edessä murskattu ja katuva sydän, joka janoaa armoa, voi saada
Kristuksen veressä rauhan ja sovinnon, jonka Jumala antaa Kristuksen ansion
tähden ja ihminen ottaa vastaan elävällä uskolla (Kansanaho). Olav
Valen-Senstadt sanoo kirjassaan Ihminen kohtaa Jumalan: "Kuollut usko ei
saa aikaan mitään sisäistä muuttumista ihmisessä.--- Elävä usko johtaa sekä
kääntymiseen, että pyhitykseen Jumalan edessä." A. Simojoki
Paimenkirjeessään: "Oikea ja elävä usko on jumalallista elämää."
Valentin Ernst Löscher
(1673-1749) arvostelee pietistejä siitä, että he opettavat uskon
vanhurskauttavan aktiivisuudellaan, sillä, että se on olemukseltaan elävää ja
aktiivista. Heidän mukaansa uskoa ei tule tarkastella muutoin kuin aktiivisena
vanhurskauttamisessa ja edelleen heidän mukaansa elävä ja aktiivinen usko on jo
läsnä, ennen kuin Kristuksen vanhurskauteen tartutaan. Tämän ohella he
Löscherin arvostelun mukaan väittävät puhdasoppisten luterilaisten opettavan
vain kuollutta uskoa.
Vuonna 1541 Luther
torjui Regensburgin sopimuksen, johon sisältyi käsite elävä usko. Luther näki,
että katolinen kirkko ajoi termillä omaa vanhurskauttamisoppiaan, jossa uskoon
sisällytetään myös rakkaus. Tiililä väitti, että Lutherilla usko ja rakkaus oli
yksi ja sama asia, ja hän esitti itsekin, että usko liittyy rakkauteen
(Systemaattinen teologia II, s. 71). Melanchthon sanoo Apologiassa: "Mutta
pois kyllä suljetaan luottamus rakkauden eli tekojen ansioon.--- He omistavat
uskolle vanhurskauden ainoastaan rakkauden tähden. Itse asiassa he eivät ensinkään
omista vanhurskautusta uskolle, vaan ainoastaan rakkaudelle.--- Jos usko
rakkauden tähden vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen, tämä anteeksiantamus
jää epävarmaksi, koska me milloinkaan emme rakasta niin paljon kuin meidän
tulisi rakastaa, jopa me emme rakasta ensinkään, elleivät sydämemme pääse
varmuuteen siitä, että syntien anteeksiantamus on meille lahjoitettu".
Raamatussa ihmisen usko
psykologisena tilana ei kuitenkaan ole pelastava voima, vaan pelastuksen
perustus on uskon sisältönä oleva Kristus ja Hänen sovitustyönsä. Usko on elävä
sikäli kuin se tarttuu Kristukseen eli armolupaukseen. Se, että usko saa aikaan
hyviä tekoja, ei tee sitä eläväksi, vaan siten se osoittautuu ihmisten silmissä
eläväksi. Usko ei vanhurskauta sen tähden, että se ottaa vastaan, vaan sen
tähden mitä se ottaa vastaan, siis kohteensa tähden. Usko ei vanhurskauta
itsessään. Uskoa ei tule koskaan pitää pelastuksen ehtona. Luther sanoo:
"Ken aikoo kestää Jumalan tuomion edessä --- asettakoon tuomiota vasten
Kristuksen oman vanhurskauden --- tällaisessa uskossa hän pysyy tallella, ei
oman itsensä eikä tämän uskonsa tähden, vaan Kristuksen ja Hänen
vanhurskautensa tähden." Lutherille usko ei ole itsessään mitään, vain
luja pitäytyminen Kristuksen sovitukseen. Luther sanoo: "Usko tempaa
meidät irti itsestämme, itsemme ulkopuolelle, oman sydämemme ulkopuolelle, ja
vie meidät Kristuksen varaan." Vanhurskauttava usko suuntautuu pois
kaikesta omasta, ulkopuolellamme olevaan Kristukseen, Hänen tekoonsa.
Kun elämme vielä
lihassa, niin kristityssä asuu epäilys uskon rinnalla. Tähän liittyy myös oppi
Pyhän Hengen todistuksesta. Pietismissä Pyhän Hengen sisäistä todistusta
painottamalla on tahdottu rajoittaa uskomisen oikeutta sovituksen omistamisessa ja
uskonvarmuudessa. Pietistit ovat opettaneet ja väittäneet, että
vanhurskauttamisen, jotta se olisi oikea ja tosi, täytyy olla ihmisessä
sisäisesti, tunteissa. Kristuksen täytyy toteuttaa se meissä niin, että me
tunnemme ja koemme sen. Joachim Lange on opettanut tätä hyvin usein, kirjoittaa
Löscher. Spenerillä takeena sovituksen omistamisesta oli testimonium i n t e r
n u m (sisäinen todistus). Pietistit sanovat, että ihminen ei saa uskoa, ennen
kuin Henki antaa luvan, ennen kuin hän saa tuntea hengen vilauksen sydämessään.
"Ihminen ei voi sanoa olevansa sovitettu, ennen kuin hän tuntee olevansa
sovitettu", sanoo Laestadius.
Armolupauksiin
turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli pietismissä omatekoisen,
ei Herran antaman uskon tuntomerkki. "Tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä
Kristusta auttajakseen, kunnes Pyhän Hengen todistus lukitsee ja vakuuttaa
Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin --- Armontunteiden kadotessa
ihminen voi sisällisesti armon tunnotta luottaa sanassa oleviin lupauksiin.
Tämä on sanan päälle krossaamista, uskon ryöstämistä, jota petolliset kristityt
harjoittavat --- oikea kristitty kilvoittelee voittaakseen itselleen Kristuksen
sisällisen tunnon eli Pyhän Hengen todistuksen" sanoi Paavo Ruotsalainen.
Hedbergin järjestys olikin
päinvastainen. Koska Henki vaikuttaa sanassa, on ihmisen ennen kaikkea
uskottava sana, ja sitten hänellä on Hengen todistus itsessään. Hedberg pitää
vastustajien vikana tässä yhteydessä sitä, että he vaativat Pyhän Hengen
todistusta, ennen kuin sallivat ihmisen uskoa sanaan. "Hengen todistusta
ei voi saada, ellei ensiksi, vastoin kaikkea näkemistä ja tuntemista, usko
sanaan --- sillä joka Sanan uskoo, hän saa Pyhän Hengen --- joka ei sanaa usko,
vaan sisällisen valon perään kilvoittelee, hän saa Jumalan vihaa epäuskossa
kantaa, eikä löydä muuta kuin huikentelevaisia lentohengen vilauksia",
lausui Hedberg. Raamatun järjestys selviää 1 Joh. 5:10:stä. Ensin uskotaan se
todistus, jonka Jumala on antanut sanassaan Pojastaan, sitten ihmisellä on
todistus itsessään. Uskomista ei ole lykättävä, kunnes saa sisällisen
todistuksen. Vasta sanan uskomisen mukana saamme sisällisen todistuksen
(Ef.1:13; Hebr 11:4; 11:39; Room. 8:16). Hengen todistusta ei voi saada, ellei
vastoin kaikkia tuntemuksia usko sanaan. Pyhän Hengen todistus on täysin
riippumaton meidän omista mielentiloistamme ja tunteistamme. Ainaisesta Hengen
ja sanan välisestä yhtymyksestä seuraa, että Hengen ja sanan työ eivät ole
kaksi työtä eivätkä kahden erillisen vaikutuksen yhtymys, vaan ne ovat yksi
ainoa työ. Pyhä Henki ei tee yhtä ja sana toista. Koska Henki ei toimi erillään
sanasta, sen todistus ei ole koskaan välitön, vaan se tapahtuu aina sanan
kautta (1 Joh. 5:6; Joh. 6:63). Sanan ja Hengen erilleen joutuminen pietismissä
tulee esiin siinä, että Hengen ei enää ajatella vaikuttavan sanassa, vaan
vaaditaan, että julistajalla tulee olla Henki.
Uskovilla on Hengen
todistus itsessään, koska usko, joka luottaa Jumalan Poikaan, on Pyhän Hengen
työ sanan kautta (1 Tess. 1:5-6).
Hedberg lausuu, että
lihallisten ihmisten vika ei ole siinä, että he uskovat liian pian tai liian
helposti, vaan siinä etteivät usko ollenkaan Kristukseen, vaan luottavat
itseensä.. Jokainen lainomainen vaatimus estää syntistä soveltamasta Jumalan
armoa omakohtaisesti. Apologia: "Usko sovittaa ja tekee meidät
vanhurskaiksi Jumalan edessä, milloin hyvänsä uskon kautta tartumme Jumalan
lupaukseen." Raamatun oppi on, että milloin ja miten sana tapahtuneesta
sovituksesta kohtaakin ihmiset, lausuttuna, luettuna ja sydämessä liikkuvana,
silloin kohtaa heidät syntien anteeksiantamus (Room. 10:14; Joh. 5:39; 17:20).
Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset uskoisivat heille tarjottuun syntien
anteeksiantamukseen, ja näin omistaisivat sen uskon kautta. Pieper sanookin,
että ne, jotka eivät uskalla omistaa Jumalan armoa uskossa, tekevät Jumalan
valehtelijaksi (Ef. 1:13; Hebr. 11:4, 39; Gal. 3:14; Apt. 19:2). Jos Pyhän
Hengen todistus asetetaan rajoittamaan uskomisoikeutta, jos vaaditaan
sisällistä lupaa, ennen kuin saa uskoa, silloin on uskon varmuus mennyttä, ja
kumminkin Raamatun mukaan usko sisältää varmuuden (Hebr. 10:22, 19; Room 4:21;
2 Tim. 1:12; Hebr. 4:3; Ap. t. 17:31). Pietistien mukaan on olemassa kuollutta
tietoa, joka rakentuu yksinomaan ymmärryksen ja tahdon varaan. Hedbergille muka
riittää, että ihminen tietopuolisesti tietää olevansa syntinen ja sellaisena
uskoo Kristukseen, kuului syytös. Pietismin mukaan vain sisälle sydämeen
päässeestä sanasta oli hyötyä. Se, että usko on myös tietoa, käy ilmi Joh.
17:3:sta ja siitä, että uskovaa kutsutaan valaistuksi ja ymmärtäväiseksi, ja
että epäuskoa sanotaan sokeudeksi. Ei voi suostua ja luottaa asiaan, joka on
tuntematon. Usko nojaa yksin ilmoitettuun sanaan perustuksenaan. Tietouskoa
vikoilevaan syytökseen Hedberg itse sanoo: "Autuaaksi tekevä usko ei ole
mikään pelkkä tieto Jumalasta ja Hänen sanastaan tai suostumus siihen.
Sellaista kuollutta historiallista tietouskoa emme ole koskaan opettaneet. Vaan
se on Jumalan Hengen, evankeliumin kautta vaikuttama elävä ja luja luottamus
Jumalan armoon ja syntien anteeksiantamukseen Kristuksen kautta. Siinä ei mennä
uskomisessa Pyhän Hengen edelle, vaan juuri Pyhä Henki vaikuttaa sanan kautta
tämän uskon (John. 6:63).” Pieper sanoo dogmatiikassaan: "Usko on tietoa
(notitia), myöntymistä (assensus) ja luottamusta (fiducia). Historiallinen
tieto (notitia historica), joka luonnollisella ihmisellä voi olla, ei ole
pelastuksen osa, jos assensuksella tarkoitetaan vain luonnollisista syistä
johtuvaa suostumusta evankeliumiin, ei sekään ole pelastuksen osa, koska usko
syntyy 1 Kor. 2:5:n mukaan. On sanottava, että vanhurskauttava usko (fides
justificans) aina edellyttää ulkonaista tutustumista evankeliumiin. (Kukaan ei
voi uskoa, sitä mitä ei tiedä). Mutta jos tiedolla (notitialla) tarkoitetaan
Pyhän Hengen aikaansaamaa Kristuksen tuntemista, ilmaisu merkitsee koko
vanhurskauttavaa uskoa (fiducia). Jos myöntymisellä (assensuksella) ei
tarkoiteta luonnolliselta pohjalta nousevaa myönnytystä, evankeliumin
armolupaukseen, silloin sekin merkitsee fiduciaa vanhurskauttavaa uskoa.
Tarpeetonta on notitian, assensuksen ja fiducian sikäli kuin ne ovat Pyhän
Hengen aikaansaannosta, erottaa vanhurskauttavan uskon eri osiksi. Kuvataanhan
näillä samaa asiaa, Pyhän Hengen aikaansaamaa uskoa Kristukseen sanan välityksellä eri näkökulmista." Käsitteitä
tieto ja myöntyminen käytetään Raamatussa itsenäisesti merkitsemään autuaaksi
tekevää uskoa, tarkoittaen Pyhän Hengen vaikuttamaa Kristuksen tuntemista ja
suostumusta evankeliumin armonlupauksiin. Näin ollen usko-käsitettä voidaan
käyttää merkityksessä ‘pitää totena’ tai ‘suostua’, kunhan sille annetaan oikea
sisältö.
Löscherin mukaan
objektiivinen sana vaikuttaa ensin ihmisen ymmärrykseen, ja sen jälkeen
sydämeen, jossa se aiheuttaa sisäisen muutoksen. Hän näki uudestisyntyneiden
teologian virheen siinä, että se syrjäytti Jumalan objektiivisen ilmoituksen
uskonelämän kustannuksella. Jumalan vaikutus ei riipu ihmisen hurskaudesta,
vaan sanan voimasta. Oikea usko pysyttelee ilmoitetun sanan piirissä ja nojaa
yksin siihen perustuksenaan. "Se, joka pysyy siellä, missä Jumala on
sanonut kohtaavansa meidät, on turvassa" sanoi Luther. Jumalan sana on
elävä, eikä kuolema voi sitä niellä. Sanan säilyessä säilyt siis sinäkin.
Pietismin korostus
pyhityskilvoittelun kiinteästä kuulumisesta pelastusprosessiin, piti ihmistä
tuskaisessa murheessa, lohduttomissa ponnisteluissa ilman pelastusvarmuutta,
kun ei koskaan voida tietää onko tehty tarpeeksi. Uskovaiset voivat olla varmat
autuudestaan ja vanhurskautuksestaan (Room 5:1; 8:41,Yksim. ohje 528, 9). Raamattu
opettaa uskossa kestämisestäkin puhuessaan, Jumalan yksinomaista vaikutusta
(Ef. 1:19, 20; 1 Piet. 1:5; Joh. 10:28-30; Fil. 1:6; 1 Tess. 5:24; 2 Tess.
3:3). Samoin kuin ensimmäinen lain ja evankeliumin erottaminen, samoin myös
jatkuva halki koko elämän kestävä erottaminen, jonka kautta kristitty pysyy
kristittynä on kokonaan ihmisen mahdollisuuksien ulkopuolella. Fil. 2:12 :ssa
ei sanota sitä, että kristitty voisi
itse pysyä uskossa, vaan se on kohdistettu lihallista itseluottamusta vastaan,
ettei ihmisen pelastus muka riippuisi yksin Jumalan armovaikutuksesta, vaan
myös ihmisen suhtautumistavasta. Jumala on se, joka vaikuttaa sekä tahtomisen
että tekemisen, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi, sanoo Raamattu. Luther
sanoo kestävyydestä: "Asia ei ole ihmisen varassa, joka tahtoo, vaan
Jumalan joka ylläpitää." (WA, 5. 427). Lankeemus uskosta on jo tapahtunut,
jos ihminen sydämessään ja Jumalan edessä on sitä mieltä, ettei hänen
pelastuksensa ole ainoastaan Jumalan armollisen käden varassa, vaan riippuu myös
hänen omasta suhtautumisesta Apologia. Kun Raamatun perusteella pidetään kiinni
sekä armon yleisyydestä, armon vaikuttavuudesta, että yksin armosta, kysytään
miksi eivät sitten kaikki ihmiset käänny (Daavid / Saul). On vastattava, että
tämä on salaisuus, joka ei tässä elämässä ratkea. Se kuuluu Jumalan
tutkimattoman tahdon piiriin (Room 11: 33.34). Me pitäydymme Raamatun selviin
sanoihin armon yleisyydestä eli, että
se koskee kaikkia ihmisiä. Luther kirjoittaa Sidottu ratkaisuvalta kirjassaan:
"Omasta puolestani tietenkin tunnustan, että minä en vaikka se olisikin
mahdollista, soisi itselleni annettavan vapaata ratkaisuvaltaa tai että minun
valtaani jätettäisiin jotakin sellaista , jolla minä voisin pyrkiä pelastusta
päin --- Nyt sitä vastoin kun Jumala on ottanut autuuteni minun oman ratkaisuni
ulkopuolelle, pidättänyt sen oman ratkaisunsa varaan ja luvannut varjella
minut, ei omien tekojeni ja juoksemisieni vuoksi, vaan oman armonsa ja
laupeutensa tähden, niin minä saan olla levollinen ja varma siitä, että Hän on
uskollinen eikä puhu minulle valhetta ja että Hän lisäksi on niin voimakas ja
suuri, etteivät mitkään riivaajat eikä onnettomuudet kykene Häntä kukistamaan
tai minua Hänen käsistään ryöstämään (John. 10:28)."