Johannes Bäck, kirkkoherra (1850-1901)
“Sillä tapahtuu, niin kuin tapahtui, kun mies matkusti
muille maille: hän kutsui palvelijansa ja uskoi heille omaisuutensa; Yhdelle
hän antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen
kykynsä mukaan, ja lähti muille maille. Se, joka oli saanut viisi leiviskää,
meni kohta ja asioitsi niillä ja voitti toiset viisi leiviskää. Samoin kaksi
leiviskää saanut voitti toiset kaksi. Mutta yhden leiviskän saanut meni pois ja
kaivoi kuopan maahan ja kätki siihen herransa rahan. Pitkän ajan kuluttua
näiden palvelijain herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa. Silloin
tuli se, joka oli saanut viisi leiviskää, ja toi toiset viisi leiviskää ja
sanoi: ’Herra, viisi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset viisi
leiviskää minä olen voittanut’. Hänen herransa sanoi hänelle: ’Hyvä on, sinä
hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen
sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’ Myös se, joka oli saanut kaksi
leiviskää, tuli ja sanoi: ’Herra, kaksi leiviskää sinä minulle uskoit, katso,
toiset kaksi leiviskää minä olen voittanut’. Hänen herransa sanoi hänelle:
’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut
uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’ Sitten
myös se, joka oli saanut yhden leiviskän, tuli ja sanoi: ’Herra, minä tiesin
sinut kovaksi mieheksi; sinä leikkaat sieltä, mihin et ole kylvänyt, ja kokoat
sieltä, missä et ole eloa viskannut. Ja peloissani minä menin ja kätkin sinun
leiviskäsi maahan; katso, tässä on omasi.’ Mutta hänen herransa vastasi ja
sanoi hänelle: ’Sinä paha ja laiska palvelija! Sinä tiesit minun leikkaavan
sieltä, mihin en ole kylvänyt, ja kokoavan sieltä, missä en ole viskannut.
Sinun olisi siis pitänyt jättää minun rahani rahanvaihtajille, niin minä
tultuani olisin saanut omani takaisin korkoineen. Ottakaa sentähden leiviskä
häneltä pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää. Sillä jokaiselle,
jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä
otetaan pois sekin, mikä hänellä on. Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos
pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys’” (Matt. 25:14-30).
Herra Jeesus puhuu vertauksen tapaan miehestä, joka,
ennen ulkomaille lähtöänsä, jätti tavaransa palvelijoille hoidettaviksi. Yksi
sai viisi leivistää, toinen sai kaksi ja kolmas yhden leiviskän. Annettaessa
katsottiin heidän erilaista kykyään hoitaa heille uskottua tavaraa. Sen jälkeen
matkusti heidän herransa pois pitkäksi ajaksi.
Mitä tarkoittaa nyt tämä vertaus? Mies, joka matkusti
ulkomaille, on epäilemättä Herra Jeesus itse, joka, vaikka Hän lupauksensa
mukaan tosin on sekä jumalallisen että ihmimillisen luontonsa puolesta omiensa
luona, kuitenkin samalla istuu Isän oikealla puolella taivaassa ja sen tähden
ei myöskään näkyvässä muodossa seurustele uskovainsa kanssa. Matka ulkomaille
tarkoittaa Herran taivaaseen astumista, kotia tuleminen Hänen tulemistansa
tuomiolle. Palvelijat, joille nuo eri leiviskät jätettiin hoidettaviksi, ovat
etusijassa kaikki sananpalvelijat, mutta muuten myöskin kaikki kristityt.
Leiviskät ovat sana ja pyhät sakramentit, Pyhän Hengen lahjat, niin, vieläpä
kaikki luonnolliset lahjat, niin kuin ruumiin- ja sielun voimat, maalliset
tavarat ja muu sellainen, mitä kristityllä on. Että yksi palvelijoista sai
viisi leiviskää, toinen kaksi ja kolmas yhden, tarkoittaa sitä lahjojen eri
määrää, jonka eri ihmiset saavat. Tämä erilaisuus riippuu siitä erilaisesta
kyvystä, joka ihmisillä on vastaanottamaan ja hoitamaan Jumalan lahjoja, jonka
niiden jakaja paraiten tuntee. Eikä se olisikaan ruumiille, s.o. seurakunnalle
hyödyksi, jos kaikilla jäsenillä olisivat samat lahjat ja kyvyt. Moninaisuus on
tässä hyödyllinen, kun vaan yhteys vallitsee moninaisuudessa. Apostoli Paavali
kirjoittaa tästä laajasti 1 Kor. 12:ssa: “Armolahjat ovat moninaiset, mutta
Henki on sama; ja seurakuntavirat ovat moninaiset, mutta Herra on sama; ja
voimavaikutukset ovat moninaiset, mutta Jumala, joka kaikki kaikissa vaikuttaa,
on sama. Mutta kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi. Niinpä
saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen
vaikutuksesta; Toinen saa uskon samassa Hengessä, toinen taas
terveeksitekemisen lahjat siinä yhdessä Hengessä; toinen lahjan tehdä
voimallisia tekoja; toinen profetoimisen lahjan, toinen lahjan arvostella
henkiä; toinen eri kielillä puhumisen lahjan, toinen taas lahjan selittää
kieliä. Mutta kaiken tämän vaikuttaa yksi ja sama Henki, jakaen kullekin
erikseen, niin kuin tahtoo. Sillä niin kuin ruumis on yksi ja siinä on monta
jäsentä, mutta kaikki ruumiin jäsenet, vaikka niitä on monta, ovat yksi ruumis,
niin on Kristuskin” (1 Kor. 12:4-12).
Nämä apostolin sanat selittävät meille sekä lahjojen
moninaisuuden Kristuksen kirkossa että yhteyden tässä moninaisuudessa.
Jokaisella jäsenellä on erityinen tarkoituksensa ja tehtävänsä ja sen tähden
myöskin erityiset lahjansa; mutta kaikki jäsenet yhteensä muodostavat ruumiin.
Jos yhtäkin jäsentä puuttuu, niin ei ruumis enää ole täydellinen ja muut
jäsenet kärsivät siitä. Sama elinvoima virtaa myös kaikissa eri jäsenissä. Sen
tähden ei kenenkään tarvitse ajatella: Koska minulla ei ole samoja lahjoja kuin
sillä tai sillä jäsenellä, niin en ole osallinen Kristuksesta. Apostoli sanoo
tästä: “Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi,
olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme
saaneet juoda samaa Henkeä. Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on
siinä monta. Jos jalka sanoisi: “Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen”, niin
ei se silti olisi ruumiiseen kuulumaton. Ja jos korva sanoisi: ’Koska en ole
silmä, en kuulu ruumiiseen’, niin ei se silti olisi ruumiiseen kuulumaton. Jos
koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Jos taas kokonaan kuulona,
missä silloin haisti? Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin niistä,
ruumiiseen, niin kuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä
jäsenenä, missä sitten ruumis olisi? Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja
ainoastaan yksi ruumis” (1 Kor. 12:13-20). Saman luvun jakeessa 27 sanoo
apostoli: “Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen
jäseniänsä” (1 Kor. 12:27).
Kaikesta tästä käy selville, että sikäli kuin kysymys
osallisuudesta pelastusaarteisiin Kristuksessa, ei Kristuksen kirkossa ole tätä
moninaisuutta lahjoissa. Eri jäsenillä Kristuksen ruumiissa on erilaiset
lahjat, syystä että niillä on erilaiset tarkoituksetkin, mutta saman ruumiin
jäseninä ovat ne yhdistetyt samaan päähän. Älköön sen tähden kukaan ajatelko,
että toisella on enemmän Kristuksen vanhurskautta kuin toisella. Uskon
omistamisessa vallitsee erilaisuus, sillä toisella on vahvempi usko kuin
toisella; mutta vähimmälläkin uskolla on Kristus kokonansa sekä koko Hänen
ansionsa ja vanhurskautensa. Tämä on tarkoin huomattava, jotta ei kukaan
lahjojen erilaisuudesta puhuttaessa ajattelisi, että hänellä on pienempi osa
Kristuksen ansiosta kuin muilla. Me emme myös tulekaan toimeen Kristuksen vanhurskauden
osilla. Suurin osa siitä on riittämätön, meillä täytyy olla se
kokonaisuudessaan.
Kun sen tähden mies Vapahtajan vertauksessa erilailla
jakoi tavaransa, niin ei tätä saa siten selittää, että Herra Kristuskin antaa
iankaikkisen elämän aarteista enemmän toiselle kuin toiselle, ja että ihmisten
uskollisuus sitten oikeuttaa yhä suurempaan osallisuuteen niistä. Sellainen
selittäminen muuttaisi evankeliumin opin teko-opiksi ja vapaan armon töitten ansioksi.
Kuten jo olen huomauttanut, on erilaisuus jakamisessa olemassa vain niiden
lahjojen suhteen, jotka kirkon jäsenille ovat tarpeen vaatimat, voidaksensa
suorittaa ne erityiset tehtävät, jotka Herra heille on antanut. Niinpä esim.
tarvitsee opettaja suuremman Jumalan sanan taidon kuin hänen kuulijansa. Hänen
täytyy myöskin tulla puetetuksi erityisillä lahjoilla ja voimilla, voidaksensa
siten suorittaa sen erityisen tehtävän, jonka hän on osaksensa saanut. Perheen
isä ja isäntä tarvitsee toisenlaisia ominaisuuksia ja lahjoja kuin esim.
palvelija. No niin, yhdellä on tarpeen viisi leiviskää, kun toinen tulee
toimeen kahdella ja kolmas ainoastaan yhdellä. Ja mitä me näin tarvitsemme sekä
täyttääksemme maallisen kutsumuksemme että ennen kaikkea velvollisuutemme
Jumalan palvelijoina, kukin erityisessä asemassaan, sen kaikki me saamme
Herralta. Jo syntymisessä panee Hän luontoomme monta jaloa lahjaa, jotka sitten
suureksi osaksi määräävät asemamme elämässä. Mutta sitä paitsi saamme me
myöskin Hengen armolahjoja, uskon, toivon, rakkauden, viisauden, taidon,
kärsivällisyyden ja muuta senkaltaista, mikä meille on tarpeen sekä Jumalan
valtakunnan että kansalaisyhteiskunnan jäseninä. Se olisi totuuden
loukkaamista, jos sanottaisiin, että kaikki ovat varustetut yhtäläisillä
lahjoilla; mutta samoin olisi laita, jos joku sanoisi, ettei hän ole saanut
mitään lahjaa Herralta. Ellet olekaan saanut paljoa, niin on sinulle kuitenkin
lahjoitettu ainakin yksi leiviskä. Pidä vaan huolta siitä, että käytät sen
oikein.
Sillä Jumalan lahjoja, sekä hengellisiä että
ruumiillisia, voidaan käyttää kahdella tavalla, joko oikein tai väärin. Samoin
on tietysti myöskin iankaikkisen elämän aarteiden laita. Sen tähden kirjoitti
apostoli Paavali korinttolaisille: “Hänen työtovereinaan me myös kehoitamme
teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi” (2 Kor.
6:1). Samankaltainen varoitus on luettavanamme Hebr. 12:15:ssä, jossa sanotaan:
“Ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi
Jumalan armosta, “ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään
häiriötä”, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi” (Hebr. 12:15).
Tästä varoittaa myöskin Juudas, Jeesuksen Kristuksen
palvelija, kirjoittaessaan:
“Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa
teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa
teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille
annettu. Sillä teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä, joiden jo
aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka
kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan
valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen” (Juud. 3-4). Näillä viimeksi mainituilla sanoilla antaa Juudas meille
neuvon oikeasta tavasta käyttämään Jumalan pelastusarmoa Kristuksessa
Jeesuksessa. Apostoli Paavali tekee samoin, kun hän kirjoittaa
Efesolaiskirjeessään: “Muistakaa sentähden, että te ennen, te lihanne
puolesta pakanat, jotka olette saaneet ympärileikkaamattomien nimen niiltä,
joita, lihaan käsillä tehdyn ympärileikkauksen mukaisesti, sanotaan
ympärileikatuiksi. Että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla
Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman
Jumalaa maailmassa. Mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te,
jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä. Sillä hän on
meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän,
nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen
lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi,
tehden rauhan. Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te
olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain
perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:11-15,
19, 20). Näiden sanojen mukaan piti uskovaisten Efesossa käyttämän Jumalan
pelastusarmoa Kristuksessa niin, että he aina muistaisivat, mitä he ennen olivat
olleet ja mitä he Jumalan armon kautta nyt olivat. Myöskin Hebrealaiskirje
opettaa meille, kuinka meidän tulee käyttää lunastusarmoa Kristuksessa. Siinä
sanotaan muun muassa: “Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen,
että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän
on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen
lihansa, kautta, ja koska meillä on ’suuri pappi, Jumalan huoneen haltija’,
niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän
vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä
pestynä; pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi
lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme
rakkauteen ja hyviin tekoihin” (Hebr.10:19-24).
Kaikkien näiden sanojen mukaan tulee meidän käyttää
Herran Kristuksen ansaitsemaa ja kasteessa meille lahjoitettua autuutta niin,
että sen uskolla vastaanotamme ja uskossa säilytämme ja käytämme sitä. Mutta
tehdä tämä ei ole muuta kuin Kristuksen tähden uskoa synteinsä
anteeksiantamuksen ja autuutensa. Tässä on kristinuskon olemus. Joka ei usko
synteinsä anteeksiantamusta ja autuuttansa Kristuksessa, hän ei käytä oikein
Jumalan armoa eikä myös vielä ole oikea kristitty. Se, mitä Kristus on tehnyt
ja kärsinyt hänen pelastukseksensa, ei ole hänelle mistään arvosta. Samoin hän
suhtautuu Jumalan Hengen todistukseen Kristuksesta sanassa ja sakramenteissa.
Hän tekee tämän todistuksen valheeksi ja tallaa siten kalliit
armonvälikappaleet jalkojensa alle. On kuin hän sanoisi Kristukselle: “Kuulen
kyllä sanasta, että Sinä olet kärsinyt ja kuollut minun puolestani, mutta minä
en usko sitä enkä myöskään pidä Sinun ansiotasi missään arvossa.” Ken ei
ymmärtäisi tämän olevan hirmuisen synnin, joka ei suinkaan jää rankaisematta.
Ja rangaistus? Se ei ole isompi eikä vähempi kuin koko autuuden menettäminen.
Sillä kun epäuskossa työntää Jumalan armon ja pelastuksen aarteet pois
tyköänsä, menettää ne myöskin.
Jos siis tahdomme viimeisenä päivänä seisoa
nuhteettomina ja puhtaina Herran Jeesuksen edessä, niin tulee meidän ahkeroida,
että käymme ahtaasta portista sisälle, s.o. uskossa vastaanotamme pelastuksen
armon. Omien töittemme ja ponnistustemme kautta emme koskaan voi tulla
nuhteettomiksi Herran edessä. Herra sanoo Jeremian kautta: “Vaikka pesisit
itsesi saippualla ja käyttäisit paljon lipeätä, saastaiseksi jää sittenkin
sinun syntisi minun edessäni, sanoo Herra, Herra” (Jer. 2:22). Oma
vanhurskautemme ei koskaan voi peittää hengellistä alastomuuttamme. Siitä
lausuu profeetta Jesaja:
“Sillä vuode on oleva liian lyhyt ojentautua ja peitto
liian kaita kääriytyä” (Jes. 28:20).
Yhtä vähän kuin Israelin lapset pääsivät Kaanaan
maalle oman kelvollisuutensa tähden, yhtä vähän pääsee joku taivaaseen oman
vanhurskautensa tähden. Tässä toteutuvat todella Mooseksen Israelille lausumat
sanat: “Kun Herra, sinun Jumalasi, työntää heidät sinun tieltäsi, niin älä
ajattele sydämessäsi näin: ’Minun vanhurskauteni tähden Herra on tuonut minut
ottamaan tämän maan omakseni’. Sillä näiden kansojen jumalattomuuden tähden
Herra karkoittaa heidät sinun tieltäsi. Et sinä vanhurskautesi ja
oikeamielisyytesi tähden pääse ottamaan heidän maatansa omaksesi, vaan näiden
kansojen jumalattomuuden tähden Herra, sinun Jumalasi, karkoittaa heidät sinun
tieltäsi ja täyttääksensä, mitä Herra valalla vannoen on luvannut sinun
isillesi, Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille. Tiedä siis, ettei Herra, sinun
Jumalasi, sinun vanhurskautesi tähden anna sinulle tätä hyvää maata omaksesi;
sillä sinä olet niskurikansa. Muista äläkä unhota, kuinka sinä erämaassa
vihoitit Herran, sinun Jumalasi. Siitä päivästä alkaen, jona sinä lähdit
Egyptin maasta, aina siihen saakka, kun te tulitte tähän paikkaan, te olette
niskoitelleet Herraa vastaan” (5 Moos. 9:4-7).
Ainoa, mikä meidät tekee nuhteettomiksi ja puhtaiksi,
on Kristuksen vanhurskaus, uskolla omistettuna. Ainoastaan Jeesuksen
Kristuksen, Jumalan Pojan, veri puhdistaa meidät kaikista synneistä.
“Ei paastos, rukoukses, Ei kirkonkäyntisi, Ei virtes,
huokaukses, Ei huutos itkusi. Ei katumukses, eikä Sun parannuksesi Voi auttaa;
ain’ on reikä Sun pukimessasi. Sun oma hurskautes Ei ehjä olla voi, Peritty
saastaisuutes Sen syöpi, niin kuin koi.”
Pitäkäämme sen tähden vaaria, ettemme “jää
osattomiksi Jumalan armosta” (Hebr. 12:15), sillä “kuinka me voimme
päästä pakoon, jos emme välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta, jonka Herra
alkuaan julisti ja joka niiden vahvistamana, jotka olivat sen kuulleet,
saatettiin meille” (Hebr. 2:3). Ensimmäinen tehtävämme on oleva, että
uskossa Jeesukseen vastaanotamme armon; toinen, että uskon kautta säilytämme ja
nautimme sitä, ja kolmas, että uskossa vaellamme niin kuin Jumalan lasten sopii
ja tulee. Tässä on meidän pitäminen vaaria, ettemme vedä Herramme Jeesuksen
Kristuksen armoa haureuteen. Mutta yhtä paljon on meidän karttaminen erästä
toista vaaraa, sitä nimittäin, että vähitellen alamme kyllästyä Jumalan armoon
ja evankeliumin oppiin, niin kuin, valitettavasti kyllä, monen on käynyt.
Sydämemme ajatus on Jumalan armon kautta oleva sama kuin apostoli Paavalinkin: “En
minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain
kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut” (Gal. 2:21). Vain siinä
tapauksessa, että tämä aina saa olla Pyhän Hengen meissä vaikuttama päätös,
voimme sekä elämässä että kuolemassa ja viimeisen tuomion päivänä seisoa Herran
edessä nuhteettomina ja puhtaina Hänen tulemisessansa.
Jos nyt armon vastaanottaminen ja siitä jatkuvasti
eläminen on ainoa elinehto autuudellemme, niin seuraa siitä, että meidän mitä
huolellisimmin tulee ahkeroida kasvamista armon oikeassa tuntemisessa, kun
uskon kautta Kristukseen olemme siihen tulleet. Jumala joka on antanut meille
autuuden tunnon meidän synteimme anteeksi antamiseksi, tahtoo, että siinä
kasvamme. Paikallaan pysyminen tässä suhteessa on taantumista, ja taantuminen
päättyy viimein sillä, että meillä kalliista leiviskästä on jäljellä
korkeintaan ainoastansa tyhjä järjentieto. Sen vuoksi kirjoitti apostoli
Pietari valituille muukalaisille: “Ja kasvakaa meidän Herramme ja
Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänen olkoon kunnia
sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään” (2 Piet. 3:18).
Mutta kuinka tämä tapahtuu? Siten, että Hengen
valaistusta rukoillen ahkerasti käytetään armonvälikappaleita, ennen kaikkia
Herran sanaa, sekä Jumalan armon kautta koetetaan panna sen kalliita totuuksia
elävään käytäntöön. Joka niin tekee, hän saa ensin saamiinsa leivisköihin
lisätä vielä useampia muita, kun sitä vastoin se, joka tämän laiminlyö ja
kaivaa leiviskänsä maahan, pian menettää sen.
Mitä nyt olemme sanoneet Jumalan sanan ja armon
elävästä tuntemisesta, koskee muitakin leivisköitä, jotka Herra on meille
antanut. Kaikesta mitä olemme Jumalalta saaneet, olemme velvolliset Hänelle
tiliä tekemään, sen tähden on meidän oikealla tavalla käytävä kauppaa
saamillamme leivisköillä. Tavarat, terveys ja voimat, ruumiin ja sielun avut
sekä Hengen armolahjat tulee meidän käyttää Herran kunniaksi sekä omaksi ja
lähimmäisemme tosihyväksi. Jos olemme saaneet jonkun viran hoidettavaksemme,
tulee meidän sitä uskollisesti hoitaa, olkoon se sitten kuinka halpa tahansa.
Etenkin on sananpalvelijoiden pitäminen tarkkaa huolta siitä, että koettavat
edistää omaa ja sanankuulijoidensa vaurastumista Jumalan totisessa
tuntemisessa. Pyhä Raamattu antaa tässä kohden monta opettavaista varoitusta.
Profeetta Jeremiaan kautta sanoo Herra:
“Se profeetta, jolla on uni, kertokoon unensa; mutta
se, jolla on minun sanani, puhukoon minun sanani uskollisesti. Mitä tekevät
oljet jyvien seassa? sanoo Herra. Eikö minun sanani ole niin kuin tuli, sanoo
Herra, ja niin kuin vasara, joka kallion murtaa? Katso, sentähden minä käyn
niiden profeettain kimppuun, sanoo Herra, jotka varastavat minun sanani toinen
toiseltansa. Katso, minä käyn niiden profeettain kimppuun, sanoo Herra, jotka
ottavat sanansa omalta kieleltään, mutta sanovat: ’Se on Herran sana’. Katso,
minä käyn niiden kimppuun, jotka ennustavat valheunia, sanoo Herra, ja kertovat
niitä ja eksyttävät minun kansaani valheillansa ja kerskumisellansa, vaikka
minä en ole heitä lähettänyt enkä käskenyt ja vaikka heistä ei ole mitään
hyötyä tälle kansalle, sanoo Herra”
(Jer. 23:28-32).
Apostoli Paavali kirjoittaa korinttolaisille: “Niin
pitäköön jokainen meitä Kristuksen käskyläisinä ja Jumalan salaisuuksien
huoneenhaltijoina. Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että
heidät havaitaan uskollisiksi” (1 Kor. 4:1-2). Tällainen uskollinen
huoneenhaltija oli esimerkiksi Samuel, sillä Jumalan Henki antaa hänestä
seuraavan todistuksen: “Ja Samuel kasvoi, ja Herra oli hänen kanssansa eikä
antanut yhdenkään sanoistansa varista maahan. Ja koko Israel Daanista
Beersebaan asti tiesi, että Samuelille oli uskottu Herran profeetan tehtävä
(1 Sam. 3:19-20). Merkilliset ovat apostoli Pietarin
paimenohjeet 1 Piet. 5:1-3:ssa. Niitä jokainen sanan saarnaaja usein lukekoon
ja tutkistelkoon. Mutta myöskin suuri ylipaimen itse on antanut
alipaimenillensa tärkeitä ohjesääntöjä. Kiinnittäkäämme huomiomme erittäin
Hänen seuraaviin sanoihinsa: “Ja Herra sanoi: ’Kuka siis on se uskollinen ja
ymmärtäväinen huoneenhaltija, jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta
hänen palvelusväestään, antamaan heille ajallaan heidän ruokaosansa? Autuas se
palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän! Totisesti
minä sanon teille: hän asettaa hänet kaiken omaisuutensa hoitajaksi. Mutta jos
palvelija sanoo sydämessään: Herrani tulo viivästyy, ja rupeaa lyömään
palvelijoita ja palvelijattaria sekä syömään ja juomaan ja päihdyttämään
itseänsä. Niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja
hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman
osan kuin uskottomille. Ja sitä palvelijaa, joka tiesi herransa tahdon, mutta
ei tehnyt valmistuksia eikä toiminut hänen tahtonsa mukaan, rangaistaan monilla
lyönneillä. Sitä taas, joka ei tiennyt, mutta teki semmoista, mikä lyöntejä
ansaitsee, rangaistaan vain muutamilla lyönneillä. Sillä jokaiselta, jolle on
paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä
enemmän kysytään’” (Luuk. 12:42-48).
Tällaisia uskollisia huoneenhaltijoita olivat
tekstissämme ne molemmat palvelijat, jotka olivat saaneet viisi ja kaksi
leiviskää. He ajattelivat aina herransa takaisin tuloa ja odottivat sitä. Tämä
valppaus teki heidät uskollisiksi. Mutta sekä uskollisuuteen että valppauteen
oli syynä heidän rakkautensa isäntään. Samoin on myöskin Kristuksen omien
laita. Koska he uskossa rakastavat Herraansa, odottavat he toivolla Hänen
tulemistansa ja ovat valmiina sitä varten. Sama rakkaus tekee heidät myös
uskollisiksi ja toimeliaiksi Hänen palveluksessaan. He eivät kaiva
leivisköitänsä maahan, vaan hoitavat niitä niin, kuin Herra aina olisi näkyvästi
heidän luonaan. Ne sitä vastoin, jotka eivät usko Häneen eivätkä siis myöskään
rakasta Häntä, kaivavat kuopan maahan ja kätkevät siihen herransa rahan.
Mutta sen tähden eivät he myös voi seisoa tilinteon päivänä. Tästäkin puhuu
tekstimme, kun siinä sanotaan: “Pitkän ajan kuluttua näiden palvelijain
herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa.” Tuo pitkä aika
tarkoittaa sitä melkoista ajanjaksoa, joka on Kristuksen taivaaseen astumisen
ja tuomiolle tulemisen välillä. Kuinka pitkä tämä aika lieneekin, se toki
loppuu kerran. Herra on viimeisenä päivänä tuleva näkyvässä muodossa tekemään
tiliä kaikkien kanssa. Silloin on tuleva ilmi, kuinka kukin on tehnyt kauppaa
niillä leivisköillä, jotka on saanut. Herra on antava jokaiselle hänen
töittensä mukaan: “Hänen, ’joka antaa kullekin hänen tekojensa mukaan’:
niille, jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät kirkkautta ja kunniaa ja
katoamattomuutta, iankaikkisen elämän, mutta niiden osaksi, jotka ovat
itsekkäitä eivätkä tottele totuutta, vaan tottelevat vääryyttä, tulee viha ja
kiivastus” (Room. 2:6-8).
Tekstimme antaa tuon laiskan palvelijan tilinteon
päivänä sanoa herrallensa: “Herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi; sinä
leikkaat sieltä, mihin et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, missä et ole eloa
viskannut. Ja peloissani minä menin ja kätkin sinun leiviskäsi maahan; katso,
tässä on omasi.” “Tämä palvelija ei huomaa herransa oikeutta eikä omaa
velvollisuuttaan ja rikostaan. Sen sijaan että nöyrästi tunnustaisi ja
syyttäisi itseänsä, esiintyy hän itsevanhurskaasti sillä syytöksellä herraa
vastaan, että tämä on kova ja ankara mies” (Fjellstedt). Tämä on
luonteenomainen tuntomerkki kaikille suruttomille ja itsevanhurskaille
ihmisille. He eivät tahdo tunnustaa itseänsä viallisiksi Jumalan edessä. Jos
heille teroittaa Jumalan ankaria vanhurskauden vaatimuksia, niin he puolustavat
itseänsä heikkoudellansa - sillä siksi he nimittävät synnin - ja lohduttavat
sitä vastoin itseänsä sillä tyhjällä luulolla, että Jumalan täytyy kärsiä
heidän vikojansa, koskapa Hän tuntee heidän heikkoutensa. Jumalan armoa
Jeesuksessa Kristuksessa he eivät tunne eikä heillä myöskään ole sen kaipausta.
Ja kun eivät tunne itse armoa, niin ei heillä myöskään ole mitään kokemusta sen
voimasta. Kun ylempänä mainittu, väärä lohdutuksen perustus horjuu, niin kuin
toisinaan tapahtuu, kun Jumalan ankara vanhurskaus astuu korkeana ja
lahjoamattomana heidän eteensä, ovat he yhtä katkeralla mielellä Jumalaa
vastaan, kuin tuo laiska palvelijakin herraansa vastaan. Toisin on sitä vastoin
armolasten laita. He tekevät kaiken mielellänsä ja ilolla, sillä he rakastavat.
Tosin on heidänkin vanha ihmisensä hidas ja vastahakoinen; mutta uuden ihmisen
puolesta on heillä halu Jumalan lakiin ja he vaeltavat teeskentelemättä
kuuliaisuudessa sille.
Kuinka nyt lopulta käy näille kahdenlaisille
ihmisille? Tekstimme vastaa tähän kysymykseen. Tutkinto kahden ensimmäisen
palvelijan kanssa päättyi tuolla heille suloisella tuomiolla: “Hyvä on, sinä
hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen
sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.” Ne asiat, joissa he olivat
osoittaneet uskollisuutta, eivät olleet itsessään halvat; ne olivat halvat
ainoastaan kaikkeen siihen verrattuna, mitä heidän herrallansa oli ja mitä hän
voi, samoin kuin myöskin siihen suureen iloon verrattuna, jonka heidän nyt piti
saaman. Tämä ilo oli näet paljoa suurempi kuin heidän uskollisuutensa; siis se
ei ollut pidettävä heidän oikeudellisena ansionansa, vaan heidän herransa
armollisena hyvänsuopaisuutena. Oppikaa tästä, rakkaat lukijat, kuinka armon
valtakunnassa käy. Siellä riippuu kaikki Jumalan vapaasta, armahtavasta armosta
Kristuksessa. Totta kyllä on, että kristitty, joka osoittaa uskollisuutta
Jumalan ja Vapahtajan seuraamisessa, on jalosti palkittava; mutta se on totuus
ja pysyy myös totuutena, että tämä palkka lahjoitetaan armosta. Tämä totuus on
sitä selvemmin pistävä silmään, jos muistetaan, että myöskin uskollisuus
Jumalan seuraamisessa on sellainen työ, jota ei tehdä omasta voimasta, vaan
Jumalan armosta Kristuksessa.
Mutta tuon laiskan palvelijan kohtalo on hänen oman
ansionsa luoma. Samoin kuin ihminen ilman Jumalan armoa Kristuksessa, uskolla
omistettuna, ei voi vaeltaa kuuliaisuudessa Jumalan käskyille eikä seurata
Vapahtajan jälkiä, samoin hän ei myöskään ilman Jumalan armoa Kristuksessa
lopullisessa tilinteossa ja tuomiolla voi saada muuta, kuin mitä hän itsessään
on ansainnut. “Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on
oleva itku ja hammasten kiristys”. Katso, tässä, lukijani, on ainoa, mitä
parhaimmassakin tapauksessa olet ansainnut.
Varmana siis pysyy, että me, voidaksemme Kristuksen
tulemisessa seisoa nuhteettomina ja puhtaina Hänen edessänsä, tarvitsemme sekä
elämässä että kuolemassa ja tuomiopäivänä Jumalan armoa Kristuksessa. Niin, me
tarvitsemme Herran Jeesuksen itsensä viisaudeksemme, vanhurskaudeksemme,
pyhitykseksemme ja lunastukseksemme. Pukekaamme sen tähden Hänet joka päivä
yllemme kaikkea tätä varten. Olkoon Hän ainoana silmämääränämme.
Vastaanottakaamme Häneltä lohdutusta omantunnon nuhteita vastaan, mutta myöskin
voimaa elämän taisteluihin. Tunnustakaamme Hänelle uskottomuutemme ja syntimme,
mutta rukoilkaamme myöskin, että Hän vetäisi anteeksiantamuksen vaipan sen yli.
Ainoastaan sillä tavalla voimme me Kristuksen kunniallisen tulemisen päivänä
seisoa nuhteettomina ja puhtaina Hänen edessänsä.
Sitä emme tiedä, milloin tämä päivä koittaa. Mutta sen
tiedämme, että jonain päivänä me kuolemme ja se päivä on ratkaiseva
tuomiopäivälle. Sellaisiksi kuin meidät havaitaan elämämme päättyessä,
sellaisiksi meidät havaitaan myös tuomiopäivänä. Kristillinen lukija, mieti
tätä tarkoin! Pidä huolta siitä, että olet hyvin valmistettuna, sillä Herrasi
tulee pian. Kuule, mitä Hän itse sanoo: “Katso, minä tulen pian, ja minun
palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan”
(Ilm. 22:12). Ja jos tämä totuus Jumalan armon kautta on valtavalla
vakaisuudella saanut astua sielusi silmien eteen, niin älä myöskään unohda
näitä iankaikkisen totuuden suusta lähteneitä sanoja:
“Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja
loppu. Autuaat ne, jotka pesevät
vaatteensa, että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät
porteista sisälle kaupunkiin!” (Ilm.
22:13-14).
“Sentähden, rakkaani, pyrkikää tätä odottaessanne
siihen, että teidät havaittaisiin tahrattomiksi ja nuhteettomiksi, rauhassa,
hänen edessänsä” (2 Piet. 3:14).
Terveellinen oppi III Helsinki 1892, s.692-703. Raamatun kohdat KR 38:n mukaan. Kieliasua varoen
korjailtu.