“MUISTA, ETTÄ SINUN PITÄÄ KUOLLA!”

Jukka Teininen, Forssa

“Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” (Luuk. 21:28)

Viimeisistä ajoista puhuttaessa, keskusteltaessa, on erityisesti tarkasteltava aikaa, jota nyt elämme. Tunnemmeko me tämän ajan? Aikoinaan Rooman kristityt tunsivat ajan, jossa he elivät. Siksi Paavali saattoi kirjoittaa heille näin: “Ja tehkää tämä, koska tunnette tämän ajan, että jo on hetki teidän unesta nousta; sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme. Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sen tähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin” (Room. 13:11,12).

Te tunnette tämän ajan. Rooman kristityt tunsivat aikansa pimeyden, joka tahtoi valvovatkin uneen uuvuttaa. He tunsivat ajan hengen väkevän voiman, joka saattoi pyhimmätkin mukautumaan tämän maailmanajan henkeen. He näkivät mitä yhteiskunnassa harrastettiin. Tästä ajasta Paavalin kuvausta: “Heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen; samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti. He ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; ovat korvaan kuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalaa vihaavaisia, väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, vailla ymmärrystä, luotettavuutta, rakkautta ja laupeutta; jotka, vaikka tuntevat Jumalan vanhurskaan säädöksen, että ne, jotka senkaltaisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan itse niitä tee, vaan vieläpä osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät” (Room. 1:26-32).

Näemmekö me tällaista yhteiskunnassamme? Todella tärkeää on tuntea aika, jota elämme. Viimeisen ajan tunnusmerkit ovat kaikkialla näkyvissämme. Herää valvomaan! Herää valvomaan! Mikä olisi todella hyvää valvomista? Mikä olisi hyvä jokaiselle henkilökohtaisesti? On monia hyviä tapoja, joista ensimmäinen on tietenkin lukea, tutkia Raamattua. Pitäytyä Raamatun sanassa.

Omakohtaisesti olen tämän lisäksi päätynyt kuoleman ajatukseen. On hyvä ajatella omaa kuolemaansa, tämän elämän päättymistä omalla kohdalla. Vähän kolkko asia, mutta kyllä sanoisin: se on tärkeä asia. Kuoleman jälkeinen osahan määräytyy tässä elämässä. Mitään vaihtuvuutta ei tule kuoleman jälkeen.

MUISTA, ETTÄ SINUN PITÄÄ KUOLLA!

Aikoinaan oli Makedonian kuninkaana (356‑323 eKr.) Aleksanteri Suuri. Kerrotaan, että hän oli antanut orjalleen käskyn muistuttaa kuningasta siitä, että hänen pitää kuolla. Tämä orjan oli määrä sanoa aivan ensimmäiseksi joka ainoa aamu. Motiivi tällaiseen epätavalliseen aamutervehdykseen johtui siitä, että Aleksanteri Suurta kiinnosti silloisen maailman valloittaminen. Oli siis pidettävä kiirettä, jotta ehtisi tekemään mahdollisimman paljon päämäärän hyväksi, ennen kuolemista. Suuren osan silloista maailmaa hän ehtikin valloittaa ennen 33-vuotiaana tapahtunutta kuolemaansa.

Meitä kristittyjäkin pitäisi kuolema kiinnostaa. Motiivejakin voisi olla vähintään kaksi. Toinen sivuaa tavallaan Aleksanteri Suuren motiivia, maailman valloittamista. Meidän maailman valloituksemme ei kylläkään ole maailman valloittamista itsellemme, vaan Kristukselle. Meidän kiireemme ovat evankeliumin viemisessä kaikkeen maailmaan. Entä toinen motiivi?

Elämämme varmin asia on kuolema. Tulevaisuutemme suurin kysymys on iankaikkisuus. Monet yrittävät sivuuttaa iankaikkisuuden sanomalla välinpitämättömästi: “Mihin puu kaatuu, siihen se maatuu.” Mutta joka vähänkin on lukenut Raamattua, joka tietää vähänkin kristinuskosta, ei voi sivuuttaa kysymystä iankaikkisuudesta: Mihin joudut kuoleman jälkeen?

Kristityt teologit ovat tätä kysymystä pohtineet ja kuoleman arvoituksen salaisuuksia tutkineet. Nykyajan elämän suunta on tämänpuoleisissa asioissa. Pyritään elämään vain tälle maailmalle. Onnellisia ovat kuitenkin vain ne ihmiset, jotka pysähtyvät ajattelemaan kuolemaansa ja elävät elämänsä iäisyyden edessä. Sillä tosiaan, pieni rahtunenhan on elämämme täällä ajassa iankaikkisuuteen verrattuna. On hyvä perehtyä kuolemaan, sen seurauksiin, ja nimenomaan siihen, mitä Raamattu ja kristityt ovat kautta aikain viimeisistä tapahtumista kertoneet.

AJALLINEN KUOLEMA

Kaikki maailman uskonnot tarjoavat vastauksia kuoleman ongelmaan. Raamattua tutkiessamme hylkäämme ei‑kristilliset spekulaatiot niin kuolemasta kuin kuoleman jälkeisestä tilastakin. Karmeata on se ajattelemattomuus, josta jo mainitsin: “Mihin puu kaatuu, siihen se maatuu.”

On uhkapeliä elää ajallinen elämä ikään kuin se olisi ainoa. Kristinusko on iäisen elämän uskonto, ja tiedämme ja tunnustamme, että Herra Jeesus on iäisen elämän lahjoittaja. “Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23).

Kuolema koskee kaikkia ihmisiä, koska kaikissa on kuoleman syy, synti, perisynti. Mutta Jeesuksessa Kristuksessa on kaikille ihmisille tarjottu uskon armolahjana tie kuolemasta iankaikkiseen elämään.

Teologia on saanut Raamatusta perusteet opille kolmenlaisesta kuolemasta. 1. On hengellinen kuolema eli syntisen ero Jumalasta, elämän lähteestä, 2. toiseksi ruumiillinen eli ajallinen kuolema maallisen elämän päätöksenä ja 3. lopuksi iankaikkinen kuolema ihmisen iankaikkisena erona Jumalasta. Kaikki kolme ovat Jumalan tuomioita.

Ensimmäinen ja kolmas, hengellinen ja iankaikkinen kuolema merkitsee, että Jumala hylkää Hänet hyljänneen ihmisen. Ruumiillinen kuolema on Jumalan syntiselle asettama järjestys, josta ei ole yhtään poikkeusta. Kuoleman ota, josta Paavali puhuu, kuuluu tähän ruumiilliseen kuolemaan ja tekee sen kauhistavaksi siten, että hengellisesti kuollut ihminen poistuu ajallisuudesta ilman mitään toivoa.

Kristittyjen kuolemasta on Raamatulla annettavana kaksi opetusta: 1. kristittyjen on, sikäli kuin he eivät elä viimeiseen päivään asti, tosin vielä läpikäytävä kuolema, ja tämä kuolema on heille rangaistus heissä vielä asuvasta synnistä (Room. 8:10); 2. kristittyjen kuolema ei kuitenkaan ole enää mikään kuolema, koska heidän kohdallaan ei enää ole kysymystä siitä, mikä varsinaisesti tekee kuoleman kuolemaksi. Kuoleman tekee kuolemaksi Jumalan vihan tunto. Mutta uskon kautta Kristukseen on heissä Jumalan vihan tunnon sijaan tullut tietoisuus Jumalan armosta, niin että he kuollessaan saattavat uskoa henkensä Jumalan käsiin (Ap. t. 7:58; Luuk. 2:29).

Raamattu onkin uskovien kuolemasta puhuessaan tulvillaan “kaunistavia predikaatteja”, joita sekä Kirkon vanhat opettajat että Luther ja meidän dogmaatikkomme ovat keräilleet. Luther sanoo: “Raamattu ei sano kuolemaa kuolemaksi, vaan uneksi” jne. Kuolema on voitettu, vaikka sitä ei vielä ole tuhottu; se tuhotaan vasta aikojen lopussa “ viimeisenä vihollisena” (1 Kor. 15:26).

Siihen asti ei uskovien ja uskosta osattomien kuolemassa ole eroa. Ja kuitenkin on ero, suuri ero. Uskovat joutuvat kyllä jakamaan kaikkien muitten kohtalon maailmassa, mikä vielä on lankeemuksen seurausta ja mihin ei minkäänlaista paratiisia voi pystyttää. He ovat henkilökohtaisesti kuitenkin kahden maailman kansalaisia. He omistavat kuolemaan käyvinäkin jo elämän, iankaikkisen elämän Jumalan Pojan uskossa.

Kuolema on siis Jumalan lapselle vain ohimenevä paha. Kuolema, sen ajatteleminen ja muistaminen, opettaa meitä väkevämmin kuin mikään muu heittäytymään yksin Jumalan armon varaan ja irtautumaan itsestämme ja kaikesta omasta luulohurskaudestamme.

Tiedämme varmasti, että niin kuin elämässä on ero jumalattoman ja vanhurskaan välillä, on se rajan tuolla puolen entistäkin selvempi. Kristinuskon suuret miehet ovat tätäkin kysymystä pohtineet ja kuoleman arvoituksen salaisuuksiin syventyneet.

Nykyajan elämän suunta on tämän puoleisissa asioissa. Pyritään elämään vain tälle maailmalle. Onnellisia ovat kuitenkin vain ne ihmiset, jotka pysähtyvät ajattelemaan kuolemaansa ja elävät elämäänsä iäisyyden edessä.

Omakohtaisesti olen siinä onnellisessa asemassa, että päivittäin saan tai joudun pitämään kuolemaa silmieni edessä. Joutuessani ohitusleikkaukseen vuonna ‑94 sain toden teolla tehdä tilit elämän ja kuoleman kanssa. Viime syksynä (v. 2000) - olinko sitten unohtanut sen, että minun pitää kuolla - niin armollinen Jumala tästä muistutti. Olin rutiiniluonteisessa sydänfilmissä ja kuinka ollakaan lääkärin diagnoosi kuului: “Sinä olet juuri kuolemassa, kiireesti sairaalaan.” Kyllä vavahdutti! Selvisin kuitenkin viiden tunnin sairaalassaololla. Oli tapahtunut ehkä väärä diagnoosi tai EKG‑kone näytti väärin. En ole tarkempaa syytä kysynyt.

Sielu joutuu kuollessa joko onneen tai vaivaan. Onnen ja onnettomuuden ratkaisee suhde Kristukseen. “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mk. 16:16). Herramme todella ilmoittaa, ettei häneen uskova ikinä kuole. Jeesus sanoo: “Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?”

Kuoleman edessä tarvitsemme uskoa - uskoa siihen, että uskovan olemassaolo jatkuu ajallisesta kuolemasta huolimatta iankaikkisena yhteytenä Herraan. Kristitty on muukalainen maan päällä ja odottaa kotiin pääsyä Kristuksen luo.

Elämämme on täynnä rasitusta, hyvä on siis sen huojennus. Kristityn viheliäisyydet kuolevat, ei kristitty itse. Matka se vain on, mitä kuolemaksi luulemme; ei se ole loppu vaan muutto. Uskovien muutto on elämän uudistus. Heidän kuolemansa on kuin suuri voitto. Kuolema suo voitoksi meille elämän, todellisen suuren täydellisen, iankaikkisen elämän. Jo kuoleman mietiskeleminen on oikeata elämää.

KRISTUKSEN TULEMUS

Kuolema silmien edessä, ihanassa toivossa, saammekin sitten katsella Raamatusta kuvauksia Kristuksen tulemisesta. Raamattu opettaa, että Kristus on taas tuleva kaikille ihmisille nähtävällä tavalla, vieläpä kaikille ihmisille yhtaikaa nähtävällä tavalla, jumalallisessa kirkkaudessaan ja enkelten taivaallisen saattueen ympäröimänä, toimittamaan yleisen maailmantuomion ja viemään Kirkkonsa iankaikkiseen kirkkauteen. Niin varma kuin Kristuksen näkyväinen toinen tulemus onkin, on kuitenkin sen aika ja hetki, toisin sanoen ajankohta, jolloin se tapahtuu, Kristuksen sanan mukaan salattu. Turhaan ihmiset siis esittävät siitä laskelmia.

Kuitenkin on ihmisten ahkerasti tarkattava Kristuksen tulemuksen merkkejä, joita Raamattu ilmaisee suuren määrän. Puhuessaan tulemuksestaan Jeesus listasi aivan ensimmäiseksi väärät opit. “Silloin Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä.’” Väärä oppi ja luopumus voivat riistää meiltä iankaikkisen pelastuksen.

Hiljattain erään henkilön kanssa keskustelin ns. naispappeudesta ja hän tokaisi: “Ei muutama naispappi minulta taivasosuuttani vie.” Voi olla näinkin, mutta voi olla myös, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan. Tullaan osallisiksi toisten synteihin. Väärä oppi on rangaistus Jumalalta. Kun ihmiset eivät piittaa totuudesta ja kieltäytyvät ottamasta todesta Raamatun sanoja, harha ja petos ovat luonnollisia rangaistuksia, jotka tulevat välittömänä seurauksena Jumalan sanan hylkäämisestä.

Herran käskyjen hylkäämistä seuraavat monet onnettomuudet. Näin jo Vanhan testamentin aikaan: “Niin Jumalan Henki täytti Sakarjan, pappi Joojadan pojan, ja hän astui kansan eteen ja sanoi heille: "Näin sanoo Jumala: Miksi te rikotte Herran käskyt omaksi onnettomuudeksenne? Koska te olette hyljänneet Herran, hylkää hänkin teidät” (2 Aik. 24:20). Mikäli luopiot ja luopiokirkko eivät saa katumuksen ja parannuksen armoa, niin niiden kohtalo on murheellinen. Jumalan sana ei koskaan häviä. Luopioitten ja luopiokirkon rangaistus ei ole tyhjiin raukeaminen. Se on iankaikkinen rangaistus. Se ei lopu koskaan. Tästä johtuen myös oikean kirkon voitto ei ole rajallinen voitto. Se on iankaikkinen voitto. Se on loputon.

“Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh 11:26). Tällaisen tulevaisuuden näkymän tulisi rohkaista jokaista Jumalan lasta olemaan uskollinen Jumalan sanalle ja tarkkailemaan aikain merkkejä, aina kuolemaan asti.

KAUKAINEN VOITTOLAULU

Kun minulle sanottiin: “Sinä olet juuri kuolemassa”, aivan välittömästi tuli mieleeni Beckerin selitysteos Kaukainen voittolaulu. Tutkimme sitä samoihin aikoihin raamattupiirissämme. Sairaalasta päästyäni muistin teoksesta erään kohdan lohdutuksekseni: “Kun taistelu on tuima, sodankäynti pitkä, Valtaa mielen hiljaa, kaukainen voittolaulu ja sydämet tulevat jälleen rohkeiksi ja käsivarret vahvoiksi.” Samoin kirja johdatti minut myös Siionin kanteleen lauluun 343, johon aina päätimme Beckerin selitysteoksen tutkimisen: “Kohta saapuu jo Jeesus ja näin minäkin, pääsen taivaiseen kaupunkiin uuteen. Silloin kiitokseen riemuiten yhtyä saan, sekä voittajan kuoroon suureen.” Beckerin selitysteos on ollut suuri lohdutus ja on kirkkaasti valaissut lopun ajan tapahtumia.

Tärkeintähän on aina ymmärtää että “monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan”, ja sinne sisälle me menemme Jumalan armosta ja Karitsan veren kautta. “Me vaellamme uskossa, emmekä näkemisessä” (2 Kor 5:7). “Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä; minä olen voittanut maailman”, sanoo Jeesus (Joh 16:33). Amen.

Luento Concordia ry:n raamattupäivässä Kankaanpäässä 25.3.2001. Lyhennelmä. Otsikot osin toimituksen.