SAKRAMENTTI MERKITSEE, ETTÄ TAVALLINEN LEIPÄ ON KRISTUKSEN RUUMIS

Tom G A Hardt, tohtori (1934-1998)

Yleinen keskustelu ehtoollisen sisällöstä on liikkunut sanan “on” ympärillä: “Tämä on minun ruumiini.” Luterilainen “ON” - latinaksi “EST” - on näin muodostunut pysyväksi käsitteeksi. Nykyisin syntyy tuskin koskaan keskustelua sanasta “tämä”, huolimatta siitä, että juuri tähän kohtaan Luther on antanut tärkeintä apuaan ehtoollisen oikeaksi ymmärtämiseksi. Itse asiassa kävisi päinsä puhua myös “luterilaisesta TÄMÄ -sanasta”.

Keskiajan skolastiikkakin asetti itselleen kysymyksen, mitä sana “tämä” tarkoittaa Jeesuksen sanoissa “Tämä on minun ruumiini”. Vastaus kuului, että “tämä” tarkoittaa Kristuksen ruumista. Vastauksen taustana on tuolloisen yliopistofilosofian vaatimus, että jos sanan “on” todella halutaan merkitsevän “on”, täytyy subjektin ja predikatiivin, joita “on” yhdistää, olla identtiset. Jeesuksen sanat ensimmäisen ehtoollisenvieton yhteydessä merkitsevät siis ehdottomasti “Minun ruumiini on minun ruumiini.” Luther torjuu tässä niin kuin yleensäkin tämäntyyppisen, filosofiaan perustuvan raamatunselityksen. Luther antaa tekstin puhua, ja sen mukaan Jeesus on ottanut käsiinsä näkyvän leivän ja kohdistanut sanan “tämä” juuri leipään: “Pysyn yksinkertaisesti hänen sanoissaan ja uskon lujasti, että Kristuksen ruumis ei vain ole leivässä, vaan että leipä on Kristuksen ruumis” (kirj:n kursivointi). Näin mennään ratkaisevassa kohdassa skolastisen teologian rajojen yli. Nyt ei enää kysytä, millä tavalla Kristuksen ruumiin läsnäolo liittyy hostiaan [ehtoollisleipä, toim. huom.], enää ei tarvitse yrittää ilmaista, miten jokin on läsnä jossakin muussa. Sen sijaan Luther sanoo, että maallinen leipä on Jeesuksen ja papin käsissä Kristuksen ruumis, ja hän uskaltautuu käyttämään omaa aikaansa kauhistuttavaa rinnastusta: “Tämä ihminen on Jumala.” Niin kuin ihminen Jeesus on Jumala, niin leipäkin on Kristuksen ruumis. Näyttäisi siltä, että nyt leipä jumalallistetaan. Varmemmaksi vakuudeksi Luther käyttää tässä yhteydessä kuvaa hehkuvasta raudasta, vanhaa kuvaa, jonka tehtävä on ilmaista, millä tavalla Jeesuksen ihmisyys osallistuu Jumalan voimaan.

Tällaiset sanat herättivät laajaa paheksumista. Transsubstantiaatio-opin kannattajat olivat turmelleet leivän kuuliaisuudessaan koululogiikkaa kohtaan, jotta Jeesuksen sanat “Minun ruumiini on minun ruumiini” pysyisivät tosina. Siten oli vältetty kaikenlainen luodun leivän rinnastaminen Jeesuksen pyhään ruumiiseen. Katoliset teologit eivät siis suinkaan asetu vastustamaan Lutheria samasta syystä, kuin nykyisin elävä kristitty protestanttis-reformoidun hengen innoittamana mielellään kuvittelee. Jälkimmäiset eivät syytä Lutheria siitä, että hän hengellistää sakramentin kieltämällä transsubstantiaation ja olettamalla, että leivän substanssi säilyy ennallaan. Lutheria syytetään päin vastoin siitä, että hän sopimattomasti materialisoi jumalallisen: hänhän on sekoittanut keskenään maallisen ja taivaallisen. Reformoidut vastustajat liittyvät syyttäjiin omista lähtökohdistaan käsin ja pitävät Rooman oppia Lutherin oppia siedettävämpänä. Jos kerran Sveitsin reformaattoreita on kutsuttava “sakramentin hurmahengiksi”, täytyy kaikkia papistejakin kutsua samalla nimellä.

Asiahan ei nyt ole niin, että luterilainen ehtoollisoppi korottaa luodun leivän Kolmiykseyden valtaistuimelle ja antaa ihmiskäsien leipomalle leivänpalalle saman aseman, joka kuuluu Marian kohdusta syntyneelle lapselle sen ottaessa ihmisyyden. Siinä mielessä sekä oikealta että vasemmalta Lutheriin kohdistuvat syytökset ovat vääriä. Hänhän haluaa päinvastoin sanoa, että mm. kristologiassa ilmenee sellainen yhteys kahden kohteen välille, että se mikä sanotaan toisesta, voidaan sanoa toisestakin. “Tämä ihminen on luonut tähdet” voidaan Jeesuksesta sanoa, vaikka hänen ihmisluontoaan ei luotukaan silloin. Lausunto on kuitenkin mahdollinen Jumalan ja ihmisen yhdistyessä samassa persoonassa. Tällainen persoonien yhteys ei luonnollisestikaan vallitse Jeesuksen ihmisyyden ja hostian välillä, mutta voimme kuitenkin sanoa samalla tavalla: “Tämä leivottu leipä on Kristuksen pelastava ruumis.”

Tämäntyyppisiä väitteitä esiintyy muuallakin. Raamatun todistuksen mukaan Pyhä Henki on tullut näkyvään hahmoon kasteen yhteydessä Jordan-virran rannalla: “Se, jonka päälle sinä näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä” (Joh. 1:33). Onhan totta, ettei Pyhän Kolmiykseyden Kolmas Persoona ole näkyvä olento eikä myöskään lintu; siitä huolimatta on totta, että on syntynyt yhteys, jossa kyyhkystä oikeutetusti puhutellaan Hengeksi: “Sen tähden on kaikissa olosuhteissa oikein sanottu, kun osoitetaan leipää ja sanotaan: ’Tämä on Kristuksen ruumis’, ja sanotaan, että se joka näkee leivän, näkee Kristuksen ruumiin, niin kuin Johannes sanoo nähneensä Pyhän Hengen nähdessään kyyhkysen.” Sama tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, kun Raamattu kertoo enkelien ilmestymisestä. Enkelit ovat näkymättömiä, ruumiittomia olentoja, mutta he tulevat luoksemme nuoren miehen hahmossa, ja tätä hahmoa kutsutaan ilman muuta “enkeliksi”. Jokapäiväisessä elämässä käytetään samanlaisia ilmaisuja, kun sanomme hehkuvasta raudasta, että se on polttavaa tulta, tai kukkarosta: “Tässä sinulle sata guldenia.” Kaikki nämä rinnastukset merkitsevät sitä, että vaikka käsillä on kaksi toisiinsa sekoittumatonta ja yhteenliittymätöntä ainetta, ne de facto ovat niin sulautuneet yhteen, että toisesta puhutaan toisena. Kukkaro ei ole enää “tavallista nahkaa”, se on “kultanahkaa”: kullan kiilto, jota emme näe, on siirretty kuvaamaan näkyvää kukkaroa, joka katselijan silmissä konkretisoituu himoituksi kullaksi. Niinpä sakramentissakaan hostia “ei ole enää tavallista, uunissa paistettua leipää, vaan lihaleipää tai ruumisleipää, leipää josta Kristuksen ruumiin kanssa on tullut sakramentaalinen olento tai esine.” Totta on, että leipä on leivottu, se on pyöreä ja ohut; totta on sekin, että Kristuksen ruumis on ihmisen ruumis, syntynyt neitsyestä ja kaikin tavoin ihmisen kaltainen. Sakramentissa noista kahdesta tulee kuitenkin yksi ainoa. Valkoisesta, pyöreästä hostiasta tulee kaikkien katseiden ja huomion kohde, kun Jeesus kuuluttaa, että se on hänen pyhä ruumiinsa. Tämä ruumis ei vain ilmesty leivässä, vaan leipä myös ilmoittaa sen: “Se, joka näkee leivän, näkee Kristuksen ruumiin.” Olkoon elementti fysikaalisen havainnon mukaan kuinka muuttumaton tahansa; joka tapauksessa nyt on tapahtunut yhdistyminen, jolloin seurakunta ei näe maljassa enää “tavallista, kellarista noudettua viiniä, vaan veriviiniä.”

Tähän on liitettävä kommentti sanoista “leivässä, leivän kanssa, leivän alla”, joita usein käytetään luterilaisuudelle ominaisina ilmaisuina reaalipreesenssistä: “Kristuksen ruumis on läsnä leivässä, leivän kanssa ja leivän alla.” Emme löydä tätä ilmaisua Lutherin kirjoituksista kuin yhden ainoan kerran, ja silloinkin sen tarkoitus on osoittaa, että tätä sanamuotoa saatetaan hätätilassa käyttää kieltämään todellinen läsnäolo. Siltä puuttuu selkeyttä verrattuna sanoihin “Tämä on” tai “Leipä on”. Kun luterilaiset tunnustuskirjat käyttävät tätä sanamuotoa positiivisessa merkityksessä, ne eivät suinkaan lankea Lutherin sakramenttiopista. Niissä sanotaan selvästi, että sanamuoto on sekundäärinen ja tiettyjen olosuhteiden vaatima: “Kristuksen ja pyhän Paavalin sanoista ovat peräisin sanonnat: ehtoollisleipä on ’Kristuksen ruumis’ ja ’osallisuus Kristuksen ruumiiseen’. Näiden ohella käytetään sanontoja ’leipään sisältyvänä’, ’leivän myötä’, ’leivässä’. Näin torjutaan paavilainen transsubstantiaatio-oppi ja tehdään selväksi, että leivän muuttumaton olemus ja Kristuksen ruumis ovat sakramentaalisesti yhdistyneet.” “Siten he tahtovat tehdä selväksi, että käyttäessään monia eri sanontoja kuten ’leivässä’, ’leipään sisältyvänä’, ’leivän myötä’ (in pane, sub pane, cum pane) he silti ymmärtävät Kristuksen sanat juuri sellaisina kuin ne on lausuttu.” “Tohtori Luther on myös Suuressa tunnustuksessaan ja erityisesti viimeisessä ehtoollista koskevassa tunnustuksessaan vakavasti ja kiivaasti puolustanut juuri sitä puhetapaa, jota Kristus itse on käyttänyt ensimmäisellä ehtoollisella.” Niinpä siis tunnustuskirjat käyttävät sanoja “leivässä, leivän kanssa, leivän alla” pelkästään apukeinona korostaakseen, että muuttumaton leipä on Kristuksen ruumis, ja sakramentissa on siis tapahtunut yhdistyminen, jossa kaksi entisellään pysyvää, muuttumatonta materiaa on tullut yhdeksi. Kyseessä ei siis ole pako Kristuksen kovista sanoista. Tosin lause “Leipä on Kristuksen ruumis” alkoi hyvin pian tuntua luterilaisessakin leirissä liian vaikealta niellä. Melanchthon hädin tuskin sieti sen. Hänen käsityksestään tuli, niin kuin joissakin muissakin kohdissa, pian vallitseva käsitys, ja luterilainen myöhäisortodoksi David Hollatzius saattaa 1600-luvun lopulla huoletta kirjoittaa, että tämä Lutherin “paradoksi” ei ole raamatullinen. Kansansuosiota, jota sanat “leivässä, leivän kanssa, leivän alla” nykyisin nauttivat, on pidettävä suureksi osaksi osana sitä hengellistämistä, jota reaalipreesenssin käsittämisessä tapahtuu. Taustalla häämöttää myös kyvyttömyys puolustaa reaalipreesenssiä Raamatulla: oppi omaksutaan, koska “kirkko on aina opettanut reaalipreesenssiä”, koska se on “luterilaista” tai jostain muusta vastaavasta syystä. Siksi pysähdytään mielellään kaavoihin, joilla on katekeettista arvoa (“Jeesuksen läsnäolo”, “reaalipreesenssi” jne.), mutta jotka eivät millään tavalla nouse sakramentin eksegeettisen opetuksen pohjalta.

Vasta tätä taustaa vasten on mahdollista ruveta käsittelemään kysymystä Lutherin asenteesta transsubstantiaatioon. Niin kuin edellä on käynyt ilmi, Lutherin oli pakko torjua transsubstantiaatio Raamatun yksiselitteisen todistuksen perusteella, joka sanoo, että Jeesus evankelistojen ja pyhän Paavalin kertoman mukaan otti käsiinsä leivän ja kutsui juuri tätä leipää ruumiikseen. Lutherin arvio transsubstantiaatiosta on kuitenkin melko lempeä: “Meidän ei tarvitse panna kovin paljon painoa tälle erehdykselle (ts. transsubstantiaatiolle), kunhan vain Kristuksen ruumis ja veri ja Sana pysyvät.” “Sillä ei ole minulle suurtakaan merkitystä, sillä niin kuin olen usein avoimesti sanonut, en halua siitä riidellä: pysyköön viini viininä tai ei, minulle riittää se, että siinä on Kristuksen veri; käyköön viinin, niin kuin Jumala tahtoo. Ja mieluummin kuin käytän pelkkää viiniä hurmahenkien kanssa, käytän pelkkää verta paavin kanssa.” Myöhempinäkin elinvuosinaan Luther antoi tällaisia suurpiirteisiä lausuntoja, joiden sisältö oli se, että transsubstantiaatio oli hänelle aivan yhdentekevä asia: se joka halusi, sai sen pitää. Vaikka tällä toteamuksella ei olekaan sanottu kaikkea Lutherin suhteesta transsubstantiaatio-oppiin, on kuitenkin todettava, että se energinen viha tätä oppia vastaan, joka nykyisin riehuu villinä niissä kirkoissa, jotka ovat lähteneet luterilaisesta reformaatiosta, todistaa sellaisesta sakramenttiuskosta, joka on perusteiltaan erilainen kuin Lutherin oppi. Transsubstantiaatioon kohdistuva saita pelko pelkää siihen sisältyvän “liian paljon”, Kristuksen läsnäolon, mahtavien konsekraatiosanojen, polvistumisten ja palvonnan yletöntä tuhlaamista maan päälle laskeutuneen taivaan edessä. Näille hengellisen sakramentin ahdistuneille vartijoille Luther olisi huutanut ivallisesti, että hän uskoi pahempaan kuin transsubstantiaatioon, hän uskoi seitsenkertaiseen transsubstantiaatioon.

Samanaikaisesti Luther puhuu kuitenkin teräviä sanoja transsubstantiaatiota vastaan. Nämä sanat eivät kuitenkaan ole kypsän Lutherin parempaa tietoa verrattuna nuoren Lutherin epävarmuuteen. Ne eivät ole myöskään satunnaisia mielenpurkauksia rauhallisempien lausuntojen vastakohtana. Näitä sanoja Luther puhuu tilanteissa, joissa substanssin muutosta puolustetaan vaarallisin argumentein, esimerkiksi Henrik VIII:n ajaessa teesiä, että Raamattu voi olla kaksimerkityksinen, niin ettei “leipää” tarvitse ottaa kirjaimellisesti ja ettei Jumala voi yhdistyä arvottomaan luomistyöhönsä. Tällaisia perusteluja vastaan Luther ei säästä sanojaan: tällaiset transsubstantiaatio-opin perusteet ovat “epähurskaita ja Jumalaa pilkkaavia”. Näin Luther sanoo jo kirjallisen toimintansa alussa. Vähän ennen kuolemaansa Luther langettaa samanlaisen kovan tuomion. Hän langettaa sen sellaisessa yhteydessä, jossa samaan aikaan vaaditaan hyvin vakavasti sakramentin palvontaa; me emme siis totisesti seiso sellaisen Lutherin edessä, joka nyt lopultakin on hylännyt konkreettisen sakramenttiuskonsa. Luther sanoo nimittäin, että kaikki, mitä opetetaan “ilman sanaa”, on epäkristillistä valhetta. Eihän uskoa ole ilman sanaa, ja ilman uskoa kaikki on syntiä. Siitä syystä transsubstantiaatio on oppineiden teologien hurskaana mielipiteenäkin valhetta ja epähurskautta. Nämä sanat osuvat siis tietoiseen spekulaatioon, niin kanoniseen harhaoppiin kuin yksityisen teologin viljelemään yksityiseen mielipiteeseen. Sen sijaan sanat eivät kohdistu yksinkertaisen maallikon “transsubstantiaatio-uskoon”; hänen uskonsa nauttii Lutherin yllämainittua suvaitsevaa suosiota. Luther puhuu keskiajan kirkkokansan yksinkertaisesta uskosta messun ihmeeseen ja hän iloitsee ehein mielin siitä yksinkertaisuudesta, joka ymmärtää oppineista hiustenhalkomisista vain sen, että se mikä näkyy, on leipää, ja se mikä ei näy, on leivän ulkoisen muodon alla lepäävä, palvontamme ansaitseva Kristus. Keskiajan messuun tulija ei kantanut huolta teologian hyödyttömistä nikseistä, vaan hän on uskonut “transsubstantiaatioon”, palvonut Jeesusta hostiassa ja omaksunut siis sen uskon reaalipreesenssiin, joka Lutherilla itselläänkin on. Luther ei kritisoi sitä, että tämä oppi on välittänyt yksinkertaiselle kansalle Kristuksen sanojen asiallisen sisällön, vaan hänen kritiikkinsä kohdistuu ylemmälle tasolle, niin kuin dogmaattinen ratkaisu vaatiikin. Tämä huomio saa vahvistuksen muutoin unohduksiin jääneestä tosiasiasta, että Luther saarnoissaan, joissa on runsaasti dogmaattista opetusta, ei missään kohdassa kajoa elementtien substanssin muuttumiseen.

Tässä kosketeltua ongelmaa Lutherin suhteesta transsubstantiaatio-oppiin ei saa sekoittaa toiseen, puhtaasti terminologiseen asiaan, nimittäin “muuttua” -sanan käyttöön. Luther itse käytti tätä ja muita vastaavia ilmaisuja teknisinä termeinä siitä tosiasiasta, että leivästä ja viinistä tulee messussa Kristuksen ruumis ja veri. Tällä ei ole kuitenkaan puhuttu mitään uskosta substanssin muuttumiseen. Luterilaiset tunnustuskirjat turvautuvat eräässä kohdassa samanlaiseen sanavalintaan, ja Lutheria seuraavan sukupolven teologit tunsivat olevansa vapaat puhumaan esteettä “muuttumisesta”, varsinkin kun tällä käsitteellä oli kotipaikkansa kristillisessä teologiassa jo kauan ennen, kuin transsubstantiaatio oli noussut yhdenkään ihmisen mieleen. Niin kuin sinisen esineen voidaan sanoa muuttuvan punaiseksi esineen itsensä pysyessä entisellään, voidaan leivänkin sanoa muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ilman, että leipä lakkaa olemasta. Missään tapauksessa emme näe tuossa sukupolvessa sitä pelkoa, että he sanoisivat jotakin, joka olisi liian paljon sanottu. Vain suurimmat sanat ovat Jumalan arvon mukaisia. Sen tähden Martin Chemnitz, johtava mies luterilaisten tunnustuskirjojen viimeistelyssä - häntä kutsutaan usein “toiseksi Martiksi” reformaattorin hengellisen perijän ominaisuudessa - sanoo messun ihmeestä, että se on “suuri, ihmeenomainen ja tosi jumalallinen muuttuminen” - “Haec certe magna, miraculosa, et vere divina est mutatio.”

Tom G. A. Hardt, Alttarin sakramentti. SLEY-Kirjat. Pieksämäki 1992, s. 44-52.