Joh. 11:11
“Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen
herättämään hänet unesta.”
Jeesus oli saanut viestin Betanian sisaruksilta,
Martalta ja Marialta: “Herra, katso, se joka on sinulle rakas, sairastaa!”
Tuo viesti oli suurella hädällä matkaan lähetetty. Se kertoi sisarusten
rakkaudesta ja hädästä. Se kertoi Betanian kodin rakkauden ilmapiiristä, joka
on niin tuttua monille kodeille, joissa vallitsee keskinäisen rakkauden hellä
ilmapiiri. Jeesus tavoitti sisarusten viestin ja todellakin, Lasarus oli
hänelle rakas, tuo hiljainen mies, joka uskoi lämpimästi Herraansa.
Kuinka monista, pyhien kristittyjen kodeista
lähteekään tämä viesti ja rukous, kun joku kodissa on ankarasti sairastunut,
vuoteen omana ja pelko lähestyvästä kuolemasta siivittää rukoushuutoja. Mutta
Jeesus kuulee nuo huudot, tottakai, mutta sittenkin se rakas sairas kuolee
pois. Olisi silloin hiljaa kuunneltava surun ja tuskan keskellä, mitä Jeesus
sanoi ennen Betaniaan ehdittyään: “Ystävämme Lasarus nukkuu.” Olisi
sangen hyvä tietää tästä Herramme sanasta: ystäväni nukkuu. Ei ole kuolemaa
Jumalan autuailla pyhillä täällä kuoleman laaksossa. Heistä voi sanoa niin kuin
jossakin sanotaan: “Ne miljoonat, jotka eivät koskaan kuole”.
Tämän ihmeellisen totuuden ikilujana perustuksena on,
että Golgatalla on kuoltu meidän, koko ihmiskunnan jokaisen ihmisen kuolema.
Jeesus tyhjensi ristinsä kauhuissa pyhän Jumalan vihan ja kuoleman mustan
maljan. Nyt sinä Pyhän Hengen uudistamana saat sanoa kuolemalle: “Sinun
saaliisi on otettu pois, minun Herrani kukisti valtasi ja otti pois otasi,
synnin ja kantoi sen Golgatalle, jossa maailman kaikki synnit otettiin pois.
Olen kasteessa haudattu rakkaan Kristukseni kanssa hänen kuolemaansa. Olen
siinä päässyt osalliseksi ensimmäisen ylösnousemisen riemullisesta aarteesta,
jota nyt uskolla kannan autuutenani. Olen ikuisen elämän lapsi. Kuule siis
kuolema: et mahdu mihinkään tähän, lähde peljätyksinesi tiehesi, minä istun
Kristuksen sylissä, tulepas sieltä minut ryöstämään.”
Tietysti ruumiini, tämän maallisen lahon majani,
täytyy tulla kuoletetuksi, että voisin Karitsan häissä viettää iäisyyteni,
sillä sinne nousee kirkastettu ruumis, autuas henki, koko pyhä ihminen.
Kalle Jokinen, Lohduttakaa, lohduttakaa. Concordia
1999, s. 134.