KESKUSTELUA:

KORKEAKIRKOLLISUUDESTA

Kun rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus kulki täällä maan päällä Hyvänä Paimenena, Hän liikkui teillä ja aitovierillä unohdetun kansan parissa etsien yhteyteensä halveksittuja ja syrjittyjä. Aivan koruttomasti Hän saarnasi parannusta ja syntien anteeksiantamusta ohjaten seurakuntansa samoihin askeliin.

Yhtään liturgista uudistusta Hän ei pannut toimeen temppelissä, vaikka ajoikin sieltä ulos markkinavoimat karkottaessaan rahanvaihtajat ja kyyhkysten myyjät. Vaikka fariseukset ja kirjanoppineet olivatkin istuutuneet Mooseksen istuimelle, ei Herra ruvennut kaatamaan sitä väkivalloin, niin kauan kuin Vanha liitto oli vielä voimassa.

Seurakuntansa on Herramme varustanut taisteluun hyvillä lahjoillaan: puhtaalla evankeliumin opilla ja säätämyksensä mukaisilla sakramenteilla. Näiden säilyttämiseksi Hän on antanut jokaiselle paikallisseurakunnalle avainten vallan ja julkisen saarnaviran armonvälineiden hoitoa varten.

Liturgia on alunperin tarkoittanut yhteisen jumalanpalveluksen toimittamista, kuten Ap. t. 13:2 opettaa. Oikea oppi ja oikeat sakramentit saivat kauniin kehyksen yhteiselle kokoontumiselle, kuten jo synagoogan aikana oli tapahtunut. Dogma luo aina liturgiaa - jopa kiihkohenkisten lahkojenkin kokouksissa - ja oikea dogma oikeaa liturgiaa. Sitä vastoin liturgia ei luo dogmaa. Se voi vain suojata Jumalan sanan oikean opin säilyttämistä.

Matalakirkollisuus on lähtenyt reformoiduista piireistä, koska niissä Raamattu on pelkkä lakikirja eikä Jumala ole säätänyt liturgista järjestystä. Sehän on kristillisen vapauden asia, kunhan Jumalan säätämät armonvälineet ja uskon oppi pysyvät. Sieltä matalakirkollisuus on tulvinut niihin pietistien piireihin, joissa oppia väheksytään, laki ja evankeliumi sekoitetaan keskenään ja armo peittyy ihmisponnistelujen taakse.

Mutta onko korkeakirkollisuus yhtään sen parempaa? Sekin on reformoidun vaikutuksen seurausta, lähtöisin Englannin valtiokirkon katolisoivasta siivestä. Sieltä se on levinnyt mannermaalle johtaen myös usein kannattajiaan takaisin paavikirkkoon.

Kristuksen kirkko ei viljele puhtaaksi kumpaakaan, vaan rakentuu puhtaan evankeliumin opin ja oikein hoidettujen sakramenttien varaan. Pyhä yhteinen seurakunta on niin korkea, etteivät taivasten taivaat riitä sen holveiksi, mutta samalla niin matala, että vastakastetun lapsen tasolle nöyrtyvä hädin tuskin mahtuu ryömimään sisälle.

Mitä tulee korkeakirkollisiin vaikutteisiin meillä, on syytä pitää mielessä, että nimike pitää takanaan hyvin erilaisia aineksia. On traditionalisteja, on katolisuuteen taipuvia, mutta liikkeen liepeillä on myös niitä, jotka hakevat vanhoista kirkkotavoista tukea vanhan luterilaisen opin puolustamiseksi. Näitä, jotka haluaisivat pysyä uskollisina Lutherin evankeliumille, on siellä täällä varsinkin evankelisen liikkeen vaikutuspiirissä.

Tämän eron ajatustavassa voi huomata esimerkiksi verrattaessa pastori Halvar Sandellin asiallissävytteistä kirjoitusta Alttarin sakramentti (Concordia 5/2000) samassa numerossa olevaan tri Jürgen Diestelmannin kiihkeään Wolferinus-kirjoitukseen. Sandell pysyy koko ajan opillisella pohjalla ja kiinnittää huomiota moniin tärkeisiin epäkohtiin, niin että sekin, joka joutuu panemaan kysymysmerkin muutamiin kohtiin, joissa korkeakirkollisuus pilkistää esiin, silti tuntee kunnioitusta kirjoittajan asiallista esitystä kohtaan ja saa paljon rakentavaa positiivista siitä esille.

Samaa ei valitettavasti voi sanoa Diestelmannin kirjoituksesta. Tapaus Wolferinus on osittain ymmärretty väärin, osin taas käytetty hyökkäykseen Lutheria ja luterilaisia opettajia vastaan. Kannattaa siis ensin tutustua Lutherin kahteen kirjeeseen Wolferinukselle, jotta todellinen tilanne selviäisi. Kirjeet on suomennettuina julkaistu Luterilaisessa n:o 3-4/2001, s. 101-104.

Näistä kirjeistä käy selvästi ilmi, ettei Luther syytä Wolferinusta väärästä opista, vaan aiheettomasta ja epäkristillisestä käytöksestä pastori Friedrichia kohtaan sekä varomattomasta ehtoollisaineiden käsittelystä seurakunnan edessä jumalanpalveluksen vielä ollessa kesken. Tähteeksi jääneiden ehtoollisaineiden sotkeminen konsekroimattomien sekaan on sekä pieteetin puutetta että heikoille pahennukseksi. Tuolloin oli nimittäin tunnustustilanne, jossa oli varottava antamasta zwingliläisille vähäisintäkään vettä myllyyn.

Itse periaate: Nihil habet rationem sacramenti extra usum (sakramenttia ei ole käytön ulkopuolella, toim. huom.), oli Lutherin, Melanchthonin, Bugenhagenin ja kaikkien puhdasoppisten opettajien periaate Waltheria ja Pieperiä myöten. He eivät sitä hylänneet Wolferinuksen väärän sovellutuksen takia, vaan pitivät uskonpuhdistuksen käytännön voimassa, niin että sakramentillinen läsnäolo säilyi koko toimituksen ajan. Sehän ei ole pysyvä läsnäolo, vaan kestää niin kauan kuin kaikki ovat nauttineet ja sitten ehtoollisvieraat laskettu alttarilta rauhaan menemään.

Ensimmäisellä ehtoollisellakin kävi näin. Kun toimitus oli ohi, he veisasivat kiitosvirren ja lähtivät Öljymäelle. Kukaan ei jäänyt eteiseen syömään tähteitä jälkikäteen. Ihanne on siis, että ehtoollisaineet käytetään toimituksen aikana loppuun. Jos on rippikirjoitus tai ehtoolliselle ilmoittautuminen, pastori tietää, paljonko aineita varaa, ja hänelle on siinä suuri apu, jos ehtoolliselle ilmoittautuneet asettuvat yhteen paikkaan mahdollisimman lähelle alttaria.

Kolmessa asiassa korkeakirkollisuus aiheuttaa opin hämärtymistä:

1. Asetussanojen lausuminen ei vielä maagisesti vaikuta Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa, ellei koko toimitusta seuraa jako ja nauttiminen, ja seurakunta todella tarkoittaa niillä Kristuksen sakramentillista läsnäoloa. Konsekraatio ei puhuttele ehtoollisaineita, vaan seurakuntaa, joka kuulee ja näkee siunaamisen. Leivillä ei ole korvia, mutta seurakunnalla on. Reformoidut eivät usko todella asetussanoja sellaisinaan järkeilemättä, ja siksi heidän seurakunnissaan jaetaan pelkkää leipää ja viiniä poissaolevan Kristuksen muistoksi, vaikka konsekraatio muodollisesti säilyisi. Eihän esim. kolminaisuudenkieltäjillä ole kastetta, vaikka he matkisivat ulkonaisesti kristillisen kasteen muotoa.

2. Yhtä tärkeä asia kuin oikeat elementit ja konsekraatio on se, että on ehtoollisvieraita, joille sakramentti jaetaan ja jotka nauttivat sen. Eihän kastekaan toteudu, ellei ole kastettavaa lasta! Tyhjällä alttarilla ilman ehtoollisvieraita syntyy vain paavilainen nurkkamessu.

3. Lopuksi on olemassa se vaara, että askarreltaessa ulkonaisten detaljien parissa unohtuu se tärkein: että Ehtoollinen on armonväline, syntien anteeksiantamuksen ateria. Se on tarkoitettu Uuden liiton pääsiäislampaana vahvistamaan Herran omia matkalla taivaalliseen Kanaaniin. Sielunhoitajien tulee varoa pelottamasta heikkoja ja arkoja kristittyjä pois ehtoollispöydästä, pois Kristuksen luota! Vaikka pastorin on tehtävä inhimillisesti mahdollinen sen varjelemiseksi, ettei pyhää heitettäisi sioille ja koirat saisi mitään, ei sen varjolla saa silti jättää Jumalan lapsia nääntymään nälkään ilman sakramentin lohdutusta.

Pysykäämme yksinkertaisessa evankeliumissa! Antakaamme virsien ja liturgian laulaa sydämillemme armon valtavuudesta! Kirkon uudistus ei ala seremonioiden tasolta, vaan yksinkertaisesta katekismusopetuksesta ja lapsenmielisestä uskon yksinkertaisuudesta.

Raimo Koski-Homi (emeritus kappalainen), Rauma

EDELLISEN JOHDOSTA:

Koski-Homin kirjoitus on kiinnostava. Se on huomionarvoinen kannanotto siinäkin mielessä, että hän esittää ajatuksia, jotka ovat yleisiä ja arvossapidettyjä monilla tahoilla. Kuitenkin tietynlainen yleinen katolisuudenvastaisuus, mikä ilmenee myös yllä olevassa tekstissä, on pahasta, ja vie teologisen arvioinnin harhaan. Luterilainen kirkko on aina korkealla itsetunnolla pitänyt itsensä oikeana, keskiajan valheista puhdistettuna, katolisena kirkkona.

Martti Luther ja monet hänen uskollisista seuraajistaan ovat yleisellä mittapuulla mitaten olleet korkeakirkollisia: Luther itse esim. piti omassa käytännössään kiinni elevaatiosta (siunattujen ehtoollisaineiden kohottaminen asetussanojen yhteydessä). Leipzigin keskeisissä kirkoissa oli kellojen soitto konsekraation yhteydessä käytössä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti ulkonaisena muistumana aitoluterilaisesta teologiasta.

Suomalaiselta filippistiseltä taholta on reagoitu voimakkaasti Concordia-lehden julkaisemaan saksalaisen pastorin Jürgen Diestelmannin artikkeliin Wolferinuksesta (n:o 5/00). On haluttu ymmärtää tapaus Wolferinusta vallan toisella tavalla kuin Diestelmann tätä tapausta ymmärtää.

Voidakseen ymmärtää eislebeniläistä pappisriitaa vuonna 1543, mihin Lutherin kirjeet pastori Wolferinukselle liittyvät, on tärkeä lukea nämä kirjeet tarpeeksi laajassa kontekstissa. Kun tarkastelee Diestelmannin laajaa teosta ehtoollisesta, Actio Sacramentalis, huomaa hänen huolella paneutuneen tapaukseen.

Eislebeniläinen pappisriita 1543

Eisleben oli Martti Lutherin synnyinkaupunki. Se oli myös kaupunki, missä hän matkaa tehdessään 1546 kuoli. Vuonna 1543 kaksi pappia Eislebenin kaupungissa, Friedrich Rauber ja Simon Wolferinus, riitaantuivat. Tämä koski Lutheria sydämen pohjaan saakka, sillä olihan Eisleben hänen lapsuudenkaupunkinsa. Vuonna 1542 oli pastori Simon Wolferinus asetettu virkaan Eislebenin Pyhä Andreaksen kirkkoon. Simon Wolferinus oli opiskellut Wittenbergissä vuodesta 1529 vuoteen 1534. Luther tunsi siis tämän pastorin henkilökohtaisesti varsin hyvin.

Rauber oli vanhempi pappismies ja hän aloitti kyseisen riidan sillä, että hän saarnatessaan monesti jyrkästi kritikoi Wolferinusta. Wolferinus koki itse, että hän epäoikeudenmukaisesti oli tullut hyökkäyksen kohteeksi. Rauber oli puhunut negatiivisesti Wolferinuksesta Melanchthonille. Myöskin Justus Jonas, Hallen superintendentti, ja Valentin Vigelius (Weigel), Eislebenin superintendentti, oli Rauberin toimesta vedetty mukaan riitaan.

Wolferinus kirjoittaessaan kirjeen 29.6.1543 Rauberille oli vakuuttunut siitä että “meidän herramme” (ilmeisesti mm. Luther, Melanchthon) puolustaisivat hänen kantaansa oikeana. Samasta syystä, samana päivänä kirjoitti Eislebenin superintendentti Vigelius kirjeen Justus Jonakselle Halleen. Tästä kirjeestä tulee ilmi koko tämän riidan tausta. Vigelius kertoo kirkonpalvelijasta, apupapista, joka oli ehtoollisen yhteydessä “juonut ei halveksien vaan nimenomaan hurskain mielin Kristuksen jäljellä oleva verta, kun tällainen tilanne oli tullut eteen.”

Tämä käytäntö, mikä koski jäljelle jäänyttä siunattua viiniä eikä ylijäänyttä leipää, oli ollut aiheena kollokviossa (keskustelukokous), jonka Vigelius oli kutsunut koolle Eislebeniin. “Kun tällainen tilanne tulee” - tämä ilmaisumuoto kertoo, että normaalisti tätä ei tapahtunut. Voidaan miettiä, miksi tällainen seikka tuli keskustelun aiheeksi nyt vasta kaksi vuosikymmentä uskonpuhdistuksen alkamisen jälkeen. Syy taas tähän löytyy siitä, että täsmällinen määrä, mikä oli odotettavissa ehtoolliselle, oli tiedossa. Uskonpuhdistuksen alusta saakka oli selvää, ettei ehtoolliselle tullut ketään sellaista, joka ei sitä ennen ollut ripittäytynyt. Jäljellä siis ei ollut konsekroituja elementtejä, koska ennen Korkeasti Pyhän Ehtoollisen viettoa oli otettu sivuun siunausta varten täsmälleen se määrä öylättejä ja se määrä viiniä, mikä tiedettiin tulevan nautittua. Normaalisti siunattuja elementtejä ei jäänyt jäljelle. Keskustelun aiheuttajana vasta tässä vaiheessa voidaan myöskin pitää sitä tosiseikkaa, että yleinen ja usein toteutuva ehtoollisellakäyminen todella vasta nyt oli tullut käytännöksi.

Kollokviossa Rauber oli Vigeliuksen mukaan kertonut Leipzigin kirkonmenoissa kirkonpalvelijoiden kaataneen jäljellä olevaa viiniä siunatusta maljasta maahan. Kaikki kollokviossa olivat olleet tästä järkyttyneitä. Tässä saattoi todella olla joku väärinkäsitys. Maahan kaadetun viinin ei tarvinnut tässä tapauksessa olla konsekroitua viiniä. Voi olla, että kyseessä oli abluutiovesi, millä papit rituaalisesti pesivät kätensä, ja vesi, jolla ehtoollisastiat pestiin. Tällaista vettä on muuten kirkon historiassa valutettu pois kirkosta erillisen putken (piscinan) kautta. Voi olla, että kyseessä oli suuri kirkko, missä oli useampia alttareita. Oli mahdollista, että alttarin taakse kaadettiin lattialle tällaista vettä, kun kirkkorakennus lattioineen kerran oli otettu pyhään käyttöön.

Vigelius kertoo, että hänelle itselleen tällainen käytäntö on täysin vieras, mikä oletettiin olleen käytäntö Leipzigissä. Hän määrää superintendenttinä ja veljet ovat hänen kanssaan yksimieliset siitä, että jäljelle jäänyt viini pitää kaikkien tai joidenkin kommunikanttien (ehtoollisvieraiden) kanssa tunnontarkasti juoda loppuun huuhtelemisen yhteydessä. Vigelius määrää myös, että siinä tapauksessa, jos pappi ei pysty määrittämään täsmälleen ehtoollisvieraiden määrää, hän voi ilman, että mitään häväistystä tapahtuu, juoda loppuun sen, mitä maljaan jää.

Kaiken tämän takana on reaalipreesenssiusko, jonka tämä wittenbergiläinen kirkko oli oppinut Lutherilta. Hän opetti, että ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis ja viini Kristuksen veri. Näin Luther esim. Schmalkaldenin opinkohdissa. Luther opettaa kirjassaan “Vom Abendmahl Christi Bekenntnis” (Suuri tunnustus Herran ehtoollisesta), miten paavi Nikolaus oli opettanut tällä tavoin vastoin Berengaria. Justus Jonas mainitsee puhuessaan Wolferinusta vastaan, että tällainen käytäntö on ollut kirkon pyhä perinne varhaisista kirkkoisistä lähtien. Näin Polykarpus, Hieronymus ja Augustinus ovat toimineet. Tässä kohden luterilainen kirkko erottuu zwingliläisestä ja myöhemmin kalvinilaisesta kirkosta.

Luther ja luterilainen kirkko yhtyy siihen siunattujen elementtien pyhässä ja korkeassa arvossa pitämiseen, mikä on ollut varhaiskirkossa keskiaikaan asti, eikä koskaan asetu tai polemisoi sitä vastaan. Voimme Sassen tavoin sanoa, ettei löydy tai on vaikeaa löytää myöhäiskeskiajalta paavinkirkosta ketään, joka olisi pitänyt siunattuja elementtejä korkeammassa arvossa kuin Luther.

Filippismi piilee kaiken takana

Augsburgin valtiopäivien aikana 1530 oli suuri sakramenttikulkue, mikä herätti kysymyksen Kristuksen läsnäolon luonteesta. Melanchthon on lastenkatekismuksessaan (Cathecesis Puerlis) tietääksemme ensimmäistä kertaa lausunut, että Kristus on läsnä vastaanottamisessa. Bucer on kehittänyt tätä kohtaa, ja Melanchthon on sitten ottanut Bucerin ajatuksen omakseen.

Melanchthon puhuu Nihil-habet -säännöstä, joka sanoo, että läsnäolo ei ole olemassa itse vastaanottamisen ulkopuolella. Tietysti se ei ole mikään ehtoollinen, missä ei edes intentio tähtää ehtoollisen vastaanottamiseen. Toisaalta joudumme pahaan heresiaan, jos pelkästään vastaanottaminen konstituoi koko ehtoollisen. Filippismin periaate nihil-habet on syystä torjuttu aitoluterilaiselta (gneesioluterilaiselta) taholta sillä, että se on pelkästään negatiivisesti muotoiltu. Lukiessamme Yksimielisyyden ohjetta huomaamme, että kun negatiiviset lausumat lausutaan niin vastapainona on aina affirmativat, siis positiiviset teesit ja artiklat. Nihil-habet -periaate on vailla tällaista. Vaarallinen tilanne syntyy varsinkin, jos tästä nihil-habet -periaatteesta käsin lähdetään tulkitsemaan sanaa “usus” ehtoollisessa, mikä yleisesti tapahtuukin tulkittaessa Yksimielisyyden ohjetta filippistisesti. Lutherille “actio” (toimitus) ja “usus” (käyttö) olivat sama asia.

Diestelmann huomauttaa Melanchthonin yhteyden Buceriin päin olleen tiiviimmillään juuri ennen kuin hän on välittänyt kantansa eteenpäin Wolferinukselle. On huomautettava, että Luther, toisin kuin Melanchthon, on käyttänyt hyvin harvoin sanontaa Nihil-habet. Ennen kaikkea Luther konkordianeuvotteluissa 1536 ei selvästikään ole yhtynyt sellaiseen mielipiteeseen, että reaalipreesenssi olisi olemassa vasta vastaanottamisessa. Luther katsoi reaalipreesenssin olevan olemassa jo papin kädessä.

Melanchthon oli ilmeisesti lähinnä uskonpuhdistuksen kirjallinen muotoilija, joka pedagoogisesti onnistui muotoilemaan luterilaista oppia ytimekkäästi ja loogisesti. Toisaalta hänen oma katsomuksensa on paljon peitteiden alla Lutherin elinaikana. On myöskin selvää, että vaikka Luther itse epäili Wittenbergin kollegojaan juuri ehtoolliskysymyksessä, ei hän ollut oikein selvillä siitä, miten kauas Melanchthon oli liikkunut pois aidosta opista. Esimerkiksi miten Melanchthon teki eron usuksen ja action välillä.Tämä voisi selittää sen tosiseikan, että Luther kirjoittaessaan Wolferinukselle viittaa Philippuksen kantaan. On toisaalta todennäköistä että Wolferinus on saanut ajatuksiaan Melanchthonilta ja sen mukaan tämän tietyiltä ystäviltä.

Lutherin ensimmäinen kirje Wolferinukselle

Luther oli saanut tiedon teeseistä ja kirjoituksesta, jonka Wolferinus oli lähettänyt Rauberille. Heinäkuun 4. päivänä 1543 Luther kirjoitti Wolferinukselle kirjeen. Luther valittaa syvästi että Wolferinus on ryhtynyt riitelemään virkakollegansa kanssa. Itse asiassa Luther on jyrkkä ja selvä.

Wolferinuksen filippistisen kannan, että ylijäänyt ei ole sakramenttia ja voidaan sekoittaa siunaamattomien aineiden kanssa, Luther suoraan ja yksioikoisesti torjuu. Luther huomauttaa Wolferinuksen oppineen Wittenbergissä sakramentin olevan tekoja (actiota) eikä paikalla seisovaa faktaa. Hän kritikoi Wolferinusta omavaltaisuudesta, kun tämä haluaa tietää sellaista, mitä ei kuulu hänelle, kun Wolferinus siis toimii siten, että hän sekoittaa siunattua ja ei-siunattua.

Tässä on ongelman leikkauspiste. Wolferinus oli tarkoittanut, että ylijäävä siunattu leipä ja ylijäävä viini siunatussa maljassa ei ole sakramenttia. Rauber oli taas vastoin tätä kantaa edustanut kirkon perinnettä, mihin heidän piispansa, siis Vigelius, yhtyi.

Tässä riidassa ja varsinkin tutkiessamme Lutherin kannanottoa ja puheita, tulee ilmi, miten kansankirkko ja myöskin - huomatkaa se - jopa niin kutsutut tunnustukselliset kirkot ovat pahasti filippismin vallassa ja ovat kääntäneet selkänsä kirkon pyhään ja aitoon perinteeseen, joka nousee ja saa voimansa pyhistä kirjoituksista.

Miksi, kysyy Luther Wolferinukselta, et seuraa muiden kirkkojen käytäntöä? Miksi haluat yksin esiintyä uutena ja vaarallisena uudistajana? Luther vaati Wolferinusta sopimaan välinsä Rauberin kanssa. Esimerkkinä Wolferinukselle Luther mainitsee Wittenbergin kirkkojen käytännön, mitä tulee ylijäävän aineen suhteen. Luther kirjoittaa: ”Sillä sinä voit tehdä niin kuin me kaikki teemme:/ ylijäävän sakramentin voit juoda ja syödä ehtoollisvieraiden kanssa./ Ei ole pakollista/ herättää tällaisia ärsyttäviä ja vaarallisia kysymyksiä milloinka sakramentti päättyy/ missä sinä tukehdut/ jos et parannusta tee. Tällaisella argumentoinnilla tai todistusyrityksellä / sinä teet koko sakramentin tyhjäksi.”

Luterilainen kirkko piti itse alusta alkaen itsensä puhdistettuna katolilaisena kirkkona. Sana katolilainen ei ollut mitenkään vieras uskonpuhdistukselle, sitä vastoin kylläkin paavinkirkko ja paavin antikristillinen toiminta. Koska tämä on lähtökohtana, on vaitiolemisen argumentaatiolla (argumentum e silentio) oma painoarvonsa tässa kohdin.

Ylijääneet ehtoollisaineet

Turun Åbo Akademin entinen käytännön teologian professori Helge Nyman, joka itse, sikäli kuin havaitsin keskustellessani hänen kanssaan, oli filippisti, on kirjoittanut kirjan pappien asemasta ehtoollisvieraina (Kyrkotjänarens nattvardsgång i lutherskt gudstjänstliv). Tässä kirjassa hän analysoi Lutherin kirjeitä Wolferinukselle. Nyman tekee sen huomion, että Lutherin kirjoitustapa edellyttää papin nauttivan ehtoollista ennen loppua, koska Luther kehoittaa Wolferinusta syömään ja juomaan ylijääneen ehtoollisvieraiden tai joidenkin tällaisten kanssa.

Reliquum Sacramenti (ylijääneet aineet) on siis Lutherille sakramentti. Koko actio alusta loppuun on sakramentti, ei ainoastaan joku momentti, jonka ihminen on uskonnollisessa ylimielisyydessään valinnut.

Tämä kaikki viittaa myös Lutherin tapaan nähdä konsekraatiotapahtuman yhtäläisyys luomistapahtuman kanssa. Konsekraatio ei ole jotakin pelkästään funktionaalista vaan valtava mysteerio, sillä edellytyksellä, että Jumalan Pojan instruktiota (tarkka opetus) ja säätämystä noudatetaan. Sana sinänsä luo, actio sen jälkeen on seuraamus. Actio ei sinänsä ilman sanaa tee sakramenttia. Sana tuo meille itse Kristuksen, jonka me suulla syömme ja vastaanotamme.

Siunattu leipä on Kristuksen ruumis ja siunattu viini on Kristuksen veri. Selvästi me luterilaisina tunnustamme, että tässä on todella leipää ja todella viiniä, mutta aivan niin kuin torjumme nestorialaista kristologiaa (Nestorios erotti Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon), niin me torjumme sellaisia filippistejä, jotka jotenkin haluavat erottaa Kristuksen ruumiin ja siunatun leivän toisistaan ehtoollisessa. Siunattu leipä on täysin todellista leipää, mutta samalla tavalla tämä leipä on täydellisesti Kristuksen ruumis eikä mitään muuta. Me vastaanotamme suulla fyysisesti Kristuksen.

Lutherin toinen kirje Wolferinukselle

Luther vastasi Wolferinukselle 20. heinäkuuta 1543. Tässä Luther toteaa Wolferinuksen joutuneen saatanallisen houkutuksen alle. Wolferinus tulkitsee väärin, mikä on actio sacramentalis. Hän ajattelee sen olevan liian pikaista ja hetkessä toteutunut. Wolferinuksen äärimmäinen määritelmä saa aikaan sen, että hän on vaarassa hukata koko sakramentin.

Luther puhuu konsekraatiosta ylimpänä ja valtaisimpana actiona. Hän tarkoittaa, että me Wolferinuksen tiellä olemme siinä vaarassa, ettei kukaan meistä saa Sakramenttia. Tässä olemme kohta paavilaisten sofistien joukossa, jotka miettivät alkaako Kristuksen läsnäolo sinä aikana kun pappi lukee ensimmäistä, keskimmäistä tai viimeistä tavua. Tässä Luther tulee siihen kohtaan, joka on alati tärkeä aitoluterilaisille, kun he torjuvat filippististä näkemystä. “Sen vuoksi ei saa ainoastaan ajatella sitä liikkumista, tai sitä aikaa, jonka odottava ja nykyinen aktio vie, tai antamista ja ottamista, vaan myöskin aikaa siinä mielessä siis ei matemaattista, vaan fyysistä ulottuvuutta. Kreikkalaiset sanovat en plátei, siis leveyden mukaan.” Actiolla on kesto (mora), ei ainoastaan ajankohta (tempus).

Tästä Luther sitten jatkaa: ”Haluamme tämän mukaan määritellä aikaa tai sakramentaalista toimintoa (actio sacramentalis) tällä tavoin: Alku on Isä meidän rukouksessa ja se kestää siihen saakka että kaikki ovat nauttineet ehtoollista, ja malja on juotu tyhjäksi, öylätit on syöty, kansa on päästetty menemään, ja alttarilta on menty pois.”

Halvar Sandell, pastori, Helsinki