LAKI JA EVANKELIUMI

Ristin teologia kontekstissaan.

Robert D. Preus, teologian tohtori, USA (1924-1995)

Lutherille ja luterilaisuudelle ominainen tuntomerkki on ristin teologia. Luterilaisuuden lisätuntomerkki on ristin teologian esittäminen lain ja evankeliumin kontekstissa. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Melanchthon määrittelee lain ja evankeliumin kahdeksi Raamatussa ilmoitetuksi pääopetukseksi tai teemaksi (loci). Hän tiivistää Lutherin näkemyksen seuraavasti: “Koko Raamattu jakautuu kahteen pääosaan, lakiin ja lupauksiin. Toisaalla se nimittäin opettaa lakia, toisaalla taas lupausta Kristuksesta, joko niin että se lupaa Kristuksen vastedes tulevan ja tuo lupauksen muodossa tarjolle hänen tähtensä syntien anteeksiantamuksen, vanhurskautuksen ja iankaikkisen elämän, tahi niin että Kristus itse tultuansa lupaa meille evankeliumissa syntien anteeksiantamuksen, vanhurskautuksen ja iankaikkisen elämän. Tässä esityksessämme me tarkoitamme sanalla "laki" kymmentä käskyä, missä hyvänsä ne Raamatussa esiintyvätkin.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus IV,5, TK 1990, s. 92).

Lain ja evankeliumin oikea erottaminen on tärkein tehtävä, minkä saarnaaja voi suorittaa sillä sen tekemättä jättäminen muuttaa ristin teologian vääräksi kunnian teologiaksi tavalla tai toisella. Luterilaiset ovat toistaneet tämän huolen uudelleen ja uudelleen aina tähän päivään saakka. Yksimielisyyden ohjeessa tämä syvä huoli ilmaistaan eräässä kohdassa käsiteltäessä laki ja evankeliumia: “Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä (2. Tim. 2:15) selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia. Sen vuoksi laki on tarkoin pidettävä erillään evankeliumista. Näitä kahta oppia ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä evankeliumista saa tehdä lakia. Tällöin hämärtyisi Kristuksen ansio ja murheellinen omatunto menettäisi lohdutuksensa. Mutta jos evankeliumi saarnataan puhtaana ja kirkkaana, omatunto kykenee evankeliumin varassa kestämään pahimmissakin ahdistuksissa ja torjumaan lain synnyttämän kauhun” (FC SD V,1, TK 1990, s. 505-506).

Raamattu opettaa näet kahta oppia, jotka ovat äärimmäisessä ristiriidassa keskenään. Laki kertoo meille meidän synnistämme ja syyllisyydestämme Jumalan edessä ja Hänen kauhistuttavasta vihastaan meitä kohtaan. Evankeliumi lupaa anteeksiantamuksen, armon ja iankaikkisen elämän Jumalan Pojan tähden, joka kantoi Jumalan vihan uhrina ristillä (ristin teologia). Raamatussa opetetaan selvästi näitä kumpaakin oppia, ja niitä täytyy saarnata ja opettaa kirkossa siten, ettei niitä sekoiteta keskenään. Ihmiset uskovat luonnostaan, että he voivat pelastua lain avulla, luonteenlaatunsa tai tekojensa avulla, ts. mikäli he uskovat jonkinlaiseen pelastukseen.

LAIN TEHTÄVÄ

Laki, joka ilmoittaa meidän syntimme ja syyllisyytemme Jumalan edessä ja Jumalan vihan syntisiä kohtaan, on edellytys ristin teologian käsittämiselle, evankeliumin uskomiselle. Kristuksen lihaantulo, Hänen saarnansa, Hänen hyvät tekonsa kuuliaisuudessa Jumalan lakia kohtaan, Hänen rangaistuskärsimyksensä ja kuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat täysin tarpeettomia, jos ihminen ei ole syntinen ja Jumala ei vihaa syntiä. Kukaan, joka ei ole tullut vakuuttuneeksi synnistään ja syyllisyydestään Jumalan edessä, ei ymmärrä eikä anna arvoa Kristuksen työlle ja sille lohdutukselle, joka ristin teologiassa on. Tätä perustavaa tosiasiaa opetetaan kauttaaltaan Raamatussa.

Mutta kauttaaltaan Raamatussa opetetaan myös, että ihmiset eivät usko syntisyyteensä tai ota sitä vakavasti ja että he epäilemättä usein eivät ajattele, että Jumala on ensinkään vihastunut, ts. mikäli he uskovat Jumalaan lainkaan. Meidän relativistisena, materialistisena ja skeptisenä aikanamme moderni ihminen suhtautuu ylenkatseellisesti koko ajatukseen siitä, että olisi olemassa minkäänlaista lopullista totuutta; lain uhkauksia ja evankeliumin lupauksia ei ymmärretä eikä uskota. Modernissa läntisessä maailmassa monet ovat tosiasiallisesti pelkästään nimellisesti kristittyjä, kulttuurikristittyjä, käytännön ateisteja. Siitä syystä on välttämätöntä, että näille ihmisille esitetään laki, samoin kuin kristilliselle yhteisölle. Sillä lain päätarkoitus on ilmoittaa ihmisen synti ja syyllisyys Jumalan edessä.

Useimmilla ihmisillä on tietysti taipumus tajuta synnin todellisuus jossain mielessä - tämä koskee myös niitä, jotka eivät ole oppineet sitä Jumalan sanasta. Läntisen kristikunnan traditiossa on aina ollut käsitys luonnollisesta laista, ja Aristoteleen ajoista alkaen on kirjoitettu lukuisia kirjoja etiikasta. Useimmissa pakanakulttuureissa hyödytön jumalanpalvelus, uhrit ja teot ovat ilmaisseet, että siellä on ollut taju laista ja synnistä. Mutta, ja tämä on mitä tärkeintä, ainoastaan Jumalan yliluonnollisesta ilmoituksesta me opimme kaiken turmeluksesta, radikaalista pahuudesta ja ihmisen kadotuksen alaisesta tilasta. Vain Jumalan ilmoituksesta me ymmärrämme, että ihminen ei ainoastaan tee syntiä ja poikkea inhimillisistä tai jumalallisista käytösnormeista, vaan että hän on tosiasiallisesti syntinen Jumalan edessä, syyllinen ja kadotettu Hänen edessään. Tämä on sanottu selvästi Lutherin Schmalkaldenin opinkohdissa (III, 1, 3): “Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 51:7, Room. 5:12 ss.)...” (TK 1990, s. 267)

Raamatusta me opimme, miten toivotonta meidän on yrittää itse antaa hyvitys synneistämme ja sovittaa itsemme Jumalan kanssa oman tahtomme tai ponnistelujemme avulla. Esimerkki henkilöstä, joka tietää, että hän ei ole syyllinen ainoastaan yhteen tai toiseen kevyeen rikkomukseen Jumalan lakia vastaan, vaan että hän seisoo Jumalan edessä syntisenä, on publikaani temppelissä Jeesuksen vertauksen mukaan. Hänen yksinkertainen rukouksensa on tämä: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Luuk. 18:13). Hän rukoilee, ettei Jumala olisi enää vihastunut häneen (kreikk. hilastheeti). Hän seisoo Jumalan edessä “syntisenä” (kreikk. ho hamartolos). Eräs teologian professori kysyi minulta kerran, tuleeko ihmisen tunnustaa perisyntinsä. Vastasin, että publikaanin synnintunnustus temppelissä on juuri sellainen synnintunnustus. Mainitsin lisäksi luterilaisessa jumalanpalvelusjärjestyksessämme olevan synnintunnustuksen: “Me tunnustamme Sinulle, että me olemme luonnostamme syntisiä ja saastaisia...” Luther sanoo oikein (Schmalkaldenin opinkohdat III, 3, 36): “Tämä parannus ei ole surkeaa paikkaamista niin kuin tuo parannus tekosynneistä, ei myöskään epävarmaa niin kuin tuo on. Sillä nyt ei kinastella siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi” (TK 1990, s. 272).

Ja näin lakia, joka opettaa ihmistä tuntemaan oman syntisyytensä, oman perinpohjaisen pahuutensa ja syyllisyytensä Jumalan edessä ja joka ilmoittaa Jumalan vihan kaikkea syntiä kohtaan, täytyy saarnata ennen evankeliumia, jotta evankeliumi, ristin teologia, voisi merkitä jotain syntiselle ihmiselle.

BARTHIN UUSANTINOMISMI

Tämä perustava raamatullinen ja luterilainen suuntautuminen, jota on olennaisesti seurattu reformoidussa ja roomalaiskatolisessa traditiossa siten kuin ne opettavat ja harjoittavat oppia parannuksesta, on käännetty päälaelleen nykyisinä aikoina sen kautta, mitä me voisimme kutsua Karl Barthin ja hänen oppilaidensa uusantinomismiksi (antinomismi = lain hylkääminen). Barth väittää, että missään dogmatiikassa ei kerta kaikkiaan ole sijaa synti-aiheelle omana lukunaan. Toisin sanoen, sinun täytyy tuntea Kristus Vapahtajanasi, ennen kuin voit tietää, että olet syntinen. Barth on sitä mieltä, että ristin teologia, jota hän ajoittain esittää kaunopuheisesti, ilmoittaa sekä ihmisen synnin että Jumalan armon ja anteeksiantamuksen. Barth on tietysti oikeassa sanoessaan, että ihmisellä ei voi olla todellista käsitystä synnistä, ellei hän tiedä, että synti on vastoin Jumalaa. Ja hän kritisoi ankarasti edellisten teologisukupolvien, kuten Schleiermacherin, liberalismia. Barth lainaa kaikista ihmisistä Lutheria todistaakseen ajatuksensa oikeaksi. Pöytäpuheissaan Luther sanoo: “Me emme pidä syntiä minään hyvin suurena, vaan viis veisaamme siitä ikään kuin se olisi mitätön pikkuasia. Ja jos tapahtuukin, että synti puree omaantuntoomme, me ajattelemme, ettei se ole niin kovin suuri asia, vaan että me voimme pyyhkiä sen pois pikku työllä tai ansiolla. Mutta jos me näemme sen edestä annetun kallisarvoisen aarteen suuruuden, me tulemme tietoisiksi siitä, että synti on suuri ja mahtava asia, niin ettemme voi koskaan pyyhkiä sitä pois omilla teoillamme tai voimillamme, vaan että Jumalan Poika täytyi uhrata tekemään tämä. Jos me otamme tämän sydämellemme ja harkitsemme sitä hyvin, ymmärrämme, mitä sana synti sisältää, Jumalan vihan samoin kuin koko saatanan valtakunnan, ja että synti ei ole sellainen pikkuinen ja kevyt asia kuin itsekylläinen maailma sen uneksii ja ajattelee olevan.”

On selvää, että kaikkine viittauksineen ristin teologiaan Luther saarnaa tässä kohtaa lakia eikä evankeliumia. Hän puhuu kristityille ihmisille ja muistuttaa heitä siitä, miten suunnattoman suuri heidän syntinsä on, kun se sai aikaan Kristuksen kuoleman. Johan Heermann ilmaisee saman asian eräässä suuren kärsimysvirtensä säkeistä: “Kuka oli syyllinen? Kuka teki tämän Sinulle? Voi, minun uskottomuuteni on murskannut Sinut, Jeesus! Minä se olin, Herra Jeesus, minä se olin, joka kielsin Sinut: minä ristiinnaulitsin Sinut.”

Barth lainaa jälleen Lutheria siten kuin häntä lainataan Yksimielisyyden ohjeessa (FC SD V, 12): “Jumalan viha syntiä kohtaan ei missään ilmene hirvittävämpänä eikä sitä missään julisteta ankarampana kuin hänen Poikansa Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa” (TK 1990, s. 507).

Tämä todella kuulostaa siltä, kuin evankeliumi ilmoittaisi synnin ja syyllisyyden ihmiselle. Mutta Barth on jättänyt pois sen, mitä Luther lisää välittömästi juuri edellä lausumiinsa sanoihin: “Tämä kaikki ei kuitenkaan ole evankeliumin julistusta eikä Kristuksen omaa julistusta, niin kauan kuin se julistaa Jumalan vihaa ja järkyttää ihmisiä. Se on Mooseksen julistusta, lain saarnaa katumattomille. Evankeliumia ja Kristusta ei ole lähetetty eikä annettu meitä kauhistamaan ja tuomitsemaan vaan lohduttamaan ja rohkaisemaan kauhistuneita ja arkoja” (TK 1990, s. 507-508).

Luther on mestari saarnaamaan syntiä ja lakia viittaamalla ristiin ja siihen, mitä siellä tapahtui.

Ristiä voidaan saarnata sillä tavalla, että se pelästyttää ja kauhistuttaa syntisiä. Luther, tunnustuskirjat ja myös meidän virtemme opettavat, että synnin hirvittävä luonne ilmoitetaan ristillä. Ajattele Paul Gerhardtin pitkänperjantain virttä: “Herra, Sinun vaivoistasi opin, Miten tuimasti jumalallinen viha polttaa, Miten kauheasti sen ukkoset jyrähtävät; Miten kauheasti tämä rakastava Jumalamme Lyö kostavalla vitsallaan; Miten syvälle Hänen virtansa peittää sielun.”

Adolf Köberle esittää asian kaunopuheisesti: “Näin pitkänperjantain varjossa pelastuksen tiet johtavat sen vuoren viimeiselle asemalle, minkä he koettavat ylittää, sinne, missä on kirjoitettu perfecta cognitio sui ipsius, kaikkien meidän teidemme tajuaminen synniksi. Kristuksen risti pakottaa meidät kääntymään ympäri. On totta, että me voimme silti uhmata myös tätä Jumalan ristiinnaulitsemissaarnaa, joka puhuu niin paljon vakuuttavammin kuin mikään henkilökohtainen omantunnon sanoma. Me voimme jatkaa entisellä tiellämme yrittäen tuoda Jumalalle kuviteltu hyvitys ja väärä rauhallisuus levottomaan sydämeemme. Myös tässä me voimme jälleen yrittää paeta kovien tosiasioiden syyttävää todellisuutta uppoutumalla johonkin mystiseen ykseyteen. Mutta tällä tavalla me ainoastaan kasaamme uutta syyllisyyttä, sotkeudumme yhä enemmän kapinaan Jumalaa vastaan, joka on Jeesuksen Kristuksen kuolemassa lausunut lopullisen tuomionsa kaikelle ihmisen pyrkimykselle pelastaa itse itsensä. Meidän täytyy hylätä ihmisjumaloinnin hurma. Jobin kirjan luvussa 25 lausutaan ratkaiseva sana: ’Kuinka siis ihminen olisi vanhurskas Jumalan edessä, ja kuinka vaimosta syntynyt olisi puhdas? Katso, eipä kuukaan ole kirkas, eivät tähdetkään ole puhtaat hänen silmissänsä; saati sitten ihminen...’ (Job 25:5-6). Tuhoutuneen kunnian raunioilla nöyrä ihminen oppii etsimään evankeliumin sanaa.”

Synti, laki ja syyllisyys ovat ehdottoman välttämättömät edellytykset sovituksen saarnalle, ristin teologialle. Karl Barthin koko teesi romahtaa maahan, kun se pannaan vastakkain Room. 3:20:n selviä sanoja: “Lain kautta tulee synnin tunto” sekä Kristuksen ja apostolien saarnakäytäntöä.

SAARNAA SYNNISTÄ EI SAA LAIMENTAA

Puhuttaessa synnistä ja syyllisyydestä ristin teologian ja sovituksen saarnan edellytyksenä meidän täytyy huomauttaa, että syntiä ei saa koskaan laimentaa, vaan se täytyy ottaa vakavasti ja siitä täytyy saarnata vakavasti. Muutoin ristin teologiasta ei välitetä ja se jätetään syrjään. Kirkon historia on täynnä esimerkkejä, joissa synergismi pääsi valtaan ja vanhurskauttamisoppi joko saastui tai hylättiin kokonaan. Me näemme tämän Rooman kirkossa, sociniolaisuudessa, unitarismissa, modernismissa, liberalismissa jne. Me voisimme tässä muistuttaa Staupitzin sanoista Lutherille, että niin kauan kuin hän pitää itseään vain näennäisenä syntisenä, Kristuskin on vain näennäinen Vapahtaja. Synti täytyy saarnata kaikessa ankaruudessaan. Sallikaa minun lainata vielä yhtä Lutherin merkittävistä tätä kohtaa koskevista lausumista. Eräs virkatoverini itse asiassa varoitti minua lainaamasta tätä Lutherin lausumaa saarnassa, jonka pidin, koska hän ajatteli, että opiskelijoiden olisi vaarallista kuulla se, mutta olen varma siitä, että se, joka ymmärtää ristin teologiaa, ei loukkaannu.

“Jos sinä olet Jumalan armon saarnaaja, niin älä saarnaa keksittyä vaan todellista armoa. Jos se on todellinen armo, niin silloin et rohkene esittää mitään keksittyä syntiä. Jumala ei vanhurskauta kuviteltuja syntisiä. Ole syntinen ja tee syntiä rohkeasti (pecca fortiter), mutta usko vielä rohkeammin ja iloitse Kristuksessa, synnin, kuoleman ja maailman Voittajassa. Me teemme syntiä niin kauan kuin olemme täällä. Elämä ei ole mikään vanhurskauden tyyssija. Riittää, kun tunnustetaan Karitsa, joka kantaa maailman synnin. Mikään synti ei voi erottaa meitä Hänestä, ei vaikka tuhat kertaa päivässä tekisimme huorin ja murhaisimme. Luuletko tämän Karitsan meidän syntiemme edestä maksamaa lunastusta ja hintaa niin pieneksi? Rukoile rohkeasti sillä sinä olet rohkea syntinen.”

Melanchthon, jolle nämä sanat oli osoitettu, ei luultavasti ymmärtänyt niitä täysin; eivät liioin monet muutkaan ihmiset.

JUMALAN VIHA

Monet teemat ja syvät todellisuudet ovat perustavia Jumalan lain saarnaamiselle. Kaikista olennaisinta raamatulliselle opille on se, että Jumala on vihastunut (tunnustuksemme sanoo “hirvittävästi vihoissaan” [horribiliter irasci] Augsburgin tunnustuksen puolustus IV, 129, TK 1990, s. 108). Se, että Jumala on vihoissaan syntiä ja pahuutta kohtaan, on varmasti epämiellyttävä ja ikävä ajatus, kauhistuttava ajatus, jonka jotkut ovat pitäneet vaikeana sovittaa yhteen rakastavan Jumalan kanssa. Mutta Jumalan viha on tosiasia, jota opetetaan Raamatussa niin usein ja niin selvästi, ettei sitä voida demytologisoida (että se olisi tarua) tai deantropomorfisoida (että Jumala olisi esitetty ihmisenkaltaisena) tai toivoa olemattomaksi. Sillä Jumalan viha, samoin kuin Hänen rakkautensa, ei ole mikään Jumalassa oleva uinuva, toimeton mahdollisuus tai ominaisuus, vaan “Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa” (Room. 1:18). Syntiä todella kohtaa jumalallinen kosto ja tuho todellisessa historiassa: “Katso, Herran nimi tulee kaukaa, hänen vihansa leimuaa, ja sankka savu tupruaa; hänen huulensa ovat täynnä hirmuisuutta, ja hänen kielensä on kuin kuluttava tuli. Hänen hengityksensä on kuin virta, joka tulvii ja ulottuu kaulaan asti; se seuloo kansakuntia turmion seulassa ja panee eksyttäväiset suitset kansojen suupieliin” (Jes. 30:27-28). Hoos. 5:10: “Juudan ruhtinaat ovat tulleet rajan siirtäjäin kaltaisiksi. Minä vuodatan heidän päällensä vihani niin kuin vedet.” Miik. 5:14-15: “Minä kukistan asera‑karsikkosi sinun keskuudestasi ja tuhoan sinun kaupunkisi. Ja minä kostan vihassa ja kiivaudessa pakanakansoille, jotka eivät olleet kuuliaisia.” Tällaiset VT:n kohdat osoittavat, että Jumalan viha on aktiivinen; se ei ole mikään vaikutukseton suuttumus ihmiskunnan toimia kohtaan. Uusi testamentti sanoo saman. Ef. 5:6: “Älköön kukaan pettäkö teitä tyhjillä puheilla, sillä semmoisten tähden [rivous, typerä puhe, huoruus jne.] kohtaa Jumalan viha [kreikk. hee orgee tou theou] tottelemattomuuden lapsia.”

Ei ole oikein sanoa, että Jumala vihaa syntiä mutta ei syntistä. Raamattu menee tätä pitemmälle. Ps. 5:5-7: “Sillä sinä et ole se Jumala, jolle jumalattomuus kelpaa. Paha ei saa asua sinun tykönäsi. Ylvästelijät eivät kestä sinun silmiesi edessä; sinä vihaat kaikkia väärintekijöitä. Sinä hukutat valheen puhujat; murhamiehet ja viekkaat ovat Herralle kauhistus” (vrt. Ps. 7:11s.; Ps. 11:5). Syntinen ihminen on se, joka tekee syntiä. Syntinen ihminen on se, jota Jumala rankaisee. Iankaikkiseen kadotukseen ei tuomita jotakin abstraktia käsitettä nimeltä synti, vaan sinne tuomitaan katumattomat syntiset. Tämä tosiasia, että Jumala vihaa syntisiä, ei ole tärkeä vain lain oikeaa saarnaamista varten, vaan myös ristin teologian oikeaa opettamista varten. Sijaissovitus merkitsee kerta kaikkiaan sitä, että Kristus, jumalihminen, kärsi Jumalan vihan kaikkia syntisiä kohtaan syntisen itsensä sijasta. Tämä on evankeliumin sydän, ristin hullutus.

KIELLETTÄESSÄ JUMALAN VIHA KIELLETÄÄN MYÖS ARMO

Jumalan viha, jota Raamatussa kauttaaltaan julistetaan ja joka ilmestyy taivaasta, ei monien ihmisten mielestä näytä käyvän yksiin Jumalan rakkauden kanssa. Tietysti me saatoimme odottaa tätä hämmentynyttä reaktiota. Laki ei käy yksiin evankeliumin kanssa. Suuri liberaaliteologi Albrecht Ritschl ei kyennyt saattamaan soposointuun Jumalan vihaa Hänen rakkautensa kanssa ja siksi hän kritisoi ankarasti Lutherin oppia sovituksesta: “Sitä paitsi siihen tapaan, jolla Luther johtaa sovituksen Jumalan rakkaudesta, mutta samanaikaisesti johtaa Jumalan vihasta hyvityksen, joka Kristuksen täytyi saada aikaan kärsimällä sijaisena rangaistus, sisältyy ilmeinen ristiriita. On näet mahdotonta käsittää, että syntiset olisivat samanaikaisesti ja samassa suhteessa sekä Jumalan rakkauden että Jumalan vihan kohteina.”

Opetuksen hylkääminen siksi, että se on käsittämätön, on kehno syy. Kun Ritschl ei kykene saattamaan Jumalan rakkautta ja vihaa sopusointuun, hän kieltää Jumalan vihan. Mutta jos ei ole olemassa Jumalan vihaa syntiä ja syntisiä kohtaan, mitä Paavali tarkoittaa sanoessaan, että Jumala lähetti Poikansa “synnin tähden” [kreikk. peri hamartias] (Room. 8:3). Mitä hän tarkoittaa sanoessaan, että Kristus rakasti meitä ja “antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle...” (Ef. 5:2)? Mitä Pietari tarkoittaa sanoessaan: “... myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö” (1 Piet. 3:18)? Mitä Jesaja tarkoittaa sanoessaan: “Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niin kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme” (Jes. 53:4-6)?

Kieltäessään Jumalan vihan Ritschl on todellisuudessa kieltänyt Jumalan armon. Ritschl näyttää päättelevän, että jos Jumalan viha on olemassa, niin Jumalan rakkautta ei ole olemassa. Karl Barth puolustautuu vastaväitteellä, että jos ei ole olemassa vihaa, ei ole olemassa rakkauttakaan. Ironista kyllä, ristin teologian salaisuudessa sekä Jumalan viha että rakkaus sulautuvat yhteen. Kristuksen ristiinnaulitsemisessa Hänen vihansa taipuu Hänen rakkautensa edessä, ja Hän pelastaa meidät.

Jumalan viha syntiä vastaan hyvitettiin ristillä. Tämä oli jumalallisen rakkauden teko; nyt evankeliumissa luvataan vanhurskaus. “Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2 Kor. 5:21).

Petrus Damianus, keskiajan skolastinen teologi, opetti, että Jumala on niin voimakas, että Hän voi tehdä menneisyyden sellaiseksi, ettei sitä koskaan tapahtunut. Tämä ei ole totta. Meidän Jumalamme on vanhurskas Jumala, vanhurskas tuomitessaan syntiset, ja vanhurskas julistaessaan maailmalle synnit anteeksi Kristuksen sijaiskuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Ja niin, kuten apostoli Paavali sanoo keskellä klassista esitystään vanhurskauttamisesta uskon kautta (Room. 3:26), Jumala on vanhurskas, kun Hän vanhurskauttaa ne, joilla on usko Jeesukseen. Koska ihminen ei voi maksaa velkaansa Jumalalle, Jumala maksaa sen hänen puolestaan uhraamalla oman ainosyntyisen Poikansa hengen. Meidän pelastamisemme ja vapauttamisemme jumalallisesta vihasta maksoi Jumalalle Hänen suurimman aarteensa. Luther viittaa tähän usein, ristin teologiassa ilmoitettuun suureen “hintaan” Jumalalle: “Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen yksin ei riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilainen ja juutalainenkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa. Mikä tämä hinta siis on? Sen evankeliumimme ilmoittaa. Pyhä Henkihän kaikkialla opettaa, että meillä ei ole Isää ilman välitystä, ja ettei hän päästä meitä Isän tykö ilman välitystä. - - Opettaahan Kristus tässä, ettemme ole kadotettuja, vaan että meillä on iankaikkinen elämä, toisin sanoen, että Jumala on meitä rakastanut niin, että on uhrannut ainokaisen, rakkahimman lapsensa, jonka hän pani meidän kurjuuteemme, helvettiimme ja kuolemaamme, juottaen hänellä sen kaiken aina pohjasakkaan asti. Tällä tavalla tullaan autuaiksi” (Kirkkopostilla II, 632).

Ritschl ja hänen hengenheimolaisensa, missä hyvänsä kulttuurissa he ovatkin, ovat kieltäessään Jumalan vihan kääntäneet selkänsä ristin teologialle. Philippi, kristityksi kääntynyt juutalainen, on vastannut Ritschlin ja klassisen liberalismin vesitettyyn teologiaan seuraavasti: “Se, joka ottaa minulta pois Jumalan Pojan sovintoveren, joka on maksettu lunnaina Jumalan vihalle, se, joka ottaa pois meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen hyvitysteon, joka on meidän sijastamme suoritettu Jumalan rankaisevalla vanhurskaudelle, se, joka siten ottaa pois vanhurskauttamisen tai syntien anteeksiantamuksen yksin uskon kautta Takaajani ja Välimieheni ansioihin, se, joka ottaa pois Jeesuksen Kristuksen vanhurskauden hyväksilukemisen, ottaa pois kristinuskon kokonaan. Mitä minuun tulee, olisin tässä tapauksessa voinut aivan yhtä hyvin pysyä esi-isieni uskonnossa, heidän, jotka ovat Aabrahamin siementä lihan mukaan.”

Philippin todistus ristiinnaulitusta Kristuksesta johtaa meidät ristin teologian ytimeen, Jeesuksen sijaissovitukseen, joka pantiin alulle Hänen lihaantulossaan, mutta joka huipentui pitkäänperjantaihin.

RISTIN TEOLOGIAN RAAMATULLINEN PERUSTA

Tutkikaamme nyt ristin teologian raamatullista perustaa. Yksi sana kuvaa paremmin kuin mikään muu Kristuksen elämää sen alusta sen loppuun saakka, Kristuksen, joka eli rakastaen, kärsien ja kuollen. Se on sana “kuuliaisuus”. Se on ihana sana meille, kun ajattelemme sitä, että tämä kuuliaisuus oli sijaiskuuliaisuuus meidän edestämme; kun ajattelemme sitä, että ei ollut mikään pieni asia Hänelle, jolla oli itse Jumalan muoto, tulla kuuliaiseksi kuolemaan saakka (Fil. 2:8) ja että Jumalan Pojan täytyi oppia kärsimyksen kautta kuuliaisuus (Hebr. 5:8). Kristus tuli tehtävän saaneena (Joh. 5:38; 12:47). Isä oli lähettänyt Hänet (Joh. 3:47; 4:34), ja Hänen täytyi suorittaa se, mitä Hänen Isänsä oli Hänet lähettänyt tekemään (Joh. 9:4; Luuk. 2:49). Hänen varsinaisena tehtävänään oli kuolla maailman syntien tähden (Matt. 16:21; Joh. 1:29). Hän teki tämän “Herran palvelijana” (Jes. 42:1-5;52:13-53:12; Ps. 40:7-9). Jeesus Kristus pelasti maailman auliilla kuuliaisuudellaan Jumalan lakia kohtaan ja kuuliaisuudellaan kuolemaan saakka (Joh. 10:18; Fil. 2:8; Gal. 2:20; Ef. 5:2).

Hän oli auliisti kuuliainen meidän edestämme, maailman edestä, jumalattoman maailman edestä (Room. 5:6; 8:32; 2 Kor. 5:21; 1 Piet. 3:18; Room. 3:13). Kristus ei kuollut ainoastaan koko kadotetun ihmissuvun puolesta tai ihmiskunnan hyväksi, vaan Hän kuoli meidän Sijaisenamme (Gal. 3:13; 1 Piet. 3:18; Luuk. 10:45). Tätä “meidän edestämme” ei voida ylikorostaa. Me emme puhu tässä teeskentelystä tai ideasta tai tarusta. Kaikki taivaassa ja maan päällä riippuu siitä tosiasiasta, että Kristus otti päälleen meidän syymme ja asetti itsensä meidän sijaamme. Tämä suuri tosiasia, tämä “autuas vaihtokauppa” ja sen seuraukset, on ilmaistu monilla raamatullisilla teemoilla.

KRISTUS - UHRIMME

Kristus on meidän Uhrimme. Kristuksen ristiinnaulitsemista kutsutaan kauttaaltaan Raamatussa “uhriksi” (kreikk. thusia) ja “uhrilahjaksi” (kreikk. prosfora). Hän on sekä suuri Ylimmäinen Pappi (Hebr. 4:14, 7:1s.) että Uhri (Hebr. 9:23, 26; Ef. 5:2; Joh. 1:29; 1 Piet. 1:19). Tämä termin käyttö liittyy läheisesti puheeseen lunnaista, sillä Kristus maksoi uhrillaan lunnaat meistä ja nämä lunnaat olivat kaikkien edestä (1 Tim. 2:5-6).

Kristuksen sovittava uhrikuolema ristillä oli ennustettu ja esikuvin ennakoitu Vanhassa testamentissa. Mooseksen aikana Jumala määräsi uhreja sitä varten, että ne saattaisivat Jumalan ja ihmisen yhteen. Jumalan säätämyksen perusteella härkien ja vuohien verestä tuli armonväline (3 Moos. 17:11): “Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä.” On selvä, että nämä Vanhan testamentin syntiuhrit olivat sovitusuhreja. Teurastettua eläintä ei uhrattu ainoastaan synnintekijän hyväksi, vaan myös rikkomuksen tekijän sijasta, joka oli synnillään syypää kuolemaan. Nämä uhrit olivat sijaisuhreja, koska Jumala määräsi ne olemaan sellaisia. Omasta aloitteestaan ihminen ei voi uhrata Jumalalle mitään, mikä hyvittää hänen syntinsä. Mooses halusi antaa oman henkensä Israelin puolesta, mutta Jumala ei suostunut tähän (2 Moos. 32:31s.). Vain Jumalan määräämillä uhreilla on arvo. Siksi kansaa opetettiin uhraamaan ainoastaan sellaisia uhreja, jotka Jumala hyväksyi. “Uhratkaa vanhurskauden uhreja”, psalmista sanoo (Ps. 4:6).

Nämä uhrit olivat sijaisuhreja, koska ne viittasivat Kristuksen uhriin. Niillä oli sovittava voima Hänen kuolemassaan ja uhrissaan ristillä. Itsessään ne eivät olleet kylliksi, ne olivat ainoastaan lupaus, tulevien asioiden varjo (Hebr. 10:1). Ne olivat kaikki esikuvia Jumalan Karitsasta, “joka ottaa pois maailman synnin”. Sana airoo merkitsee sekä kantamista että poisottamista - molemmat merkitykset sisältyvät tähän kohtaan. Karitsa ottaa meidän syntimme pois ristin alttarilla ja kantaa sen itse. Siten me olemme lunastetut “Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan” (1 Piet. 1:19).

Kaikkien ihmisten syyllisyys siirrettiin Kristukselle. Kaksi huomattavaa raamatunkohtaa pyhän Paavalin kirjeissä tuovat tämän suuren tosiasian selvästi esiin. Gal. 3:13 kertoo meille, että Kristus on tehty “kiroukseksi” meidän edestämme ja siten Hän lunasti meidät lain kirouksesta. Kristusta ei ainoastaan kutsuta kirotuksi, vaan Hän tuli kiroukseksi. Vastaavasti pyhä Paavali sanoo 2. Kor. 5:21:ssä, että Jumala teki Kristuksen “synniksi” meidän edestämme. Jälleen häntä ei kutsuta vain synniksi, vaan hänet on tehty synniksi. Kaikki maailman synnit siirtyvät Hänen päälleen. Apostoli Paavali ammentaa näissä kahdessa jakeessa selvästi Jes. 53:sta ja muista Vanhan testamentin kohdista. Jesajan kirjassa Palvelijan päälle sälytetään meidän syntimme, ja meidän syntimme lyövät Häntä ja tuottavat Hänelle tuskaa. Jumala panee meidän syntimme Hänen päälleen, ruhjoo Häntä meidän syntiemme tähden, saattaa Hänet murheen valtaan ja tekee Hänen elämästään uhrin meidän syntimme edestä.

KRISTUS - LUNASTUKSEMME

Kristus on meidän Lunastuksemme (hyvitys). Kristuksen uhrin seuraus oli maailman lunastus. Karitsan veri oli rangaistuskuolema. Hän kuoli Jumalan rankaisemana, Jumalan vihan ja kirouksen alaisena. Vanha kirkko kutsui tätä hyvitykseksi. Jumala on hyvitetty. Uuden testamentin sana, joka eniten kuvaa tätä Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman seurausta, on termi lunastus. Meille kerrotaan Raamatussa, että Kristus lunasti meidät lain kirouksesta ja vallasta hinnalla, nimittäin Hänen verellään (Ap. t. 20:28; 1 Kor. 6:20; 7:23). Ostohintaa kutsutaan lunnaiksi (Matt. 20:28). Jumalan laki vaatii lunnaat (Kol. 2:13-14; Ef. 2:15), ja lunnaat ovat synnin edestä (Room. 8:3; 1 Piet. 3:18), joka on tehty Jumalaa vastaan (Ps. 51:4 jne.). Lunnaat vapauttavat meidät. Pane merkille etuliite (ex-) verbissä exagorazoo (ostaa irti, vapaaksi, lunastaa Gal. 3:13, 4:5; vrt. myös Room. 3:24; 1 Kor. 1:30; Kol. 1:14). Vanhoissa kreikkalaisissa papyruksissa sana “lunnaat” (lutron) tarkoitti ostohintaa, jolla orjat vapautettiin. Jeesus naulasi ristille lain syytökset, jotka olivat meitä vastaan, ja siten Hän pyyhki ne pois ja vapautti meidät niistä (Kol. 2:14).

Tämän ostohinnan välityksellä niistä, jotka on lunastettu, tulee Lunastajan omaisuutta. Paavali sanoo, että Jumala osti seurakunnan omalla verellään. Sanaa “osti” käytetään tässä mediumissa ja se tarkoittaa “ostaa tai hankkia jotain itselleen, omaisuudekseen”. 1. Piet. 2:9:ssä apostoli kutsuu meitä erityisiksi ihmisiksi, sellaisiksi, jotka Jumala on kirjaimellisesti hankkinut omaisuudekseen, Jumalan omaksi kansaksi. Me olemme tunnustaneet tämän lapsuudestamme asti Lutherin Vähässä katekismuksessa: “... joka on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut minut vapaaksi kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta ... että minä olisin hänen omansa.” Nyt kaikkien syntisten elämä on lunastettu. Kristus on maksanut hinnan. Tämä hinta tyydyttää täydellisesti Jumalan vaatimukset. Jeesuksen, tahrattoman Karitsan, kuolema oli täysi hinta, joka tyydyttää kaikki Jumalan vanhurskauden vaatimukset meitä kohtaan.

KRISTUS - LEPYTYSUHRIMME

Kristus on meidän Lepytysuhrimme. Kristuksen maksamat lunnaat tuottivat sovituksen. Jumalan vanhurskaus on hyvitetty ja Hänen vihansa on tyynnytetty. Tämä ilmaistaan heprean kielessä sanalla kipper, joka merkitsee “peittää”, mutta myös “lepyttää peittämällä” ja “sovittaa”. Kuningas Jaakon (King James) raamatunkäännöksessä se on käännetty vastineella “tehdä sovitus”, vrt. 2 Moos. 30:10, 15. Ja niin Jumala on rauhan suhteessa meihin. Enkelit julistivat tämän rauhan joulupäivänä. Kautta Vanhan testamentin “sovituspäivä” ennusti tätä rauhaa. Sovituspäivänä ylimmäinen pappi meni kaikkeinpyhimpään. Siellä oli liiton arkki ja sen kansi, jota kutsuttiin “armoistuimeksi” (kapporeth, hilasteerion). Syntiuhrin veri pirskotettiin tälle armoistuimelle, jota ympäröi suitsukkeesta lähtevä savu. Näin toimitettiin sovitus. Uudessa testamentissa Jeesus on meidän armoistuimemme: “...jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi (kreikk. hilasteerion) uskon kautta Hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska Hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit,...” (Room. 3:25).

On tärkeää ymmärtää, että sovituspäivänä Vanhassa testamentissa ja ristillä Jumala oli se, joka sovitettiin kerta kaikkiaan, ei ihminen. On olemassa monia, jotka eivät välitä teologiasta, joka puhuu vihastuneesta Jumalasta, joka on sovitettu, Jumalasta, joka kääntyy vihastaan ja antaa anteeksi Kristuksen, Poikansa, tähden. Mutta juuri näin tapahtuu (Ps. 78:38). Kuuntele, miten Luther ylistää tätä sovituksemme suurta tosiasiaa:

“...meillä on sovittaja Jumalan edessä, Kristus, joka tekee meidät Jumalan mieleisiksi ja vanhurskaiksi. Kaikki se näet, mikä ihmisellä on oman syntymänsä ja järkensä ansiosta, on pelkkää syntiä ja turmiota, ja sen ansiosta hän kuormaa itsensä Jumalan vihalla. Mutta Jumala on iankaikkinen vanhurskaus ja kirkkaus, joka luonnostansa vihaa syntiä. Sen tähden vallitsee aina ihmisten ja Jumalan välillä vihollisuus: he eivät voi olla keskenänsä ystäviä eivätkä olla sovussa keskenänsä. Juuri tämän tähden Kristus on tullut ihmiseksi ja ottanut kannettavaksensa meidän syntimme, vieläpä Jumalan vihan, hukuttaen kummankin omaan itseensä, näin sovittaen meidät Jumalan, Isän, kanssa... Kaikki, minkä me saamme Jumalalta, meidän pitää saada omaksemme ja ottaa vastaan Kristuksen kautta, joka on saattanut Jumalan meille armolliseksi. Kristus on näet tukemme ja suojamme, jonka alle me kätkeydymme aivan kuin kananpoikaset emonsa siipien suojaan. Ainoastaan hänen kauttansa meidän rukouksemme on Jumalan mieleinen, ja se tulee kuulluksi: me saamme Isän suloisen suosion, sillä hän on suorittanut synneistämme hyvityksen ja tehnyt vihastuneesta tuomarista hyvän ja laupeaan Jumalan” (KP II, 510-511).

KRISTUS - SOVITUKSEMME

Kristus on meidän Sovituksemme. Tämä suuri teema kulkee halki Uuden testamentin, kun se tulkitsee Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa. Verbi “sovittaa” (kreikk. katallasso) merkitsee “muuttaa täydellisesti, saattaa yhteen”. Sovitus edellyttää vieraantumista. Siellä missä kerran oli ykseys ja yhteys, on nyt ero. Sovitus merkitsee sopusointuisen suhteen palauttamista: rauha Jumalan ja ihmisen välillä. Toisen Korintolaiskirjeen luvussa 5 tuodaan hyvin selvästi esiin se, että Kristus on sovittanut maailman Jumalan kanssa:

“Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan” (2 Kor.5:18,19). Jumala kerta kaikkiaan muutti omasta aloitteestaan täydellisesti ihmisen aseman. Tämä tapahtui yksin Kristuksen kuoleman kautta, siten että Hänet tehtiin synniksi meidän edestämme (j. 21). Kristuksen hyvitystyön perusteella Jumalan viha kääntyi pois meistä. Hän ei lue meille meidän syntejämme. Vihollisuuden tila on vaihtunut rauhan tilaan. Termi “sovittaa” liittyy Uudessa testamentissa hyvin läheisesti termiin “lepyttää”. Ne on molemmat johdettu samasta Vanhan testamentin termistä kipper.

Monet modernit teologit ovat kapinoineet kaikkia sellaisia sovitusta koskevia ajatuksia vastaan, joissa laki ja Jumalan viha otetaan vakavasti. He sanovat, ettei siinä ole kyse Jumalan vihan poiskääntymisestä ja rakkauden tulemisesta sen tilalle. Heidän mielestään me emme saa koskaan sanoa, että Jumala on sovitettu, sillä Jumala on muuttumaton eikä Häntä tarvitse sovittaa. Ihminen on se, joka sovitetaan tässä toimituksessa.

Mikään ei voi olla kauempana totuudesta. Kristuksen kuolema ei muuttanut ketään ennen sen saarnaamista. Ihminen pysyi Jumalan vihollisena, kuolleena synneissään. Se, mitä tapahtui, oli Jumalan vihan poistaminen: “Kun me vielä olimme vihollisia (passiivi, ekhthroi, ts. Jumalan vihaamia), Kristus kuoli meidän edestämme” (Room. 5:10, käännös Preusin mukaan, vrt. Room. 5:1). Kenen vihollisuuden Kristus poisti ristillä? Ei ihmisen, vaan Jumalan. Luonnollinen ihminen vihaa edelleen Jumalaa. Me huomaamme jälleen, että Jumalan viha ei ole mitään sellaista, mikä uinuu. Se pitää ottaa vakavasti. Ihminen ei tee näin, mutta Jumala tekee. Jumala kääntyy pois vihastaan (Ps. 78:38) Kristuksen tähden. Tämä ei ole jokin pelkkä idea tai taru tai kielikuva, jota täytyy loputtomasti riisua kielikuvallisesta aineksestaan. Ei, se on ristin teologian suuri totuus. “Rauha maan päällä!”

On suunnattoman tärkeää, että me emme näe Kristuksen kamppailua Getsemanessa ja ristillä ensisijaisesti Vapahtajamme kamppailuna ihmisten kanssa vaan Jumalan kanssa; että me näemme, miten tämän yhden tosi Ihmisen voitokas kamppailu sai aikaan muutoksen kaikkien ihmisten asemaan. Sovitus on täydellinen. Kirkon tehtävänä on nyt toteuttaa “sovituksen virka”, julistaa maailmalle täytettyä sovitusta, saarnata ehdotonta evankeliumia.

Sovitus, jonka Kristus sai aikaan ristillä, on täydellinen ja se koskee kaikkien ihmisten kaikkia syntejä. Se on täydellinen ja se on kaikkia ihmisiä koskeva, se koskee kaikkia ihmisiä, jotka ikinä ovat maan päällä eläneet. Tästä syystä me voimme ja meidän täytyy tehdä lähetystyötä. Tästä syystä meidän täytyy toteuttaa sovituksen virka ja tarjota evankeliumi, yllättävä ristin teologia, Kristuksen sijaissovitus kaikille ihmisille kaikkialla.

Englanninkielinen alkuteksti sisältyy teokseen: The Theology of the Cross. Helsinki 1994. Lyhennelmä. Väliotsikot toimituksen.