SANANSAATTAJAN PÄÄKIRJOITUKSEN JOHDOSTA

Hannu Lehtonen

SLEY:n toiminnanjohtaja (ja Suomen Teologisen instituutin hallituksen tuore puheenjohtaja) Seppo Suokunnas kirjoitti 22.3.2001 Sanansaattajan pääkirjoituksessa siihen tilanteeseen liittyen, johon Oulun piispanvaali on naispappeuden vastustajat saattanut. Hän kirjoittaa: “On uskallettava kysellä, mikä teologinen ja hengellinen peruste estää tulemasta vihityksi samassa tilaisuudessa naiskandidaattien kanssa.” Ja edelleen hän kirjoittaa: “Kiihkottomasti pohtien olisi löydettävä ne teologiset syyt, miksi yhteisvihkimyksissä saatu virka olisi pätemätön. Herätysliikkeitten keskuudessa tällaista selvittelytyötä onkin alettu suunnitella.”

Suokunnaksen lausumat vaikuttavat jään koettelemiselta kepillä, ts. reagoiko evankelinen kenttä ja varsinkin asettuuko se vastustamaan yhteisvihkimysajatusta. Suokunnaksen kysymykseen, mikä teologinen ja hengellinen peruste estää tulemasta vihityksi samassa tilaisuudessa naiskandidaattien kanssa, voidaan vastata yksinkertaisesti: pyhä Raamattu. Eikö Suokunnas tiedä, että siellä varoitetaan esimerkiksi tulemasta osalliseksi toisten synteihin (1 Tim. 5:22) ja siellä käsketään karttamaan harhaoppisia (Tiit. 3:10). Esimerkiksi naapurimaassamme Ruotsissa kirkon johto on hyvin tietoinen siitä, että osallistuminen vihkimykseen naiskandidaattien kanssa ja erityisesti ehtoollisen vastaanottaminen naispapilta on tunnustautumisen merkki. Siksi siellä ei enää vihitä yhtään miestä, joka ei suostu tähän. Viran pätevyyden kanssa askarointi vie sivuun itse asiasta.

Kirjoituksensa lopulla Suokunnas sanoo: “On etsittävä Jumalan sanan pohjalta hengelliset perusteet, joiden mukaan joko lähdetään vapaakirkkotyyppisesti hakemaan omia vihkimyksiä - tai peräti omaa kirkkoa - tai ollaan täysillä kansankirkossa, siinä kilvoitellen. Kirkon kentässä on pieniä viitteitä siitä, että vapaan tunnustuskirkon malli tai kirkosta irtautuminen kiinnostaa joitakuita. Evankelista liikettä tämä - ehkä monien yllätykseksi - tuskin kiinnostaa, vaikka tahdommekin taistella kirkkaan luterilaisen opin puolesta. Pikemminkin evankelisen liikkeen oma haaste tällä hetkellä on säilyä riittävän kirkollisena.”

Suokunnas on oikeassa siinä, että meidän tulee hakea perusteet toiminnallemme Jumalan sanasta. Mutta mitä on “olla täysillä kansankirkossa”? Tai mitä on “säilyä riittävän kirkollisena”? Jumalan sana ei puhu kansankirkosta mitään eikä sen paremmin kirkollisuudesta. Viimeisellä tuomiolla meitä ei hyödytä tipan tippaa se, jos olimme täällä hyvinkin “kirkollisia”. Päinvastoin se voi koitua meille iankaikkiseksi onnettomuudeksi, jos tuo kirkollisuus merkitsi osallistumista Jumalan sanan vastaiseen oppiin ja käytäntöön ja lopulta oikean uskon menettämistä. Kristillisen kirkon ainoa peruste on Jumalan sana eli pyhä Raamattu. Ainoa tarpeellinen huoli on pysyä kirkollisena siinä merkityksessä, että pysytään Jumalan sanan kallioperustalla.

Se tilanne, jossa me nykyään olemme, antaa aihetta vakavaan pohdintaan. Itselleni tilanne tuo usein mieleen vierailun eräässä inkeriläisseurakunnassa. Kommunistiaikana kirkko oli muutettu tehtaaksi. Paksut putket kulkivat kirkon seinien läpi kirkkosaliin. Seurakunta oli kuitenkin sittemmin saanut vallatuksi käyttöönsä osan sakaristosta ja siellä se kokoontui. Tällaiselta minusta vaikuttaa Suomen kirkon tilanne yhä enemmän hengellisesti katsoen. Kirkko on täyttynyt kaikenlaisella vieraalla ja merkit ovat selvät siitä, että tämä tahti vain kiihtyy.

Uskoville jää ehkä vain tuo sakariston nurkka tai sitten ei sitäkään. Mutta entä sitten? Ovathan kristillisen kirkon oikeat tuntomerkit puhdas Jumalan sanan oppi ja Kristuksen asetuksen mukaan toimitetut sakramentit. Nämä kalliit aarteet eivät ole kauppatavaraa. Raamatun mukainen pappisvirka ei ole kauppatavaraa.

Jos vielä ajatellaan tuota inkeriläisseurakunnan tarjoamaa kuvaa, niin on sanottava, että Kristuksen seurakunta ei voi koskaan tunnustaa oikeaksi sitä vierasta, mikä kirkkoon on tunkeutunut ja saanut jopa vallan siinä. Sen paikka ei ole kirkossa. Sen kanssa ei voida tehdä kompromisseja. Siitä on sanouduttava irti ja se on mahdollisuuksien mukaan ajettava kirkosta ulos (uskonpuhdistus). Jos tämä ei onnistu, joutuu seurakunta kokoontumaan siellä sakaristossa tai jos sekään ei käy, kokonaan poissa tuosta kirkosta.