Hannu Lehtonen
Luterilaisessa (3-4/2001)
julkaistiin hiljattain kaksi Markku Särelän suomentamaa Lutherin kirjettä
pastori Simon Wolferinukselle. Sikäli kuin tiedän näitä Lutherin tekstejä ei
ole aiemmin julkaistu suomeksi, joten tästä työstä on syytä lausua kiitokset
Särelälle ja Luterilaiselle.
Lutherin kaksi kirjettä
Wolferinukselle käsittelevät ehtoollista. Pastori Wolferinus oli sekoittanut
siunattuja ehtoollisaineita siunaamattomien aineiden kanssa. Wolferinuksen ja
tämän virkatoverin välillä oli syntynyt tästä asiasta kova kiista. Lutherin
kirjeet ovat kannanotto tähän tilanteeseen.
Tiivistän Lutherin kirjeitten
sanoman kolmeen asiaan:
1) Asetussanat ovat ratkaisevassa
asemassa. Luther sanoo asetussanojen lausumisesta ehtoollisessa: “joka on
ensisijaisin ja pääasiallisin toiminto sakramentista puheen ollen”
(Luther-sitaatit Särelän käännöksen mukaan). Lutherin lähtökohta on Jumalan
sana. Sana saa aikaan sakramentin. Sana tuo Kristuksen ruumiin ja veren leipään
ja viiniin. Wolferinus sen sijaan oli tehnyt sakramentista riippuvaisen sen
toimittamisesta (actio). Tässä hän edustaa ns. filippismiä (nimitys Filip
Melanchthonista).
2) Miten on ymmärrettävä sääntö,
jonka mukaan ’sakramentillisen toimituksen ulkopuolella ei ole sakramenttia’.
Tämä sääntö mainitaan luterilaisissa tunnustuskirjoissa (TK 1990,527-528).
Wolferinus oli vedonnut tähän sääntöön, mutta Luther osoittaa, että Wolferinus
oli ymmärtänyt asian väärin: “Te otatte sakramentillisen toimituksen liian lyhytaikaisena
ja katkaisette sen liian lyhyeksi. Sillä saatte aikaan sen, ettei teillä näytä
olevan sakramenttia lainkaan.” Luther antaa sitten määritelmän, jonka
lähtökohta on asetussanoissa: “Tämän mukaisesti määrittelemme ajan tai
sakramentillisen toimituksen siten, että se alkaa pyhän Isä meidän alusta ja
kestää siihen asti, kunnes kaikki ovat käyneet ehtoollisella, ovat juoneet
maljan tyhjäksi ja syöneet ehtoollisleivät, ja kansa on laskettu takaisin
paikoilleen ja on poistuttu alttarilta.” Tunnustuskirjoissa viitataan Lutherin
selitykseen tästä kyseisestä säännöstä (TK 1990,528) ja on hyvä syy väittää,
että niissä viitataan juuri näihin Lutherin em. sanoihin pastori
Wolferinuksekselle (tästä on Bjarne Teigen laatinut perusteellisen artikkelin,
joka löytyy internetistä).
3) Ylijääneet siunatut aineet.
Luther edellyttää, että jos siunattuja (konsekroituja) aineita jää yli, ne
käytetään loppuun jumalanpalveluksen jälkeen. Hän kirjoittaa: “Sen vuoksi
pitäkää huolta siitä, että kun sakramentilla jää jotakin yli, niin joko
ehtoollisvieraat tai pappi itse ja saarnaaja nauttisivat sen, ei niin, että
diakoni yksin tai ainoastaan joku muu joisi maljaan jääneen viinin, vaan hänen
tulee antaa se toisille, jotka ovat olleet osallisia myös ruumiista, ettette
näyttäisi huonolla esimerkillä jakavan sakramenttia osiin tai käsittelevän
epäkunnioittavasti sakramentillista toimitusta.” On syytä huomata, että Luther
käsittelee tässä ylijääneitä siunattuja aineita sakramenttina ja varoittaa
jakamasta sakramenttia. Hänen lähtökohtanaan on koko ajan sana. Ylijääneet
siunatut aineet on siunattu Kristuksen sanalla sakramentiksi ja Luther
suhtautuu siksi niihin sakramenttina myös varsinaisen ehtoollisen jaon jo
päätyttyä. Sana määrää toimitusta, ei toimitus sanaa.
Särelä kirjoittaa: “Näistä
Lutherin kirjeistä ovat eräät teologit vetäneet liian pitkälle meneviä
johtopäätöksiä siitä, mitenkä jäljelle jääneiden ehtoollisaineiden kanssa on
meneteltävä.” Särelä ei yksilöi, keitä teologeja hän tarkoittaa. Tulkitsen
Särelän tarkoittavan sitä, että jäljelle jääneiden ehtoollisaineiden loppuun
käyttäminen dogmaattisena vaatimuksena on liian pitkälle menevä johtopäätös.
Lutherin omat sanat puhuvat kuitenkin nimenomaan tätä vastaan. Kuten mainitsin
Luther tarkastelee sakramenttia koko ajan sanasta, ei toimituksesta, käsin ja
tästä syystä hän nimittää myös ylijääneitä siunattuja aineita sakramentiksi.