MITÄ EVANKELIUMI ON?

Tottahan jokainen, joka tahtoo kantaa kristityn nimeä ja käyttää Raamattua, tunnustanee opinkappaleena sen totuuden, että evankeliumi on suuri salaisuus. Sillä se on niin selvästi ja niin monessa paikassa Uudessa Testamentissa kirjoitettu, ettei kukaan, joka sitä lukee, voi olla sitä näkemättä. Mutta nyt ei salaisuus oikeastaan ole siinä, että meidän pitää Kristuksen kautta autuaiksi tulla, tai että evankeliumi julistaa syntien anteeksi saamista ja vanhurskautta, ja että me, viheliäiset ihmiset, Kristuksen kautta voimme tulla siitä osallisiksi. Niin paljon järki voi jotenkin käsittää, ja siitä ei riidellä niiden kesken, jotka tahtovat kantaa kristityn nimeä, ei myöskään heränneen sielun omassatunnossa. Vaan kysymys on oikeastaan: Kenen ovat ne aarteet, joita evankeliumi julistaa? Lahjoitetaanko ne meille, kun me käännymme ja uskomme, ja ovatko ne niin muodoin ainoastaan uskovaisten omat, vai ovatko ne lahjoitetut meille ja ovatko ne olleet meidän jo ennen, ja onko kääntymisemme kääntymistä uskomaan sitä? Tähän muutamat varmasti vastaavat: Ne ovat kaikkien ihmisten, kaikkien, joita Jumala sanassansa kutsuu maailmaksi, kaikkien, joiden edestä Kristus on annettu alttiiksi. Toiset jälleen vastaavat: Ne ovat kaikkien katuvaisten, uskovaisten sielujen. Tässä on evankeliumin loukkauskivi, riidanalainen kohta, mikäli se nimittäin ilmaantuu opissa.

Mutta ennen kuin menemme eteenpäin, emme voi olla mainitsematta kahta seikkaa. Ensiksi: niin kauan kuin evankeliumi jossain paikkakunnassa ei oikein ole päässyt sydämiin ja näyttänyt suurta voimaansa, voivat ei ainoastaan ne sielut, jotka sitten evankeliumin kautta tulevat vapautetuiksi, vaan myöskin semmoiset, jotka kohta osoittavat vihamielisyyttä sitä kohtaan, usein näyttää ja johonkin määrin rakastaa evankelisia puheenparsia ja lauluja, niin kauan nimittäin kun he eivät siinä näe muuta kuin tavallista uskonnollisuutta. Niinpä voi kansa välistä julkisesti veisata: Hänessä maailma vanhurskautettiin, ja ne jotka näyttävät olevan evankeliumin vastustajia, yhtyvät tähän lauluun, kunnes muutamat oikein kadotetut syntiset alkavat toden teolla vakaasti uskoa asiaa, ja se osoittaa voimansa heidän sydämissään ja heidän todistuksessaan. Silloin nähdään, että Kristus on pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan, että monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi (Luuk. 2). Toinen asia, josta tahdoimme mainita, on, että vaikka riita evankeliumista on itse asian ja sen olemuksen puolesta aina sama, voivat kuitenkin lauseet ja puheenparret, joista riidellään, usein olla vallan erilaiset. Niin voidaan esim. väliin riidellä siitä, kuinka syntien anteeksiantamus on olemassa Jumalan luona ja on evankeliumissa lahjoitettu kaikille ihmisille, ennen kuin he kääntyvät ja uskovat. Väliin riidellään erityisesti siitä, voiko maailma olla vanhurskas Jeesuksessa, ennen kuin Jumala antaa todistajiensa ilmoittaa hänen sanaansa niin suurella voimalla ja selkeydellä, että se tunkeutuu sieluihin, niin että vastustajienkin täytyy tavallaan myöntää asia, kunnes he tilaisuuden sattuessa alkavat vastustaa toista samaa sisältävää kohtaa, ehkä samaa, jonka he jo ennen ovat totuudeksi tunnustaneet. Mutta, kuten äsken sanottiin, on asia aina sama ja koskee aina evankeliumin olemusta ja käytäntöä.

Kaikki evankeliumin lahjat ovat Kristuksessa olemassa ja ovat lahjoitetut ihmisille hänessä ja hänen kanssansa. Jos nyt Kristus on lahjoitettu kaikille ja annettu alttiiksi kaikkien ihmisten edestä, niin ovat hänessä ja hänen kanssansa kaikki evankeliumin lahjat lahjoitetut juuri samoille ihmisille ja ne ovat heidän omansa tämän Jumalan lahjan voimasta. Mutta että tämä suuri lahja on annettu koko maailmalle, on toki selvä asia. Tästä puhuu Luther pienen Raamattunsa Joh. 3:16 johdolla seuraavin voimallisin sanoin: Viidenneksi kuvataan myöskin tässä vastaanottaja eli se, joka saa lahjan, ja jota sanalla sanoen kutsutaan maailmaksi. Ihmeellistä rakkautta ja ihmeellistä antamista tämä todella on; sillä tässä ei ole ollenkaan mitään yhden kaltaisuutta rakastetun ja rakastajan välillä. Kuinka voi tällainen Jumalan rakkaus maailmaa kohtaan olla mahdollinen, ja mitä hän löytää siinä sellaista, jonka vuoksi hän tekee niin paljon sen edestä. Jos sanottaisiin hänen rakastavan enkeleitä, niin ne ovatkin jaloja olentoja, jotka ansaitsevat saada rakkautta osakseen. Mutta mitä sitä vastoin maailma on muuta kuin suuri joukko semmoisia ihmisiä, jotka eivät pelkää Jumalaa, eivät luota häneen, eivät myöskään rakasta, ylistä ja kiitä häntä, vaan käyttävät väärin luontokappaleita, pilkkaavat hänen nimeänsä, ylenkatsovat hänen sanaansa, ovat tottelemattomia, murhaajia, huorintekijöitä, varkaita ja heittiöitä, valehtelijoita, pettäjiä, täynnä vääryyttä ja kaikenlaista jumalattomuutta, ja sanalla sanoen kaikkien hänen käskyjensä rikkojia sekä kaikessa kapinallisia ja vastahakoisia ja auttavat tuota ilkeää perkelettä, joka on Jumalan julkinen vihollinen. Katso tuommoinen on nyt se kaunis ja rakastettava neitsyt ja morsian, jolle Isä antaa rakkaan Poikansa ja hänen kanssansa kaikki, vaikka hänellä olisi syytä kyllä, kuullessansa vain maailmaa mainittavankin, musertaa se salamallaan tomuksi ja heittää se helvetin syvyyteen. Sillä sanalla =maailma= on Jumalan korvissa sanomattoman inhottava kaiku ja kuitenkin on ihmeen kummasti pantu yhteen: Jumala rakastaa maailmaa. On niin kuin tahdottaisiin sanoa: Jumala rakastaa kuolemaa ja helvettiä ja on oman ankarimman ja iankaikkisen vihollisensa, kirotun perkeleen ystävä. Jos nyt nämä molemmat asetetaan rinnakkain, nimittäin lahjan antaja ja saaja, niin ymmärrämme syystä kutsuttavan sanomattoman suuren rakkauden osoittamiseksi ja sanomattoman suuren lahjan antamiseksi sitä, että Jumala niin kokonaan on vuodattanut sydämensä tuota ilkeää ja inhottavaa kuvaa kohtaan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt vuodattaa sen yli pelkkää vihaa, kostoa ja kadotusta. Mutta hän ei katso sitä, että maailma on täynnä ylenkatsetta, häväistystä, tottelemattomuutta ja suurinta kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan kaikista niistä lahjoista, joita hän on antanut sille, vaan unhottaa yhdellä kertaa kaiken sen pahuuden ja synnin. Jos antaja olisi vieläkin jalompi ja hänellä olisi vieläkin runsaammin hyvyyttä, niin olisi kuitenkin maailman pahuuden ja ilkeyden, joka on niin äärettömän suuri ja sanomaton, pitänyt estää häntä sitä osoittamasta. Sillä kuka voi lukea tai tarpeeksi ajatella edes omia syntejänsä ja omaa tottelemattomuuttansa? Mutta kuitenkin voittaa hänet hänen suuri rakkautensa, niin että hän ottaa pois kaikkien synnit yleensä ja jokaisen erityisesti, niin että ne ovat iankaikkisesti unhotetut, kuolleet ja poistetut, ja antaa sen sijaan Poikansa ja hänen kanssansa kaikki. Näin pitkälti Luther.

Niin muodoin on siis tämä sanomaton lahja todenteolla lahjoitettu maailmalle, kaikille ihmisille, ja on heidän kaikkien omaisuutta. Siinä ei ole mitään erotusta. Evankeliumi Jeesuksesta Vapahtajastamme esittää hänet koko maailman sijassa olevaksi edusmieheksi B yksi kaikkien edestä ja kaikki yhdessä. Syntien anteeksiantamus ei ole mikään Jumalan mielivaltainen teko, niin että hän tinkisi mitään vanhurskaudestaan, vaan se on vanhurskauden tuomiotoimi. Jumala ei anna anteeksi yhtään syntiä, jollei se ole laillisesti poisotettu, sovitettu, rangaistu vanhurskauden tuomion mukaan, joka tapahtui Jeesuksessa kaikkien syntisten edestä. Kaikki, mikä tapahtui Jeesukselle Vapahtajanamme, tapahtui Jumalan silmissä ja hänen tuomionsa edessä niin kuin olisi se tapahtunut kaikille ihmisille Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Koko maailma kaikkine tuomioinensa ja kirouksinensa oli se puku tai muoto, johon Kristus oli puettu niin kuin omaansa, kun hän seisoi meidän edestämme Jumalan tuomion edessä, jossa hänen esiintymisellään oli se voima ja vaikutus, että hänet tehtiin synniksi meidän edestämme ja että hän tuli kiroukseksi meidän sijassamme. Ja hänen puhtautensa ja pyhyytensä on Jumala nyt lahjoittanut sille maailmalle, jonka edestä hän kuoli. Pyhä Jeesus luettiin Jumalan silmissä ja hänen tuomionsa edessä vanhurskaudettomaksi maailman persoonassa; vanhurskaudeton maailma tehtiin vanhurskaaksi Jumalan edessä Kristuksen persoonassa. Me tulimme tuomituiksi hänessä ja kuolimme hänessä, sen todistaa Jumala itse: Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet, ja hän on kuollut kaikkien edestä (2 Kor. 5:15); sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä (Room. 6:7). Ja kun Kristus meidän edestämme oli kärsinyt sen tuomion, jonka vanhurskaus vaati, tuli hän vanhurskautetuksi Hengessä (1 Tim. 3:16), eikä totisesti yksin oman persoonansa puolesta, vaan hänessä kaikki ne, joiden edestä hänet oli tehty synniksi. Sitä merkitsevät sanat meidän edestämme, jotka niin usein esiintyvät pyhässä Raamatussa. Olivathan ne synnit, jotka Jumalan Karitsa kantoi ja otti pois, maailman synnit (Joh. 1:29). Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien (1 Joh. 2). Maailmanhan Jumala Kristuksessa sovitti itsensä kanssa, koska hän ei lukenut heille heidän syntejänsä, ja tahtoohan se sanoa, että hän Kristuksessa esiin toi koko maailman puolesta semmoisen täydeksi tekemisen, jota vanhurskaus vaati ja jonka kautta maailma tuli sovitetuksi (2 Kor. 5). Samaa sanotaan myöskin Room. 5:10: Me tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta, kun vielä olimme hänen vihollisiansa. Ja eihän silloin Jumala voi olla niin kalliisti sovitetuille syntisille sydämestänsä anteeksiantamatta heidän syntejänsä; niin kuin hän selvästi sanoo: Hän ei lukenut heille heidän syntejänsä. Se on juuri evankeliumin oikea ydin ja lohdutuslähde, että sen aarteet ovat kaikkien omat, jotta kaikki lohdullisesti omistaisivat ne itsellensä. Joka tähän lisää jotain, olkoon se mitä hyvänsä, hän väärentää Jumalan sanan (2 Kor. 4:2).

Mutta se sotii kovin ankarasti kaikkea inhimillistä järkeä ja viisautta ja syvää oman vanhurskautemme luontoa vastaan, että syntien anteeksiantamus ja Kristuksen vanhurskaus ovat Jumalan lahjoittamat kaikille ihmisille, ennen kuin he kääntyvät ja uskovat, se on, että syntien anteeksiantamus, vanhurskaus ja lapsenoikeus saadaan yksinänsä Kristuksen tähden, että hänen sovintonsa on ainoa perustus ja syy siihen, meidän kääntymisemme ja uskomme olematta edes auttavana syynä siihen, että Jumala lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen ja mitä sen mukana seuraa. Sitä ei Jumala kuitenkaan saa todenteolla uskomaan muita kuin muutamia kurjia syntisiä, joiden suu on tullut tukituksi, ja jotka ovat joutuneet häpeään kääntymyksessänsä, itsensäkieltämisessänsä ja uskossansa, niin etteivät näe mitään muuta pelastuskeinoa kuin ottaa vastaan armon armona, kokonaan toisen ansaitsemana ja toisen tähden lahjoitettuna. Semmoisille se on kallis, mutta kaikille muille uskonnollismielisille ihmisille se on salaisuus, jopa loukkauskivi, kuinka uskovaisina he itsensä pitänevätkin.

Ja nyt on Jumalan sanassa moninaisia lauseita, jotka jälkimmäisten mielestä ovat vallan vastoin sitä asiaa, josta tässä olemme puhuneet. Me tahdomme tässä mainita muutamia, mutta selviä semmoisia. 1 Joh. 1:9 sanotaan: Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Ap. t. 3:19 sanotaan: Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois. Psalmissa 32 sanotaan: Minä tunnustan Herralle rikokseni; ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Gal. 3:26 sanotaan: Te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Joh. 1:12 sanotaan: Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi vallan tulla Jumalan lapsiksi, niille jotka uskovat hänen nimeensä. Ja ne eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta B paitsi monia muita lauseita, joissa sanotaan meidän tulevan vanhurskautetuiksi ja autuaiksi uskosta ja että ainoastaan uskon kautta pääsemme meille lahjoitetun armon osallisuuteen. (...)

Me tunnemme, Jumalan kiitos, ennen mainitut, kalliit lauseet syntien tunnustamisesta, uskosta, sen tarpeellisuudesta ja vaikutuksesta, Jumalasta syntymisestä jne. Me rakastamme niitä, saarnaamme ja teroitamme niitä ahkerasti kaikessa heikkoudessa, ja ihmeellistä kyllä, me saarnaamme niitä yhtä paljon loukkaukseksi kuin sitäkin, että Kristus otti pois maailman synnit. Asia on niin, että ne lauseet, joissa puhutaan syntien tunnustamisesta ja sitä seuraavasta anteeksisaamisesta, sekä siitä, että me tulemme vanhurskautetuiksi uskon kautta, ovat yhtä hyvin Jumalan kalliita sanoja, kuin se, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, ja ne ovat mitä ihanimmassa sopusoinnussa sen kanssa.

Mutta huomaa! Niissä puhutaan vallan toisesta asiasta, nimittäin ennen lahjoitetun armon sovelluttamisesta sydämeen. Jumalan sana todistaa Jumalalla olevan koko maailman hyväksi armon ja anteeksisaamisen, jonka Kristus kaikkien sijassa ansaitsi, ja joka Kristuksessa on kaikille ihmisille lahjoitettu. Juuri tämä sana on evankeliumia sen varsinaisessa merkityksessä. Mutta sen jälkeen puhutaan tästä armosta ja anteeksisaamisesta vastaanotettuna, uskottuna ja syntisten sydämiin sovellutettuna. Ensimmäinen on jälkimmäisen perustus, ja jälkimmäinen on edellisen hedelmä. Niin kuin Jeesuksen veri on ottanut pois koko maailman synnin kadottavan merkityksen Jumalan silmäin ja tuomion edessä, niin täytyy myöskin saman veren ottaa pois synnin kadottavan merkityksen kunkin yksityisen ihmisen omastatunnosta, jos hänen mieli tulla autuaaksi. Ei mikään muu tai mikään vähempi voi sovittaa syntisen sydäntä Jumalan kanssa, ja jos se ei tapahdu, niin joutuu syntinen iankaikkiseen kadotukseen, ei sen tähden että häneltä puuttui anteeksisaamista ja vanhurskautta Jumalan edessä, vaan sen tähden, ettei hän ottanut sitä vastaan, se on, ei uskonut eikä siis tullut sydämessänsä sovitetuksi Jumalan kanssa. Kun sen tähden apostoli oli sanonut Jumalan Kristuksessa sovittaneen maailman itsensä kanssa, koska hän ei lukenut heille, nimittäin maailmalle, heidän syntejänsä, ja on meissä sovintosaarnan säätänyt, seuraa heti sen jälkeen: Kristuksen puolesta siis olemme lähettiläinä, kun näet Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Tähän viimeiseen me tarvitsemme kääntymistä, syntien tunnustamista ja uskoa, ja tässä tarkoituksessa kuuluu: Jos tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä, nimittäin ottaa pois kadottavan velan tunnon omastatunnosta. Samassa tarkoituksessa Pietari neuvoo: Jotta Herran kasvoilta koittaisivat virvoituksen ajat, ja hän lähettäisi Kristuksen Jeesuksen, joka on teille edeltämäärätty (Ap. t. 3:19,20). Nythän on selvää, ettei Kristusta ollut lähetettävä heille ansaitsemaan armoa Jumalan edessä. Sen hän oli jo jalosti tehnyt. Mutta hänet oli lähetettävä heidän sydämiinsä; sinnehän virvoittamisen aika oli tuleva, koska synti sieltä oli poispyyhittävä ja heidän piti sydämissänsä saada rauha Jumalan kanssa (Room. 5:1). Aivan sama merkitys on noilla ennen mainituilla Daavidin sanoilla: Minä tunnustan Herralle minun pahat tekoni, niin sinä annoit anteeksi minun syntini vääryyden. Kuinka se tapahtui, näemme selvästi 2 Sam. 12:ssa: Herra lähetti Nathanin Daavidin tykö, silminnähden siinä tarkoituksessa, että Daavid saataisiin tunnustamaan syntinsä, ottamaan vastaan anteeksiantamuksen ja sen kautta tulemaan oikeaan suhteeseen Jumalaan. Ja kun Nathan Jumalan antamalla taidolla oli saanut Daavidin lausumaan oman tuomionsa, ja hän silloin sai kuulla sanan: Sinä olet se mies, silloin tunnusti hän: Minä olen syntiä tehnyt Herraa vastaan. Silmänräpäyksessä seuraa sitten tämä: Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi. Sinä et kuole. Daavidin tunnustus ei tosin vaikuttanut sitä, että Herra poisti synnin tuomion. Siihen vaadittiin vallan toinen uhri. Mutta Daavidin sydän oli nyt niin valmistunut, että se siunauksekseen voi kuulla siitä anteeksi antamisesta, joka ennen oli Jumalan sydämessä, ottaa sen vastaan ja sen kautta jälleen tulla sovitetuksi Jumalan kanssa.

Suuressa katkismuksessa Luther kirjoittaa (Isä meidän -rukouksen) viidennestä rukouksesta kultaiset sanat. Ensin puhuttuansa, kuinka perkele, maailma ja paha lihamme alati kiusaa meitä syntiin ja kurjuuteen, niin että meidän on sangen tarpeellista huutaa: Rakas Isä, anna meille anteeksi meidän syntimme, hän sanoo: Se on tosi, Jumala antaa anteeksi synnin ilman ja ennen meidän rukoustamme: sillä onhan hän antanut meille evankeliumin, joka sisältää paljasta anteeksiantamusta, ennen kuin me rukoilimme sitä, niin, ennen kuin me koskaan ajattelimmekaan sitä. Mutta me rukoilemme tässä, että me tunnustaisimme ja vastaanottaisimme semmoisen anteeksiantamuksen. Sillä niin kuin liha, jossa me joka päivä elämme, on sen laatuinen, että se ei usko Jumalaa, ja että siinä aina liikkuu pahoja himoja ja ajatuksia, niin että me joka päivä teemme syntiä sanalla ja työllä, tekemisellä ja tekemättä jättämisellä, niin tulee omatunto sen kautta levottomaksi, täyttyy Jumalan vihan pelosta ja kadottaa niin muodoin sen lohdutuksen ja luottamuksen, jonka se saisi evankeliumista. Sen tähden on aina tarpeellista lakkaamatta anoa armoa ja anteeksiantamusta, että alakuloinen, levoton omatunto siten jälleen tulisi rohkaistuksi.

Me tahdomme vielä tästä tärkeästä asiasta mainita Roseniuksen todistuksen ja käsityksen Jumalan sanasta. Hän kirjoittaa tästä asiasta näin: Me emme saa antaa kenenkään ihmisen sanoa itsellemme, kuinka Jumala antaa anteeksi synnit, meidän pitää vaan se nähdä ja kuulla hänen omasta suustansa. Me käännymme sen tähden pyhään Raamattuun, ja siinä puhutaan syntien anteeksisaamisesta kahdessa merkityksessä, nimittäin ensiksi ansaittuna ja totisesti tapahtuneena ja toiseksi vastaanotettuna ja sovellutettuna yksityiseen ihmiseen. Ensin huomaamme siis pyhässä Raamatussa jotain, joka on yhtä ihmeellistä kuin jaloa ja varteenotettavaa, ja joka on näyttävä useimmista ihmisistä melkein uudelta ja hämmästyttävältä, nimittäin että kaikkien ihmisten synnit jo ovat anteeksiannetut, poispyyhityt, peitetyt, ennen kuin he kääntyvät ja uskovat, ennen kuin he ottavat vastaan sen armon, sen syntien anteeksisaamisen, joka on heille ansaittu ja tarjottu. Mitä se merkitsee? Juuri sitä, että Raamattu sanoo sen pelastuksen merkityksen eli tarkoituksen, joka on tapahtunut Kristuksessa Jeesuksessa, olleen suoranaisen syntien anteeksisaamisen sekä että me silloin, juuri silloin, kun Kristus kuoli ristillä, tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa, että syntimme silloin tuli peitetyksi, rikoksemme silloin sovitetuksi. Missä se on kirjoitettu? Room. 5:10 sanotaan: Me tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta, kun vielä hänen vihollisensa olimme. Huomaa, että siinä ei sanota: me tulemme, vaan: me tulimme; siinä ei sanota: meidän murtumisemme, meidän katumisemme, rukoilemisemme, kääntymisemme kautta ym., vaan hänen Poikansa kuoleman kautta. Vielä sanotaan 2 Kor. 5:19: Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän rikkomuksiansa ja hän uskoi meille sovituksen viran, jonka kautta hän nyt neuvoo meitä: Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Niin kuin tahtoisi apostoli sanoa: Kyllä Jumala on leppynyt teitä kohtaan; lepytetyksi hän tuli Kristuksen kuoleman kautta; kyllä synnit ovat pois otetut hänen silmissänsä; kyllä hän on tyytyväinen ja sopinut teidän kanssanne. Antakaa te nyt vaan sovittaa itsenne Jumalan kanssa! Ef. 1:7 ja Kol. 1:14 sanotaan melkein samalla tavalla: Meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, joilla sanoilla apostoli selvästi selittää, mitä sovinto Kristuksen veressä sisältää, nimittäin syntien anteeksisaamisen. Dan. 9:24 sanotaan myöskin, että sinä aikana, mikä siinä määrätään, niiden siinä mainittujen seitsemänkymmenen viikkovuoden kuluttua, mikä aika sattui yhteen Kristuksen kuoleman kanssa, luopumus päättyy, synti sinetillä lukitaan, pahat teot sovitetaan ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan. Jes. 53:5,6 sanotaan, että Herra heitti kaikkien meidän syntivelkamme hänen (Pojan) päällensä, että hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavojensa kautta olemme me paratut jne. Niin on pyhä Jumala antanut kirjoittaa sanansa. Mitä me sille teemme? Hänen sanansa ovat selvät ja selkeät kuin päivä ja lujat niin kuin vuoren patsaat. Meidän täytyy ottaa ne vastaan semmoisina kuin ne on kirjoitettu, ja tietää Herran tahtovan, että niillä pitää olla semmoinen merkitys, emmekä saa ottaa siitä mitään pois emmekä panna siihen mitään lisää. Mitä ne sanovat meille? Juuri sitä, että kaikki se synti, mikä on maailmassa, jumalattomienkin, kääntymättömienkin ja uskottomienkin synnit ovat kerran heitetyt Kristuksen päälle, se on, hänelle luetut, hänen laskuunsa kirjoitetut ja että hän on ne maksanut, sovittanut ja pois ottanut. Mutta jos ne ovat heitetyt hänen päällensä, niin eiväthän ne enää ole syntisten päällä! Sillä kun jotain otetaan pois toisesta paikasta ja pannaan toiseen, niin eihän se enää ole edellisessä paikassa. Jos velka pyyhitään pois jonkun tilistä ja kirjoitetaan toisen tiliin, niin eihän se enää ole edellisessä paikassa. Vai kuinka? Lyhyesti, tästä seuraa, että Lutherin sanat katkismuksemme toisessa uskonkappaleessa ovat todet, että Jeesus Kristus pyhällä ja kalliilla verellänsä minut kadotetun ja tuomitun ihmisen lunasti, kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta vapahti ja päästi. Siinä ei sanota: on lunastava, vapahtava ja päästävä, vaan: on lunastanut jne. Tästä seuraa, ettei kenenkään ihmisen tarvitse joutua kadotukseen syntiensä tähden, koska synti totisesti on pois otettu, pois pyyhitty ja anteeksiannettu, vaan joka ei sitä omista, hän ei tahdo tulla häihin, vaikka oli häihin kutsuttu.

Poimintoja teoksesta: Christian Möller, Mitä evankeliumi on olemukseltaan ja sisällöltään ja ketä se tarkoittaa? Helsinki 1942.