Sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet
- Raamatun opetuksia ihmisestä
Pekka Nisula, Teuva
Mutta sitä Jumalaa, jonka kädessä
on sinun henkesi ja kaikki sinun tiesi, sinä et ole kunnioittanut (Dan. 5:23).
Niin se ei siis ole sen vallassa,
joka tahtoo, eikä sen joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen (Room.
9:16).
Teologia puhuu ihmisestä Jumalan
luomana ja iankaikkiseen elämään määrättynä. Filosofia tarkastelee ihmistä
ainoastaan sielullisena ja ruumiillisena olentona. Me emme tässä käsittele
ensisijaisesti filosofista tietoa ihmisestä, vaan niinkuin Luther sanoo,
teologian varsinainen kohde on ihminen, joka on syyllinen syntiin ja sen
kadottama, ja Jumala, joka on syntisen ihmisen vanhurskauttaja ja vapahtaja.
Raamatun mukaan ihminen ei ole mikään itsenäinen voimakeskus Jumalan edessä.
Ihmisen tahto on Jumalan ja saatanan välissä ja sitä voidaan ohjata ja
taluttaa. Tämä on ihmisen olemus teologiassa, ja teologia pyrkii siihen, että
ihminen tuntisi tämän synnin turmeleman luontonsa. Jos syntiä ei ymmärretä
oikein, seuraa siitä toinen erehdys - ei ymmärretä myöskään mitä armo on.
Ihmisen koostuminen on
Jumalan teko, ihmisen hajauttaminen on myös Jumalan teko. 1 Moos. 2:7
kirjoittaa: Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen
sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. Luther
selvittää tätä sanoilla: Sillä henki, jonka Jumala puhaltaa, --- ei saa
käsittää siten kuin se olisi kuolematon henki, vaan on sitä pidettävä sellaisena
elämän henkenä kuin Jumala kaikille eläimille on luonut, --- vaikka me ihmiset
tästä hengestä elämme, emme kuitenkaan omalla voimallamme voi henkeä vetää, ja
kun se lakkaa olemme kuolleet --- sen vuoksi nimittää Jumala sitä elämän
hengeksi, koska se pitää ihmisen hengissä ja on merkkinä, että ihminen elää.
Sanalla =henki= on Raamatussa näin yksin puhtaasti fyysinenkin merkitys (Job. 27:3; Ap. t.
17:25). Hengellä ihmistä koskien Raamatussa tarkoitetaan pääasiallisesti
ihmisen persoonallisuuden aineetonta, sisäistä ja näkymätöntä osaa (Sak. 12:1;
1 Kor. 7:34).
Luther selvittää ihmisen
luonnossa olevaa jakoa: Raamatun mukaan ihminen jaetaan kolmeen osaan;
Paavalihan sanoo (1 Tess. 5:23): =Jumala, joka on rauhan Jumala,
pyhittäköön teidät kokonaan, niin että teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne
nuhteettomana säilyisi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemiseen=. Lisäksi on
huomattava, että kaikki nämä osat, samoin kuin ihminen kokonaisuudessaan,
jakautuvat vielä toisellakin tavoin kahteen osaan. Nämä ovat liha ja henki.
Liha ja henki eivät ole luonnon, vaan
ominaisuuksien mukainen jako; se on: luonnossa on kolme osaa, henki, sielu ja
ruumis, ja jokainen näistä voi olla hyvä tai paha, siis joko lihaa tai henkeä. Luther havainnollistaa luonnossa olevaa
jakoa: Raamatussa on näitä seuraavia koskeva vertaus: Mooses teki teltan, joka
jakautui kolmeen eri osaan. Ensimmäinen oli nimeltään sanctum sanctorum (kaikkein
pyhin); siellä asui Jumala eikä siellä ollut mitään valoa. Toinen osa oli sanctum
(pyhä), jota valaisi seitsenhaarainen kynttiläjalka. Kolmas oli atrium
(esikartano), joka sijaitsi taivasalla auringon valolle avoimena. Tämä kuvaa
kristittyä ihmistä. Hänen henkensä on sanctum sanctorum, Jumalan asunto pimeässä,
valottomassa uskossa, sillä hän uskoo sen, mitä hän ei näe, ei tunne eikä
käsitä. Hänen sielunsa on sanctum. Siellä on seitsemän valoa, nimittäin
kaikki sielunkyvyt, joilla hän ymmärtää, erottaa toisistaan, tietää ja tuntee
ruumiilliset, näkyväiset asiat. Hänen ruumiinsa on atrium, se on
kaikille avoimena, niin että jokainen voi nähdä, mitä se tekee ja miten se
elää. Melanchthon lausuu tästä: Jotkut
jakavat ihmisen kolmeen osaan: ruumiiseen, sieluun ja henkeen. En tuomitse tätä
jakoa, kunhan se sallii asioiden todellisen tilan tulla ilmi: nimittäin sen,
että henki ei ole ihmisluonnon varsinainen osa vaan Jumalan toiminta. Ihmisen
olemusta ei esim. ortodoksisessa kirkossa jaeta trikotomisesti, vaan
yksinkertaisesti näkyvään puoleen (ruumis) ja näkymättömään (sielu ja henki).
Sielulla tarkoitetaan näkymätöntä osaa alempiasteisena, hengellä
korkeampiasteisena. Sielu ja henki ovat siis kuten yhden jakamattoman sielun
kaksi suunta, eli voimaa.
Luther opettaa: Ensimmäinen,
henki on ihmisen korkein, syvällisin ja jaloin osa, joka antaa hänelle kyvyn
tajuta käsittämättömiä, näkymättömiä ja ikuisia asioita. Lyhyesti sanottuna se
on talo, jossa usko ja Jumalan sana asuu. Siitä Daavid sanoo (Ps. 51:12): =Herra, luo
sisimpääni oikea henki=, se on: suora ja vilpitön usko. Epäuskoisista taas sanotaan päinvastoin
(Ps. 78:37): =Heidän sydämensä ei ollut vakava Jumalaa kohtaan ja heidän henkensä ei
pysynyt uskossa Jumalaan.= Toinen osa, sielu, on luonnoltaan samaa henkeä, mutta sen vaikutusala on
toinen. Se näet tekee ruumiin eläväksi ja vaikuttaa sen välityksellä.
Raamatussa käytetään usein sanaa =henki= ilmaisemaan =elämää=, sillä henki
voi elää ilman ruumista, mutta ruumis ei ilman henkeä, näin Luther. Kuten
edellä on todettu sanaa =henki= käytetään Raamatussa puhtaasti fyysisessäkin mielessä. Ihmisen
täydelliseen persoonallisuuteen kuuluu siis ruumis, sielu ja henki. Henki on se
alue, jossa usko asuu, se osa jossa me voimme olla Jumalan lapsia, luontomme
sisin osa. Pyhä Henki asuu uskovassa ihmisessä (1 Kor 3:16; Room. 8:9, 8:16) ja
todistaa uskovan omassa hengessä ja yhdessä sen kanssa, että hän on Jumalan
lapsi (Room. 8:16). Ihmisen henki elää näin Jumalan yhteydessä Jumalan
ylläpitämänä. Tämän henki tekee tiettäväksi sielulle, jonka välityksellä se vallitsee
ruumista. Sielu kuuluu ihmisen luonnolliseen puoleen, ja henki on Jumalan
voiman välikappaleena (Ef. 4:23). Hengen toiminta on persoonallista. 1 Kor.
2:11 esittää sen itsetajunnan keskuksena, ja sen toimintoihin kuuluu usko
(Room. 10:10). Henki on myöskin pahuuden tyyssija. Luther toteaa tästä: Jollei
henki ole pyhää, ei mikään ole pyhää. --- on kysymys vain hengen uskosta ---
rukoilen Jumalaa varjelemaan teidän henkenne, joka omistaa koko perinnön,
niiltä vääriltä opeilta, jotka tekojen avulla tahtovat saavuttaa luottamuksen
Jumalaan. Adam oli ennen syntiinlankeemusta täynnä Pyhää Henkeä, ja Eeva
vastustaa aluksi kiusaajaa, häntä ohjaa ja hallitsee Henki, joka häntä
valaisee, sanoo Luther, eli ihminen oli täynnä Jumalaa ennen lankeemusta.
Aadamin ja Eevan pelko oli varma todistus siitä, että he olivat luopuneet
Jumalasta (1 Moos. 3:8-10) (Jumalan Henki ei ole pelon henki). Luther sanookin,
että häntä alkoi hallita perkele.
Perkele riisti itselleen Jumalan luoman maailman niin, että se nyt on hänen vallassaan
(1 Joh. 5:19). Ihmisluonto on joutunut perkeleen vallan alle, luovutettu
perkeleen valtaan, jäänyt vangiksi hänen valtakuntaansa, kuten tunnustuskirjat
opettaa. Kun ihmisen henki on pahuuden hengen vallassa ja Jumalan Henkeen päin
kuoleman tilassa, puhutaan hengellisestä
kuolemasta. Tässä erotetaan ensinnäkin hengellinen riivaustila, joka
tarkoittaa sitä, että kaikki epäuskoiset ovat nimittäin kokonaan saatanan
vallassa, kunnes Jumalan armo ja voima pelastavat heidät pimeyden vallasta ja
siirtävät heidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13). Toisena
ruumiillinen riivaustila, jolloin perkele Jumalan sallimasta ei saa otetta
ainoastaan ihmisen toimintaan, vaan myös hänen olemukseensa, niin, että tästä
tulee pahan hengen järjetön ja tahdoton väline (Luuk. 8:28,38,39). Ihmisen
täytyy olla joko Jumalan tai perkeleen kuva. Kristuksen kukistettua perkeleen
vallan palaa Pyhä Henki ihmiseen kasteessa, lakaisee ja kaunistaa ihmisen
sydämen ja pahuuden henki lähtee
ihmisestä (Luuk. 11:22-25) Jumalan asettaman järjestyksen mukaisesti.
Tässä täytyy muistaa,
niinkuin Luther sanookin: Vaikka
Kristus on käärmeen pään murskannut ja poistanut kuoleman ja perkeleen vallasta
kaikki, jotka häneen uskovat, ei perkele kumminkaan kokonaan ole kuollut, eikä
ole toimeton, vaikka ei hän ketään vahingoita. --- Käärmeen häntä on vielä
jäljellä lihassa ja veressä (Room. 6 luku). Meissä on vielä pahoja himoja,
mutta Pyhä Henki tukahduttaa niitä ja liha kärsii alinomaan hyökkäyksiä, ja
sitä voidaan tukahduttaa ainoastaan, että Kristus on saapuvilla ja hallitsee
voimakkaammin kuin perkele ja synti. Mutta uskottomilla hallitsee perkele
kokonaan, hänen päänsä on siellä terve ja eloisa, niin että häntä seurataan
vastarinnatta.
Henki absoluuttisessa merkityksessä
tarkoittaa jumaluuden kolmatta persoonaa (Joh. 6:63). Pelon, arkuuden,
heikkouden, uneliaisuuden, eksytyksen, sekasorron ja valheen henki jne. eivät
tule Jumalalta (2 Tim. 1:7; 4 Moos. 5:14). Jumalan Henki on viisauden,
ymmärryksen, neuvon, voiman, tiedon ja Herran pelon Henki. Nimitystä henki
käytetään myös puhuttaessa muista persoonallisista henkiolennoista, niin
hyvistä, pyhistä enkeleistä (Hebr. 1:14), kuin pahoista hengistä (saastainen
henki, paha henki, eksytyksen henki, valheen henki ja sekasorron henki, Luuk.
7:21). Raamattu on hyljätty esim. menestysteologian ihmiskäsityksessä, missä
väitetään, että ihmisen henki yksin on koko ihminen, ja loppu mitä ihmisellä on
tai jonka sisällä hän on, ei ole häntä itseään sen enempää kuin hänen vaatteensakaan.
Henki elää kuolemankin jälkeen (Job. 19:26; Jes 26:19). Kuolleet uskovat ovat
täydellisiksi tulleita henkiä (Hebr. 12:23; Ap. t. 7:59).
Jumala luo kunkin sielun
sikiämisen hetkellä. Luomisessa ihmisestä tuli elävä sielu, sielu tuli
jumalallista henkeä ja aineellista ruumista yhdistäväksi elämäksi. (Ps.
139:13,16). Sielu eroaa ruumiista sen kautta, että se on henkinen ja hengestä.
Ihminen ei ole henki, mutta hänessä on henki ja ihmisen henki ja ruumis ovat
yhdistetyt sielussa. Lutherin tunnetuin sanoin: Minä uskon, että Jumala on
minut luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun --- josta kaikesta minun tulee
kiittää Häntä. Tätä tarkentaen Luther selittää: AJa vaikka tämä kolmijako näkyykin
saavan vahvistuksensa 1 Tess. 5:23:sta, en kuitenkaan uskalla sitä lähestyä,
jos en väistääkään, koska Pietari sanotussa paikassa (1 Piet. 2:11) pitää
henkeä ja sielua yhtenä ja samana, kutsuessaan sitä sieluksi, jota vastaan
himot sotivat, kun taas päinvastoin Paavali sanoo lihan himoitsevan Henkeä
vastaan. Minusta näyttää siltä, että apostoli pitää lihallista ja sielullista
ihmistä yhtenä ja samana. Mutta minä --- en suinkaan erota lihaa, sielua
ja henkeä. Eihän näet liha himoitse
muuten kuin sielun ja hengen avulla, jonka vaikutuksesta se elää. Mutta
hengellä ja lihalla minä ymmärrän koko ihmistä erittäinkin sielua. Luterilaiset
dogmaatikot opettivat, että 1 Moos. 2:7:ssä mainitun elämän hengen puhaltamisen
voimme perustellusti katsoa ilmaisevan sitä, että ihmisellä on eläinten elämän
prinsiipistä eroava, järjellinen ja kuolematon sielu. Luther muistuttaa
myöskin, että me kutsumme sieluksi sitä, joka ruumiista eroaa sen kuollessa,
vaan Mooses ja Raamattu kutsuvat sieluksi kaikkia, jolla on tarpeelliset
aistit. Augustinus pitikin sielua
ruumiin ratsastajana. Tuomas Akvinolainen opetti ihmistä
ruumiillis-sielullisena kokonaisuutena: Sielu on ruumiin muoto, se on sen
hahmottava prinsiippi, ilman ruumista ihminen ei ole täydellinen. Aristoteleshan
opetti: Aine on olemassa muotoa varten. Muoto on muotoa antava henkinen
alkuperuste joka muovailee ja elävöittää aineen. Näin ihmisessäkin on kaksi
puolta, muoto (sielu) ja aine (ruumis). (Aristoteleen mukaan sielukin jakautuu
kahteen osaan, aktiiviseen järkeen, joka on sielun korkein osa, ja passiiviseen
järkeen. Aktiivisen järjen toiminta on tietämistä. Aktiivinen järki painaa
passiiviseen järkeen niiden objektien muodot, jotka voidaan tietää.
Passiiviseen järkeen kuuluu havainnointi, muisti, ja tunteet.)
Näillä kahdella osalla (hengellä
ja sielulla) Raamattu sanoo olevan monenlaisia ominaisuuksia, esim. Asapientia (viisaus) ja Ascientia (tieto), joista viisaus on
henkeen kuuluva, tieto taas järkeen kuuluva; edelleen mainitaan niihin
kuuluvina viha, rakkaus, himo, kauhu jne. Siis kaikki mikä liittyy ruumiin
aisteihin ja älyyn kuuluu sieluun. Sielu sisältää näin ihmisen älyllisen
keskuksen ja edustaa hänen minä-tietoisuuttaan, persoonaa suhteessa Jumalaan.
(Itsetietoisuus on siinä, että subjekti voi tehdä itsensä omaksi objektikseen).
Persoonallinen elämä on itsetietoista elämää. (Tajunnan olemassaolon
kieltämisyritykset materialismissa ovat absurdeja, sillä nämä kiellotkin ovat
tajuntaa. Aine ja materia sellaisenaan ei ole muuta kuin ajatuksen luoma
yleiskäsite. Mitenkä voisi näin ollen ajatteleminen olla oman tuotteensa
ominaisuus tai tila). Sielu on myös tunne-elämän keskus, josta ilo (Joh.
20:20), pelko (Ap. t. 2:43) ja levottomuus (Ap. t. 15:24) ovat lähtöisin. Sielu
murehtii, riemuitsee, itkee, halajaa Jumalaa. Herra ravitsee sielun, sielu saa
elää, sielua ei voi tappaa. Sielua ei kukaan voi teräaseella haavoittaa, sillä
se on henki, sanoo Luther. Sielulla voi olla pelko, tuska ja ahdistus (Room.
2:9). Sielu elää ja vaikuttaa keskeytymättä, unessakin. Sielu pelastuu tai
hukkuu (Matt. 16:26; 1 Piet. 1:9). Samoin kuin henki, joutui sielukin
lankeemuksessa pahuuden valtaan. Sen seurauksena ihmisen sielu ei ole tabula
rasa (tyhjäksi pyyhitty taulu) syntyessään, johon kokemus sitten jättää
jälkensä, vaan siinä on turmeluksen puumerkki. Raamattu opettaa, että ihminen
henkenä (sieluna) elää myös kuoleman jälkeen (Matt. 22:23-33; Matt. 10:28).
Ihmissielu ei Raamatun mukaan ole samalla tavoin kuolematon kuin Jumala on
kuolematon, vaan on tämä ominaisuus vain sen vuoksi, että Jumala on sen luonut
sellaiseksi (1 Tim. 6:16). Raamatun totuus sielun kuolemattomuudesta perustuu
Jumalan ylläpitävään voimaan, eikä mihinkään pakanallisen autonomisuuden
periaatteeseen. Kreikkalainen filosofia dualismissaan opetti, että ruumis, joka
on ainetta, on pahaa, ja sielu, joka on hengellistä, on taivaasta kotoisin.
Sielu on maan päällä aineen vanki, materian kahleissa, siksi sielun täytyi
tulla vapautetuksi ruumiista. Raamatun mukaan koko ihminen on Jumalan luomisteko,
ja nyt pahan vallassa (1 Joh. 5:19). Sen tähden tarvitsi koko olemus
pelastusta, ruumis, sielu ja henki. Sielu ja henki ovat luonteeltaan myös
vaihtoilmauksia Raamatussa, sillä niitä, jotka ovat vapautuneet ruumistaan ja
eronneet tästä elämästä, sanotaan sekä hengiksi että sieluiksi (1 Piet. 3:19;
Ilm. 6:9). Sielu ei voi elää, olla hurskas, vapaa ja kristitty missään muualla
kuin taivaassa eikä maan päällä muualla kuin pyhässä evankeliumissa. Kuolemassa
ruumis sitten hajoaa. Tässä kohden on torjuttava se, että Jumala kääntymyksessä
ja uudestisyntymässä täysin tuhoaa
vanhan Aatamin substanssin eli olemuksen, eritoten järjellisen sielun ja
luo tyhjästä sielun uuden olemuksen. Oppi sielun kuolemasta on harhaa (Luuk.
16:19-31; Ilm. 6:9; 2 Kor. 5:1-10; 2 Piet. 1:13). Kuolema ei hallitse sitä joka
on uskossa Kristukseen siirtynyt rajan tuolle puolen (Luuk. 23:43).
Sanaa sydän käytetään
ihmiselämän kolmesta toiminnansäätelijästä, ymmäryksestä (Snl. 2:2), tunteesta (1
Sam. 2:1) ja tahdosta (Hes. 3:7). Sydän on tunteen alue, jossa tahdolla ja
ymmärryksellä on kiinnekohtansa. Se voi tarkoittaa kuten sielukin, koko
persoonallisuutta (Ps. 9:2; Room 1:21-24; Room. 10:10; 2 Tess. 2:17). 1 Sam.
25:37:ssa sanat tarkoittavat sydäntä elimenä. (Sydän sama kuin henki Room
2:29). Synti on sydämen himoa ja sydämen saastaa ei poista mikään muu kuin usko Kristuksen armon
avulla. Henki on omantunnon tyyssija (1 Joh. 3:20,21). Luther sanoo: Omatunto
on harhaan johdettu jos se ei perusta luottamustaan yksinomaan Jumalan armoon.
Kristitty ei kulje missään vaiheessa sanasta irroitetun omantunnon ohjauksessa.
Raamatussa sielu saattaa viitata
myös itse Jumalaan (Hebr. 10:38; Matt. 12:18). Jumalaa ei kuitenkaan koskaan
nimitetä sieluksi, eikä Pyhää Henkeä pyhäksi sieluksi. Kristuksella on sielu
kaikkine siihen kuuluvine toimintoineen (Matt. 26:38). Pyhällä Hengellä
persoonana on myös sielulle kuuluvia ominaisuuksia (Joh. 14:26).
Martti Luther sanoo ruumiista:
Kolmas osa on ruumis jäsenineen, jonka
teot ovat vain sielun tietämisen ja hengen uskon soveltamista ja käyttöä.
Raamatun oppi ei ole platonilainen näkemys, jossa ruumis on vähämerkityksinen
sieluun nähden. Calvin niin kuin Zwinglikin puhuivat halveksien ruumiista: Niin
kauan kuin olemme ruumiissa, olemme poissa Herrasta. Reformoitu kirkko ei
kuitenkaan kieltänyt ruumiin ylösnousemusta. Uskonpuhdistus yhtyi Raamatun
käsitykseen siinä, että sielu ei ole tärkeämpi kuin ruumis, koko ihminen on
tärkeä. Justinos Marttyyri kirjoitti, että ruumis on sielun asunto, ja sielu on
hengen asunto. Tryfon lausui, että niinkuin ruumis ilman sielua on kuollut, on
sielu kuollut ilman eläväksitekevää henkeä. Ruumiskaan ei säästynyt perisynnin
turmelevalta vaikutukselta (Room. 3:15). Periturmelus sijoittui ensisijassa
ihmisen sieluun (Matt. 15:19). Ruumis on kuitenkin sielun orgaanina
(välikappale) periturmeluksen toissijainen sijaintipaikka, niin, että se
kaikkine jäsenineen antautuu vääryyden palvelukseen (2 Piet. 2:14; Room
3:13-15). Se siis ilmenee ruumiissakin, koska ruumis on sielun orgaani. Ruumiin
kuollessa sielu säilyy, yhtyäkseen ruumiiseen ylösnousemuksessa.
Kristitty ihminen jakautuu
koknaisuudessaan henkeen ja lihaan, uuteen ja vanhaan ihmiseen, sisäiseen ja
ulkonaiseen ihmiseen. Sana =liha= ei merkitse ihmisen olemuksen
osaa, vaan puhuu kokonaisuudesta. Se kuvaa Jumalasta erossa olevaa syntistä
ihmisluontoa, joka on vihollissuhteessa Jumalaan (Gal. 5 ja 6). Liha ei
Raamatussa tarkoita ihmisen ruumista, vaan se tarkoittaa koko ihmistä, niin
sielua kuin ruumistakin. Liha, vanha ihminen ja ulkonainen ihminen,
tarkoittavat ihmisen kaikkia luonnollisia kykyjä. Lihaksi kutsutaan kaikkea
sitä, mikä meissä on muuta kuin Pyhää Henkeä. Lihallisella ihmisellä
tarkoitetaan ihmistä, joka on kokonaan omien mielenliikkeidensä ja tunteidensa
vallassa. Edelleen lihalla tarkoitetaan ihmisen luonnollisia mielenliikkeitä
kokonaisuudessaan. Filosofiset hyveet ja vapaan ratkaisuvallan yritykset
kuuluvat kaikki lihaan. Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan. Synti asuu
lihassa. Mikään muu ihmisen osa ei ole enemmän lihaa kuin järki, siellä
sijaitsevat tietämättömyys Jumalasta, epäusko, Jumalan halveksunta. Raamattu
nimittää kumpaakin, ihmisestä lähtevää henkeä ja lihaa laiksi (Room. 7).
Hengellä tarkoitetaan Pyhää Henkeä ja Hänen työtään meissä. Uusi ihminen ja
sisäinen ihminen ovat henkeä, koska Pyhä Henki on ne uudelleen synnyttänyt
(Joh. 3:5). Maallisen elämän ajan pysyy kristityissä kuitenkin vielä myös vanha
syntisyys eli vanha ihminen (Ef. 4:22, Kol. 3:10, Room. 7:18). Tämä vanha
ihminen on pysyvästi synnin vallassa ja taistelee uutta ihmistä vastaan (Gal.
5:17). Vanha ihminen on täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä,
ahneutta, ylpeyttä ja ennenkaikkea epäuskoa. Raamattu vakuuttaa meille, että
kristityt suoriutuvat tästä taistelusta voittajina, jos he pysyvät armossa ja
Jumalan sanassa (Room. 8:37). Luther kirjoittaakin : Ei ole niinkään kysymys
juoksentelemisesta puoleen ja toiseen eikä mistään muusta teosta, jonka voit
tehdä, vaan ainoastaan siitä, että riiput sanassa uskon kautta. Room. kirjeen
7:17 selittäessään Martti Luther
kirjoittaa: Kuka on tuo minä, joka nyt ei tee sitä, mitä hänen äsken sanottiin
tekevän? Ilmeisesti se minä, joka olen hengellinen, sillä sen mukaan minut nyt
arvostellaan armossa; tämä armo ei salli, että minua arvostellaan synnin
mukaan, jossa minä olen lihallinen; kaikki on pesty puhtaaksi ja nyt on
olemassa toinen minä kuin ennen armoa,
jolloin minua arvosteltiin kokonaan lihalliseksi. Lutherin mukaan liha on siis
ihminen, joka sisällisessä ja ulkonaisessa vaikutuksessa tekee sitä, mikä
hyödyttää lihaa ja palvelee ajallista elämää ja henki on se, joka sisällisesti
ja ulkonaisesti vaikuttaa sitä, josta on hyötyä hengellä ja tulevalla elämällä.
Jumalan armon kunnia on, että se tekee meistä oman itsemme vihollisia. Sillä
tavalla se voittaa synnin, niin kuin hapatus, joka sekoitetaan kolmeen
vakalliseen jauhoja, kunnes kaikki happanee - niin myös armo. (Sanonta luonnollinen
ihminen tarkoittaa kääntymätöntä ihmistä, uudestisyntyneen ihmisen
vastakohtana, Juuda 1:19).
Langenneen ihmisen tahto on vangitun tahdon kaltainen, jolla on kaikki muut mahdollisuudet paitsi se yksi, että hän pääsisi vankilastaan ulos. Hän on synnin orja. Raamatun mukaan luonnollisella ihmisellä itsellään, hänen ymmärryksellään, sydämellään ja tahdollaan, ei ole mitään kelpoisuutta, soveltuvuutta, kykyä tai voimaa ajatella, voida, aloittaa, tahtoa, tehdä, vaikuttaa, yksin tai apuna, jotakin hengellistä hyvää tai oikeaa. Ei saada aikaan kääntymistä, Kristukseen uskomista, uudestisyntymistä, uudistumista eikä mitään, mikä kuuluu tämän kaiken todelliseen alkamiseen ja loppuun saattamiseen. Ihminen vastustaa Herraa Jumalaa omalla tahdollaan, kunnes hänet pannaan kääntymään. Kääntymisessä pimentyneestä ymmärryksestä tulee valaistu ja uppiniskaisesta tahdosta kuuliainen. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, ihminen ei hetkeäkään voisi pysyä Jumalalle kuuliaisena. Pyhä Henki vaikuttaa kaiken ihmisen järjessä, tahdossa ja sydämessä omalla voimallaan ja vallallaan sanan ja sakramenttien kautta siten, että ihminen on vain toiminnan kohteena. Tahdon ainoa osa kääntymisessä on se, että sen on tultava käännytetyksi. Ihmisen pelastusta Jumala tahtoo riippumatta inhimillisestä suorituksesta.
Filip Melanchthon opettaa:
Ihmisellä on kyky tietää, ja hänellä on myös kyky, jonka avulla hän seuraa tai
karttaa tietämäänsä. Tietämiskyvyn avulla aistimme, käytämme älyämme,
ajattelemme, vertailemme asioita toisiinsa ja päättelemme yhdestä asiasta
jotain muuta. Sen kyvyn avulla, josta mielenliikkeet kumpuavat, vastustamme tai
seuraamme tiedettyä. Tätä kykyä jotkut kutsuvat =tahdoksi= toiset =affectiksi=, toiset taas =haluksi=. Puhumme siis koko ajan ylemmästä sielun
osasta, emmekä käsittele vain nälkää, janoa yms. mielenliikkeitä, joita
eläimetkin kokevat, vaan puhumme siitä sielunosasta, jossa rakkaus, viha,
toivo, pelko, suru, kiukku ja muut näistä syntyvät mielenliikkeet koetaan.
Melanchthon sanookin, että tieto on tahdon orja. Tahto on ihmisessä samassa
asemassa kuin tyranni valtiossa. Vaikka tieto näin ollen antaisi kuinka hyvän
varoituksen, tahto hylkää sen ja seuraa omaa mielenliikettään. Melanchthon kysyykin:
Onko tahto vapaa, ja kuinka vapaa se on? Ja vastaa: Koska kaikki mikä tapahtuu,
toteutuu jumalallisen ennaltamäärämisen välttämättömyydellä, ei meidän
tahdollamme ole lainkaan vapautta (Room. 11:36; Ef. 1:11; Matt 10:29; Snl.
16:4; Snl. 20:24; Snl. 16.9; Jer. 10:23; 1 Moos. 15:16). Melanchton
muistuttaakin, että ihmisjärjen viisautta ja neuvokkuutta kukistaessa ja
tuomittaessa on tärkeä jatkuvasti uskoa, että kaikki tapahtuu Jumalan
vaikutuksesta (Luuk. 12:7) ja että
Raamattu opettaa kaiken tapahtuvan
välttämättömyyden pakosta. Melanchthonin päätelmä on: Sisäiset
mielenliikkeet eivät ole meidän vallassamme.
Edellä Melanchthon ensin on todennut vapauden so. valinnan ja
ratkaisuvallan, sijaitsevan tahdon mielenliikkeissä ja sitten Raamatun avulla osoittanut,
ettei vapaata ratkaisuvaltaa itse asiassa ole lainkaan olemassa. Melanchthon
kysyykin ja vastaa: Miksi Raamatussa sanotaan näin? Siksi koska meidän
vallassamme ei ole synnyttää eikä sammuttaa mielenliikkeitä. Mielenliikkeiden
kontrolli on hänen mukaansa itse asiassa vain sitä, että yksi affekti, =tahto=, =halu=, hillitsee
toista. Melanchthon selvittää, että pahat halut ovat synnin valtaa meissä,
hyvät taas Pyhän Hengen työtä, johon meillä ei ole mitään persoonallista
ansiota eikä edes vaikutusvaltaa. Hän jatkaa: Raamattu sanoo, ettei lihan
mielenliikkeitä voida voittaa muuten kuin Jumalan Hengellä. Skolastikot
erehtyvät kuvitellessaan, että tahto luonnostaan vastustaa mielenliikkeitä tai
että se kykenee syrjäyttämään ne, kun äly sitä neuvoo tai varoittaa.
(Aristoteles opetti, että tahto ei kykene valitsemaan vastoin sitä mitä äly
sanelee. Johannes Duns Scotus 1200-luvulla sitävastoin piti tahtoa ihmisen
ratkaisujen välineenä. Kirj. huom.). Erilaisissa luonteissa vallitsevat
erilaiset mielenliikkeet, mutta jokaista ajaa hänen oma himonsa. Melanchthon
jatkaa: On mahdollista sydämellä ja älyllä hallita ulkoisia jäseniään, kieltä,
käsiä ja silmiä vastoin sielun mielenliikkeitä (2 Sam. 20:9-10), koska olemme
kaikki luonnostamme valehtelijoita. Jooabkaan ei kuitenkaan voinut hallita
sydäntään niin, että se olisi luopunut synnyttämästään mielenliikkestä. Tahdolla ei ole
Melanchthonin mukaan kykyä aikaansaada erilaisia itsevalittuja tekoja.
Ihmisellä ei ole mitään sellaista voimaa, joka vakavasti voisi vastustaa
mielenliikkeitä. Hän sanoo: Niissä nimittäin, jotka ovat Hengen
vanhurskauttamia, hyvät mielenliikkeet taistelevat pahojen kanssa. Mielenliike
siis ajaa sokeita ihmisiä moniin tekoihin joita emme kykene selkeästi
arvioimaan (Snl. 14:12; Jer. 17:9; Ps. 19:13; Ps. 25:7). Vaikka ajat luonnon
hangolla ulos, se palaa aina takaisin.
Melanchthon muistuttaa, että
kunniallisestikaan elävillä ihmisillä ei ole mitään kunnian aihetta, sillä heidänkin
sielunsa on niiden mitä pahimpien ja surkeimpien mielenliikkeiden vallassa,
joita he eivät itse tiedosta. Perisynti on vaikutus koko ihmisessä, se tuottaa
alati hedelminään paheita, Jumalan halveksimista, epäluottamusta Jumalaa
kohtaan ja Jumalan pilkkaa. Ja nämä ovat hallitsevimpia mielenliikkeitä.
Sokrates oli tyyni, mutta hän rakasti kunniaa, ja oli varmasti itseriittoinen
omassa hyveessään. Cato oli urhollinen mutta kiitoksentoivossa. Ja Platon vasta
olikin pöyhkeilevä ja kopea, näin Melanchthon. Roomalaiskirjeen 8 luku
muodostaa em. affekti-opin raamatullisen perusteen (lihan mieli = affectus
carnis.). Tätä affekti-oppia ei saa
ymmärtää niin, että kaiken keskipisteeksi tuleekin ihminen ja se mitä tapahtuu
ihmisessä. Esimerkiksi kääntyminen tapahtuu
ihmisen reflektoinnista riippumatta, kuten on todettu. Sovitus ei perustu
ihmisessä tapahtuvaan mielentilan muutokseen, vaan sellaiseen Jumalan
mielentilan muutokseen, että Jumala sydämessään (jumalallisella forumilla) on
antanut ihmisten johdosta tuntemansa vihan vaihtua anteeksiantamukseen (2 Kor.
5:18-19; Room. 5:18). Muistettava on se, että kysymys on taistelusta Jumalan ja
perkeleen välillä.
IMAGO DEI (Jumalan
kuva)
Jumalan kuva ei varsinaisesti
sijainnut ruumiissa vaan sielussa. Jumalan kuva ihmisessä merkitsi sitä, että
ihminen ymmärryksellään tunsi Jumalan (täydellinen Jumalan tuntemus), ja
tahtoessaan tahtoi sitä mitä Jumala tahtoi. Ihminen oli täysin vailla minkään
väärän tuntemista (1 Moos. 2:25) eli oli synnitön (1 Moos. 1:31). Täysin kuuliainen
Jumalan käskylle (1 Moos. 2:16-17). Hän eli Jumalan yhteydessä (1 Moos. 2:19).
Hänellä oli täydellinen tieto (Kol. 3:10), ja täydellinen vanhurskaus ja pyhyys
(Ef. 4:24). Hänellä oli kuolemattomuus (Room. 5:12). Pelagius, Tuomas
Akvinolainen ja reformoitu kirkko opettavat tämän vastaisesti, että ihminen on
kuolevainen jo ennen lankeemusta.
Ajattelu, että olisimme jopa
jumalia ja että sisällämme asuisi jumaluus (New Age, idän uskonnot,
vapaamuurarius, moonilaisuus, monismi ja jne.), ei ole Raamatusta peräisin.
Emme ole rajattomia, kaikkivoipia, kaikkitietäviä ja kaikkialla läsnäolevia.
Jumala on rajaton, jne. Vaikka ihminen on tehty Jumalan kuvaksi (1 Moos. 1:26),
hän ei ole olemukseltaan Jumala. Jumalan kuvaa (tietoa, pyhyyttä,
vanhurskautta) ei ole luotaessa jotenkin jälkeenpäin tai ulkonaisesti lisätty
ihmiseen, vaan se luotiin alunperin ihmiseen kuuluvaksi (luontoon kuuluva
sisäinen lahja). Jumalan kuva- ja kaltaisuus yhdessä tarkoittavat
alkuvanhurskautta (1 Moos. 1:26).
Lankeemuksessa turmeltui ihmisen
koko luonto, eikä vain alkuvanhurskaus. Sen vuoksi ihmisluonto ei lankeemuksen
jälkeen ole enää viaton, vaan perinjuurin turmeltunut. =Jumalan kuva= ja =Jumalan
kaltaisuus= eivät edusta ihmisen kahta eri kerrostumaa, joista toinen toinen olisi
luonnollinen, toinen yliluonnollinen, joista toisen ihminen lankeemuksessa
menetti, kun hän sitä vastoin toisen sai edelleen säilyttää. Ihmisessä oleva =Jumalan kuva= turmeltui
Lutherin mukaan kokonaan, kun ihminen lankesi syntiin. Ei vain =Jumalan kaltaisuus= vaan myös =Jumalan kuva= turmeltui.
Koko ihminen lankesi syntiin.
Esimerkiksi ihmisen sielun
syvyyksistä ei ole jäänyt mitään yhteyttä Jumalaan, kuten mystiikka opettaa.
Ihmisessä ei ole synniltä suojattua aluetta. Ihmisen olemuksen ydin ei ole jumalallinen,
niin että se voisi yhtyä Jumalaan. Tosin alkuvanhurskaus ei ole ihmisen olemus
(substanssi), sillä lankeemuksenkin jälkeen on ihminen yhä ihminen (Room.
5:12), ja siihen nähden sitä ei ole pidettävänä olemuksena (subtanssina), vaan
aksidenssina, satunnaisena, olioon kuuluvana, joka ei ole itse olemus.
Subtanssi tarkoittaa pysyväistä, aksidenssi satunnaista. (Kaikki olevainen on
joko substanssia tai aksidenssia, eli joko itsenäinen olio tai jotain siinä
olevaa. Perkele ei pysty luomaan yhtään substanssia, vaan ainoastaan Jumalan
sallimuksesta turmelemaan Jumalan luoman substanssin).
Oppia, jonka mukaan
alkuvanhurskaus olisi eräänlainen koristus, niin, että sen tuhoutumisen
jälkeenkin jäisi jäljelle puhdas luonto, oli Lutherin mielestä paettava
niinkuin myrkkyä. Tätä näkemystä edustavan Akvinolaisen mukaan ihminen suostui
luomishetkellä armoon, ja siten hänellä oli alkuvanhurskaus, joka ei siis
kuulunut hänen luontoonsa, vaan tuli siihen lisäksi. Rooman kirkon mukaan
ihminen luotiin tilaan, missä hänellä oli luonnollinen Jumalan tuntemus ja
autuus, so. hänen sielunsa oli kuolematon, hänellä oli ymmärrys ja vapaa tahto.
Mutta tähän tuli välittömästi Jumalan erikoislahja donum superadditum;
ihminen sai yliluonnollisen, pyhittävän armon, ja sen mukana Jumalan lapseuden,
ja iankaikkisen autuuden perintöoikeuden. Vasta jälkimmäisen nojalla ihminen
saavutti alkuvanhurskauden. Syntiinlankeemus aiheutti alkuvanhurskauden
kadottamisen. Hänellä ei ollut enää pyhyyttä, vanhurskautta eikä vapautta
kuolemasta, mutta jäi silti mikä oli annettu luonnollisina lahjoina, mm. vapaa
tahto. Lankeemuksessa ihmisen olemus on Rooman kirkon mukaan joutunut sisäiseen
epäjärjestykseen, jota sanotaan concupiscentiaksi, joka saa vain
synnistä alkunsa, ja tuo mukanaan synnillisen taipumuksen. Kastettuihin jää
synnillinen taipumus, mutta ei synnillinen tila, päinvastoin kuin
luterilaisuudessa, jonka mukaan kaikki synnin halut ovat seurausta itse
syntisestä olemuksesta.
Ortodoksisen kirkon mukaan ihmisessä on erotettava Jumalan kuva
ja Jumalan kaltaisuus. Edellinen on jo luomisessa ihmisille annettu,
jälkimmäinen sensijaan on ihmisen päämäärä. Ortodoksien mukaan Jumalan kuva on
syntiinlankeemisen jälkeen himmenneenä, lankeemus ei siis kokonaan turmellut
ihmisen tahtoa, niin että vapaat ratkaisut hyvään eivät sen jälkeen olisi
mahdollisia. Jumalan kaltaisuus sen sijaan on ihanne, jota kohti nyt on
pyrittävä. Sanat Jumalan kuvaksi perustuvat Luojan tahtoon, sanat Jumalan
kaltaisuuteen luodun pyrkimykseen ja kykyyn. Tämä johtaa välittömästi
synergistiseen pelastuskäsitykseen.
Raamatun mukaan koko ihminen on
Jumalan luomisteko ja on nyt pahan vallassa (1Joh. 5:19), joka tahtoo tuhota
ihmisen käytettyään häntä ensin hyväkseen, sillä ihminen muistuttaa vielä langenneenakin
liiaksi Luojastaan. Sentähden tarvitsi koko olemus pelastumista, ruumis, sielu
ja henki. Raamattu kuvaa periturmelusta ihmisen tilaan kuuluvaksi sisäiseksi
suuntautumiseksi pahaan (Gal. 5:17). Luther lausuu, että sinun luontosi ja koko
olemuksesi ovat syntiä, eli syntiset ja saastaiset ja vielä lausuen sitä
luonnon eli persoonan synniksi antaen ymmärtää, että ihmisen luonto ja persoona
on syntinen, vaikka hän ei ajattelisi, puhuisi eikä tekisi mitään pahaa, mikä
kuitenkin on ihmisluonnolle mahdotonta esivanhempiemme lankeemuksen jälkeen.
Luther tarkoittaa nimityksillä
luonnonsynti , persoonasynti ja
olemuksellinen synti sitä, etteivät ainoastaan sanat, ajatukset ja teot
ole syntiä, vaan koko ihmisen luonto, persoona ja olemus on perisynnin perin
pohjin turmelema. Ihmisen luontoon ja sen sisäisiin ja ulkonaisiin kykyihin ei
ole jäänyt mitään puhdasta eikä hyvää, vaan kaikki tyynni on turmeltunutta.
Perisynti on pääsynti ja yksityiset tekosynnit ovat vain sen hedelmiä. Ihmisen
tahto on osallisena jokaiseen syntiin. Synti on olemassa unenkin aikana,
ajatus, että joskus synti lepäisi on mahdoton, sillä liha on aina elävä, se on
ainaisessa liikkeessä, joka muuttuu sitä mukaa kuin (sen himon) kohteet
muuttuvat. Lankeaminen syntiin teki ihmisen syylliseksi Jumalan edessä, josta
seurauksena on kuolema (1Moos. 2:17), sielun yhteyden katkeaminen Jumalan
kanssa, ajallinen kuolema, jossa sielu ja ruumis erotetaan ja iankaikkinen
kuolema helvetin vaivassa. Syntiin langenneena hän ei osaa muuta kuin asettaa
itsensä kaiken keskipisteeksi. Pahinta syntiä on uskonnollinen synti, ihmisen
itsevanhurskaus.
Ihmisen itsetietoisuuden
keskuksena sielu on järjen tyyssija, tunne-elämän keskus ja sille kuuluu tahdon
hoitaminen (5 Moos. 4:29). Lutherin sanoin: Sen (sielun) erikoislaatuun ei
kuuluu käsittämättömien, vaan järjellä tajuttavissa ja punnittavissa olevien
seikkojen ymmärtäminen. Järki on talossa palava valo, mutta jos sitä ei
hallitse korkeamman valon, uskon, valistama henki, se on aina erehtyväinen,
sillä se on liian vähäarvoinen käsittelemään jumalallisia asioita. Perisynti on
tehnyt ihmisen hengellisesti kuolleeksi. Se ei hävittänyt hänestä luonnollisia
sielun kykyjä sellaisenaan, mutta ihmisen järki pimeni ja hänen tahtonsa taipui
pahaan. Järjen turmeltuneisuus näkyy siitä, että hän luulee järjen avulla
pääsevänsä perille asioista, joiden osalta hänen tulisi pitää kiinni Jumalan
sanasta. Hengellinen kuolema (Ef. 2:1) ei ole älyn menettämistä, vaan sen vääristymistä.
Perisynti ei siis ole ainoastaan
kaiken hyvän täydellistä puuttumista jumalallisissa asioissa, vaan Jumalan
kuvan tilalla on koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus. Yksimielisyyden
ohje sanoo: Perisynti ei ole turmellut ihmisluontoa vain vähässä määrin, vaan
niin syvältä, että ihmisen ruumiseen ja sieluun, sisäisiin - ja ulkoisiin
kykyihin ei ole jäänyt mitään tervettä eikä turmeltumatonta. Sitä ei voida
käsittää järjen vaan ainoastaan Jumalan Sanan valossa. Järki ja tahto ovat
vääristyneet suhteessa Jumalaan ja fyysinen elämä, ruumiillinen puoli, on
joutunut kuoleman valtaan. Ihmisen henkiset ja fyysiset mahdollisuudet ovat
sillä tavoin tuhoutuneet, että ne eivät enää ole Jumalan tahdon mukaisia,
eivätkä palvele Häntä. Yksimielisyyden ohje edelleen: Luonnollisissa,
ulkonaisissa asioissa, jotka on alistettu järjelle ihmisellä on yhä tallella
jonkin verran ymmärystä, voimaa ja kykyä, tosin varsin pahasti heikentyneenä.
Sekin kaikki on siinä määrin perityn taudin myrkyttämää ja saastuttamaa, ettei
se kelpaa Jumalalle.
Luther sanookin: Mutta me emme
voi julistaa maallisissakaan asioissa, että luonnolliset kyvyt olisivat
vahingoittumattomat. Sillä me näemme, miten suuresti halveksitaan niitä lakeja,
jotka käskevät hyviä asioita. Ja Luther vielä:
Hän (profeetta Jesaja, 9:1) siis
nimittää pimeydeksi järkeä, toisin sanoen, viisaitten ihmisten kaikkien
taitavimpia ja terävimpiä ajatuksia ja sääntöjä. Järki ei todellakaan
taivaallisen valkeuden rinnalla ole mitään muuta kuin pelkkää pimeyttä. Ihmisjärjen
sokeus on nimittäin sellainen, että emme voi nähdä synnin tai
vanhurskaudenkaan täyellistä olemusta
ilman Hengen valoa. Luther puhuu Sidottu Ratkaisuvalta- kirjassaan
kolmenlaisesta valosta: järkemme saama luonnon valo (lumen naturae),
evankeliumin kristityille antama armon valo (lumen gratiae) ja
Kristuksen tullessa koittava kirkkauden valo (lumen gloriae). Kaikki
inhimillisen järjen kyvyt ovat vain pimeyttä. Kristuksen Henki on valo ja vain
Hän voi opettaa kaiken totuuden. Kristitty tunnustaa, että mikään ei ole
vähempää hänen vallassaan kuin hänen oma sydämensä. Martti Luther lausuu: Sen
tähden rukoilemme, tulkoon sinun valtakuntasi, että sinä hallitsisit meitä,
emmekä me itse, sillä meissä ei ole mitään vaarallisempaa kuin järkemme ja
tahtomme. Lutherin ajatus oli myös, että jos äly, muisti ja tahto olisivat
suoraan Jumalan kuvat, niin paholainen olisi luotu Jumalan kuvaksi. Skolastikot
erottelivat järjen mielellään korkeampaan ja alhaisempaan osaan, kuten
Augustinuskin. Ajatuksesta, että järjen korkeammassa osassa olisi jotain
turmeltumatonta, sanoo Luther: Jos ihmiselle olisi jäänyt edes vähän Jumalan
tuntemusta, olisimme toisenlaisia.
Lankeemuksessa ei ihminen
kokonaan menettänyt Jumalan kuvaa (1 Kor. 11:7; Jaak. 3:9). Luonto on vielä
lankeemuksenkin jälkeen Jumalan luomus. Jumala on ihmisen Luoja, joka luo
hänelle edelleen ruumiin ja sielun (5 Moos. 32:6; Jes 45:11; 54:5; 64:8; Ap. t.
17:25; Ilm. 4:11; Job 10:8-12; Ps. 139:14-16; Saarn. 12:7). Tosin tämä olento
on synnin surkeasti turmelema. Martti Luther opettaa: Jumala on luonut minut,
eli Jumala on antanut minulle elämän ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on
antanut ruumiin ja sielun, pienet ja suuret ruumiinjäsenet, kaikki aistit,
järjen ja ymmäryksen ja muun, mitä elämään kuuluu. On pidettävä erillään
toisaalta turmeltuneen ihmisen luonto ja olemus, eli hänen ruumiinsa ja
sielunsa, jotka pysyvät meissä Jumalan luomuksina vielä lankeemuksen
jälkeenkin, sekä toisaalta perisynti, joka on perkeleen aikaansaannos, ja joka
on turmellut luonnon.
Ihmisluonto on siis vielä
lankeemuksenkin jälkeen Jumalan luomus. Kun sanotaan: Jumala luo ihmisen
luonnon, tarkoitetaan sanalla luonto
ihmisten olemusta, ruumista ja sielua (sanalla luonto on eri merkityksiä,
toisinaan se tarkoittaa ihmisen olemusta, esim, että Jumala luo ihmisen
luonnon, ja se voi tarkoittaa myös jonkin olion hyvää tai huonoa ominaislaatua,
missä mielessä Luther sanoo, että syntisyys ja synnin harjoittaminen on turmeltuneen
ihmisen ominaisuus ja luonto). Jumalan luomistekoa on, että ihmisellä on ruumis
ja sielu. Jumalan tekoa on, että ihminen kykenee ajattelemaan, puhumaan,
toimimaan ja saamaan jotakin aikaan, sillä Hänessä me elämme, liikumme ja
olemme (Ap. t. 17:28). Sitä vastoin se, että luonto on turmeltunut ja että
ajatukset, sanat ja teot ovat pahoja, on alunperin saatanan aikaansaannosta,
sanotaan tunnustuskirjoissa.
Siksi turmeltunut ihminen ei ole
täysin samaistettavissa itse syntiin - muutoinhan Jumala olisi synnin luoja.
Tosin tämä Jumalan luoma ja tekemä olento on synnin surkeasti turmelema, sillä
se aines, josta Jumala nyt muovaa ja tekee ihmisen, on Aadamissa turmeltunut ja
tärveltynyt, ja sellaisena se periytyy meihin. Perisynti ei siis ole identtinen
turmeltuneen ihmisen olemuksen kanssa. Siten on erotettava meidän luontomme,
jonka Jumala on luonut ja jota hän ylläpitää, mutta jossa synti asuu, sekä
perisynti joka asuu luonnossamme. Hylättävä on siis oppi, joka väittää, että
perisynti on yhtä kuin turmeltuneen ihmisen luonto (substanssi, olemus, ruumis
tai sielu), eli että ei ole yhtään mitään eroa perisynnin sekä turmeltuneen
luontomme, olemuksemme, subtanssimme välillä. (Flacius opetti, että perisynti
oli muodostunut ihmisen olemukseksi, kun taas Strigel opetti, että synti oli
turmellut vain tahdon aksidenssit, ei itse ihmisen olemusta). Perisynti on
Raamatun mukaan luontoon kuuluva (aksidenssi ei substanssi). Sitä on pidettävä
aksidenssina, koska ihmisluonto lankeemuksenkin jälkeen on Jumalan luomus ja Jumalan
luomuksena sinänsä hyvä, siis sellainen aksidenssi, jonka johdosta ihmisluonto
on turmeltunut kokonaan.
Torjumme myös sen opin, että
Jumala kääntymyksessä ja uudestisyntymässä täysin tuhoaa vanhan Aatamin
olemuksen (substanssin), eritoten järjellisen sielun, ja luo tyhjästä sielun
uuden olemuksen. Jumalan kuvan palauttaminen pannaan alulle vasta
uudestisyntymisessä kasteessa, uskon kautta Kristukseen, luonnolliselta
ihmiseltä se siis lankeemuksen jälkeen puuttuu. Perisynnin turmelusta ei voida
ihmisluonnosta erottaa millään ihmisvoimalla tai ihmisponnistuksella, vaan
ainoastaan Jumalan armon ja kaikkivallan vaikutuksella Kristuksen tähden (Room.
8:3). Perisynnin vääristämä ja turmelema ihmisluonto voidaan siis parantaa vain
yhdellä tavalla: Pyhän Hengen täytyy synnyttää ja luoda ihminen sanan ja
sakramenttien kautta uudeksi. Tämä uudistuminen pannaan tässä elämässä vasta
alulle; tulevassa elämässä se on oleva täydellinen. Luther opettaa, että me
teemme joka päivä syntiä myös sielullamme. Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa
pahaa himoa ja luo ihmisessä uusia sielun liikkeitä, Augustinus on sanonut:
Kasteessa annetaan kaikki synnit anteeksi, ei niin etteikö sitä enää olisi,
vaan niin että sitä ei enää lueta syyksi. Luther sanookin: Kompastellessani ja
syntiin langetessani on minun käännyttävä takaisin ja ryömittävä ristin luo
hakemaan oma kastepukuni, joka puhtaan valkoisena ylleni puettiin kasteessa,
jolloin kaikki syntini, vaikkakaan niitä juuria myöten ei pois pesty, kuitenkin
kaikkineen anteeksiannettiin, joten anteeksiantamus kaikesta huolimatta on
aivan puhdas, ja siihen minä pitäydyn.
Pyhän Hengen ja koko Pyhän
kolminaisuuden asuminen ihmisessä (unio mystica), on sekin seurausta siitä,
että heidät on vanhurskautettu uskosta (Gal. 3:2; Ef. 3:17; Joh. 14:23).
Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin kuin se uskonvanhurskaus, jonka
takia meidät Jumala edessä julistetaan vanhurskaiksi. Raamatun mukaan ei tämä
Jumalan asuminen uskovissa, joka on salaisuus, koske ainoastaan heidän
sieluaan, vaan myös heidän ruumistaan (1 Kor. 6:15). Unio mystica on erotettava
Jumalan läsnäolosta kaikissa luoduissa unio generalis, sillä edellinen on
uskovien etuoikeus (Joh. 14:23). Se ei myöskään ole vain Jumalan vaikutusta tai
Jumalan lahjojen asumista heissä, sillä Raamatun mukaan asuu Jumala itse
uskovissa. Se ei tarkoita kristittyjen olemuksen muuttumista substanssiltaan samaksi kuin Jumalan, sillä
unio mystica ei kumoa sitä eroa, mikä vallitsee luojan ja luodun välillä.
Ihmisen arvo on siinä, että
Jumala on antanut ihmiselle elämän, olemassaolon, persoonallisuuden, ruumiin ja
kaikki aistit ja mahdollisuuden olla yhteydessä Luojaansa. Raamatusta me
tiedämme ihmisen alkuperän ja sen kuka hän on. Hänet on tehty Jumalan kuvaksi.
Raamattu kertoo meille myös syntiinlankeemuksesta, joka tuo esiin sen toisen
puolen, joka meidän on tarpeellista tietää ymmärtääksemme ihmistä. Ja ennen
kaikkea Raamattu kertoo siitä kuinka kalliin hinnan Jumala maksoi ihmisen
lunastuksessa.
Kun edelläoleva tieto hylätään
tai menetetään, ei ihmistä kohdella
enää lähtökohtansa mukaisesti. Teollistuneiden länsimaiden, Darwinin,
Freudin ja Marxin aatemaailmoille rakentuva ihmiskuva on vähitellen onnistunut
syrjäyttämään Raamatun ihmiskuvan. Ihmiselämän pyhyyden sijaan etiikan
perustaksi on muodostunut elämän kunnioittaminen ja lopulta pelkkä kärsimyksen
lieventäminen.
Ihmisten jako hyödyllisiin ja
hyödyttömiin taloudellisessa mielessä ei ole uusi asia. Ihmisten jako vähempiarvoisiin
(hyödyttömiin) ja normaaleihin kansalaisiin oli ollut teollisuusmaissa
suuntauksena 1800-luvulta lähtien. Kustannuslaskelmat olivat eräs keskeinen
perusta jo Saksassa vuosina 1939-41 toteutetuille armomurhille. Ideologisesti
kehitystä perusteltiin sosiaalidarwinistisen valintamekanismin luontaisena
tuloksena. Samalla perusteella perusteltiin myös se, että ainoastaan
rodullisesti puhdas ja terve kansa olisi kykenevä selviytymään rotujen ja
kansojen välisestä taistelussa olemassaolosta.
Ensimmäinen selviytymisehto oli heikkojen ja sairaiden karsiminen
kansakunnan ruumiista. Elämän tuhoamisen ohjelma alkoi lapsieutanasialla, jonka
uhriksi joutui n. 5000 lasta. (Huomattavaa on, että tunnettu ruotsalainen
geneetikko Herman Nilsson-Ehle ja hänen maanmiehensä, johtava rotubiologi
Herman Lundborg ilmaisivat avoimesti kannatuksensa kansallissosialistiselle
rotupolitiikalle). Saksan sterilointilaki ei kuitenkaan lakitekstin tasolla
eronnut Suomen sterilointilaeista. Erot syntyivät käytännön sovellutuksista.
Ruotsissa oli esim. vuosina 1935-75 steriloitu yhteensä 63 000 ihmistä. Aluksi
ne oli tehty ruotsalaisen rodunpuhtauden vaalimisen nimessä, myöhemmin
taloudellisiin ja terveydellisiin seikkoihin vedoten ja pakkoa käyttäen.
Tieteellinen rasismi voidaan
määritellä toiminnaksi, jossa tiedettä
käytetään tukemaan teorioita tai väitteitä, joiden mukaan tietyt ihmisryhmät
tai populaatiot ovat myötäsyntyisesti ylivertaisia älyllisesti, kulttuurisesti
tai muilla sosiaalisesti määritellyillä mittareilla mitaten, kääntäen tietyt
ryhmät ovat myötäsyntyisesti toisia alempia. Paremmuus tai ala-arvoisuus voi
olla esim. geneettistä eli perimässä. Kun perinnöllinen viankantaja
steriloitiin, vähennettiin ala-arvoisista yksilöistä yhteiskunnalle koituvia
taakkoja. Kun rotuhygieenikot vuosisadan vaihteessa operoivat käsitteellä Arotu, he
käyttivät aikansa tieteellistä käsitettä. Esimerkiksi Francis Galton käytti
termiä sen perinteisessä antropologisessa merkityksessä, mutta hän käytti sitä
myös toisessa merkityksessä, jota voidaan kutsua laaduksi kirjoittaen, että
huolellisesti harkituilla avioliitoilla voidaan saada aikaan hyvin lahjakas
ihmisrotu. Saksalaisen Alfred Ploetzin kehittämää termiä Rassenhygiene eli
rotujen hygienia käytettiin osoittamaan myös laatuisuutta.
Viime vuosisadan puolivälistä
lähtien kehiteltiin useita tieteellisyydestä oikeutuksia hakevia rotumyyttejä,
joiden kukoistusaika oli vuosisadan vaihteessa. Luokittelu ei koskenut vain
fyysisiä tuntomerkkejä, vaan niihin yhdistettiin mm. luonne, äly ja
taipumukset. Vielä pitkälle 1900-luvulle suomalaiset kuvattiin oletettujen
aasialaisten, yleisesti mongolisten piirteiden mukaan. Vuosisatamme alussa
rotututkijat luokittelivat suomalaiset
primitiiviseksi alkukansaksi, turanilaisiksi tai mongoleiksi. Ruotsinkielisestä
väestöstä osa tarttui innokkaasti rotumyyttien tarjoamaan
erottautumis-mahdollisuuteen, luokittelemalla itsensä suomimongoleista tai
tsuudeista eroaviksi germaaneiksi, korostamalla rodullista ylemmyyttään. Oppi
sai tukea skandinavismista ja levisi lisäksi jossain määrin laajemmalti
sivistyneisöön. J. A. de Gobineaun rotukäsityksissä pelättiin valtiasrodun
sekoittumista muihin rotuihin. Sekoitus johtaisi valtiasrodun rappeutumiseen ja
sitä kautta kulttuuriseen taantumaan (Gobineaun mukaan ihmisen biologiset
rotu-ominaisuudet eivät määrää vain ulkoista olemusta, vaan säätelevät
käyttäytymistä, yhteiskunnallisia suhteita ja kulttuurimahdollisuuksia).
Toisaalta useammat rodut itsessään olivat kykenemättömiä sivistykseen ja kulttuuriin,
elleivät ne ensin sekoittuneet ylempään rotuun. Näin rotusekoitus merkitsi
ylemmän rodun tappiota ja alemman voittoa.
Omaksuttu rotuajattelu liitti
suomalaisiin vakiintunutta yhteiskuntajärjestestystä uhkaavia ominaisuuksia.
Alempi rotu oli raakaa ja brutaalia. Degeneraatio-teorian mukaan ylempää rotua
edustavan väestön biologinen perimä ja sen mukana koko väestö saattoi
rappeutua. Evoluutio-ajatuksen lupaaman jatkuvan kehityksen ja eteenpäin menon
sijasta johtavan väestön kehitys alkaisikin kulkea väärään suuntaan. Fyysinen
ja psyykkinen suorituskyky heikkenisi. Seurauksena olisi esim. poliittisen ja
taloudellisen vallan menetys. Turmeltuneeksi katsotun perimäaineiston
lisääntymistä olisi yritettävä estää, tai kelvolliseksi katsotun perimäaineiston
lisääntymistä pitäisi yrittää kannustaa. Vuosisadan myötäsyntyneen
genetiikkatutkimuksen tärkeimpiä sovelluksia oli ihmisiä vaivaavien tautien ja
vikojen perinnöllisyyden selvittäminen ja rotupuhtautta vaalivien ryhmien
keskuudessa alettiin kenttätutkimuksia sairaustilanteen määrittelemiseksi.
Genetiikan ohella fyysinen
antropologia ja siihen liittyvä ihmisrotujen tutkimus oli toinen vuosisadan
alussa voimakkaasti laajeneva tieteenala. Rotupuhtauttaan vaalivat ryhmät
alkoivat tehdä antropologisia tutkimuksia kaikille tutkimusalueella asuville.
Ohjelmaan kuului vartalon pituuden mittaaminen, pään ja kasvojen pituuden sekä
leveyden mittaaminen (kallonmuodon selvittämiseksi) ja hiusten sekä silmien
värin määrittely. 1920-luvun puolivälissä Suomessakin kiinnostuttiin
veriryhmiin perustuvasta mahdollisuudesta määrittää rotu. Tutkimuksessa oli
todettu että veriryhmä oli Mendelin sääntöjen mukaan periytyvä ominaisuus ja
että veriryhmien jakautuminen eri rotujen keskuudessa oli erilainen. Lääkäri
Ulof Sievers ei tutkimuksessaan onnistunut kehittämään veriryhmien
suhteelliselle jakaantumiselle tai veriryhmien ja antropologisten
ominaisuuksien vastaavuudelle perustuvaa tieteellistä tapaa tunnistaa
germaaninen rotu Suomessa. Samoihin aikoihin dosentti Harry Federley joutui
toteamaan, että Suomessa germaaninen rotu ja rodultaan suomalaiset olivat niin
kauan sekoittuneet keskenään, ettei antropologian keinoin kaikista ihmisistä
pystynyt saamaan selville mihin rotuun he kuuluivat. Tämä merkitsi, että
antropologian ja biologian keinot olivat osoittautuneet riittämättömiksi
pyrittäessä objektiivisesti tunnistamaan germaanisen rodun jäsenet Suomen
väestöstä. Rotuhygienikkofanaatikoille jäi näinollen yritys vaikuttaa vain
propagandistisella valistuksella.
1800-luvun antropologiaa leimasi
etnosentrismi, jonka mukaan Euroopan ulkopuolella asuvien ihmisten mentaaliset
kyvyt olisivat alemmalla tasolla kuin eurooppalaisten. Evolutistinen
terminologia tarjosi asteikon tähän luokitteluun. Evolutionistiantropologien
tutkimuksia ohjasi käsitys, jonka mukaan maailman kansat ja yhteiskunnat
sijoittuivat kulttuurievoluution tikapuilla omille askelmilleen, varhaisesta
villeydestä barbarismin kautta sivistykseen. Valistusajalle kun oli
tyypillistä, että menneisyyden barbarisoinnilla osoitettiin nykyhetki tietojen
ja taitojen täydellistymäksi. Uskottiin kaikkien kansojen kehityksessään käyvän
läpi nämä samat toisiaan seuraavat vaiheet. Tämän evolutionistisen käsityksen
ensimmäisen teoreettisen muodon toi julki Herbert Spencer vuonna 1862. Tähän
liittyi mm. suomalainen Edward Westermarck.
Euroopassa kulttuurin käsite oli
tärkeä muotoutuvan kansakunnan diskursseissa, sillä sen avulla erotettiin
toisistaan sivistyneisö ja barbaarit. 1800-luvun ja 1900-luvun kirjallisuus kuvaa
usein rahvaan lapsia, talonpoikaistulokkaita, jotka ottavat vasta ensi
askeleita sivistyksen tikapuilla. Metsäläisyys, veren vietit ja vaistot ovat
vielä uhkaavan lähellä. Porthanin teksteissä oli kaksi kansaa, sivistyneistö ja
rahvas. Rahvaan elämää seurataan sivistyneen kansanosan katseella. Rahvas on
objekti representoijien vallankäytölle alistettu, sielunelämältään
yksinkertainen ja helposti haltuunotettava. Sen toiminnan motiiivit ovat
johdettavissa ulkoisesti havaittavista tekijöistä kuten maaperästä ja
ilmastosta, kun taas sivistyneistö on tiedoillaan ja taidoillaan vapautunut
näistä kahleista. Arwidssonin teksteissä sivistyneistö asetetaan virallisessa
diskurssissa rahvaaseen nähden ylempiarvoiseksi. Rahvas kuvataan alamaiseksi ja
uhrautuvaksi kansanosaksi, joka kelpaa lähinnä käyttövoimaksi: luopumaan
hengestään ja hyvinvoinnistaan ylempiensä hyväksi. Valtaa ei massoille uskota.
Sivistyneistö kuvataan toimijaksi ja päättäjäksi, rahvas toiminnan kohteeksi.
Kielitaidon puuttuessa rahvaalla ei ole kykyä puuttua itsestään esitettyihin
representaatioihin, vaan sen on tyydyttävä ottamaan ne ylhäältä annettuna.
Runeberg sanoo suomalaisten likaisten pirttien olevan kuin likaisia
kasvannaisia luonnon suurenmoisessa tuoreessa runkossa. Lausuma vihjaa, että Suomi
olisi parempi ilman asukkaita, eli luontoa pidetään Suomen arvokkaimpana
omaisuutena.
Snellman lähestyy rahvasta
opettavaisin kirjoituksin. Maamiehen ystävä- lehdessä suomalaiset lukijat
asemoidaan Matin rooliin opetettavaksi. Matti kuvataan tietämättömäksi ja
tyhmänpuoleiseksi tallukaksi ja saa ponnistella koko aivokapasiteettinsa
voimalla pysyäkseen Maamiehen ystävän- opetuksissa mukana. Snellman rinnastaa
karjan ja suomalaiset Mattinsa ja osoittaa kuin eläinkokeiden avulla että
viinan vaikutukset ovat epäsuotuisat. Snellman antaa ymmärtää että
suomalaisille suolille käy viinan läträyksessä yhtä huonosti kuin karjan
suolille, jotka eivät kelpaa edes makkaroiksi. Tällä eläinten ja ihmisten
rinnastuksella Snellman näpäyttää suomalaisia kuulijoita ja muistuttaa näiden
vajavaisuuksistaan tiedossa ja taidoissa. Näpäytys on shokkihoitoa, esim
Ciceron menettelytapoihin verrattuna- tämä yllyttää opintielle kannustavasti
korostaen, että ihmisen ja karjan välillä on vissi ero. Snellmanin kannanotot
ja uudistusten vaatiminen herätti jo aikalaisissa närää. Jos talonpoika jonkun
kirjan omisti se oli Raamattu, ja talonpoika Matin mielestä Raamatun oppi
kun on parempaa laatua.
Topeliaanisessa kansankäsityksessä
Matissa havaitut käyttäytymismallit kuvataan pysyviksi ja toistuviksi. Topelius
sanoo hänen käyvän tasaisesti ja varmasti kuin kello, keskeisenä
toimintaperiaatteenaan mekaaninen syy-seuraus-suhde: jos Matti syö liikaa,
häntä laiskottaa. Kyseessä on tyypillinen representoimisen efekti: kohde
ymmäretään yksinkertaiseksi, lainalaisuuksia noudattavaksi, kun taas
representoija itse on ristiriitojen repimä ja moniulotteinen subjekti. Sekä
Armfeltin että Topeliuksen kuvaus suomalaisista toimii samalla ohjeena siitä,
miten näitä tulisi käsitellä. Topelius kesyttää Matin itsepäisyyden käänteiseen
muotoonsa, uskollisuudeksi. Topelius sanoo, että Matilla on oma päänsä, mutta
sen osoitetaan oleva asemoinnin kautta käännettävissä sivistyneistön haluamaan
suuntaan. Sivistyneistön on vain saatava rahvaasta kunnon ote.
Edellä oleva tai muu
samankaltainen ei saa oikeutustaan Raamatusta. Kaiken ihmisen välineenä
käyttämisen takana on perkeleen vaikutus. Sillä Jumalan Sanan mukaan ihmisellä
on vain yksi Herra (Matt. 4:10), Kristus ja Hänen Sanansa, jota tulee totella
enemmän kuin ihmistä (Ap. t. 5:29). Raamatun mukaan historialla ja jokaisella
yksityisellä ihmisellä on päämäärä. Jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus
(Psalm. 22:11), meidät on luotu elämään Jumalan yhteydessä.
Syntiinlankeemuksessakaan ihmisestä ei tullut eläintä, vaikka hän synnin tähden
menettikin yhteyden Luojaansa. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala vahvisti
uudelleen luomisjärjestyksensä maailmassa (1Moos. 9:6). Jumala arvioi luomansa
ihmisen arvon käsittämättömän korkeaksi, Hän antoi itsensä. Luther sanoo
Psalmin 51 selityksessään (käännös H. Lehtonen): AKoko Raamatun tarkoituksena on
tehdä meille mieluisaksi Jumalan hyvyys, Hänen, joka toimii Poikansa kautta
palauttaakseen syntiin ja tuomioon langenneen ihmisluonnon vanhurskauteen ja
elämään.--- Tämä teologinen tieto on siis välttämätön jotta ihminen oppisi
tuntemaan itsensä; se on, jotta hän tietäisi, tuntisi ja kokisi, että hän on
syyllinen syntiin ja kuoleman vallassa. Mutta se on välttämätön myös siksi,
jotta hän sitävastoin tietäisi ja kokisi, että Jumala on sellaisen ihmisen
vanhurskauttaja ja lunastaja, joka näin on oppinut tuntemaan itsensä.
Lähteet:
Martti Luther: Magnificat; Saarnoja
Mooseksen ensimmäisestä kirjasta
Philipp Melanchthon:
Ydinkohdat
Franz Pieper: Kristillinen
Dogmatiikka
Evankelis-luterilaisen kirkon
tunnustuskirjat
Marja Härmänmaa, Markku Mattila,
toim.: Uusi uljas ihminen
Päivi Rantanen: Suolatut säkeet