JOULUTÄHTI

Silmät puolittain ummessa ja pitkä, vanhanaikainen piippu suussa istui iäkäs seurakunnan paimen hiljaisessa työhuoneessaan, antaen ajatuksensakin hetkisen levähtää ja haluten tuntea vain juhlarauhaa, joka ikään kuin levittäytyi kaikkialle, maan hankkiessa taas viettämään joulua, rauhanjuhlaa. Hiljalleen, tuskin huomattavasti liikahteli vanha, paljon kokenut keinutuoli ja seinällä suuri kello naksutti harvaan ja hartaasti.

Keinutuolissa uinuva väsynyt vanhus tunsi jo suuresti kaipaavansa lepoa, sillä työpäivä oli ollut pitkä ja helteinen. Elettynä oli elämä ja tehtynä työ, sitä todistivat raukeat jäsenet, hidastunut ajatuskyky ja päivittäin lisääntyvä levon kaipuu. Rauha oli hänestä mieluisa sana, ja siksipä hän nyt hartaana kuunteli joululaulua: “maassa rauha”, joka ikään kuin hiljaisena hymninä hänen ympärillään soi.

Ovi raksahti ja herätti lepäävän. Hiipivin askelin astui huoneeseen hänen puolisonsa, valkotukkainen vanhus, kävi miehensä luo ja laskien kätensä tämän olkapäälle kysyi halusiko hän syödä ennen illallista. - Kiitos vain, en halua, sillä tänäänhän annetaan illallinen aikaisemmin - kuului vastaus, ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin poistui taas huomaavainen puoliso, sillä hänellä ei ollut aikaa jäädä seuraksi.

Uudelleen sytytettyään sammuneen piipun nojautui ukko samaan lepoasentoon, mutta nyt oli hän sen verran virkeämpi, että ajatukset jaksoivat hiljalleen liikuskella, ja katse suuntautui ensinnä läpi suurien akkunoiden hämärähköön talvi-ilmaan ja sitten suuren kirjoituspöydän esineestä toiseen. Raihnaalta näytti pöytä, samoin tuoli sen vieressä. Maali, oli suureksi osaksi pois kulunut, vieläpä puuhunkin oli syvennyksiä hankautunut.

Siinä olikin monet tunnit kiinteästi työskennelty.

Hänen elämänsä oli ollut herkeämätöntä työntekoa. Työ oli ollut hänen elämänsä suurin ilo ja nautinto. Nuoruuden innoin, miehuuden tarmoin ja vanhuuden heikennein voimin oli hän työtä tehnyt ja paljon vaivaa nähnyt. Vieläkin teroittui katse sitä muistaessa.

Ja tuolla kaapissa seisovat vieretysten hänen monet työtoverinsa arvokkaina ja salamyhkäisinä kuin aarteenvartijat. Paksut saarnakirjat pienempäin hartauskirjain säestäminä siinä kertoilivat vuosisataisia muistojaan, työstä muinaisten sukupolvien kesken, ja jatkuvasta työstä tulevina aikoina.

Sukupolvi toisensa perästä on painunut hautaan ja yhä vain on sama touhu, elämä ja työ. Paljon on työtä tehty, paljon tekemättä. Osansa on hänkin tehnyt, vaikka ei työnsä hyllyllä lepääkään.

Työn tulokset tietää Herra, jolle kiitoskin kaikesta kuuluu. Tuloksetonta on kaikki se, mikä ei ole hänestä lähtenyttä.

Eteisestä kuului läheneviä askeleita, ovi avautui ja keski-ikäinen mies astui huoneeseen. Tervehdittyään esittää hän pyynnön, että kirkkoherra tulisi hänen sairaan vaimonsa luo, joka haluaa ennen kuolemaansa nauttia Herran ehtoollista. Sairas oli nimenomaan pyytänyt kirkkoherraa eikä halunnut pastorin tulevan.

Pian oli kirkkoherra valmis - kenties tuhannennelle sairas-matkalleen. Hämärtyvän jouluillan hiljaisuudessa kulkee, hevosen nopeasti kiitäessä, sielunpaimen kuolevan luo ja miettii omaa lähenevää kuolemaansa. Kodeissa sytytetään kynttilöitä ja niiden tulet pilkottavat akkunoista ja viittovat tuttavallisesti, kertovat kodista, joka odottaa, levosta, joka Herran kansalle vielä on tarjona.

Perille päästyä meni paimen suoraan sairasvuoteen ääreen, jossa kalpea, kuihtunut nainen makasi. Hän otti sairasta kädestä kysyen jotain, mutta ei saanut vastausta. Hän istui odottamaan tajunnan palajamista ja miettimään, mitä sanoisi kuolevalle.

Nämä hetket kuolinvuoteiden vieressä olivat hänelle aina olleet vaikeimmat, sillä tässä tehtävässä ei hän vieläkään ollut päässyt epäröimisestä, ei ollut vieläkään selvillä, miten piti menetellä. Ja sitten - mikä pahinta - hänessä kyti epäluulo, että tässä kohden oli työnsä virheellistä, oli aina ollut. Väärä ihmisrakkaus, velttous, tai mikä lienee vaikuttanut, että sairasvuoteiden ääressä oli menetellyt vasten periaatteitaan. Hän ei milloinkaan raaskinut kuolevalle puhua muusta kuin anteeksiantamuksesta, verestä, joka synnistä puhdistaa, ei sittenkään, vaikka selvästi näki hänen olevan väärässä mielentilassa. Tämän heikkoutensa tunsi hän toisinaan oikein kipeästi. Mutta häntä lohdutti tietoisuus siitä, että hän muualla vaikutti sitä herättävämmin, nukuttamatta väärällä toivolla ja rauhalla niitä, joilla vielä oli aikaa alkaa alusta.

Näitä mietti vanhus, kunnes sairas alkoi liikahdella, heräten horrosunestaan. Hän avasi silmänsä, katsoi ympärilleen ja huomasi vieraan, mutta ei tahtonut heti päästä selville, kuka siinä istui. Hymy kirkasti hänen kasvojaan tunnettuaan vieraan ja hän ojensi kätensä tervehdykseen.

- Minä näin juuri joulutähden - huudahti hän heti, ennen kuin kirkkoherra ehti mitään sanoa. - Se oli häikäisevän kirkas - jatkoi hän sitten - ja tarkemmin katsoessani näin siinä sanat: Jeesus Kristus, maailman Vapahtaja. Kuulin sitten jonkun sanovan: joka tätä tähteä seuraa, ei eksy.

- Niin, kirkkoherra - sanoi hän sitten - en minä uniin usko, mutta tämä uni ei ollutkaan unta, sillä se on yhtäpitävä Jumalan sanan kanssa. Olen kauan tuntenut tämän tähden, josta jo Bileam puhui, olen tiennyt Jeesuksen olevan maailman Vapahtajan, joka etsi ja lunasti kadotetut. Te, hyvä kirkkoherra, sen minulle ensin ilmoititte, ja sittemmin olen Sanan todistuksista sen huomannut.

Ihmetellen kuuntelee vanhus vuoteen ääressä.

- Tuskin voitte arvata milloin tuon suuren sanoman minulle ilmoititte - jatkoi sairas. - Siitä on kaksikymmentä vuotta jo. Äitini oli kuolemaisillaan, ja suuri tuska oli vallannut hänet synteinsä vuoksi. Teidät haettiin hänen luoksensa. Kun te puhuitte hänelle, kuuntelin minä oven raossa, sillä olin utelias. Te puhuitte anteeksiantamuksesta, veren tuottamasta sovituksesta ja ansaitsemattomasta armosta, mutta äitini vain lohduttomasti huusi: ei se kuulu minulle, olen armon hukannut enkä voi saada sitä takaisin. Mutta silloin te sanoitte, ettei armoa kukaan hukata voi, sillä se on Jumalan iankaikkinen liitto, ja se liitto on yhtä luja aina kuin silloinkin, kun pieni lapsi siihen kastetaan. -- Kelle sitten kadotus? kysyi äitini kuin hengitystään pidättäen. - Niille, jotka eivät Jumalan iankaikkisesti totiseen liittoon usko - sanoitte te. Selititte sitten lausetta: “Jos yksi on kuollut kaikkein edestä, niin he kaikki ovat kuolleet”, puhuen liiton verestä, jonka kautta kaikki ovat anteeksiantamuksen ja armon saaneet. Vähitellen äitini rauhoittui ja iloisena erkani elämästä, varmana liiton veressä tapahtuneesta armoituksesta, “kun se kerran kaikille tapahtunut on”, sanoi hän. Ja minä, joka varkain kuuntelin, kätkin nämä sanat tutkistellen sydämessäni. Siitä alkain ne ovat olleet johtotähtenäni, vaikka -- hän pysähtyi epäröiden.

- Jatka, rakas sisar - sanoi kirkkoherra, joka oli aivan liikutuksen valtaama. Hänestä tuntui kuin olisivat he vaihtaneet osia, hän itse olikin nyt sairas, jonka luo Herran lähettiläs oli saapunut taivaallisine ilmoituksineen.

- Toisinaan on ollut kovin vaikea uskoa, kun -- taaskin hän pysähtyi -- Mutta Sanan todistukset ovat tukeneet. Kun kaikki on vastaan käynyt, olen muistanut: “Jos yksi on kuollut kaikkein edestä, niin he kaikki ovat kuolleet”.

- Kaikkein vaikeinta on ollut senvuoksi -- voi rohkenenkohan minä sanoa -- kun en ole kuullut teidän, rakas kirkkoherra, milloinkaan toistavan sitä silloista saarnaanne. Olen sadat kerrat kuunnellut teitä kirkossa, lukusissa ja muissa kokouksissa, ja kertaakaan en ole kuullut teidän mainitsevan, että kaikkein synnit ovat liiton veressä anteeksiannetut, ja että liitto on varma ja rikkomaton. Tahtoisin kuulla sen nyt, vaikka sen todeksi tiedänkin.

Vanha sielunpaimen nyyhkytti ääneen.

- Ja sitten haluaisin vielä kerran nauttia Herrani ruumiin ja veren - lisäsi sairas.

Hän sai mitä halusi. Taivaallinen ilohymy kasvoilla kuunteli hän samaa saarnaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ja vielä kirkastuneemmaksi kävi hänen hymynsä, kun vanha opettaja lupasi loput elämänsä päivät ilmoittaa koko seurakunnalle sitä sanomaa, jota hän tähän asti suuressa sokeudessaan oli salannut. Ja sitten sai sairas Herran ruumiin ja veren, annetun ja vuodatetun syntein anteeksiantamiseksi.

Ne olivatkin hetkiä joita ei unohdeta.

Kun paimen palasi, loistivat tulet akkunoista vielä kirkkaammin.

Kotiin päästyään riensi hän turkkiansa riisumatta vaimonsa luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja lausui:

- Olen nähnyt joulutähden. Tule, rakkaani, tahdon kertoa sinulle! - Liina, mene sanomaan pastorille, että minä saarnaankin sentään huomenna, jälkimmäisen saarnan, sillä - hän kääntyi taas vaimoonsa - Kaifas on nyt saarnaava tietensä, mitä kerran tietämättään ilmoitti.

Sinä joulupäivänä tämä paimen ensikerran osoitti seurakunnalleen tähden, joka kirkas on.

Hanna Rauta, Kotimatkalla 1910, s. 63-68.