KIRJA-ARVOSTELU:

Lauri Koskenniemi: Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä. Hämeenlinna 2000.

VOIKO KAKSI OPPIA OLLA HERÄTYSLIIKKEESSÄ?

Sakari Korpinen, pastori, Helsinki

“Eräiden muiden ohella Veikko Tamminen opetti minua luottamaan varauksettomasti Raamattuun Jumalan sanana. Hän varoitti luottamasta ihmismielen keveisiin ja alati muutteleviin aivoituksiin. Tämän opin olen tahtonut säilyttää, kun aina uudestaan Jumalan sanaan perustumattomat mielipiteet valtaavat kirkossamme ihmisiä, teologeja, enemmistöä. Olen oppinut, ettei enemmistö suinkaan aina ole oikeassa, ei edes kirkon päättäjien enemmistö. Mutta perässäjuoksijoita riittää. Jumalan sanan totuudessa pysyviä on vähän. Tätä minulle opetti oma isäni ja samaa opetti Tamminen.”

Professori Lauri Koskenniemen muistelmateos Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä (Hämeenlinna 2000) on ilmestynyt. Kotimatkalla-teoksessa Koskenniemi on jo 1960-luvun lopulta saakka selvittänyt sotien jälkeisiä herätyksiä. Niinpä hän olikin aiemmin sanonut, ettei muita muistelmia tulekaan. Nyt on kuitenkin julkaistussa muistelmateoksessa näistä tapahtumista lisää hyvää opetusta ja samalla viime aikojen herätyskeskusteluun osallistuvaa pohdintaa. Kuinka tärkeitä ovatkaan myös teoksen alkuosan selvitykset maamme merkittävimmästä Lutherin kääntäjästä, tunnustuksellisesta paimenesta, rovasti A.E. Koskenniemestä. Hänestä on tehnyt valaisevia artikkeleita myös prof. Heikki Koskenniemi, mutta nyt saamme lisäselvitystä. Isänsä linjaa seuraten Lauri Koskenniemi on tuonut terävästi ennenkin esiin sen, miten evankelinen herätysliike pitäytyy vanhaan kristikunnan raamattukäsitykseen. Yksi selkeimmistä tällaisista vanhoista esityksistä on hänen tekemänsä artikkeli kirkkomme juhlakirjassa “Jumalan viljelysmaa”. Lauri Koskenniemi seuraa muistemateoksessaankin ilman muuta sitä linjaa, jota Hedbergin päivistä saakka ovat viitoittaneet A.E.Koskenniemen lisäksi esimerkiksi T.V. Toivio (Luja sana, SLEY 1924) ja K.E. Salonen (Papin suhde tieteelliseen raamtuntutkimukseen, SLEY 1935). Tämä on suurella kiitoksella tuotava esiin! Mutta miten Lauri Koskenniemi soveltaa kirjassaan raamatullisuutta vieraiden tuulien puhaltaessa? Tämä on pääkysymyksiä.

JOTKUT ASIAT JA HENKILÖT TURHAAN UNOHDUKSISSA

Pitkään SLEY:n palveluksessa olleena etsin erityisesti kirjoittajan muistelmia ja arviointia toiminnanjohtajakaudeltaan. Mutta hän ilmoittaa yllättävästi, ettei teos käsittele tuota aikaa (siv. 196). Tosin Koskenniemi ottaa esiin monissa yhteyksissä esimerkiksi toiminnanjohtajakautensa Sanansaattajan pääkirjoituksia. Ne ovat olleet merkittäviä pääkirjoituksia! Valintaahan muistelmat aina merkitsevät. Mutta mitkä asiat ovat turhaan unohdettu tai unohtuneet? Oudolta tuntuu, ettei Koskenniemi ole mennyt yhtään lundilaisuuteen ja Erkki Niinivaaraan. Hän ei kerro 60-luvun loppupuolen SLEY:n nuorisotyön noususta, joka alkoi Helsingin ev. Kansankorkeakoulusta. Samoin L. Koskenniemi osallistui merkittävällä tavalla 70-luvun alkupuoliskon nopeasti kasvavaan opiskelija- ja koululaistoimintaan (EYL ja Simo Kiviranta), mutta ei mene noihin innostaviin vuosiin sanallakaan. Hän vaikutti siihen, että Väinö Uusitalo kutsuttiin SLEY:n raamattukoulutustyöhön ja koko 80-luvun jälkipuoliskolla oli Raamattu tutuksi -koulutus laajin aikuiskoulutustapahtuma koko kirkossamme. Mutta tämä on unohtunut? Joskus aiemmin Koskenniemi oli innostunut SLEY:n o.t.o.-saarnaajatoiminnan noususta, mutta nyt saarnaajat saavat pikemminkin vain moitetta (esim. 239, 301, 304). On myös ihme, ettei Koskenniemi tuo esiin 80-luvun toiminnallista nousua (esim. Sanansaattajan tilaajamäärän suurta kasvua). Hänellä oli eri johtokunnissa hyvät näköalapaikat!

Vaikka muistelmateokset ovatkin tietysti subjektiivisia esityksiä, en pääse siitä mihinkään, että kirjassa tahdotaan lähteä katselemaan lähihistoriaa nykyisen SLEY:n tilanteen legitimoimiseksi.

TILALLE TULEE MUUTA

Väiteltyään tohtoriksi Koskenniemi alkoi kulkea suomalaisissa “akateemisissa piireissä”. Muistelmateokseenkin tulee tietty henkilögalleriamuutos. Evankelisen liikkeen keskuudessa ahertavat uudet saarnaajat, ja paimenet eivät näytä kiinnostavan, sillä katse on akatemioiden ja tuomiokapitulien suuntaan. Ilman muuta nämä uudet henkilöt ovat omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, ettei Lauri Koskenniemi ole ollut esimerkiksi kovin innostunut Paavalin Synodin toiminnasta. Tämä kyllä näkyy myös muistelmateoksessa. Henkilöyhteydet voivat sitoa monissa kysymyksissä. Mielestäni tämä näkyy suhtautumisessa lapsuuden ystävään Mikko Juvaan. Turun seudulla seurakuntatyössä koimme, että Simojoen jälkeen tapahtui ikävä muutos. Arkkihiippakunnan elämää sävytti Juvan “maallistamisohjelma”. Se vaikeutti seurakuntatyötä jopa rippikoulua myöten.

Akateemisessa historiankirjoituksessa laajasti harjoitettu metodi on vaikuttanut myös Koskenniemen käytännölliseen toimintaan. Tunnustuspykälämme pohjalta pohdittua arviointia asioista ja henkilöistä kyllä kirjassa on paljonkin, mutta hallitsevana näyttää olevan sittenkin sen miettiminen, ketkä kuuluvat SLEY:n oikeistoon, vasemmistoon ja keskustaan. Näitä termejähän teoksessa ei esiinny, mutta näillä edetään. Viimeksimainittuun joukkoon hän kelpuuttaa Aimo Kymäläisen, Seppo Suokunnaksen ja itsensä (siv. 278) - ja ehkä myös tri Kyllikki Tiensuun (siv. 303). Tämä on yllättävää! Mutta myös piispa Kalevi Toiviaisen uusimmassa kirjassa on Tiensuu saanut valtavat aplodit Nurmeksen opiston hoidosta (tosiasiassa se oli konkurssikypsä) sekä SLEY:n normalisoinnista.

En halua mennä Koskenniemen arviointeihin omasta toiminnastani, ihmettelen vain. Mutta kun kirjoitan tätä kirja-arviointia Concordia-lehteen, mietiskelen Koskenniemen paheksuvia ajatuksia tästä lehdestä (siv. 303-305). Evankelinen herätysliikehän on ollut vanhastaan “lehtiliike”, joten uuden lehden perustaminen ei ole mikään uusi asia. Toiseksi kyselen, miksi pastori Hannu Lehtosen olisi pitänyt informoida Seppo Suokunnasta? Concordia -lehti ei käsitykseni mukaan ole halunut jäsentyä alun alkaenkaan mitenkään SLEY:n toimintaan. Toiseksi olen ihmetellyt muutenkin sitä, että Koskenniemi saattaa sanoa kovinkin rajusti jostain kirkollisesta asiasta, mutta esimerkiksi Sanansaattajan arvosteleminen on kielletty asia! Kerran hän vaikutti siihen, että EYL:n lehti Kevätkylvö joutui makuloitavaksi (siv. 210-211), mutta kuinka monta Sanansaattajaa olisikaan pitänyt 90-luvulla makuloida? Onhan Sanansaattajassa ollut esimerkiksi professori Mannermaan ja tohtori Peuran sellaisia opetuksia vanhurskauttamisesta, joita vastaan vanha Evankeliumiyhdistys taisteli pannen kaiken likoon!

KAKSI OPPIA YHDESSÄ HERÄTYSLIIKKEESSÄ - “MALTILLISESTI”?

Suurin ongelma kirjassa on kahden opin rinnakkaiselon puolustelu. Nimittäin tuntuu suorastaan (kirkko)romanttiselta lukea Koskenniemen käsityksiä siitä, miten sekä naispappeuden puoltajat että vastustajat voivat hyvin toimia yhdessä samassa herätysliikkeessä. Tuli ja vesi voivat olla yhdessä, kun on vain “viisasta sovittelua” (siv. 303). Eikö kirkon virassa ole kysymys yhdestä kirkon tuntomerkeistä? Selvät Jumalan sanan kohdat torjuvat naispappeuden. Koskenniemi ei näe virkakysymystä pelastuskysymyksenä, vaikka apostoli Paavali opettaessaan tästä asiasta sanoo mitä rajuimmin Herran käskynä: “Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä”. Eikö tässä ole pelastumisesta kysymys? Koskenniemi ei tietenkään itse ota pyhää ehtoollista naispapilta. Mutta Jumalan sanan säädökset eivät näytä merkitsevän mitään siihen, ketkä voivat toimia esimerkiksi SLEY:n johtokunnassa? Lauri Koskenniemi kyllä tuo rehellisesti esiin isänsä linjaukset siitä, miten puhujavalinnat ovat olennaisen tärkeitä (siv, 36). Puhujan tunnustuksellisuus ratkaisee. Mutta ilmeisesti hän kuitenkin itse allekirjoittaa Seppo Suokunnaksen liberaalit periaatteet herätysliikkeen omien juhlien puhujavalintojen kriteereistä (siv. 300: “Kutsutaan ihmisiä ja pyydetään heitä puhumaan. Ainoastaan silloin, kun virkateologiassa otetaan kantaa, sanotaan: STOP.”). Voi olla, että Koskenniemi haluaisi kyllä vetää edelleen rajan siihen, ettei naispappeja käytetä yhdistyksen omissa tilaisuuksissa. Neuvona on tämä: asiasta tulee vaieta. Virkakysymystä ei saa ottaa esiin ja opettaa. Koskenniemi kehuu, ettei hän kirjoittanut naispappeudesta Sanansaattajan pääkirjoituksissa (siv. 281). Hän ei suoraan mennyt virkakysymykseen, vaikka järjestetty seminaari oli nimenomaan naispappeuskysymyksen merkeissä (siv. 294). Hän ei ole opettanut virkakysymyksestä kirkkosaarnoissa eikä evankeliumijuhlapuheissa (siv. 298). Koskenniemi antaa vallitsevan, kirkkokunnallisen nykykäytännön opettaa. Ja siksipä onkin SLEY siirtynyt myös käytännössä “omantunnon linjaan”.

Sivu sivun jälkeen teoksessa korostetaan, miten tulee toimia “maltillisesti”. Lutherin Kirkkopostillan lukijalle Koskenniemen maltillisuus tuntuu vieraalta. Vanhastaan meitä on opetettu, että mallit on etsittävä Herraltamme ja hänen apostoleiltaan eikä yleisestä humanistisesta ajattelutavasta. Konfliktien ratkaisemisessa kontestaatio (Gal 2:11-14) on välttämätön. Lutherin opetuksia vasten peilaten minulla on vahva käsitys siitä, että meillä on hyvin vähän pyhää kiivautta Jumalan sanan ja evankeliumin puolesta. Pienikin ärähtäminen leimataan taitamattomuudeksi tai lakihenkisyydeksi. Luulenpa, että usein juuri maltillisuudesta, sävyisyydestä ja viisaasta varovaisuudesta tuleekin hieno syy pelkuruuteen ja väärään vetäytymiseen.

Evankeliumiyhdistyksen Kallion jäsenkokouksen (1988) jälkeen luulin jonkin aikaa, että Lauri Koskenniemi vetää kanssamme selvää tunnustuspykälämme mukaista linjaa ja pyrkii pitämään SLEY:n tunnustusrintaman lippulaivana. Uutuusteos paljastaa, että koko ajan taustalla onkin ollut kirjeenvaihtoa ja neuvonpitoa siitä, miten kahden opin linja saataisiin jäsenkokouksesta huolimatta takaisin Evankeliumiyhdistykseen (siv. 297).

Tänään on valitettavasti sanottava, että tavoitteet on jo pitkälle saavutettu: luterilaisen tunnustuksellisuuden lippulaivasta on tullut yksi protestanttinen järjestö monien joukossa.