UUDEN TESTAMENTIN KIRJOITUSTEN ALKUPERÄSTÄ,

NIIDEN KIRJOITTAMISEN SYYSTÄ JA NIIDEN KÄYTÖSTÄ

Martin Chemnitz

Tätä koko kiistaa Pyhästä Raamatusta ei nähdäkseni voida selittää yksinkertaisemmin ja oikeammin kuin esittämällä tosiasiat Pyhän Raamatun ensimmäisestä alkuperästä, missä tilanteessa, mistä syystä ja mihin käyttöön Jumala sen alun pitäen asetti ja antoi. Hän ei nimittäin alkanut tätä vasta Uuden testamentin aikana. Siksi meidän on arvioitava asia aivan sen alusta. Tällä tavalla useimmat paavilaisten vastaväitteet tulevat täysin kumotuiksi.

Jumala on maailman alusta, sekä ennen että jälkeen syntiinlankeemuksen, tullut esiin salatusta asuinpaikastaan, joka on valo, johon ei kukaan saata tulla, ja on ilmoittanut itsensä ja tahtonsa ihmiskunnalle antamalla varman Sanansa ja lisäämällä siihen ilmeiset ihmeet. Jotta tämä jumalallisesti ilmoitettu oppi leviäisi suullisen sanan välityksellä ja jotta se tulisi välitetyksi jälkipolville ikään kuin kädestä käteen, Jumala asetti Aadamin niin sanoaksemme oman aikansa piispaksi. Ei ole epäilystä, että Jumala antoi hänelle jumalallisen todistuksen ja arvovallan ja myös hyvin pitkän elämän, jotta hän todistuksensa kautta varjelisi taivaallisen opin puhtautta vääristelyjä vastaan ja varjelisi kansansa päälle kyhätyiltä vierailta käsityksiltä.

Mutta ei kauankaan tämän ilmoituksen jälkeen Kain ja hänen seurakuntansa poikkesivat pois Jumalan Sanan puhtaudesta. Aadamin kuoleman jälkeen eivät kuitenkaan ainoastaan Kainin jälkeläiset, vaan myös Jumalan pojat, jotka olivat vastaanottaneet taivaallisen opin traditiot, turmelivat tiensä, joiden turmelusten joukossa merkittävin oli epäilemättä Jumalan Sanan saastuttaminen. Sillä Jumala sanoo: “Ei minun Henkeni pidä nuhteleman ihmistä ijankaikkisesti”, ja Hän lisää syyn: “sillä hän on liha” [1 Moos. 6:3, Biblia] ja koska “kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat” [1 Moos. 6:5]. Niinpä taivaallinen oppi ensimmäisessä maailmassa välitettiin suullisen sanan välityksellä, kirjoittamattomana, niin sanoaksemme kädestä käteen. Mutta koska ihmisen sydämen aivoitukset ja ajatukset ovat pahat, Sanan puhtautta ei lopulta säilytetty uskollisesti suullisen sanan traditioiden välityksellä, vaan se turmeltiin ja saastutettiin, niin, lopuksi kadotettiin kokonaan. Sillä Jumala sanoo: “Minun Henkeni ei ole vallitseva ihmisessä iankaikkisesti” jne. Siihen aikaan Jumala antoi Nooalle erityisiä ilmoituksia, joita säestivät valtaisat ihmeet vedenpaisumuksessa, ja palautti hukatun opin puhtauden, säilytti sen ja lisäsi sen täydemmän selityksen, sekä ennen että jälkeen vedenpaisumuksen. Näiden ihmeiden kautta Hän vahvisti Nooan “vanhurskauden saarnaajaksi”, 2 Piet. 2[:5], jotta hän olisi opin puhtauden varjelija ja välittäisi sen jälkeläisilleen suullisen sanan välityksellä.

Kun Nooan jälkeläiset hajaantuivat yli koko maan, Seemin jälkeläiset valittiin, ja taivaallisen opin siirtäminen eteenpäin uskottiin heille. Mutta tarkatkaa, kuinka hyvin ja uskollisesti taivaallisen opin traditio säilytettiin suullisen sanan välityksellä tuossa suvussa, joka kantoi siihen aikaan oikean kirkon nimeä! Kielten sekoituksesta siihen, kun Terahista tuli Aabrahamin isä, ei ollut kulunut kahtasataakaan vuotta. Kuitenkin Terah, isä, ja Aabraham ja Naahor palvelivat vieraita jumalia, Joosua 24[:2]:n mukaan. He eivät kuitenkaan tykkänään heittäneet pois ja polkeneet jalkojensa alle oikean opin traditiota, vaan siihen hapatusta sekoittamalla he turmelivat ja saastuttivat sen, kuten kertomus Laabanista myöhemmin osoittaa. Mutta vähäinen hapatus turmelee Paavalin mukaan koko taikinan. Nämä seikat on huomattava, jotta me tajuaisimme, miten epäluotettava ja epävarma on paavilaisten asettama Uuden testamentin opin vaalinta ja säilyttäminen kirjoittamattomissa traditioissa. Sillä nyt ei meillä ole mitään lupausta uusista ja erityisistä ilmoituksista, kuten heillä silloin oli. Nämä ovat vanhaksi tulleen maailman viimeiset, hullut ajat. Kuitenkin paavilaiset vaativat, että taivaallisen opin perustus on perustettava traditioihin sellaisina kuin ne ovat säilyneet kirjoittamattomina ihmisten mielissä, vaikka Raamattu osoittaa meille, kuinka epävarmaa oli Jumalan Sanan varjeleminen, kun se säilytettiin tradition välityksellä ihmisten mielissä noina maailman ensimmäisinä väkevinä, nuorekkaina ja kukoistavina aikoina.

Siihen aikaan, kun traditiot oli saastutettu ja turmeltu, Jumala palautti oppinsa puhtauden erityisen ilmoituksen kautta, jonka Hän antoi Aabrahamille ja jonka Hän myös selitti täydemmin, ja teki Aabrahamista profeetan, 1 Moos. 20[:7]. Myös seuraavina aikakausina Hän puhui suoraan Iisakin ja Jaakobin kanssa ja vahvisti ja palautti oppinsa puhtauden. Ja kun Jaakob oli kuolemaisillaan, hän uskoi tämän tehtävän pojilleen testamenttina, niin että se välitettäisiin ja säilytettäisiin tarkasti kuin kädestä käteen. Niin kauan kuin Jaakobin kaksitoista poikaa olivat hengissä, tämä terveen opin traditio todennäköisesti säilyi turmeltumatta. Jaakobin poikien kuoleman ja Egyptistä lähdön välinen aika oli vain vähän yli sata vuotta. Kuinka turvallisesti ja uskollisesti kuitenkin opin puhtaus säilytettiin tradition välityksellä tuona lyhyenä aikana Hesekiel osoittaa luvussa 20[:7‑8], jossa Jumala sanoo: “Ja minä sanoin heille: ‘Heittäkää, itsekukin, pois silmienne iljetykset...’ Mutta he niskoittelivat minua vastaan...; eivät heittäneet pois itsekukin silmiensä iljetyksiä eivätkä hyljänneet Egyptin kivijumalia. Niin minä ajattelin vuodattaa kiivauteni heidän ylitsensä ... keskellä Egyptin maata” jne.

Silloinkin, kuten aikaisemmin, kun traditio ei ollut säilyttänyt sitä mitä sille oli uskottu, Jumala erityisillä ilmoituksilla, joita säestivät monet voimalliset ihmeet, palautti oppinsa puhtauden Mooseksen kautta patriarkkojen muinaisille lähteille, kuten 1. Mooseksen kirjan kertomus selvästi osoittaa.

Olen tehnyt yhteenvedon 2454 vuoden historiasta maailman alusta alkaen suppeammin kuin aineiston laajuus ansaitsee. Tuona aikana taivaallinen oppi, joka on jumalallisessa Sanassa ilmoitettu, levitettiin ja siirrettiin eteenpäin ilman jumalallisesti inspiroitua Raamattua, pelkästään suullisen sanan välityksellä. Sen tekivät ne, jotka olivat Jumalan siihen kutsumia ja vahvistamia taivaallisten ilmoitusten ja muiden todistusten kautta. Olemme kuitenkin osoittaneet, kuinka vähäistä uskollisuutta osoittaen patriarkkojen jälkeläiset ylläpitivät tuota patriarkoilta saatua traditiota ja säilyttivät sen. Sillä Raamattu osoittaa, että ne, joiden velvollisuus oli säilyttää, levittää ja välittää toisille isiltä saadut traditiot, turmelivat ne, saastuttivat ne ja vääristelivät niitä toistuvasti. Nämä esimerkit osoittavat, minkälaista taivaallisen opin varjelua ja säilyttämistä myöhemmät sukupolvet ovat harrastaneet.

Jumala näki kuitenkin hyväksi tuohon aikaan palauttaa, vahvistaa, levittää ja säilyttää Sanansa puhtaus uusien ja erityisten ilmoitusten kautta, kun se oli alkanut saastua traditioiden kautta. Miksi Hän todellakin tahtoi käyttää tätä eikä jotakin muuta tapaa, sitä ei meidän ole soveliasta kysyä liian uteliaasti, sillä Jumala ei ole velvollinen antamaan meille selvitystä kaikesta, mitä Hän tekee.

Kun opin puhtaus ei traditioiden kautta säilynyt ja kun Jumala ei enää tahtonut käyttää tätä tapaa, nimittäin sitä, että aina kun turmeltumista ilmaantui, Hän jälkeenpäin toisti, palautti ja säilytti uusien ja erityisten ilmoitusten kautta sen opin puhtauden, joka maailman alusta oli ilmoitettu ja välitetty patriarkoille, on huomionarvoista, minkä toisen tavan Hän itse asetti ja osoitti Mooseksen aikana, nimittäin että jumalallisen arvovallan ja todistuksen vahvistamien kirjoitusten kautta taivaallisen opin puhtaus levitettäisiin ja säilytettäisiin. Näin siksi, että kun kysymyksiä ja kiistoja patriarkkojen vanhasta, aidosta ja puhtaasta opetuksesta heräisi, ei aina tarvitsisi etsiä ja odottaa uusia ja erityisiä ilmoituksia.

Kyseistä historiaa on huolellisesti tarkattava. Se on hyödyllisesti selvittävä ja yksinkertaistava nykyisen kiistan Pyhästä Raamatusta osoittamalla, kuinka Raamattu itse sai alkunsa. Historia osoittaa ‑ ja nähdäkseni tämä on erityisesti huomattava ‑ että Jumala ei ainoastaan asettanut tätä tapaa ja menetelmää, jolla taivaallisen opin puhtaus varjellaan ja säilytetään jumalallisesti inspiroitujen Kirjoitusten kautta, vaan Hän myös omalla teollaan ja esimerkillään pani alulle, vihki ja pyhitti tuon tavan ja menetelmän, kun Hän itse ensimmäiseksi kirjoitti dekalogin sanat. Sen tähden Pyhän Raamatun ensi alulla täytyy olla Jumala itse kirjoittajana.

Mutta me puhumme jumalallisesti inspiroiduista Kirjoituksista. Emme väittele niistä asioista, joiden Josefus kertoo olevan kaiverrettu pylväisiin ennen vedenpaisumusta. Tähän tutkimukseen ei myöskään kuulu apokryfinen Heenokin kirja, josta Hilarius sanoo kirjoittaessaan psalmin 132 johdosta: “Mitä ei sisälly lain kirjaan, siitä meidän ei tarvitse edes tietää.” Jotkut ovat sitä mieltä, että Mooses löysi kertomuksen Jobista tämän apelta Jetrolta Midianin maasta ja että Mooses toi sen mukanaan Israelin lapsille Egyptiin, jotta he oppisivat Jobin esimerkistä kestämään faaraon sorron kärsivällisesti. Mutta tämä on sanottu ilman varmoja todistuksia ja näyttöjä. Juutalaiset sanovat Mooseksen kirjoittaneen 1. Mooseksen kirjan ennen kuin Jumala kirjoitti dekalogin sanat, koska 2 Moos. 24[:7]:ssä mainitaan “liiton kirja” ennen dekalogin taulujen tuloa. He eivät kuitenkaan huomaa, että pyhässä historiassa paljon kerrotaan ennakoivasti, ikään kuin kääntämällä luonnollinen järjestys. Sillä se kirja, joka mainitaan 2 Moos. 24[:7]:ssä, oli vanhan liiton kirja, liiton, jonka Jumala teki Siinain vuorella Israelin lasten kanssa, kuten on selvästi kirjoitettuna Hebr. 9[:19]:ssä. Mutta kun Jumala 2 Moos. 34[:1]:ssä kirjoitti dekalogin sanat kivitauluille, Mooses ei vielä ollut kirjoittanut liiton kirjaa, vaan hän vasta tuolloin sai käskyn kirjoittaa. Ei ole sen tähden epäilystä, että se mitä 2 Moos. 24[:7]:ssä on kerrottu liiton kirjan kirjoittamisesta ja vihkimisestä tapahtui niiden tapahtumien jälkeen, joita kuvataan 2 Moos. 34[:1]:ssä, niin että Jumala kirjoitti dekalogin kivitauluille ennen kuin Mooses kirjoitti kirjansa.

En ole tietämätön siitä, että mitä tulee Herran sotien kirjaan, jonka Mooses mainitsee 4 Moos. 21[:14]:ssä, yhdestä ja toisesta seikasta kiistellään. Hän käyttää futuuria: “Sentähden sanotaan ‘Herran sotien kirjassa’, mitä tapahtui Punaisella merellä.” Ja kun Joosua 10[:13]:ssa lainataan ‘Oikeamielisen kirjaa’, se ei voi olla mikään vedenpaisumusta edeltänyt kirja, sillä se käsittelee Joosuan ajan historiaa. Mutta en kuluta aikaa sen paremmin juutalaisiin taruihin kuin heidän kummallisiin kertomuksiinsakaan, kuten siihen, että laki kirjoitettiin ennen maailman perustamista tulisin, mustin kirjaimin taustalle, joka oli valkeaa tulta. Tähän yhteyteen ei myöskään kuulu tuo kaupunki, joka kanaanilaisilla oli niin sanoaksemme kaupunki täynnä kirjoja, Joos. 15[:15,16]. Tutkimuksemme koskee jumalallisesti inspiroidun Raamatun kirjoja, jotka Jumala antoi jälkipolville ja säilytti.

Olen selostanut nämä asiat, jotta havaittaisiin jumalallisesti inspiroiduista Kirjoituksista, jotka Jumala tahtoi säilyttää ja tehdä saataviksi jälkipolville, että mitään ei kirjoitettu ennen dekalogin tauluja, jotka Jumalan sormi kirjoitti. Se että Jumala itse ei ainoastaan asettanut ja käskenyt suunnitelmaa taivaallisen opin saattamisesta kirjoitettuun muotoon, vaan että Hän myös pani alulle, vihki ja pyhitti sen kirjoittamalla dekalogin sanat omalla sormellaan, luo paljon valoa Pyhän Raamatun jalouteen ja arvovaltaan. Sillä jos ihmiset olisivat ensiksi alkaneet pyhien kirjojen kirjoittamisen, olisi voitu väittää, että oli yli kahden tuhannen vuoden pituinen ajanjakso, jolloin parempina maailmanaikoina ja kaikkein merkittävimpien patriarkkojen keskuudessa jumalallisen Sanan oppi välitettiin ilman kirjoitusta, suullisen sanan välityksellä. Sen tähden Jumala itse omalla sormellaan pani kirjoittamisen alulle, jotta Hän voisi osoittaa, kuinka suuri merkitys on annettava tälle menetelmälle, jonka mukaisesti opin puhtaus tulee säilyttää jälkipolville kirjoitusten kautta.

Siihen, että Hän otti kivitaulut, joille Hän kirjoitti dekalogin sanat, on toinen syy, joka selitetään 2 Kor. 3:ssa.

Jotta niillä asioilla, jotka Jumalan miehet, jotka oli siihen varustettu ihmeillä ja jumalallisilla todistuksilla, tulisivat kirjoittamaan tai jotka he tulisivat hyväksymään niiden kirjoittamisen jälkeen, ei olisi vähempää arvovaltaa tai ei lainkaan arvovaltaa oppien vahvistamiseksi ja erheiden kumoamiseksi, Jumala näki hyväksi olla kirjoittamatta koko lakia itse, vaan kirjoitettuaan dekalogin sanat Hän antoi Moosekselle käskyn, että Hän kirjoittaisi lopun Hänen sanelustaan. Ja jotta Jumalan kansa voisi olla varma, että tämä Mooseksen kirjoitus ei ollut esiintuotu ihmisen tahdosta, vaan oli jumalallisesti inspiroitu, Jumala antoi todistuksen Mooseksen arvovallasta monien voimallisten ihmeiden kautta sekä ennen että jälkeen kirjoittamisen ja itse kirjoittamisen aikana.

Olemme täten osoittaneet kaksi seikkaa kaikkein vanhimmasta pyhästä historiasta: 1) että taivaallisen opin puhtaus ei säilynyt aina ja kaikkialla tradition kautta suullisen sanan välityksellä, vaan se turmeltui ja saastui toistuvasti; 2) jotta uudet ja erityiset ilmoitukset eivät aina olisi tarpeellisia opin puhtauden palauttamiseksi ja säilyttämiseksi, Jumala asetti toisen menetelmän Mooseksen aikana, nimittäin sen, että Jumalan Sanan oppi tuli saattaa kirjoitettuun asuun.

Näin sai Raamattu alkunsa. Nyt kun se on osoitettu, jää meidän tarkasteltavaksemme vielä, mihin Jumala tahtoi meidän käyttävän Raamattua ja mikä tuli olla sen jalous ja arvovalta. Koskapa historia on selvä, tyydymme vain luettelemaan sanankohdat.

Mooses ei sisällyttänyt neljään kirjaan ainoastaan oman aikansa historiaa, lähtöä Egyptistä ja sitä mitä tapahtui 40 vuoden aikana erämaassa, vaan hänen suunnitelmansa oli etupäässä kirjoittaa lain oppi, jonka Jumala antoi Israelin kansalle Siinain vuorella erämaassa. Sitä paitsi ensimmäisessä kirjassa hän teki yhteenvedon patriarkkojen opin ja uskon pääkohdista, jotka he olivat saaneet tradition välityksellä, Jumalan itsensä ilmoituksen perusteella maailman alusta lähestulkoon hänen omaan aikaansa saakka ja joita he olivat myös tunnustaneet.

Jumala käski, että dekalogin taulut, jotka Jumala oli omakätisesti kirjoittanut, tuli sijoittaa liitonarkkiin, joka oli liitonmajan kaikkeinpyhimmässä. Ja Mooses käski, että hänen omat kirjoituksensa, jotka oli laadittu jumalallisen inspiraation kautta, tuli panna liitonarkin sivulle, 5 Moos. 31[:25,16]. Tämän talletteen vartioinnin ja säilyttämisen hän uskoi papeille, Leevin pojille, jotka kantoivat Herran liitonarkkia, ja kaikille Israelin vanhimmille. Hän määräsi myös, että kuninkaalla tuli olla mukanaan jäljennös laista, joka oli kirjoitettu sen kirjan mukaisesti, joka oli pappien ja leeviläisten huostassa, ettei hän poikkeaisi siitä, ei oikealle eikä vasemmalle, 5 Moos. 17[:18‑20]. Hän käski myös, että kansan tuli kirjoittaa nämä [lain] sanat talojensa pihtipieliin ja portteihinsa, 5 Moos. 6[:9], 11[:20].

Jumala myöskin nimenomaan osoittaa lain käytön 5 Moos. 31[:10‑13]:ssa, jossa Hän käskee, että sitä on luettava kaiken Israelin, miesten ja naisten, lasten ja muukalaisten, edessä, niin että kuullessaan he oppisivat, pitäisivät ja täyttäisivät kaikki lain sanat ja että heidän lapsensa, jotka eivät sitä vielä tunne, kuulisivat sen jne. Ja lopuksi hän sanoo: “Ottakaa tämä lain kirja ja pankaa se Herran, teidän Jumalanne, liitonarkin sivulle, olemaan siellä todistajana sinua vastaan. ... Sillä minä tiedän, että te minun kuoltuani vaellatte kelvottomasti ja poikkeatte siltä tieltä, jota minä käskin teidän vaeltaa.” [5 Moos. 31:26,29.]

Nämä Raamatun todistukset osoittavat, kuinka, sen jälkeen kun nämä pyhät kirjat oli kirjoitettu, Israelin lasten kirkko oli totuuden pylväs ja perustus, koska heille oli uskottu Jumalan sanat, Room. 3[:2]. Tämä ei kuitenkaan antanut heille vapautta sen paremmin järjestää mitään mielivaltaisesti kuin määrätä kirkolle kirjoittamattomista traditioista uskonopiksi asioita, jotka olivat muita ja erilaisia kuin ne, jotka oli kirjoitettu. Heidän käskettiin olla Raamatun vartijoita, Raamatun, jossa Jumala jumalallisen inspiraationsa kautta oli saattanut kirjoitettuun muotoon taivaallisen opin, joka oli uskottu patriarkoille maailman alusta ja joka oli ilmoitettu Moosekselle. Ei ollut Hänen tahtonsa, että pyhät kirjat makaisivat haudattuina liitonmajaan kolkkaan, vaan että he osoittaisivat näistä Kirjoituksista etsijöille ja tietämättömille, mikä oppi oli jumalallisesti ilmoitettu ja annettu patriarkoille ja Moosekselle, nimittäin taivaallisen opin oikea, aito ja puhdas ääni. Jos he poikkeaisivat Jumalan käskyistä, nämä kirjoitukset olisivat todistuksena, 5 Moos. 31[:26]. Sen tähden Mooses käski kirjoittaa jäljennöksen laista, että se olisi kaanon, mittapuu ja sääntö, josta heidän ei tulisi poiketa sen paremmin oikealle kuin vasemmalle, 5 Moos. 17[:18‑20]. Ja Jumala kirkasti ja ylisti suurenmoisella tavalla tätä Hänen Sanansa varjelemista loistavan liitonmajan rakentamisella, kantamisella ja siellä tapahtuvalla palvelulla.

Kuitenkin täytyy lisätä seuraava huomio. Nooan jäljelle jääneet jälkeläiset, jotka olivat hajaantuneet kaikkiin maihin, olivat epäilemättä säilyttäneet monia asioita niistä, mitä heidän vanhempansa olivat heille polvesta polveen kertoneet isien traditiosta, vaikkakin tämä [tieto] oli turmeltunut. Niin myös myöhempinä aikoina kirkolliset kirjoittajat löysivät ja havaitsivat pakanauskonnoissa sellaisia traditioiden jäänteitä, vaikkakin pahoin turmeltuneita. Eikä ole epäilystä siitä, että koskapa he eivät halunneet antaa vaikutelmaa, että heillä olisi Jumalan Sana vähemmässä määrässä kuin Israelin lapsilla, he mahtipontisesti vastasivat asiakirjoilla ja suoraan patriarkoilta saatujen traditioiden lumeella. Mitäpä jos heillä siihen aikaan olisi ollut sellainen puolestapuhuja kuin Andrada, Pighius tai Lindanus¹? Varmastikin he olisivat häpeämättömästi tehneet pilaa tuosta Jumalan loistavasta säädöksestä mitä tulee Mooseksen kautta välitettyihin Kirjoituksiin!

Mikä johtopäätös tästä kaikesta on vedettävä? Onko luultavaa, että patriarkat, sekä vedenpaisumusta edeltäneet että sitä seuranneet, joille oli suotu hyvin pitkä elämä, eivät sanoneet mitään muuta jumalallisesti ilmoitetusta opista 2300 vuoden aikana aina Joosefin kuolemaan saakka kuin sen, mikä on sisällytettynä 1. Mooseksen kirjan muutamille kapeille sivuille?

Mutta varmastikin se, mitä nämä miehet puhuivat toistuvasti ja paljon useammilla sanoilla, koska he olivat saaneet sen Jumalalta, ei ollut lainkaan vähemmän Jumalan Sanaa kuin se, mitä Mooses lyhyesti kirjoitti muistiin patriarkkojen opetuksesta ja uskosta ensimmäiseen kirjaansa. Ei myöskään tule ajatella, että ne asiat, joita patriarkat käsittelivät laajemmin, olisivat olleet niin vähän tärkeitä, että ne voitaisiin hyvin jättää huomiotta, jos vain me pidämme kiinni siitä, mitä Mooses kirjoitti. Mitä on siinä, mitä paavilaiset meidän aikanamme esittävät Raamattua vastaan traditioiden puolesta sellaista, mihin eivät Haamin ja Jaafetin jälkeläiset olisi voineet myöskin vedota, koskapa he puolustivat uskontoaan tradition valtuutuksella, kun eivät voineet puolustaa sitä Raamatulla? Sillä se mitä Pighius sanoo Filemonin kirjettä vähätelläkseen, voitaisiin myöskin sanoa Mooseksen kirjasta, nimittäin että patriarkkojen opetuksessa oli paljon suurempia salaisuuksia kuin se, mitä Mooses kertoo lampaista, orjien riidoista, naisten kinastelusta ja muusta sellaisesta. Mutta siihen aikaan oli yksi yksinkertainen vastaus, nimittäin että oli totta, että patriarkat olivat monien vuosien aikana puhuneet paljon useampia sanoja taivaallisesta opista kuin mitä saatettiin sisällyttää Mooseksen yhteen hyvin lyhyeen kirjaan; mutta että kaikesta siitä, mitä patriarkat tekivät ja opettivat jumalallisen inspiraation kautta valittiin kirjoitettavaksi ne asiat, jotka katsottiin riittäviksi jälkipolville uskoa ja jumalisen elämän sääntöjä varten. Ei ole epäilystä siitä, että Jumala itse on tämän arvion ja valinnan tekijä. Sillä sitä, mitä Mooses ensimmäisessä luvussa kirjoittaa tehdyn ja sanotun ennen ihmisen luomista, hän ei olisi voinut saada tietää keneltäkään ihmiseltä, vaan yksin Jumalan ilmoituksen kautta. On sen tähden varmaa, ja uskon etteivät paavilaisetkaan sitä kiellä, että se, minkä Jumala patriarkkojen uskosta ja opista katsoi tarpeelliseksi jälkipolville, sisältyy Mooseksen kirjaan. Ja varmastikin ei voi olla epäilystä siitä, että tiettyjen, patriarkkojen sanoja koskevien tarinoiden, jotka eivät olleet sen paremmin vääriä kuin hyödyttömiäkään, on täytynyt säilyä jumalisten muistissa. Nämä eivät kuitenkaan voineet olla ristiriidassa sen kanssa, mitä Mooses kirjoitti, eivätkä erilaisia, vaan yhtäpitäviä sen kanssa, niin että Mooseksen kirjoitus voisi olla sääntö ja mittapuu, jonka mukaan tuli koetella ja tutkia kaikki se, mitä sanottiin patriarkkojen opista.

Olen laatinut tämän vertailun, koska se tarjoaa, Raamatun ensi alun perusteella, paavilaisten nyt traditioiden puolesta Raamattua vastaan kehräämien argumenttien kumoamuksen. Se on kumoamus, jonka he itse joutuvat myöntämään ja jota he itse joutuvat käyttämään, kun on kiistaa Vanhan testamentin kirjoituksista.

Heidän väitteensä, että asianlaita on toisin mitä tulee Uuden testamentin kirjoituksiin, me kumoamme jäljempänä.

Nämä Raamatun ensi alkuun liittyvät seikat ovat tässä erityisen asiaankuuluvia. Nyt koskettelemme lyhyesti jäljelle jääviä Vanhan testamentin kirjoituksiin liittyviä seikkoja.

Mooseksen ajan jälkeen Jumala nostatti profeettoja, joiden oppiin ja todistukseen Hän synnytti uskoa ja jolle Hän saavutti arvovallan voimallisten ihmeiden kautta, kuten kertomus Eliasta ja Elisasta selvästi osoittaa. Ja Joosualle Jumala sanoi [Joosuan kirjan] luvussa 3[:7]: “Tästä päivästä alkaen minä teen sinut suureksi koko Israelin silmissä, jotta he tietäisivät, että niinkuin minä olin Mooseksen kanssa, niin minä olen sinunkin kanssasi.” Mutta vaikka nämä miehet vahvistettiin ihmeiden kautta, heillä ei ollut valtaa esittää tai määrätä patriarkkojen ja Mooseksen opista sellaista, mikä poikkesi siitä, mitä Mooseksen kirjoihin oli tallennettu, tai mitään sille vastakkaista. Kuitenkin he lisäsivät jumalallisen inspiraation kautta selvempiä selityksiä Uuden testamentin Kointähden aina vain käydessä lähemmäksi. He kirjoittivat myöskin itse koko oppinsa summan ja pääkohdat, siinä määrin kuin Jumala sen katsoi jälkipolvia varten tarpeelliseksi. Nämä kirjoitukset he asettivat Mooseksen pyhien kirjojen oheen, toisin sanoen liitonarkin sivulle. Niinpä Joosuasta on kirjoitettu [Joosuan kirjan] luvussa 24[:26], että hän kirjoitti kaikki sanansa Jumalan lain kirjaan, joka oli asetettu liitonarkin sivulle, 5 Moos. 31[:26]. Ja 1 Sam. 10[:25]:n mukaan Samuel kirjoitti kuninkuuden lait kirjaan ja asetti sen Herran eteen, toisin sanoen sinne, missä liitonarkki oli. Jes. 30[:8]:ssa Jumala sanoo profeetalle: “Mene siis nyt ja kirjoita se tauluun heidän läsnäollessaan ja piirrä se kirjaan, että se säilyisi tuleviin aikoihin, ainiaan, iankaikkisesti.”

Se että profeetat olivat tottuneet kirjoittamaan muistiin opetuksensa pääkohdat , joiden oli määrä Jumalan inspiraation kautta tulla jälkipolville, voidaan huomata Hab. 2[:2]:sta: “Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea.” Ja Jes. 8[:1] sanoo: “Ota iso taulu ja kirjoita siihen selkeällä kirjoituksella.” Samanlaisia esimerkkejä ovat Jer. 36[:2], 45[:1], 51[:60].

Tällä tavalla profeetallisten Kirjoituksien kaanon syntyi. Sillä Hes. 13[:9] sanoo vääristä profeetoista: “Ei heitä kirjoiteta Israelin heimon kirjaan.” Mutta Raamatun kaanonista meidän täytyy puhua jäljempänä lisää.

Tämä selostus profeettojen ajoista, jota halusin lyhyyden tähden pikemminkin vain kosketella kuin selittää, osoittaa selvästi, kuinka Jumala isällisen huolehtivasti otti kirkkonsa tulevaisuuden huomioon, niin että tuleville sukupolville olisi mahdollista omistaa, säilyttää ja levittää profeetallista oppia aitona, puhtaana ja alkuperäisenä ilman joukkoon sekoitettua hapatusta, ilman saastumista ja turmeltumista. Hän halusi sen kirjalliseen asuun, ettei kirkolle tyrkytettäisi vierasta ja väärää oppia profeettojen saaman ja jälkipolville siirtämän tradition nimissä. Jos joku esittää sen vastalauseen, että Jesaja kahdeksankymmenen toimintavuotensa aikana varmasti saarnasi enemmän kuin meillä käsillä olevat 66 lyhyttä lukua sisältävät, sama vastaväite voidaan esittää vielä uskottavammin muista profeetoista, joilta ei ole lainkaan kirjoituksia tai jos niitä on ollut, ne ovat tuhoutuneet. Jumalan Sana oli toki otettava vastaan aivan yhtä kunnioittavasti riippumatta siitä, saarnattiinko se vai esitettiinkö se kirjallisesti. Seuraava on oikea ja vankka vastaus: kaiken sen, mitä Jumala profeettojen opetuksesta katsoi tarpeelliseksi jälkipolvien uskolle ja hurskaudelle, Hän kirjoitutti ja säilytti jälkipolville. Toistan tämän argumentin niin usein, jotta paavilaiset näkisivät, minkälaisille perustuksille heidän vastaväitteensä on rakennettu. He eivät voi eivätkä rohkene kieltää sitä, mikä aivan varmasti on totta, nimittäin sitä, että vaikka patriarkat, Mooses ja profeetat puhuivatkin enemmän kuin on kirjoitettu, siitä huolimatta kaikki se, mitä Jumala patriarkkojen, Mooseksen ja profeettojen opista katsoi jälkipolvien tarpeelliseksi tietää, on Vanhan testamentin kirjoituksissa.

Vastustajammekin ovat pakotetut myöntämään, että kaikki se, mitä juutalaiset esittävät millä nimellä tahansa, on tutkittava ja arvioitava Raamatun mittapuulla, jotta kaikki se, mikä pitää yhtä sen kanssa hyväksyttäisiin ja kaikki se, mikä on vierasta tai ristiriitaista hylättäisiin. Vanhan liiton opista ei nimittäin tule hyväksyä ja vastaanottaa mitään, mitä ei sen [liiton] Kirjoituksista voida osoittaa oikeaksi. Se perusta, jolla tämä oikea käsitys on, on osoittava meille jäljempänä, miten hylätä ja kumota kaikki paavilaisten vastaväitteet mitä traditioihin tulee.

Aina kun Kristus ja apostolit Uudessa testamentissa julistavat, että profeetat sanoivat jotakin, että Jumala puhui profeettojen suulla tai kun he kutsuvat jotakin sanaa profeetalliseksi, he eivät ohjaa meitä hiljaisiin kirjoittamattomiin traditioihin; he viittaavat siihen, mikä on kirjoitettuna Raamattuun. Lindanus pystyttää koko paavilaisen uskonnon varustukset tämän Pietarin sanan varaan: “Teille on saarnattu Jumalan sana.” Mutta hän väittää, että apostolit saarnasivat enemmänkin noiden monien vuosien aikana kuin voitiin sisällyttää Uuden testamentin pieneen kirjakokoelmaan. Sen tähden tulee uskoa enemmän Uuden testamentin aikana kuin sisältyy apostolisiin kirjoituksiin.

Samaa voitaisiin kuitenkin samasta syystä sanoa Vanhan testamentin opista, jossa nämä sanat esiintyvät toistuvasti: “Me olemme kuulleet sen korvillamme, meidän isämme ovat julistaneet sen meille; he kertoivat sen lapsilleen heidän jälkeensä” jne. Ei ole epäilystä siitä, että paljon profeettojen saarnoista ja puheista säilyi hurskaiden sydämissä ja välittyi heidän jälkeläisilleen. Mutta onko Talmudin tarut otettava sen tähden vastaan Vanhan testamentin kirjoitusten lisäksi? Noudattakaamme mieluummin profeettojen aikana eläneiden tosi hurskaiden arviota. Heiltä saamme tietää, kuinka kohdata tämä vastaväite.

Sillä kun kiistoja nousi ja [opin] turmeltumista esiintyi, he yksinkertaisesti viittasivat Raamatun normiin. Niinpä kun Aahaan aikana Herran alttari oli poistettu ja Damaskon alttari pystytetty sen tilalle ja kun vallitsivat mitä surkeimmat [opin] väärennökset, jotka esitettiin ilmoitusten nimissä ja varjolla, Jesaja sanoo yksinkertaisesti luvussa 8[:20]: “Pysykää laissa ja todistuksessa! Elleivät he näin sano, ei heillä aamunkoittoa ole.” Lukija näkee ja huomaa, kuinka Raamattua käytettiin vanhassa liitossa normina, kaanonina, mittatikkuna ja mitä varmimpana sääntönä oppia koskevissa kiistoissa ja että se oli kirjoitettu tähän käyttöön, kuten olemme osoittaneet edellä Mooseksesta.

Kun Joosafat oli palauttamassa oikeaa uskontoa, joka oli rappeutunut ja saastutettu taikauskoisilla käsityksillä, on kirjoitettu, että hän vaelsi isänsä Daavidin aikaisempia teitä [2 Aik. 17:3]. Mutta kuule, minkä säännön ja normin mukaan väärennökset hylättiin ja isien opin puhtaus palautettiin. 2 Aik. 17[:7‑9]:n mukaan hän lähetti joitakin ylimyksiään, pappejaan ja leeviläisiään, joiden oli määrä opettaa Juudan kansaa. “Heillä oli mukanaan Herran lain kirja; he kiertelivät kaikissa Juudan kaupungeissa ja opettivat kansaa.”

Myös Hiskia poistaessaan Aahaan tuomia väärennyksiä opissa ja jumalanpalveluksessa teki sitä, mikä oli oikeaa ja totta Herran edessä lain mukaan, 2 Aik. 31[:20‑21], ja Daavidin säädösten mukaan. Sillä hänellä oli todellakin Herran käsky profeettojen käden kautta.

On myös huomionarvoista, että kun Manasse ja Ammon halusivat johtaa kansan pois isien oikeasta uskonnosta epäjumalanpalvelukseen, he piilottivat Herran lain kirjan, ettei sitä luettaisi julkisesti kansalle joka seitsemäs vuosi, kuten Mooses oli käskenyt. Sillä Joosian aikana pappi Hilkia löysi Herran lain kirjan, joka oli annettu Mooseksen käden kautta, temppelin raunioista, kun sitä korjattiin. Ja Joosia kutsui kokoon kaikki vanhimmat, papit ja leeviläiset, ja kaikelle kansalle, pienimmästä suurimpaan, hän luki kaikki kirjan sanat, ja hän teki liiton Herran edessä ja vannotti kaikkea kansaa, että he tekisivät sen, mitä oli kirjoitettu kirjaan, jonka hän oli lukenut. Tämä oli se normi, jonka mukaan hän puhdisti opin ja temppelin jumalanpalveluksen.

Tämän kanssa yhtäpitävästi luemme toistuvasti juutalaisten historiasta opin ja jumalanpalveluksen väärennyksistä: “Siihen aikaan ei ollut kuningasta Israelissa, ja jokainen teki sitä, mikä hänen omasta mielestään oli oikein.” [Tuom. 17:6.] Sillä kuningasta oli käsketty 5 Moos. 17[:18, 19]:ssa pitämään jumalallisen lain jäljennöksen luonaan alati käyttääkseen sitä siten kuin Joosafatista, Hiskiasta ja Joosiasta kerrotaan. Ja kun Jooaasta tuli kuningas, käytettiin hyvin kaunista seremoniaa, 2 Aik. 23[:11]. Sillä kun kruunu oli asetettu hänen päähänsä, hänelle annettiin lain todistus, ja hänet voideltiin kuninkaaksi. Yhteenvetona: kun profeetat nuhtelevat kansaa väärennyksistä opissa, he sanovat, että on tapahtunut poikkeama Herran laista, joka varmasti oli Raamatussa.

Myös Esran kirjassa on valaiseva esimerkki, joka osoittaa, kuinka erheet ja väärinkäytökset, jotka olivat pujahtaneet [oppiin] suurin määrin pakkosiirtolaisuuden aikana, oikaistiin ja korjattiin Raamatun normin mukaan.

Ja tällä normilla myös Paavali kuningas Agrippan edessä todistaa, että hän ei opeta mitään väärää tai vierasta, Apt. 26[:22]: “ ‑ ‑ enkä puhu mitään muuta, kuin minkä profeetat ja Mooses ovat sanoneet tulevan tapahtumaan.” Aabraham myös ohjaa rikkaan miehen erityisistä ilmoituksista Mooseksen ja profeettojen kuuntelemiseen [Luuk. 16:31].

Jottei kukaan ymmärtäisi tämän koskevan kirjoittamattomia traditioita, Kristus Luuk. 24[:46]:ssa, kun Hän halusi vedota isien ja profeettojen opin todistukseen maailman alusta, selittää Raamattua ja sanoo: “Niin on kirjoitettu.” Tästä todistuksesta tulee ottaa tarkoin vaarin. Kristus oli jo mennyt kirkkauteensa ylösnousemuksensa kautta ja olisi voinut palauttaa mieliin monia asioita mitä tulee patriarkkojen ja profeettojen kirjoittamattomiin traditioihin; Hän näet itse oli se persoona, joka puhui isien mukana. Hän kuitenkin esittää vain sitä, mitä on kirjoitettu. Hän nimittäin halusi todistaa sen, että siihen, mitä on kirjoitettu patriarkkojen ja profeettojen opista, sisältyy kaikki, mikä on tarpeellista ja riittävää, kun kysytään, mikä oli patriarkkojen ja profeettojen oppi. Ja tällä normilla, nimittäin Vanhan testamentin Kirjoituksilla, oli sellainen arvovalta dogmien todistamiseksi ja vahvistamiseksi, että Kristus itse ei hävennyt todistaa opetustaan todistuksilla Vanhan testamentin Kirjoituksista. Paavali todistaa Room. 1[:1, 2]:ssa, että hän saarnaa evankeliumia, jonka profeetat pyhissä Kirjoituksissa ovat luvanneet. Ja Apt. 17[:11]:ssä apostolien saarna arvosteltiin Kirjoitusten mukaan, oliko se oikea. Pyhä Henki ylistää tätä tutkimista.

Minulla on kuitenkin pitkään ollut tunne, että Andrada sanoo, ettei tämä keskustelu kuulu tähän, että tämä keskustelu ei koske Vanhan testamentin, vaan Uuden testamentin kirjoja. Tiedän kuitenkin varsin hyvin, miksi he haluavat sivuuttaa maininnan Vanhan testamentin kirjoitusten käytöstä ja arvovallasta. He vaistoavat, että pelkästään tuolla maininnalla kaikki heidän argumenttinsa, joita he kasaavat Uuden testamentin kirjoituksia vastaan, kumotaan ja tuhotaan. Siitä syystä halusin toistaa tämän muistutuksen Pyhän Raamatun ensi alusta hieman laajemmin, sillä tätä menetelmää saattaa taivaallinen oppi kirjalliseen muotoon ei keksitty ja säädetty vasta apostolien toimesta Uudessa liitossa, vaan apostolit saivat sen muinaisilta [isiltä] ja käyttivät sitä samasta syystä ja samassa tarkoituksessa kuin minkä takia Raamattu alkujaankin oli annettu. Tämä tulee tarkoin panna merkille.

Täten olemme osoittaneet: (1) mikä oli jumalallisesti inspiroidun Raamatun ensi alku ja kuka oli sen ensimmäinen kirjoittaja; (2) missä tilanteessa ja mitä varten Pyhä Raamattu asetettiin, nimittäin koska opin puhtaus ei säilynyt traditioiden välityksellä, vaan niiden nimissä ja varjolla monia vieraita ja vääriä asioita sotkettiin puhtaaseen oppiin; (3) mihin Jumala oli tarkoittanut Raamattua käytettävän, nimittäin että se olisi uskon, kuten myös uskontoa koskevien päätösten, kiistojen ja väittelyjen, normi ja sääntö, niin kuin olemme todistaneet monin esimerkein; (4) että jumalallisen inspiraation kautta valittiin kirjoitettaviksi yhteenvedot patriarkkojen ja profeettojen opetuksen pääkohdista, koska Jumala katsoi ne tarpeellisiksi ja riittäviksi jälkipolville; (5) mikä merkitys on annettava vastaväitteelle, joka esitetään Vanhan testamentin kirjoitusten täydellisyyttä ja riittävyyttä vastaan, nimittäin että patriarkat ja profeetat esittivät opin useammin suullisesti ja paljon useammin sanoin kuin voitiin sisällyttää muutamaan pieneen kirjaan.

Nämä seikat, kun niitä tarkastellaan oikein, asettavat kiistan Uuden testamentin kirjoituksista oikeaan valoon mitä kauneimmalla tavalla. Sillä sen, että evankelistat ja apostolit pitivät huolta oppinsa muistiin kirjoittamisesta, he ottivat Raamatun ensi alusta. Ja tästä voimme parhaiten arvioida, mikä on Uuden testamentin kirjoitusten [kirjoittamisen] tarkoitusperä ja syy ja niiden käyttö, kuten kohta osoitamme. Mutta ensin meidän täytyy panna merkille muutama seikka niiden traditioiden alkuperästä, jotka joko ympätään Raamattuun, koska se muka on epätäydellinen, tai jotka asetetaan Raamattua vastaan, koska Raamattu muka on moniselitteinen ja hämärä.

____________________

¹Andrada, Pighius ja Lindanus olivat jesuiittoja ja roomalaiskatolisia teologeja 1500‑luvulla.

____________________

Lähde: Martin Chemnitz, Examination of the Council of Trent (transl. Fred Kramer), Part I, s. 49‑63, Concordia Publishing House, St. Louis, Mo. 1971. ‑ Käännöksen tarkistuksessa käytetty latinankielinen laitos: Examinis Concilii Tridentini per D.D. Martinum Chemnicium scripti..., Francofurti ad Moenum, anno MDLXXVIII (1578), s. 8‑13. Kramer on käyttänyt v. 1861 laitosta (Berliini, ed. Preuss). ‑ Ne muutamat kohdat, jotka Kramer on jättänyt kääntämättä, on tässä käännetty. Kappalejako noudattaa Krameria. Hakasuluissa oleva teksti on lisätty. ‑ Raamattusitaatit v. 1938 käännöksen mukaan, ellei toisin ole mainittu.

Käännös: Risto Relander