“HÄN, JOKA TAIVAASSA ASUU, NAURAA; HERRA PILKKAA HEITÄ.”

Ps. 2:4 selitys.

Martti Luther

Tämä on Pyhän Hengen ääni, joka on lähetetty profeettojen suun kautta meidän pelokkuutemme ja joukkomme pienuuden tähden, jonka hän näkee, ja sen lisäksi myös kuninkaiden ja vastustajien suuren joukon ja vallan tähden. Sillä kaikki, mikä on maailmassa mahtavaa, liittoutuu yhteen ja yhdistää voimansa seurakuntaa vastaan, jolla ei ole suuria joukkoja ja jolta enimmäkseen puuttuvat kaikki ne lahjat, joilla maailma kehuskelee. Kun sen päälle valuu vastuksia kuin valtamerellinen vettä, kun se laskee niin monien kuninkaiden sotavarustukset, voiman ja rikkauden, joilla sen kimppuun käydään, pelästyy se ja vapisee. Ihmissydän ei näet ole jäätä tai kiveä, vaan se on lihaa ja pehmeä; siksi näin suuret vaarat saavat sen pois tolaltaan. Sillä kristityllä ei ole vain yksi vihollinen vastassaan, vaan kuninkaat ja herrat, pakanat ja väkijoukot nousevat häntä vastaan, kuten Pyhä Henki tässä kohdassa ennustaa; niinpä kaikki perkeleet käyvät häneen käsiksi ja asettautuvat häntä vastaan. En puhu tässä mitään niistä ahdistuksista, jotka vaivaavat hänen omaatuntoaan.

Vaaran ollessa näin suuri tulee laupias Herra sanallaan ja asettaa tätä pahojen asioiden ja harmien suurta joukkoa vastaan muita paljon suurempia asioita. Sillä hän ei sano ainoastaan, kuten psalmissa 11: “Hänen katseensa tutkii ihmislapset”, vaan Hän sanoo myös näistä seurakunnan vihollisista ja kaikista heidän juonistaan: “Hän, joka taivaassa asuu, nauraa; Herra pilkkaa heitä.” Näin hän lyö yhdellä ainoalla lohdutuksen sanalla kaikki raivoavat ihmiset, herrat, kuninkaat ja perkeleet täydellisesti maahan. Ne, jotka asettautuvat seurakuntaa vastaan, ovat suuria ja mahtavia. Heitä on myös paljon. Heillä on runsaasti viisautta. Heillä on hurskaan nimi. Sitä vastoin me olemme pieni ja heikko joukko. Tästä syystä maailman majesteetit polkevat meidät joukoillaan ja suuruudellaan maahan. Sen ohella meitä tekee levottomiksi ja ahdistuneiksi omatuntomme ja heikkoutemme. Sen tähden meidän täytyy oppia tämä lohdutus, ettemme joudu tuon niin kauhistuttavan kuvan kautta neuvottomuuteen, vaan sanomme: minäkin tiedän Erään, joka asuu hyvin linnoitetussa ja valloittamattomassa linnassa, johon eivät herrat ja kuninkaat, eipä edes itse saatanakaan voi päästä. Sillä kaikki nämä ovat joko maan päällä tai ilmassa, mutta tämän Kuninkaan koti on itse taivaassa, ja Hänelle ei ihmisten eikä perkeleen voima mahda mitään.

Siksi Daavid, seurakunnan vastustajia halveksien, ei mainitse nimeltä Häntä, joka on taivaan lujassa linnassa, vaan hän sanoo yksinkertaisesti: “Hän, joka taivaassa asuu”. Tämän hän asettaa täynnä Henkeä ja uskoa kaikkea maailman ja helvetin raivoa vastaan siitä piittaamatta ja sitä halveksien ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Tulkoot pakanat ja kuninkaat, väkijoukot ja herrat, tulkoot uudestikastajat, sakramenttilaiset, kapinoitsijat ja muut hurmahenget. He eivät kuitenkaan voi kavuta taivaaseen sen tähden, että he ovat mahtavia maan päällä. He ovat mitättömiä maan matosia; siinä he riehuvat, raivoavat ja käyvät neuvonpitoa. Mutta mitä tekee Hän, joka taivaassa asuu? Pelkääkö Hän, kuten me? Vapiseeko hän ja joutuuko hän pois tolaltaan? Selvästikään näin ei ole asianlaita, vaan Hän nauraa ihmisten hulluudelle ja turhanpäiväisille aikeille. Tämä on uutta ja ennenkuulumatonta puhetta. Sillä järki sanoo epäilemättä, että Jumala joko ei näe näitä ja siksi kaikki tapahtuu sattumalta, tai jos Hän näkee eikä estä pahaa, niin Hän on heikko. Se näet päättelee, että jos nähdään asioiden menevän väärin ja suvaitaan tämä tilanne, vaikka se kuitenkin voitaisiin estää, niin se on merkki epäoikeudenmukaisesta ja väärämielisestä mielenlaadusta. Järki suo Jumalalle sellaisen kunnianosoituksen, että sen mielestä Hän on joko typerä, koska on paljon sellaista, mitä Hän ei näe ja mistä Hän ei tiedä, tai paha, koska Hän ei estä sitä, minkä Hän näkee.

Pyhä Henki varustaa meidät tässä moista jumalanpilkkaa vastaan, ettemme luulisi, ettei Jumala näe jumalattomien aikeita katsoessaan heitä läpi sormiensa. Miten suuri ja miten kauhea onkaan turkkilaisten julmuus ja epäinhimillisyys! Miten suurta vihaa uhkuvatkaan paavit ja piispat Jumalan sanaa ja seurakunnan oikeita jäseniä vastaan! Myöskin hirmuvaltiaiden juonet ovat vihamielisiä. Meidän ei pidä luulla, että meidän Isämme taivaassa ei tiedä tästä tai että se on kätketty Hänen silmiltään. Hän näkee sen, mutta Hän ei vihastu niin äkkiä kuin me; hän kätkee vihansa ja nauraa jonkin aikaa, ei ainoastaan siksi, että Hän näkee noiden aikeiden turhuuden, vaan myös siksi, että Hän antaa tilaa mielenmuutokselle.

Tämä on hengellinen ajatus, jolla seurakuntaa ja kaikkia sen jäseniä tulee opettaa, että meidätkin johdatettaisiin näkyvistä asioista näkymättömiin. Näkyviä ja käsinkosketeltavia asioita ovat maailman raivo ja turkkilaisten ja paavin hirmuvalta. Mutta me emme näe tätä naurua, jolla Hän, joka taivaassa asuu, nauraa; siksi siihen täytyy uskoa. Silloin tapahtuu, että mekin nauramme, koskapa seurakunnan viholliset puhuvat joutavia asioita. Sillä se, että Pyhä Henki sanoo Jumalan nauravan ja pilkkaavan jumalattomia, tapahtuu meidän tähtemme, että mekin nauraisimme Jumalan kanssa emmekä olisi haluttomia tai vapisisi, kun paavit, piispat, herrat ja kuninkaat pyrkivät polkemaan väkivalloin maahan evankeliumin, niinpä, kun perkele valaa seurakunnan päälle monenlaisia harmin aiheita; sillä nämä ovat turhia neuvonpitoja. Mutta me tunnemme, että tämä nauraminen on meille miltei mahdotonta, koska me emme kykene halveksimaan näkyviä asioita emmekä tarttumaan näkymättömiin. Me koemme kuninkaiden ja herrojen vallan ja mahdin, maailman viisauden, saatanan pahuuden, niinpä syntien ja omantuntomme taakan. Siksi me emme naura, vaan itkemme, annamme rohkeutemme lannistua, epäilemme ja teemme tällä tavalla koko elämämme katkeraksi. Mutta ilman syytä. Sillä mitä me saamme sillä aikaan, vaikka murehtisimme kuolemaamme saakka? Maailmaa ei näet voida auttaa eikä perkele muutu koskaan hyväntahtoisemmaksi.

Sen tähden tulee meidän oppia rohkaisemaan mielemme sellaisissa vaaroissa ja meidän tulee nauraa Jumalamme kanssa. Tiedämme varmasti, että Hän ei naura aina, vaan julmistuu lopulta jumalattomiin ja pelästyttää heidät, kuten psalmissa tämän jälkeen sanotaankin. Mutta tuo nauraminen käy meille helpommaksi, kun emme unohda, mitä hän on edellä sanonut Herrasta ja Hänen Voidellustaan. Sillä meidän täytyy olla varmat siitä, että kaikki nämä koettelemukset, kaikki nämä maailman riehumiset ja raivoamiset suuntautuvat meitä vastaan Kristuksen tähden. Tämä yksin on syynä siihen, että me olemme maailman ja perkeleen, vieläpä oman sydämemmekin epäsuosiossa, kuten hän itse sanoo: “Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sen tähden maailma teitä vihaa” (Joh. 15:19). Sama koskee myös syntiä. Sillä kuka ei ihmettelisi, että maailma, joka elää synneissä eikä ainoastaan ole uskomatta syntien anteeksiantamusta, vaan myös torjuu sen, kun sitä Jumalan sanassa tarjotaan, silti elää mitä suurimmassa suruttomuudessa, mutta sitä vastoin vain seurakunnan jäseniä, jotka kuulevat syntien anteeksiantamuksen, tarttuvat siihen ja jossain määrin uskovat sen, ahdistaa päivät ja yöt pelko, ja sydämen suru lähestulkoon jäytää heidät?

Mikä on syynä tähän? Ei mikään muu kuin se, että he ovat kristittyjä ja tarttuvat Kristuksen sanaan. Sen tähden teroittaa perkele heille heidän syntejään, vaivaa heitä kuoleman ja iankaikkisen kadotuksen pelolla eikä anna jumalisten sydänten koskaan päästä rauhaan. Mitä meidän nyt sitten pitää tehdä? Pitääkö meidän itkeä ja valittaa, antaa rohkeutemme lannistua ja kuolla suruun? Ei suinkaan. Sillä siten emme saa yhtään mitään aikaan. Sitä vastoin me tahdomme korottaa päämme, kuten Kristus käskee (Luuk. 21:28), kun hän ennustaa tulemuksestaan, ja, vaikka perkele ja maailma (niin myös synti ja omantuntomme meissä) raivoavat, tahdomme me nauraa. Sillä vaikka jumalattomien rangaistus vielä viipyy, niin on varmaa, että Jumalakin, joka on taivaassa, nauraa, eivätkä jumalattomat voi häntä sieltä syöstä alas. Oikeutetusti nauraa hän siis turhille ponnisteluille; ja myös me voimme ajatella, että mekin nauramme istuessamme niin korkealla paikalla ja niin lujasti linnoitetussa linnassa. Sillä me pidämme lujasti kiinni siitä, että vaikka kuninkaiden, herrojen ja myös perkeleen mahti ja raivo olisi miten suuri tahansa, niin he pysyvät kuitenkin täällä alhaalla maan päällä eivätkä kykene tunkeutumaan meidän luoksemme. Mutta nämä ajatukset osoittavat meidän epäuskomme. Sillä me kaikki, jotka uskomme Kristukseen, olemme todellisuudessa samassa taivaassa, jossa Herra asuu, vaikkakaan emme lihan mukaan, niin kuitenkin uskossa ja Jumalan sanassa.

Tällä tavalla täytyy nousta näkyvistä asioista näkymättömiin. Silmien ja sydämen täytyy olla suunnattuina pois läsnäolevista asioista taivaallisiin, jossa nämä metelit eivät ole ainoastaan turhanpäiväisiä, vaan jossa ne ovat voitetut 1500 vuotta sitten. Sillä näin sanoo Kristus: “Olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33). Ja hän lohduttaa meitä sen tuomion nojalla, että tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu (Joh. 16:11). Kun nyt nämä voitetut viholliset ryhtyvät uudelleen sotaan, eivät ne saa mitään muuta aikaan kuin, että saavat Jumalan nauramaan. Lapset esittävät meille huvittavan näytelmän, kun he tarttuvat oljenkorteen ja, ikään kuin se olisi veitsi, koettavat sillä tappaa koiran tai sian. Kukaan meistä ei voisi myöskään olla nauramatta, jos hän näkisi narrin ottavan kepakon käteensä ja juoksevan suurella voimalla päin tornia yrittäen näin kaataa sen kumoon. Olisihan moinen hanke typerä ja turha. Tällä tavalla ajattelemme myös maailman ponnisteluista, sotavarustuksista, voimasta, vihasta ja raivoamisista, kun sydämissämme ja ajatuksissamme kohoamme Hänen luoksensa, joka asuu taivaassa, ja kun Hänet oikein tunnemme. Sillä kun vertaat turkkilaista, paavia, piispoja, kuninkaita ja herroja ja koko saatanan valtakuntaa tähän, niin eivätkö he ole samanlaisia kuin tuo narri, joka ponnistelee kaataakseen valtavan tornin kepillä? Niinpä he esittävät Jumalalle näytelmän ja pilan. “He esittävät hänelle hupinäytelmän, kun he ovat eniten vihoissaan.” Todellisuudessa he sellaisten ajatusten ja ponnistelujen kanssa askaroidessaan eivät ole mitään muuta kuin ilveily ja, kuten me saksaksi sanomme, he ovat “Herran Jumalamme ilveilijöitä”.

Tämä on salattu viisaus, joka opitaan ainoastaan Jumalan sanasta, joka vetää meidät pois läsnäolevista ja näkyvistä asioista ja siirtää meidät poissaoleviin ja näkymättömiin asioihin. Läsnäolevaa on se, että kun me tunnustamme Kristuksen ja uskomme häneen, niin maailma on vimmattu ja raivoaa. Mutta älä tästä syystä tule murheelliseksi omassatunnossasi. Anna tämän tuntemuksen ja tämän epämieluisan näkymän mennä menojaan ja mene Mooseksen kanssa hämärään ja pimeyteen, ts. tartu näkymättömiin asioihin; nouse Herran ja hänen lupauksensa sanan luokse ja opi, että Jumala nauraa tuolle uskomattomalle hulluudelle, kun maailma koettaa yhdessä perkeleen kanssa vahingoittaa Jumalan valtakuntaa ja kukistaa sen. Ihmisparat eivät käsitä, että kaikki heidän valtansa on vain maallista, mutta tämä Kuningas asuu taivaassa, jonne he eivät voi nousta.

Mutta kaiken, mitä minä sanon kuninkaista tai siis evankeliumin vastustajista, sen sanon itse kunkin omastatunnosta erityisesti. Meidän tulee oppia rohkaisemaan itseämme ja olemaan vahvat, ei niinkään hirmuvaltiaita kuin itseämme vastaan. Sillä perkele ahdistaa ja vainoaa meitä enemmän meidän oman sydämemme ja omantuntomme kuin miekan ja hirmuvallan välityksellä. Turkkilainen ei näet voi tehdä suurempaa vahinkoa kuin, että hän lyö pään poikki ja surmaa; mutta meidän sydämemme voi panna meille sellaisen väittelyn toimeen ja synnyttää sellaisen murheen, että meidän täytyy olla siinä iankaikkisesti kadotetut, ellemme pelastu Hengen ja Herran sanan kautta. Tästä syystä perkele ei ole missään mahtavampi, kavalampi, vahvempi, pyhempi, vanhurskaampi kuin meidän sydämissämme. Kun olemme voittaneet hänet siinä, kun olemme lujalla uskolla heittäneet hänet pois tästä paikasta ja pitäydymme näkymättömään, niin silloin me emme välitä vihastuneista herroista, kuninkaista ja hirmuvaltiaista hiuskarvan vertaa. Mutta kun he herättävät meissä pelkoa, niin tämä säikähtäminen ei johdu heistä, vaan se johtuu meidän sydämestämme, joka on heikko ja riippuu kiinni läsnäolevassa todellisuudessa, mutta ei kykene tarttumaan poissaolevaan ja näkymättömään.

Sen tähden meidän tulee oppia olemaan vahvat kaikissa vaaroissa, mutta erityisesti vastoin itseämme ja sydäntämme. Sillä siellä perkeleellä on tavattoman luja tyyssija ja hän saa oivallista tukea menneisyydestä. Hän näet tietää, että me olemme syntisiä. Siksi hän panee meidän silmiemme eteen meidän syntiluettelomme ja murhetta tuottavan käsikirjoituksen (Kol. 2:14) ja ahdistaa meitä. Hän tarttuu myös läsnäolevaan todellisuuteen ja käy meitä vastaan sillä, että me emme vielä usko niin lujasti emmekä myöskään rakasta niin palavasti kuin meidän tulisi ja meitä kiusaa myös kärsimättömyys. Kun hän tekee tästä suuren asian - hän on näet kavala ja etevä puhuja - niin rohkeus lannistuu ja sydän säikähtyy, ei ainoastaan herrojen ja kuninkaiden riehumisesta, vaan putoavan lehden kahahduksestakin. Sen vuoksi meidän tulee vahvistaa sydämiämme ja kiinnittää katseemme näkymättömiin asioihin ja Jumalan sanaan. Emme saa pelästyä emmekä säikähtää sitä, mitä me havaitsemme itsessämme tai itsemme ulkopuolella, sitä, mikä on tunnettavissa olevaa ja näkyvää ja mistä liha ottaa vaarin. Meidän tulee riisua pois kaikki tuntemukset ja mennä siihen, mihin tämä jae meidät johtaa, nimittäin näkymättömään. Kun saatana asettaa sinua vastaan tämän: “Katsohan, sinä olet syntinen, sinä et usko etkä rakasta niin kuin Jumalan sana vaatii”, niin sano sinä sitä vastaan: “Miksi sinä vaivaat minua näillä näkyvillä asioilla? Minä tunnen ne kyllä hyvin eikä ole tarpeen, että sinä opetat niistä. Se on tarpeen, että seuraan Jumalan sanaa ja pitäydyn näkymättömään, ts. Häneen, joka asuu taivaassa, ja hänen sanaansa; Hänen silmissään kaikki, mikä minua pelästyttää, on pelkkää leikintekoa ja tavallinen pilanäytelmä, kuten niitä kutsutaan, pila, jota ei ole tarkoitettu pelästyttämään, vaan synnyttämään naurunremahdus.”

Tällä tavalla täytyy tätä jaetta soveltaa käytäntöön. Näin ei ole tehtävä ainoastaan ulkonaisissa vaaroissa, joita me kohtaamme Jumalan sanan vihollisten, turkkilaisten, paavin, piispojen, kuninkaiden ja herrojen taholta, joilla kaikilla on voimaa, viisautta ja vanhurskautta, vaan myös hengellisissä kiusauksissa, kun perkele pelästyttää omaatuntoamme syyttäessään meitä meissä itsessämme syntiemme tähden, joita me olemme tehneet. Se, joka on hyvin käsittänyt tämän jakeen, nauraa silloin saatanalle, niin hänen syytöksilleen kuin myös hänen uhkauksilleen. Hän sanoo: “Mitä se minulle kuuluu? Se saa minun Herranikin, joka asuu taivaassa, nauramaan. Sinä et saa mitään aikaan syytöksilläsi ja murheillasi. Päinvastoin, minäkin nauran Jumalani kanssa, sillä minä tiedän, että sinun ponnistelusi on turhaa. Vaikka minä näet olen syntinen ja vaikka synnin palkka on iankaikkinen kuolema, niin en minä sen tähden lakkaa nauramasta, sillä Hän, joka istuu Jumalan oikealla puolella, on antanut hyvityksen synneistä ja Hän on voittanut sinut lihassaan ja paiskannut sinut maahan. Sinä et näet käy ainoastaan minun, vaan myös sinut voittaneen Jumalan Pojan kimppuun.”

Sillä meidän täytyy horjumatta pitää kiinni siitä, että kaikki vaino, myös hengellinen, jonka perkele tuottaa meidän sydämissämme, tapahtuu Kristuksen tähden. Se näet, että uskotaan syntien anteeksiantamus Kristuksen kautta, on uskomme pääkohta, ja on totta, että sillä, joka uskoo tämän uskonkohdan, on syntien anteeksiantamus. Siksi perkele näkee niin paljon vaivaa riistääkseen meiltä tämän uskon. Mutta se, joka seuraa perkeleen ajatuksia, joilla hän meitä vaivaa hävittääkseen toivon syntien anteeksiantamuksesta, tekee syntiä. Älkäämme siis seuratko sydämemme ajatuksia, kun sydämemme syyttää meitä synnin tähden ja kun luulemme, ettei toivo syntien anteeksiantamuksesta kuulu meille. Tämä olisi näet saatanan seuraamista, joka ei ahdista meitä ainoastaan välillisesti ruhtinaiden ja hirmuvaltiaiden välityksellä, vaan myös välittömästi synnin ja sydämemme kautta. Me tahdomme sitä vastoin suurella rohkeudella vastustaa häntä ja sanoa: “Sinä et suinkaan saa tehdä minua murheelliseksi ja pelästyttää. Sillä hän, joka on käskenyt minun olla lohdullisin mielin, on noussut ylös kuolleista. Sen vuoksi minä nauran enkä itke, kuten sinä tahdot, ikään kuin minä olisin yksin ja ilman auttajaa.”

Mutta sen, kuinka paljon vaivannäköä ja kuinka paljon aikaa tämän taidon oppiminen vaatii, opettaa itsekullekin kokemus. Sanat ovat tosin hyvin helposti opitut: Vanhurskas on oleva ilman mitään pelkoa; kristityn ei tarvitse pelätä syntiä eikä kuolemaa, vaan hän voi nauraa perkeleelle ja tämän uhkauksille. Mutta koeta ja katso, voitko olla iloisin sydämin, kun omatuntosi syyttää sinua tai kun harhaoppeja ja pahennuksen aiheita nousee esiin. Sillä liha alkaa heti vapista ja se tahtoisi, että kaikki olisi rauhallista myös nähtävällä tavalla. Mutta kun käy aivan toisin ja kaikki, mikä tulee esiin ja on nähtävissä, on epävanhurskasta, jumalatonta, typerää, epäpyhää, pilkallista, myrskyävää ja rauhatonta, niin tämän näkyvän kautta tulee näkymätön työnnetyksi syrjään, ja tästä Pyhä Henki meitä tässä kohdassa opettaa. Sen vuoksi meidän tulee tottua tähän myrskyyn, jossa kristityn täytyy elää ja jatkuvasti olla, kätkeytyä pimeyteen ja tarttua näkymättömään. Silloin tapahtuu, että me nauramme turkkilaisten, paavien, hirmuvaltiaiden, lahkojen, harhaoppisten ja kaikkien Kristuksen valtakunnan vihollisten raivolle, ikään kuin se olisi huvittava leikki. Se, joka kykenee tähän aina ja kaikkialla, on oikea teologian tohtori. Mutta ei Pietari eikä Paavali eivätkä muut apostolit ole tätä aina osanneet. Siksi meidänkin täytyy tunnustaa, että me olemme tässä taidossa oppilaita, emme opettajia. Vaikka emmehän me ansaitse edes sitä, että meitä kutsutaan oppilaiksi, koskapa me Jumalan nauraessa olemme joko haluttomia tai harmistuneita.

Ps. 2:4:n selitys. St. L. 5,99-107.