MIKÄ HELLUNTAILAISESSA

VANHURSKAUTTAMISOPISSA ON PIELESSÄ?

Helluntailainen Juhani Kuosmanen tarttui Ristin Voiton pääkirjoituksessa (12.4.2000) Concordian viime numerossa julkaistuun Aki Finnilän kirjoitukseen Helluntailaisten uskontunnustusesityksen epäjohdonmukaisuudesta.

Kuosmasen mukaan Aki Finnilä väittää kirjoituksessaan, että helluntaiopin mukaan lapset ovat yhä edelleen alkuvanhurskauden ja viattomuuden tilassa, aivan kuin mitään lankeemusta ei olisi tapahtunutkaan. Kuosmanen on toki oikeassa korjatessaan tällaisen “räikeän” väärinkäsityksen. Ei helluntaioppi ole näin räikeän selvästi harhassa, ei ainakaan nykyisessä muodossaan, vaan harha on piilotettu ja kätketty siinä paljon syvemmälle. Siksi se on myös monin verroin vaarallisempi ja viekkaampi oppi kuin sellainen “rehellinen” harhaoppi, jossa rohjetaan kiertelemättä ja kaartelematta tunnustaa lapsen viattomuus ja alkuvanhurskauden tila.

Käsittääkseni Finnilä puhuu omassa artikkelissaan kuitenkin siitä, millaiseen käytännölliseen lopputulokseen helluntaioppi johtaa; nimittäin että se kumoaa

perisynnin ongelmallisuuden ja saattaa lapset siihen tilaan, ikään kuin mitään syntiinlankeemusta ei olisi tapahtunutkaan. Kuosmanen taas vahvistaa omassa vastineessaan sen teoreettisen lähtökohdan, josta helluntaioppi lähtee liikkeelle; nimittäin että perisynti on kyllä olemassa lapsillakin, mutta että käytännössä siitä ei ole ongelmaa. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä; Finnilä puhuu perisynnin käytännön ongelmallisuudesta ja Kuosmanen sen teoreettisesta olemassaolosta. Olemassaolo ja ongelmallisuus ovat kaksi eri asiaa; samoin käytännön toiminta pieniä lapsia kastettaessa ja kirjoituspöydän äärellä harjoitettu spekuloiva teorianmuodostus.

Kuosmanen väittää: “Ei helluntailaisten uskontunnustus eikä kirja Raamatun opetuksia sekoita objektiivista ja subjektiivista vanhurskauttamista keskenään.” Kuosmasen vastineessa olisi paljonkin ruodittavaa, mutta tilan puutteen vuoksi tahdon keskittyä tässä ainoastaan kysymykseen siitä, menevätkö yleinen ja subjektiivinen vanhurskauttaminen sekaisin helluntaiopissa. Aion osoittaa seuraavassa, että ne menevät sekaisin helluntaiopissa – ja vieläpä pahemman kerran.

Raamatullis-luterilainen oppi määrittelee perisynnin kahdesta näkökulmasta, periturmeluksen ja perisyyllisyyden näkökulmasta. Periturmelus tarkoittaa ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena perimää sisäistä syntistä olotilaa, “lihaamme” tai “turmeltunutta luontoamme” (Job. 14:4; Room. 7:14). Perisyyllisyys puolestaan tarkoittaa syntiinlankeemuksen aikaansaamaa ulkoista lainopillista syyllisyyttämme Jumalan edessä, tilivelvollisuuttamme ja kadotustuomion alaisuuttamme (Room. 5:18-19). Syyllisyydellä ei tarkoiteta tällöin subjektiivista syyllisyyden tunnetta vaan objektiivista syyllisyyttä, joka ihmisellä on, riippumatta siitä, tunteeko hän sitä.

Ihminen on periturmeluksen tähden kokonaan liha (eli turmeltunut) langenneessa tilassaan, ennen uudestisyntymistään, jolloin vasta Pyhä Henki muuttaa asumaan häneen: “Mikä lihasta on syntynyt, on liha, ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki” (Joh. 3:6). Uudestisyntymättömässä ihmisessä ei ole vain lihaa, vaan hän on kokonansa liha, koska hänellä ei ole Jumalan Henkeä. (Tämän tähden häneltä puuttuu myös kaikki kyky kääntyä Jumalan puoleen, ja ns. “vapaa” tahto hengellisissä asioissa).

Perisyyllisyyden tähden ihminen taas on langenneessa ja uudestisyntymättömässä

tilassaan “luonnostaan vihan lapsi” (Ef. 2:3), eli syntymänsä perusteella Jumalan vihan, kirouksen ja kadotustuomion alainen. Paavali opettaa: “Yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi” (Room. 5:18). Helluntailaisetkin pystynevät myöntämään tämän (ainakin jotkut heistä), mutta lisäävät tähän vielä sen, että Kristuksen kuolema on muka ottanut pois tuon perityn syyllisyyden ja kadotustuomion pieniltä lapsilta, niin että se kyllä on olemassa, mutta että Kristuksen kuoleman tähden sitä ei lueta heille, ja he eivät joudu kärsimään siitä.

Helluntaioppi siis myöntää sekä perisyyllisyyden että -turmeluksen olemassaolon, mutta se kieltää perisyyllisyyden ongelmallisuuden ja kadottavuuden pienille lapsille. Kuosmanen edustaa oppia, jonka mukaan vain perisynnin turmelus koskee lapsia, mutta ei sen syyllisyys: “Lapset ovat osallisia perisynnin turmeluksesta, mutta eivät enää perisynnin syyllisyydestä” (Juhani Kuosmanen, Raamatun opetuksia, s. 108).

Perisyyllisyyden kadottavuus on helluntaiopin mukaan kuitattu pois sillä, että yleinen vanhurskauttaminen kattaa ja peittää automaattisesti lasten syyllisyyden: “Kun Jeesus kuoli ristillä, otettiin pois perisynnin syyllisyys -- Koska Jumala on sovittanut kaikki itsensä kanssa, hän ei lue lapsille heidän perisyntiään -- Niin kuin Aadamin lankeemus koitui luonnostaan lapsille kadotukseksi, samoin koituu “yhden ihmisen vanhurskauden teko” heille elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18). Lapsen olemus ja elämä on vanhurskautettu Jeesuksen uhrityön perusteella. Näin sekä pakanakodin että kristityn perheen lapsi pelastuu Jeesuksen sovitustyön tähden luonnostaan…” (Raamatun opetuksia, s. 108-109).

Käsityksensä tueksi Kuosmanen vetoaa raamatunkohtiin Joh. 1:29 ja 2. Kor. 5:19,

jotka puhuvat yleisestä sovituksesta ja koko maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta.

Kuosmanen myöntää siis sen, että lapsi ei ole viaton tai alkuvanhurskauden tilassa, mutta hänen ajattelussaan ilmenee vielä suurempi heikkous, ja tartun siihen tässä: Kuosmanen olettaa, että Kristuksen kollektiivinen työ (eli yleinen vanhurskauttaminen) hyödyttää ihmistä ja pelastaa hänet ilman niitä välineitä, joiden välityksellä Jumala omalta puoleltaan lahjoittaa sen ihmisen omaksi (nimittäin sana ja sakramentit), ja joiden kautta myös vaikutetaan ja synnytetään ihmisen sydämeen se vastaanottamisen väline ihmisen omalta puolelta (eli usko), jolla hän omistaa tuon yleisen sovituksen henkilökohtaisesti

omakseen.

Aikoinaan jo Luther kirjoitti Zwingliä vastaan, joka pyrki kieltämään Herran ehtoollisessa vastaanottajalle jaettavan syntien anteeksiantamuksen muka sen varjolla, että vain Kristuksen kuolemassa on ansaittu anteeksiantamus. Luther kirjoitti Zwinglistä: “Tuo sokea, typerä henki ei tiedä, että Kristuksen ansio ja tämän ansion jakaminen ovat kaksi asiaa, vaan sotkee ne yhteen niin kuin siivoton sika.”

Myös Kuosmasella menevät sekaisin Kristuksen ansio ja Kristuksen ansion jakaminen. On totta, että pelastus on ansaittu yksin Golgatalla. Sitä ei ansaita ehtoollisessa tai kasteessa – mutta sepä jaetaankin niiden kautta. Ansio ja ansion jakaminen ovat kaksi eri asiaa. Golgatan ansio pitää jakaa jollakin tavalla ihmiselle, jotta hän hyötyisi siitä. Armo pitää välittää ihmiselle jotakin “kanavaa” pitkin, jotta se hyödyttäisi häntä. Siihen

tarkoitukseen armonväline on annettu, ja siinä usko ottaa sen vastaan.

Armo ja armonväline ovat kaksi eri asiaa. Reformoitu teologia ei ole koskaan osannut tehdä tätä raamatullista eroa. Kristus on ansainnut pelastuksen koko maailmalle yksin ristillä. Pelastuksen ansaitsemisessa sakramenteilla ei ole osaa eikä arpaa. Mutta pitäähän tuo yksin Golgatalla ansaittu anteeksianto jakaa jonkin välineen avulla ihmiselle, jotta se hyödyttäisi häntä. Ja tässä sakramenttien osuus tulee. Kristuksen ansion jakaminen tapahtuu muun muassa ehtoollisen sakramentissa, kuten asetussanat osoittavat (Matt. 26:28). Myös kaste tapahtuu “Jeesuksen Kristuksen nimeen syntien anteeksisaamiseksi”

(Ap. t. 2:38; Mark. 1:4; Luuk. 3:3; Ap. t. 22:16), ja on näin ollen sekin sen anteeksiannon ja pelastuksen välittäjä ihmiselle, joka on yksin ja ainoastaan Golgatalla ansaittu.

Helluntailainen oppi sotkee toisiinsa Kristuksen ansion ja Kristuksen ansion jakamisen ihmisen omaksi (eli osalliseksi tulemisen siitä henkilökohtaisesti). Se siis sotkee yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen toisiinsa.

Tämä sekaannus näkyy Kuosmasen ajatuksissa ja siinä, miten hän vetoaa Raamattuun. Kun hän yrittää puolustaa yksilöihmisen (eli lapsen) henkilökohtaista vanhurskauttamista, niin hän joutuu vetoamaan yleisestä, koko maailman vanhurskauttamisesta kertoviin raamatunkohtiin. Tämä jos mikä on yleisen ja subjektiivisen vanhurskauttamisen sekoittamista toisiinsa!

Kristus on kyllä ristillä sovittanut koko maailman synnin, ja ansainnut pelastuksen kollektiivisesti kaikille. Tuo sovitus ja ansio ei vain hyödytä ketään yksilöihmistä, jos sitä ei jaeta armonvälineiden kautta hänen henkilökohtaiseksi omaisuudekseen, ja jos Pyhä Henki ei saa vaikuttaa samojen armonvälineiden kautta myös uskoa eli luottamusta ja turvautumista tuohon tarjottuun sovitukseen ihmisen sydämessä. Raamatun mukaan kukaan ei pelastu ilman uskoa.

Paavalin olisi ollut turha edes mainita Aadamin lankeemuksen koko ihmiskunnalle

tuottamaa kadotustuomiota, jos se olisi vain jokin teoreettinen lähtökohta, jonka Kristuksen kuolema on muka automaattisesti, ilman armonvälineitä ja ilman

uskon vastaanottovälinettä, ottanut pois, niin ettei siitä olisi mitään käytännön vaikutusta kenellekään.

Tosiasia kuitenkin on, että missä Kristuksen koko maailmaa koskeva työ jää soveltamatta yksilöihmisten kohdalle armonvälineiden ja henkilökohtaisen uskon kautta, siellä se on myös turha. Tästä totuudesta saa myös voimansa Paavalin maininta Aadamin lankeemuksesta. Siksi siitä puhuminen ei ole turhaa. Aadamin kadottava lankeemus on reaalista todellisuutta niin kauan kuin ihmiseen ei ole henkilökohtaisen uskon kautta sovellettu yleistä sovitusta.

Helluntaiopin mukaan Kristuksen kuolema pelastaa sellaisenkin ihmisen (lue: lapsen), joka ei usko Kristukseen henkilökohtaisesti! Tämä johtuu siitä, että jo heidän lähtöoletuksensa sanoo, että lapsi ei kykene uskomaan, eikä voi uudestisyntyä – eikä hänen siis tarvitsekaan. Niinpä tarvitaan sellainen pelastustie, jossa lapsen usko ei ole tarpeellinen (koska se on muka mahdoton) – ja juuri sellaisen pelastustien helluntaioppi keksii ja tarjoaa eteemme.

Raamattu sen sijaan opettaa, että usko on välttämätön “pelastusehto” kenelle tahansa ihmiselle, olipa hän sitten vauva tai vaari. “Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” (Hepr. 11:6). Eikä tässä puhuta nyt mistään lainomaisesta uskonratkaisun tekemisen välttämättömyydestä, vaan uskosta, joka on yksin sanan meissä aikaansaamaa luottamusta Kristukseen, ilman omaa myötävaikutustamme. Pienen lapsenkin on mahdotonta olla otollinen Jumalalle ilman tätä uskoa.

Mikä antaa helluntailaisille oikeuden tehdä poikkeuksen pienten lasten kohdalla?

Poikkeusluvan antaa heille se heidän keksimänsä oppi, jonka mukaan usko määritellään ihmisen tietoisena kokemuksena ja uudestisyntymättömän “vapaan” tahdon aikaansaamana ratkaisuna. Tämän jo alun alkaenkin väärän ’uskon’ määritelmän pohjalta he sitten vain toteavat, että pieni lapsi ei voi uskoa Kristukseen. Onhan näet aivan selvää, että jos pelastava usko määritellään tällä tavoin, psykologisen tietoisuuden ja tahdonratkaisun kautta, niin lapset ovat auttamattomasti suljetut uskomisen ulkopuolelle. Eihän lapsen psyyke ole tarpeeksi kehittynyt tällä tavalla määriteltyyn “uskomiseen”! Itse

määritelmässä täytyy olla jotakin pahasti vialla.

Luterilainen tunnustus ei määrittele uskoa psykologisesti, vaan teologisesti, pyhän Raamatun pohjalta. Me emme kysy: “Kykeneekö lapsi uskomaan?”, vaan: “Kykeneekö Jumala vaikuttamaan uskon?” Uskoa ei tule koskaan määritellä ihmisen omien luonnollisten kykyjen, mahdollisuuksien tai tietoisuuden kautta – ei aikuisilla eikä pienillä lapsilla. Helluntailainen pelastusoppi menee metsään jo siinä, että se alkaa tivata ihmisen omia luonnollisia kykyjä ja voimia saada aikaan usko, sen sijaan että se kysyisi sitä, kykeneekö Jumala vaikuttamaan uskon. Heidän oppinsa, jonka mukaan lapset pelastuvat ilman uskoa, johtuu siitä, että heillä on jo entuudestaan väärä oppi aikuisten ihmisten kyvyistä tehdä “uskonratkaisu” ja vaikuttaa positiivisesti omaan uskomiseensa ja

pelastukseensa. Näin hankitaan ihmiselle ansioita Jumalan edessä, vaikka se ei

olisikaan vilpittömänä tarkoituksena.

Kristus puhuu itse “näistä pienistä, jotka uskovat minuun” (Matt. 18:6). Jos lapsi ei pysty vastaanottamaan henkilökohtaisesti Jumalan valtakuntaa, kuten helluntailaiset väittävät, niin kuinka ihmeessä Vapahtaja sitten sanoo: “Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle?” (Mark.10:15). Kenestä meidän aikuisten sitten tulee ottaa esimerkkiä ja mallia, jos lapset eivät voikaan ottaa vastaan Jumalan valtakuntaa?! Ei näin. Vapahtaja asettaa lapsen tavan vastaanottaa Valtakunta esikuvaksi jopa meille aikuisillekin, eikä päinvastoin, kuten helluntaiopin mukaan saattaisi aavistella ja odottaa!

Lapsi pystyy vastaanottamaan hengellistä siunausta siinä kuin aikuinenkin. Lasten evankeliumin mukaan lapset ’tulivat Jeesuksen tykö’, kun vanhemmat toivat heitä (Mark. 10:13-15). Nytpä Raamattu opettaa, että Jeesuksen ’tykö tuleminen’ on täsmälleen samaa kuin häneen uskominen (esim. Joh. 6:35: verbi ’tulla tykö’, jossa paralleeli sivulause selittää ’tykö tulemisen’ ’uskomiseksi’ Jeesukseen). Tällaista kieltä Raamattu suorastaan vilisee!

Missä siis sanotaan, että pieni lapsi ei voi saada Pyhää Henkeä, uudestisyntyä ja uskoa? Ei ainakaan pyhässä Raamatussa! Niin sanoo vain ihmisen oma langennut järki, ja jo ennalta lukkoon lyöty väärä psykologisoitu määritelmä sanasta ’usko’.

Raamatun mukaan kukaan ihminen ei pelastu ilman uutta syntymää. “Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa… Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:3,5).

Pieni lapsikaan ei pelastu ilman uudestisyntymistä. Pienokaisenkin pitää uudestisyntyä “vedestä ja Hengestä”, jotta hän näkisi Jumalan valtakunnan ja pääsisi sinne sisälle. Tämä Jeesuksen sana ei tee poikkeusta kenenkään kohdalla.

Raamattu ei opeta missään, että ihminen voisi olla yleisestä sovitustyöstä millään muulla tavalla osallinen kuin armonvälineiden synnyttämän uskon kautta. Kukaan ei voi pelastua ilman uskoa.

Mikä antaa helluntailaisille oikeuden sulkea pienet lapset pois tästä uudestisyntymisen välttämättömyyttä koskevasta sanasta – varsinkin, jos he myöntävät vielä senkin, ettei lapsi ole synnitön ja alkuvanhurskauden tilassa, kuten Kuosmanen tekee?

Raamattu todistaa, että jokaisella pelastetulla on Jumalan Pyhä Henki, ja jolla Häntä ei ole, se ei ole Jumalan lapsi: “Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa” (Room. 8:9). Jos pienellä lapsella ei ole Pyhää Henkeä, niin hänkään ei ole Kristuksen oma.

Kysyn jälleen kerran: mikä antaa helluntailaisille oikeuden jättää lapset tämän sanan ulkopuolelle? Johannes Kastajahan sai Pyhän Hengen jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15), mikä osoittaa sen, että lapsi voi hyvin pienenäkin saada Hengen. Uuden liiton seurakunnassa lapsi saa Pyhän Hengen pyhässä kasteessa, joka on “uudestisyntymisen peso ja Pyhän Hengen uudistus” (Tiit. 3:5).

Jotta helluntailaiset eivät sekoittaessaan yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen toisiinsa luisuisi universalistiseen pelastusoppiin, jonka mukaan kaikki ihmiset loppujen lopuksi pelastuvat, niin he joutuvat tekemään oppiinsa sen lisäyksen, että “tietoiseen ikään asti” lapsi on pelastettu ja autuas, kunnes hän tekee tietoista syntiä, tai kunnes hän tekee tietoisen uskonratkaisun. Psykologisointi jatkuu aina vaan. Tämä keksitty oppi on

välttämätön sen tähden, etteivät helluntailaiset joutuisi allekirjoittamaan erään kuuluisan ja viime aikoina paljonpuhutun kirjan nimeä, joka kuuluu: Kaikki pääsevät taivaaseen.

Tähänhän yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen sekoittuminen juuri johtaa. Koska Kuosmanen joutuu selvän raamatullisen todistusaineiston puuttuessa vetoamaan sellaisiin raamatunkohtiin, jotka puhuvat koko maailman yleisestä sovituksesta, kun hän koettaa perustella ihmisen henkilökohtaista pelastumista muka ilman uskoa, uudestisyntymistä ja Pyhää Henkeäkin, niin hän joutuu sitten toisaalla panemaan “aikarajan” noille yleisestä sovituksesta kertoville kohdille, jonka jälkeen ne eivät enää ole voimassa – ettei hän vain lipsuisi universalismiin. Tämän aikarajan hän tekee sen keksityn opin turvin, jonka mukaan yleisestä sovituksesta kertovat kohdat eivät sovellu enää lapsiin silloin, kun lapsi tekee joko tietoisesti syntiä tai tietoisen uskonratkaisun.

Missä ovat tällaisen opin raamattuperusteet?!

Lopputulos on murskaava: Yleinen ja henkilökohtainen vanhurskauttaminen on sotkettu taitavasti toisiinsa. Kukaan ihminen ei pelastukaan uskon kautta (dia pisteoos, uskolla vain välineellinen arvo), sillä lapsihan pelastuu kokonaan ilman uskoa, ja tietoiseen ikään varttunut ihminen taas oman uskonsa (ratkaisunsa) tähden (dia pistin, uskonratkaisulla ansiollinen itseisarvo)!

Näiden nimenomaan helluntailaiseen vanhurskauttamisoppiin sisältyvien harhojen

näkeminen on saanut minutkin eroamaan helluntaiseurakunnan saarnaajan työstä ja

jättämään koko helluntailiikkeen. En tahdo rakentaa pelastusvarmuuttani oman uskonratkaisuni tai kokemukseni hiekalle, vaan yksin sille kestävälle kalliolle, että olen “hänen kuolemaansa kastettu” (Room. 6:3).

Olli-Pekka Ylisuutari

Kirjoittaja on entinen helluntaiseurakunnan pastori, joka on opiskellut helluntailaista teologiaa ja jatkaa teologisia opintojaan Helsingin yliopistossa.