ONKO KIRKKO JUMALAN SANAN TYTÄR – VAI ONKO SUHDE PÄINVASTAINEN?

Mietteitä vuosisadan taitteella

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Kun virkateologinen aspekti oli kehityksen myötä tullut tunnustuksellisempien herätysliikkeiden piireissä heikoksi, löydettiin vuonna 1997 uusi yhteinen nimittäjä, jonka varaan pystyttiin kokoamaan kansaa eri herätysliikkeistä ja organisaatioista. Tämä nimittäjä oli JD:n (Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista) vastustaminen. Paavalin synodin perinteiset kirkkopäivät muotoiltiin uuteen asuun ja kokoonnuttiin keskitetysti mainitun aiheen merkeissä Palmusunnuntain viikonloppuna Meilahden kirkossa 1998. Kyseisen dokumentin vastustaminen ja oppi vanhurskauttamisesta oli tavallaan sabloona, jonka alle pystyttiin kätevästi patistamaan eri herätysliikkeiden edustajia. Tällainen yhteenpatistaminen näyttikin olevan tämän kokoontumisen varsinainen idea. Piispoille synodilla tai kirkkopäivillä ei ollut mitään tosiasiallista sanottavaa. Jos olisi ollut, olisi heti tullut lausua pitävät anathemat (oppituomiot) ja tehdä johtopäätökset sakraalista kanssakäymisestä, kun luopumus oli tosiasia. Nyt vanhurskauttamisopista oli ainesta kansankiihottamiseksi. Communicatio in sacris (jumalanpalvelusyhteys) piispojen suhteen jäi ennalleen, eikä siihen saanut edes koskea, vaikka juuri mainitut hierarkian miehet ensimmäisinä olivat yhtyneet tähän kyseenalaiseen dokumenttiin.

Teoissa tuli kiellettyä, mitä verbaalisesti haluttiin sanoa artiklasta, joka on articulus stantis & cadentis ecclesiae (artikla, jonka mukana kirkko seisoo ja kaatuu). Kun puheiden ja julkilausumien asema ja merkitys (Sitz im Leben) on tällainen, niistä tulee vähitellen mitäänsanomattomia ja tyhjiä, ja ne tekevät kaikenlaisesta tunnustustuksellisesta toiminnasta epäuskottavaa, ei mihinkään velvoittavaa.

PROPAGANDAKAMPANJA KANSANKIRKKOIDEOLOGIAN PUOLESTA

Paradoksaalisesti juuri samana vuonna 1998, jolloin tunnustuksen asema oli edelleen heikentynyt, käynnistettiin ns. tunnustukselliselta taholta varsin voimakas propagandakampanja kansankirkkoideologian puolesta. Se näkyi tuolloin kuten muulloinkin STI:n Kulmakivessä, mutta nyt myöskin Arkissa ja Uuden Tien kolumneissa (Horisontti-kolumni). Se näkyi myös periaatteessa Sanansaattajassa (sarja piispojen haastatteluja ja tietyn, synodin piirissä esiintyneen tohtorin laajassa haastattelussa esitetyt samansuuntaiset ajatukset) eikä vähiten Länsi-Suomen Herännäislehdessä, missä kysymyksen asettelu oli kevytmielisesti muotoiltu: kirkossa vai kirkon ulkopuolella. Sanonnalla tai ajatuksella “jäädään kirkkoon” oli saatu hyvä alibi olla pohtimatta sakraalisen yhteyden kysymystä seikkaperäisemmin. Tunnettu henkilöunioni vallitsee viimeksi mainitun lehden päätoimittajan ja synodin äänenkannattajan, Sisarenpojan, välillä. Teologian tohtori Timo Laato toimii näet molempien lehtien vastaavana päätoimittajana. Tänä vuonna ilmestyneessä Sisarenpojassa oli leikillinen pakina pääkirjoituksena, mutta siinä oli kuitenkin luettavissa jonkunlainen vakava lause johdannoksi ja se kuului: “en itse tunne mitään tarvetta lähteä kirkosta, vaan pidän sellaisia puheita lähinnä hölynpölynä.” Kysymys, mitä kuuliaisuus Kristusta kohtaan merkitsee, oli ovelasti syrjäytetty tekemällä kysymyksenasettelu sellaiseksi, että ainoa kysymys on: kansankirkossa vai sen ulkopuolella.

KUULIAISUUDEN KRISTUSTA KOHTAAN ON OLTAVA RATKAISEVASSA ASEMASSA

Laato on huomannut Ruotsin tilanteen sellaiseksi, että siellä on pakko vihkiä pappeja vaihtoehtoisella tavalla, kun piispat eivät sitä tee. Tämän havainnon ei sinänsä tarvitse merkitä mitään ratkaisevasti uutta kirkko-opin kohdalla. Inhimillisen pakon edessä voidaan hyväksyä jokin uusi ratkaisu, mutta vapaan ja paljaan kuuliaisuuden vuoksi ei. Se, mitä harhaoppiset kirkonjohtajat meille sallivat, voi hyvinkin olla jotakin syntistä! Se ei tule synniksi vasta siinä silloin, kun he lakkaavat sallimasta meille tietynlaisia ratkaisuja. Meiltä on periaatteessa ja riippumatta siitä, kuinka paljon harhaopettajat sallivat, kielletty hengellinen kanssakäyminen heidän kanssaan. “Karta!” “Erotkaa heistä!” (ks. Tiit. 3:10, 2 Kor. 6:17)

'Kirkko'-käsite halutaan tietoisesti tai tiedostamatta nostaa Jumalan yläpuolelle! Kuuliaisuuden ja tottelevaisuuden Kristusta kohtaan pitää kuitenkin olla aina, ja täysin vastoin äsken mainittua asennoitumista, se, mikä ratkaisee – vaikka tämä sitten tietäisi sitä, että joudumme yksin Wormsiin maailman ja kirkon eteen. Laskelmoiden, monoliittisella ja instituutionaalisella kirkkonäkemyksellä varustettuina, sinne ei taatusti jouduta. Paljaan kuuliaisuuden tulee olla niin ensisijainen keskuudessamme, ettemme anna kellekään pakenemislisenssiä kuuliaisuudesta, vedoten siihen, että kyseinen henkilö on “uususkoinen” tai jotakin vastaavaa. Liian kevyesti hyväksytään avoimesti harhassa olevia kirkon työntekijöitä. “Heille elintilaa, ja meille elintilaa” – näin toimii pragmaattinen ajattelutapa. Jos Porvoon sopimuksen allekirjoittaneiden kirkkojen jäsenille annetaan elitilaa, niin miksei meillekin – kuuluu nyt vaatimus kirkolliskokouksessa, missä hyvänä esitelmöitsijänä tunnettu kirkkoherra Lasse Marjokorpi on puhunut tällaisesta. Uskonnonvapauden aatetta, joka on käytössä yhteiskunnassa, ei voida vaatia toimivaksi kirkossa. Tällä tavalla ollaan vahvistamassa heterodoksiaa (monioppisuutta). Jos elintilamme on sen varassa, että julkisesti tunnustamme harhaoppisten kotipaikkaoikeuden kristillisessä kirkossa, olemme hengellisessä korruptiotilassa. Kun meillä on ostettu elintila, niin voimmeko sen jälkeen odottaa Jumalan siunausta?

Tunnustuksellisissä piireissä metsästetään populistisesti ainoastaan kylliäisiä, vaikka jo maailman pakanatkin tietävät, etteivät nämä ole kristittyjä. Kristus varoitti meitä kuitenkin ensisijaisesti niistä, jotka tulevat lampaan vaatteissa ja näin harhauttavat meitä.

KOKONAISVALTAISEMMAN TUNNUSTUSNÄYN TARVE

Siinä missä kirkko elää, sen pitää aina käydä selvittelyä harhaopettajien kanssa. Liiallinen myöntyvyys on ollut ja on tunnusomaista tunnustusliikkeille. Tunnemme vallan hyvin tämän askel askeleelta -politiikan. Ensin “ei” naispappeudelle, sitten hyväksytään tosiasia; sitten pyritään erillisvihkimyksiin; sitten sekin käy mahdottomaksi; sitten tulevat naispiispat. Ensin noustaan Oulun-junaan, sitten tulee kaupankäynti luopiopiispojen kanssa. Kun virkakysymys on ainoa tunnustuskysymys, jolla on jonkunlaisia ulkonaisia seuraamuksia, joudutaan ennen pitkää umpikujaan. Kokonaisvaltaisempi tunnustusnäky olisi tarpeen.

Tunnustusliikkeen vaara – koen tämän koskevan meitä juuri nyt – on siinä, että se muuttuu sen tyyppiseksi konservatiivisuudeksi, mikä on kaikkein halveksittavinta: sellaiseksi, joka myöhään ja pitkin hampain hyväksyy viimeisenä muutoksia, mutta silti hyväksyy niitä, ehkä reservatio mentalis (sisäinen varaus) sydämessä. Myös tunnustusliike voi olla mukana sillä suurella peräytymisretkellä, millä Euroopan kansalliskirkot vaeltavat pois kristinuskon lähteistä. Tunnustusliike roikkuu hännänhuippuna, mutta on silti mukana. Vänrikki Stoolin kertomus kuormastorengistä, joka nukkui niin kauan kuin armeija perääntyi, sanoo tavallaan jotakin oleellista. On parempi olla hiljaa ja hillitty, kun kerran omasta maasta lähtee, kuin teatterimaisesti vilkas ja äänekäs.

Huonoa on myös ottaa esille ainoastaan sellaista, mihin inhimillisesti katsoen voidaan jotakin vaikuttaa – se johtaa ennen pitkää näpertelypolitiikkaan, missä inspiraatio häviää, kun väärä suunta silti on selvä.

Heterodoksinen tila, missä ei ole käyty Raamatun mukaista selvittelyä harhaoppisten kanssa, tehdään, kun sille ei inhimillisesti niin paljon voida, hyveeksi: vajavainen ja syntinen kirkko samaan aikaan, kun se Kristuksessa on puhdas. Kuitenkin: kun tietoisesti rikotaan eikä edes haluta tehdä parannusta, ei pidä puhua Kristuksen vieraasta vanhurskaudesta. Heterodoksiahan välttää synnintunnustusta ja synnistä erottamista. Sitä ei missään nimessä saa pitää oikeana, vielä vähemmän siitä saa tehdä mystiikkaa, josta tehdään uskonkappale ja jota sitten palvotaan. Mieluummin sitten avoimesti mutta kerskaamatta sitä mitä ollaan: vähän heterodokseja ja leipäpappeja, kuin että sorrumme johonkin totuudenvastaiseen hurskasteluun. On suhteellisesti ajatellen parempi olla vaiti, kuin tehdä jotakin Jumalan silmissä arveluttavaa. Nukkuva kuormastosrenki Vänrikki Stoolin tarinoissa on suurempi kuin monet melskaavat tunnustustaistelijat.

Ihmetellä sopii nyt, että kansankirkko-aate, joka on moniarvoisesta käytännön todellisuudesta tehty idea, merkitsee enemmän kuin Raamatun oppi kirkosta ja hengellisestä yhteydestä.

Nykyisen kansankirkkosysteemin puolesta tehdään propagandaa, vaikka tunnustuksellisissa piireissä on henkilöita, jotka varsin hyvin tuntevat patristiikan ja vanhan kirkon parempien osien ja kausien opin kirkollisesta yhteydestä. Miksi he eivät piittaa siitä tiedosta konkreettisessa työssä? Onko tässä kyseessä toiminta vastoin parempaa tietoa?

Kaikki kirkkohistoriaa lukeneet tietävät varsin hyvin, että yhtenäiskulttuurin kansalliskirkko ennen neologiaa (valistusajan uusteologia), jolloin oppituomiot olivat jurisdiktionaalisia (oikeudellisen merkityksen omaavia), oli jotakin aivan toista kuin moniarvoinen, tietoisesti heterodoksinen ja jo hereettinen kansankirkko.

Elämme kriisitilanteessa, missä pitäisi olla valmiutta ja joustavuutta ratkaisuihin, joita ei ennen ole nähty. Mutta tunnustusliikeväki käy yhä lojaalimmaksi nykyistä kansankirkon johtoa ja kansankirkkoinstituutiota kohtaan.

Uskonpuhdistus ei lähtenyt liikkeelle kirkkosysteemi-aatteesta, vaan kuuliaisuudesta. Kirkon ulkonainen muoto on tavallaan alituinen interim (välimuoto). Mutta jos ihannoidaan empiiristä instituutiota, niin eikö silloin saada kirkko-käsite, joka kilpailee itse Jumalan kanssa? Kirkko on Jumalan Sanan tytär, ei koskaan päin vastoin.

Ruotsissa piispa Bo Giertzin co-existere -linja (“uususkoisuus” on legitiiminen haara kirkon sisällä ja sen edustajat kristittyjä veljiä ja sisaria, joiden kanssa ollaan sakraalisessa yhteydessä, ja heitä väistetään vain, jos he tuovat naispappeja messun toimittajiksi; tämän funktion ulkopuolella myös naispappi ja hänen piispansa ovat sisariamme ja veljiämme Kristuksessa), joka alusta alkaen oli väärä, on nyt johtanut täydelliseen umpikujaan, ja se johtaa samaan kohta myös meillä. Tunnustukselliset eivät kohta pysty tarjoamaan mitään niin hyvää luopiopiispoille, että nämä viitsisivät vastapalveluna suostua erillisvihkimyksiin. Lopettakaamme kaupanteko ajoissa, ennen kuin olemme ansassa, mistä emme pääse ja mikä on omaa syytämme (eikö niin?). Helpompi linja vie umpikujaan ja kasvaviin vaikeuksiin, vaikka juuri niistä yritetään päästä sopeutumisella. Sillä tiellä ei voida luottaa siunaukseen.