KENELLÄ ON OIKEUS VIHKIÄ PASTOREITA?

Ihmeen vähälle huomiolle on jäänyt kirkolliskokouksen tammikuussa tekemä päätös, jonka mukaan tulevaisuudessa vain piispa saisi vihkiä pastoreita virkaan (Kotimaa 21.1.2000). Kirkon tiedotuskeskus uutisoi asiasta seuraavasti: “Äänin 82-20 kirkolliskokous päätti lähettää kirkkohallitukselle valmisteltavaksi muutoksen, jonka mukaan vain piispa voi toimittaa papiksi vihkimisen. Enemmistö haluaa poistaa poikkeussäännöksen, jonka mukaan papiksi vihkimisen voi toimittaa tuomiorovasti tai vanhempi pappisasessori piispanviran ollessa avoinna tai piispan sairaana. Piispa Erik Vikström perusteli säännösmuutosta kirkon ekumeenisilla yhteyksillä, erityisesti Porvoon sopimuksen velvoitteilla.” (KT 11.1.2000)

Vaikka uutinen oli pieni, on asia periaatteelliselta kannalta katsottuna suuri. Kuten uutisessa todettiin, nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan pappisvihkimyksen toimittaa pääsääntöisesti piispa. Mutta vihkimisoikeus on tietyissä tapauksissa myös tuomiorovastilla tai vanhemmalla pappisasessorilla (Kirkkojärjestys 5:1).

Edellä mainittu päätös merkitsee poikkeamista siltä linjalta, jota evankelis-luterilaisessa kirkossa on kuljettu uskonpuhdistuksesta lähtien. Luterilaiset tunnustuskirjat toteavat pyhän Raamatun perusteella, että piispoilla ja muilla pastoreilla ei ole eroa jumalallisen oikeuden eli Jumalan sanan mukaan. Tunnustuskirjat viittaavat esimerkiksi apostoli Paavalin kirjeiden kohtiin Tiit. 1:5-7 ja 1 Tim. 3:2 todisteena siitä, että Raamattu käyttää eri nimityksiä (seurakunnan kaitsija, vanhin, presbyteeri) samoista henkilöistä. Vastaavasti myös Ruotsi-Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäisessä kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 sanotaan mm., että “jokaista pastoria ja Jumalan sanan palvelijaa kutsutaan pyhässä Raamatussa piispaksi (Ap. t. 20)”. Edelleen siinä todetaan: “Sitä eroa, joka pastorien eli vanhinten ja piispojen välillä on nykyään, ei alkujaan kirkossa ollut...” (Canon ecclesiasticus 1966, s. 162). Tämä on sopusoinnussa luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksen kanssa (Schmalkaldenin opinkohdat, Paavin valta ja johtoasema).

Tunnustuskirjoissa huomautetaan painokkaasti siitä, että oikeus kutsua ja vihkiä pastoreita virkaan on ja pysyy seurakunnalla: “Kun siis vakinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät suorittamasta vihkimystä, seurakunnat kuitenkin säilyttävät oikeutensa siihen. Missä tahansa näet on seurakunta, siinä on myös oikeus toteuttaa evankeliumin palvelusvirkaa. On siis välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeutensa kutsua, valita ja virkaan vihkiä seurakunnanpalvelijoita” (TK 1948, s. 282). “Tästä kaikesta selviää, että seurakunnalla on palvelijoidensa valitsemis- ja virkaanvihkimisoikeus. Jos siis piispat joko muuttuvat vääräoppisiksi tai jos he kieltäytyvät suorittamasta virkaanvihkimystä, seurakunnat ovat jumalallisen oikeuden perusteella velvolliset omia paimeniaan apuna käyttäen vihkimään virkaan paimenia ja seurakunnanpalvelijoita” (TK 1948, s. 282).

Hannu Lehtonen