Kategoriat
2/2014 Anteeksiantamus Kuolema Kärsimys Lehdet Lohdutus

Kristuksen kärsimyksen iankaikkinen voima

29Tero Tulkki, teol. yo, fil. yo, Helsinki

Kristuksen inkarnaatio siirsi Jumalan Pojan elämän tuonpuoleisuudesta tänne aikaan ja paikkaan sidotun ihmisen mitättömiin edellytyksiin. Tämän maailman ymmärrystä käyttäen Jumalan elämä valui hukkaan ja lopulta väistämättömään epäonnistumisen päätepisteeseensä. Saatana ei kuitenkaan pysty näkemään Pyhän kolmiyhteisen Jumalan sisälle, eikä kukaan meistä ilman Raamatun ilmoitusta. Koska Jumalan luona ei ole muutosta (Jaak. 1:17), Jumalan täytyi täyttää koko oma vanhurskautensa (Matt. 3:15; Joh. 19:30) luomakunnan piirissä ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen ristinkärsimyksessään. Sen kääntöpuoli, että Kristus täyttää kaikkeuden läsnäolollaan (Ef. 4:9-10), on myös, että Hänen ristinkärsimyksensä on kaikkialla läsnä. Joka pakenee Jumalaa, joutuu helvetissäkin kohtaamaan tämän ristinkärsimyksen vainoavan ahdistuksen (Ps. 138:7-8), sillä ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Ap.t. 17:28). Jos ristinkärsimys on kaikkialla universumissa, se tarkoittaa myös sitä, että Jumalan anteeksiantamus täyttää koko universumin. Niille, jotka ovat kasteen ja uskon kautta Kristuksessa, tulee tämä Kristuksen kärsimyksen hedelmä seuraamaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, ajoittaisissa lankeemuksissa ja menestyksessä. Se jättää suojaavan varjon meidän päällemme, ja me olemme kätketyt Kristuksen kyljen ja siunaavien käsien haavoihin, joiden kautta Taivaallinen Isä meidät aina näkee. Samoin meidänkin mitätön, aikaan ja paikkaan sidottu pikkumainen elämämme on kätketty iankaikkisuuteen Kristuksen kanssa ja meidän sydämemme voi olla taivaassa kaikkien tämän elämän koettelemustenkin keskellä, ”sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol. 3:3).

”On Isän sydämessä nyt armo ikuinen / se auennut on meille ristillä Jeesuksen” (SK 282)

Kategoriat
4/2013 Kirkko Lehdet

Kansankirkko ja luterilaisuus

Tero Tulkki, teol. yo, Helsinki

 

Näinä aikoina monien mielessä elää kysymys, kuinka kauan on mahdollista vielä jatkaa kansankirkon puitteissa. Tämä on iso kysymys eikä sitä ole helppo kohdata. Omalta kohdaltani olen sitä mieltä, että ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa uuden kirkollisen hierarkian saaminen ei ratkaise sinänsä asioita. Todellinen ongelma, mikä minua huolestuttaa ja painaa on eräänlainen itsesensuuri joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun.Tällöin kaikki hyvät pyrkimykset kantavat jo mukanaan ”rikkaviljaa”.

 

Tätä  vaaraa   voisi  valottaa  esimerkin avulla, joka  saattaa  auttaa ymmärtämään, minkä tyyppisestä ilmiöstä on  kyse. Sukulaisissani ja lähipiirissäni  olen  nähnyt   monilla  suuriin ikäluokkiin  kuuluvilla laajasti ymmärrettynä sen ilmiön, mitä poliittisessa historiassa on kutsuttu ”suomettumiseksi”. Käytännössä tarkoitan, että heille on syöpynyt syvälle pelko silloista Neuvostoliittoa ja edelleen nykyistä Venäjää kohtaan. Varsinaisena ongelmana tätä  voi pitää, jos se ulottuu pään sisälle asti ja kahlitsee pelolla ja siihen liittyvällä ennakkoluulolla ja vihalla oman ajattelun ja ymmärryksen vapaaksi ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Tällainen                          itsesensuuri kirkko-oppia  kohtaan  on  minusta havaittavissa herätysliikkeiden parissa vaihtelevassa määrin. Vii-desläisyydessä, jossa kirkko-oppi on kaikkein ohuin tai joskus jopa olematon, se on kaikkein voimakkainta.

 

Mitä sitten on tämä itsesensuuri, joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun?

 

Nykyluterilaisuudessa on valtavasti historiallista painolastia kuten jo uskonpuhdistusajalta juontuva valtio-kirkkosysteemi, joka romutti suuren osan keskiajalla vielä lähtökohtaisesti säilyneestä kirkon vapaudesta. Tätä on seurannut kirkon tunnustuksen merkityksen romuttanut valistuksen ja pietismin teologinen minimalismi, Kantin tämänpuoleista metafysiikkaa seuraava 1800-luvun protestantismi, barthilaisuus, eksistentialismi, lundilaisuus jne. Ironisesti Helsingin Luther-koulukunta, jonka tarkoitus oli nimen omaan vapautua näistä uusprotestantismin rajoitteista, lankesi niihin täydellisesti juuri esim. teorioissa  ”uskon ja rakkauden koreista” jne.

 

Jos uuspietismin ainoa ”kirkko-oppi” on usein riippuvainen kansankirkollisuudesta, voidaan ajatella, että uuspietismi itsessään ei ole elinkelpoista kuin tietyissä historiallisissa oloissa. Jos kuitenkin halutaan vapautua edellä luetellusta painolastista, täytyy ymmärtääkseni itse uuspietismikin hylätä osana sitä. Tämä  kysyy valtavasti rohkeutta ja uskon luottamusta Jumalan sanaan, että siihen ollaan valmiita samanaikaisessa pelossa ja henkisessä epävarmuudessa, mikä seuraa siitä paineesta, joka valtiokirkkoinstituution sisällä yhä voimakkaammin on eri tavoin kohdistunut herätysliikkeitä kohtaan. Samalla pelon aiheita on muitakin, kuten tuntematon ja epävarma tulevaisuus.

 

Evankelisessa herätysliikkeessä on tietyllä tapaa samat ongelmat. Niihin on paljon paremmat edellytykset vastata evankelisen liikkeen oman teologisen ja hengellisen perinnön pohjalta, mutta ne on usein lyöty  laimin. Vielä surullisempaa on kuitenkin, jos tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on usein parhaimmil-laankin tullut vain pinnallinen, ideologisoitu malli, josta on puuttunut valmius itsekriittisyyteen. Tällaisen luterilaisuuden parissa liberalismin siemenet ovat aina mukana, ja jo idulla. Ainoa – ja sitä paitsi vain väliaikainen – keino torjua niitä on silloin väistämättä lakihenkisyys. Toisin sanoen tunnustuksellisesta luterilaisuudesta tulee  pelkkä  identiteettikysymys. Nikean uskontunnustuksessa kuitenkin tunnustamme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.”

 

Yhteistä näissä molemmissa kai on ainakin se, että ollaan valmiita hyväksymään vain sellaista, mikä voidaan subjektiivisesti tunnistaa menneisyydestä osana omaa identiteettiä. Tämä on kuitenkin väärää turvallisuutta, jos kirkko jotenkin hahmotetaan syntyneeksi vasta uskonpuhdistuksen myötä tai jopa myöhemmin. Tässä on minusta perusvirhe, mikä usein herätysliikkeitä vaivaa. Se juontaa juurensa näkemykseen, että luterilaisuutta ei olisi olemassa ilman vastakkainasettelua roomalaiskatolisuuteen. Tämä on aivan analogista sen kanssa, mikä edellä oli mielestäni uuspietismin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhde. Toisin sanoen ”luterilaisuus” ei ole tällöin enää ratkaisu, vaan osa itse ongelmaa. Historiasta tunnetaan sanonta ”vallankumous syö omat lapsensa”. Liberaaliteologia on aina pyrkinyt muuttamaan uskonpuhdistuksen merkityksen tällaiseksi vallankumoukseksi ja  sen hedelmä tiedetään. Uskonpuhdistuksen oikea merkitys ja sen hedelmät kyetään säilyttämään ainoastaan jatkumossa sitä edeltäneeseen kirkkoon. Viime kesän NELA:n symposium oli itselleni rohkaiseva vahvistus, että näin voi olla.

 

Jumalan ilmoitus Raamatussa  ei ole sellaista, että totuus olisi riippuvaista  harhasta, ja että ilman toista ei toistakaan olisi olemassa. Johanneksen evankeliumin alussa tämä sanotaan selvästi: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.  Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt” (Joh. 1:4–5). Jumalan totuus loistaa kirkkaana, eikä tarvitse apua ihmisiltä. Pappien ja teologien ei tarvitse puolustella Jumalaa, eikä hänen ilmoitettua tahtoaan, sillä ”yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” (1. Tim. 2:5) Tämä välimies on myös itse Jumalan Sana (Joh. 1:1; Ilm. 19:13) ja tuomari viimeisellä tuomiolla ja jo nyt Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18; 1. Kor. 15:25–26; Ilm. 1:5; 12:5; 17:14).

 

Edellä olevan ei ole tarkoitus valottaa meidän yhteisiä puutteitamme sinänsä, vaan erityisesti sitä

kuinka  paljon näissä asioissa on tapahtunut muutosta 20 vuodessa. Vuodesta  toiseen meillä on valinta edessä: jäämmekö alttiiksi sille  vaikutukselle, joka muuttaa kirkkoa meidän keskellämme, vai  pyrimmekö  oppimaan ja  kasvamaan  Kristuksen ja Jumalan sanan sekä kirkon tunnustuksen tuntemisessa ilman pelkoa. Joissain asioissa on tapahtunut niin merkittävää muutosta, että emme voi jättää sitä huomiotta. Apostoli-sesta virasta luopumisen vuoksi olen sitä mieltä, että olisi väärien toiveiden herättämisen vuoksi yksinkertaisesti epärehellistä ja myös julmaa enää kehottaa ketään alle 50-vuotiasta rakentamaan tulevaisuutta kansankirkossa. Itse kunnioitan kovasti Suomessa olevia useita itsenäisiä tunnustuksellisia luterilaisia kirkkokuntia, joiden tie ei ole ollut helppo, mutta minusta niiden, jotka tosissaan pohtivat asiaa, olisi hyvä syvällisesti miettiä, miksi nämä kirkkokunnat ovat jääneet niin pieniksi ja tässä maassa poikkeuksellisen skismaattisiksi. Tähän ei ole mitään patenttivastausta vaan se edellyttää pitkää dogmihistoriallista, aatehistoriallista ja kirkkohistoriallista analyysiä.

 

Tässä voi olla teologeille suureksi avuksi Seppo A. Teinosen kirja ”Kriisin kirkko”, jossa tarkastellaan kirkon tulevaisuutta asettamalla vertailuun kaksi törmäyskurssilla olevaa kehityslinjaa: ensinnä vanhaan, erityisesti nationalistiseen ideologiaan  pohjaava, kansankirkkoajatteluun perustuva kristillistäminen ja toisaalla alkuaan kristinuskon  parista lähtöisin oleva länsimainen sekularismi; näiden kahden ajattelumaailma, filosofiset ja teologiset juuret sekä sidonnaisuudet, seuraukset mm. evankelioinnille, lähetystyölle jne. Teinosen  synteesi kirjan lopussa ei sinänsä enää ole riittävästi ajan tasalla, eikä sellaista  voisi  enää edellyttääkään. Kirjan sisältämät ainekset sen sijaan riittävät valtaisien näköalojen hahmottamiseen. Tarjolla on useita langanpäitä, joista käsin hahmottuu, ettei kansankirkkomalli ole tarkoitettu ikuiseksi.  Tässä mielessä kirja on edelleen hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, vieläpä ajankohtaisempi kuin julkaistaessa. Teinosen suurien linjojen hahmottaminen voi edelleen vuosikymmenten jälkeen opettaa meitä tiellä eteenpäin, vaikka vastaukset sitten riippuisivatkin meidän omasta nöyrästä rohkeudestamme vastatessamme Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa”.

 

Julkaistu aiemmin Sisarenpoika-lehdessä