Kategoriat
1/2012 Lehdet

Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden

”Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana.” (Jes. 53:4)

Saarnattuaan suloisesti rakkaan Herramme Jeesuksen kärsimyksestä pyhä profeetta lisää nyt myös, minkä tähden hänen on täytynyt kärsiä ja mitä hän sillä on saanut aikaan. Tässä hän perustelee uskomme syvällistä ja välttämätöntä, vanhurskautusta koskevaa kohtaa: me uskomme Kristuksen tulleen piinatuksi ja surmatuksi meidän tähtemme, niinkuin Paavali opettaa, että Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme. Ei näet riitä, että tiedät Kristuksen kärsineen, sinun tulee myös tietää sen hyöty. Toisin sanoen: sinun tulee uskoa, niinkuin profeetta tässä vakuuttaa, että hän on kantanut meidän sairautemme, ettei hän ole kärsinyt itsensä tahi omien syntiensä tähden, vaan meidän tähtemme; toisin sanoen, että hän on kantanut kaiken sen vaivan ja sairauden sekä koonnut ja päällensä sälyttänyt kaiken sen kivun, joka meidän, kurjien syntisten, olisi pitänyt kärsiä ja kantaa. Ken siis oikein ymmärtää ja tietää nämä Raamatun sanat, hän on jo oppinut kristillisyytemme ja uskomme ytimen ja sisällön. Katso, tästä rikkaasta ja täydestä lähteestä apostoli Paavali on saanut nuo monet armorikkaat kirjeensä ja ottanut koko virran ja suuren paljouden autuaallisia ja lohdullisia lauseita.

Tästä siis voit päättää ja voimallisesti ja varmasti todeksi osoittaa, että ihmisten kaikki vaiva ja työ itselleen armollisen Jumalan hankkimiseksi on kirottua ja että kaikki viisaus, vanhurskaus ja pyhyys, kaikki hyvät teot ja ansiot, joilla ihmiset pyrkivät etsimään ja ansaitsemaan autuutta ilman rakasta Herraa Kristusta, ovat kirottuja. Kaikki se, minkä ihmiset saavat aikaan, jää syrjään ja syöstään kumoon tällä ainoalla lauseella, jonka tästä luemme: Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden. Jos siis on totta, että hän on kärsinyt meidän edestämme, niin meidän vanhurskautemme, hyvät tekomme ja ansiomme, joihin uskalsimme, on mitättömänä, jopa roskana pidettävä. Näin meidän täytyy astua ulos omasta itsestämme sekä kaikesta sydämestämme luottaa ja uskaltaa vieraaseen vanhurskauteen, niin että vahvasti uskoen tartumme ja pitäydymme siihen vanhurskauteen, jota ei voida nähdä eikä tuntea ja joka ainoastaan sanassa meille tarjotaan ja lahjoitetaan.

Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 152–153. Helsinki 1952. SLEY.

Kategoriat
3/2011 Lehdet

MUUT LEHDET

MAAILMA ELÄÄ MURROKSESSA

Oikea opetus varjelee meitä

Ihmisten keskuudessa on aina esiintynyt äärimmäisiä, tuomittavia tekoja ja niitä on perusteltu milloin milläkin ideologialla. Niitä ei voi läheskään aina selittää kodin, kasvatuksen tai muun ympäristön aiheuttamiksi. Joskus kylläkin. Mutta kun ihminen on perisynnin turmelema, sydämessä oleva pahuus voi purkautua äärimmäisiin, tuomittaviin tekoihin. Äärimmäisyyksien takana voivat olla pienet ryhmät tai yksittäiset henkilöt, mutta myös valtaa pitävä enemmistö. Sellaisten yleistymistä voidaan jossain

määrin hillitä ulkonaisesti kasvatuksella. Kuitenkin sydämen halu ja voima niiden hillintään saadaan evankeliumista, ei laista. Tämä tarkoittaa sitä, että kristillisen kirkon oikealla opetuksella ja kirkkaan, puhtaan evankeliumin julistuksella on suuri merkitys paitsi oikealle kirkolle itselleen, myös kansakunnalle ja sen yksittäisille jäsenille.

Raamattu kieltää kristittyjä ottamasta pahan kostamista omiin käsiinsä. Sen kostaminen on esivallan tehtävä, ja jos esivalta ei hoida tehtäviään, Jumala kaitselmuksellaan tarttuu asiaan, niin kuin hyväksi näkee. Jumalan ruoska tekee kipeintä silloin, kun hän sallii pahan saavan rangaistuksensa pahalta. On olemassa myös yhteiskunnan lain hyväksymää pahaa. Se on vaikeasti korjattavissa.

Erityisesti apostoli Pietarin kirjeet on tarkoitettu lohdutukseksi uskonsa tähden parjatuille ja kärsiville kristityille. Hän kehottaa heitä pitämään kiinni apostolis-profeetallisesta Jumalan sanasta, jonka Jumalan miehet ovat kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta, ja muistuttaa uskovia siitä, että kaiken loppu on lähellä. Hän kiinnittää heidän katseensa ja sydämensä Kristukseen, jonka kalliilla, pyhällä verellä meidät on lunastettu. Kristus on se hyvä Paimen, joka on etsinyt ja löytänyt kadonneet lampaansa ja joka on ilmestyvä kirkkaudessaan viimeisenä päivänä ja antava omilleen kuihtumattoman seppeleen. Hänen turvissaan saamme ottaa vastaan sen, mikä täällä tuleva on, tietoisina siitä, että hänen Golgatan voittonsa on autuuden takeemme ja meidänkin voittomme.

Markku Särelä, Luterilainen 9/2011

KIRKOSTAMME ON VALO SAMMUNUT

Näin on suurella murheella todettava, kun viime vuosien tapahtumia on seurannut, joissa Arkkipiispaa myöten, sekä Kirkolliskokous on luovuttu Jumalan sanasta ja hyökätty sen puolustajia vastaan ja yhdytty sen vastustajiin. Milloin tasa-arvon, milloin aikaan ja sen muuttumiseen, milloin mihinkin tekosyyhyn vedoten… Onko tapahtunut se, että kun aurinko (Pyhä Henki) ei anna valoa, niin kuukin (järki) on pimentynyt.

Viimeisin isku tuli 10.8., kun piispa Ville Riekkinen ilmoitti ”antavansa mieluummin kirkon tilat muslimien, kuin Luther-säätiön käyttöön.” — Nyt on hävitys tullut pyhään paikkaan, kuinka lähellä on kaiken loppu? — Piispa Riekkinen antaisi ennemmin muslimeille tilat, on kauheaa puhetta Luterilaiselta piispalta. Eihän muslimit ole Kristittyjä, ts. he ei usko Jeesukseen Kristukseen syntiemme sovittajana. Vaan perustavat tekoihin ja ulkonaisiin tapoihin kuten ruumiilliseen paastoon ja Allahin ylistämiseen…

Niin tällaisen opin levittämiseen annettaisiin Kristillisen kirkon tiloja, jotka meidän verorahoilla on rakennettu rukoushuoneiksi, sekä Jumalan sanan julistamiseen ja sakramenttien jakamiseen. Ja Jumalan sana sanoo Ap. t. 4:10-12 mm.: ”Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa: sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.”

Jaakko Jukkola, Pyhäjoki, Kainuun Sanomissa

Voiko kirkollinen enemmistö olla väärässä?

Kirkossamme on demokraattinen järjestelmä, jonka näkyvimpänä osana on kirkolliskokous. Demokratia itsessään ei tunnusta mitään korkeampaa auktoriteettia kuin kansan (kr. demos).

Martti Lutherin kanta on ilmaistu kirjassa Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539), missä selvästi katsotaan kirkolliskokouksen voivan tehdä kristittyjä sitovia päätöksiä vain tekemällä ne Raamatun sanan mukaan. ”… kirkolliskokouksille ei ole annettu mitään oikeutta säätää uusia uskonkappaleita kristikunnalle… Tämän mukaan tulee meidän ymmärtää kaikki muutkin kirkolliskokoukset, olivatpa ne sitten suuria tai pieniä; ja vaikka niitä olisi monta tuhatta, eivät ne ole voineet säätää mitään uutta uskoon tai hyviin töihin nähden, vaan ainoastaan Kristuksen alaisena korkeimpana piispana ja tuomarina puolustaa vanhaa uskoa ja vanhoja hyviä töitä Pyhän Raamatun perustuksella. … Mutta jos he säätävät jotain uutta uskoa ja hyviä töitä, niin on varmaa, ettei Pyhä Henki, vaan paholainen ja hänen enkelinsä ovat siinä mukana. Sillä he tekevät sen ilman ja vastoin Pyhää Raamattua. … Sen tähden ovat tuollaiset kirkolliskokoukset ilman Raamattua Kaiphaksen, Pilatuksen ja Herodeksen kirkolliskokouksia, he pitävät neuvoa tahi kirkolliskokouksia Jumalaa ja hänen Kristustansa vastaan.”

Luther kiteyttää asian sanoen, että uskolla täytyy olla varmempi perustus kuin kirkolliskokoukset. ”Tämä varmempi ja parempi perustus on Pyhä Raamattu.” Luterilaiselle kristitylle ei siksi oppikysymyksissä riitä perusteluksi se, että kirkolliskokous on jonkin asian enemmistöllä päättänyt.

Kirkolliskokous voi erehtyä. Perinteisesti keskeinen periaate on ollut se, että kirkolliskokous tekee päätöksen Pyhää Henkeä avuksi huutaen ja luottaen siihen siten, että ensimmäisen apostolikokouksen tavoin voidaan sanoa: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi …” (Apt. 15:28). Tämän jälkeen kirkolliskokous ei enää palaa samaan asiaan.

Arto Seppänen, www.sley.fi

Kategoriat
Luennot Sana

JEESUS KRISTUS ON HERRA!

Hermann Sasse (1895-1976) on tämän vuosisadan voimakkaita tunnustusluterilaisia teologeja. Jo opiskelunsa alkuvaiheessa (1916-18) Sasse tuli kriittiseksi aikansa liberaaliteoiogiaa kohtaan. Hänen kasvava vakaumuksensa oli: “Sen kanssa pystyi kyllä elämään, mutta ei kuolemaan.”

Pappisvihkimyksen (1920) jälkeen hän opisklii USA:ssa, jona aikana hän kiinnostui Lutherista ja kirkkoisistä – ja liittyi tunnustusluterilaisten riveihin.

1930-luvulla Sasse luennoi Erlangenin yliopistossa kirkkohistorian professorina. Natsien uhatessa raamatullista opetusta hän omaksui johtajan roolin Tunnustuskirkossa. Kirkon vaikeina aikoina häntä erityisesti vihastutti Barmenin sopimus; hän vastusti väärää ekumeniaa ja barthilaista reformoituun teologiaan pohjautuvaa kirkkodiplomatiaa.

Ennen kuin Sasse muutti Australiaan vuonna 1949, hän yritti kaikin tavoin estää oman kirkkonsa, Baijerin luterilaisen kirkon liittymistä Saksan evankeliseen kirkkoon. Sassen oma vakaumus oli, että tämä liitto merkitsisi loppua luterilaisen kirkon tunnustuksellisuudelle Saksassa ja että se oli selvä hyökkäys Raamattua ja Tunnustuskirjoja vastaan. Esitettyään avoimesti kantansa myös kirkon johdolle ja huomattuaan yritykset turhiksi Sasse luopui virastaan ja liittyi Saksan vapaaseen luterilaiseen kirkkoon. Hänen ehdoton kantansa luterilaisiin tunnustuskirjoihin, Lutherin alttarin sakramentinpuolustus ja syvä ymmärrys sekä ennen kaikkea kirkkopoliittista manipulointia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys pakottivat hänet tähän muutokseen. Hän ei koskaan katunut ottamaansa askelta, koska se oli hänelle Jumalan Sanaan sidotun omantunnon kysymys.

SLEY on julkaissut Hermann Sassen Olen luterilainen. Englanninkielisinä Concordian julkaisemia Sassen teoksia saa SLEY:stä.

JEESUS KRISTUS ON HERRA!

Dr. Hermann Sasse

Emme pääse pitkällekään yrittäessämme ymmärtää profeettojen kokemuksia, ellemme tajua aivan alusta lähtien, että on oikeita profeettoja ja vääriä profeettoja, aitoja profeettoja ja epäaitoja profeettoja. Psykologian keinoista ei ole lainkaan apua tämän erotuksen tekemisessä. Uskontopsykologi ei pysty sanomaan, miksi Jeremiaan kokemukset ovat todellista profetiaa, kun taas “valheprofeettojen” kokemukset eivät sitä ole.

Myöskään ei tämä eron tekeminen ole jotakin myöhemmin dogmaattisesta näkökulmasta käsin lisättyä. Selvän pesäeron tekeminen väärään profeetan virkaan kuuluu kaiken profetian luonteeseen, sillä se asettaa rajan itsensä ja ekstaattisten uskontojen hengellisyyden välille. Profeetat pelkäsivät, että he itsekin saattaisivat joutua harhaan. Tästä syystä Aamos kieltäytyi arvonimestä nabi eli profeetta. Siksi Israelin profeetat kamppailivat “valheprofeettoja” vastaan.

Kuinka voidaan vetää raja oikean ja väärän profeetan viran välille, todellisen ja kuvitellun kutsumuksen välille, aidon ilmoituksen ja hurmahenkisen innostuksen ilmentymien välille, vastaanotetun sanan puhtaan ja epäpuhtaan julistuksen välille? Tämä on profetian teologinen ongelma, johon jo uskontohistoriaan liittyvä katsaus johtaa meidät. Jopa aito profeetta voi lakata olemasta Jumalan välikappale ja viestinviejä. Uskontohistoria kertoo monista näkyihin pohjautuvista samankaltaisista kokemuksista. Siinä, että näiden kokemusten joukossa on erityinen ryhmä aitoja profeetallisia kokemuksia, joissa ihmisiä kutsutaan todelliseen Jumalan Sanan julistajan virkaan, piilee profetian arvoitus.

Jos me tutkimme pääsiäiskokemusten luonnetta vertaamalla niitä profeetan viran eri tyyppeihin, me heti näemme niiden vastakohtaisuuden. Sitä, mitä profeetat kokivat, tapahtui aina uudestaan halki vuosisatojen. Pääsiäiskokemus rajoittui yhteen ainoaan sukupolveen. Se, mitä tapahtuu profeetalle, tapahtuu yksilölle. Näin saattaa olla myös pääsiäisen ollessa kysymyksessä, mutta se kokemus voi myös tapahtua ihmisjoukolle (vrt. Emmauksen tien kulkijat, yhdentoista opetuslapsenjoukko, ne 500 silminnäkijää).

Toisaalta kummallakin kokemustyypillä on yhteistä se, että niihin liittyy kutsumus ja tehtävä. Virka suodaan: toisessa tapauksessa profeetan, toisessa taas apostolin. Ei jokainen, joka koki pääsiäisen, tullut apostoliksi; tämä kokemus voi myös tehdä ihmisryhmästä kirkon. Kuitenkaan kukaan ei voinut olla apostoli sanan ahtaassa merkityksessä, ellei hän ollut Jeesuksen ylösnousemuksentodistaja (Ap.t. 1:22), vaikka Uusi Testamentti toki käyttää termin väljempää merkitystä kuin tämä tiukan teologinen apostoli-sanan käyttö ilmoituksen välittäjänä. Sanan yleisempi merkitys käsittää myös kiertelevät saarnamiehet. 1. Kor 15:7:n mukaan Jeesus ilmestyi kaikille apostoleille. Apostolin virka ja pääsiäiskokemus ovat toisistaan erottamattomia, aivan yhtä läheisiä termejä kuin profeetan virka ja profeetallinen kokemus.

Jotta voitaisiin ymmärtää oikea pääsiäiskokemus, on tärkeää nähdä se apostolisena kokemuksena. Apostolin virka, joka on sidottu yhteen ainoaan historian sukupolveen, on jotain aivan uutta verrattuna profeetan virkaan. On äärimmäisen merkittävää, että Kristuksen tulemisen jälkeen profeetan virka, vaikka se ei häviäkään, muuttuu aivan toiseksi. Kristikunnassa profeetan virka on virka kirkon sisällä, apostolin viralle varmasti alistettu. Efesolaiskirjeen 2:20:ssa sanotaan kirkosta, että sen perustuksena ovat apostolit ja profeetat. Apostolit mainitaan ensimmäiseksi.

Profeetan viran poistaminen itsenäisenä ja samanarvoisena tekijänä apostolien ja heidän todistuksensa kanssa ei sujunut ilman kamppailua. Mutta montanolaisuus1 osoitti, miten tarpeellinen tämä poissulkeminen oli, tämä taistelu “Hengen ja viran” välillä, kuten sitä tavallisesti kutsutaan, sillä Montanus väitti itsestään sitä, mitä luvattiin Pyhästä Hengestä Johanneksen evankeliumissa, kuten väittivät itsestään myöhemmin myös Mani ja Muhammed.

Sen tajuaminen, että ilmoitus Kristuksessa ei ole jotain keskeneräistä tai suhteellista, seisoo tai kaatuu sen myötä, käykö apostolin virka profeetan viran edellä. Aina siellä, missä profetia vahvistaa itsenäisyytensä ja voimansa, se on uhkana sen ilmoituksen lopullisuudelle, joka tapahtui kerran historiassa, uhkana sille, mistä apostolin virka todistaa. Kristuksen kirkko on apostolinen, ei profeetallinen kirkko. Tämä ei merkitse, kuten jotkut nykyään väittävät, Hengen tukahduttamista, uskonnon rajoittamista luutuneen instituution sisälle. Pikemminkin se ilmaisee syvän vakaumuksen siitä, että ilmoitus on jo tapahtunut, että Jumalan Sanaa ei enää vain anneta ja määrätä yksilölle siellä täällä, vaan että Sana on tullut hihaksi.

Apostolin virka annettiin yhden ainoan kerran yhdessä ainoassa sukupolvessa. Apostolin virka kulkee samaan suuntaan kuin profeetan virka, ja kuitenkin se on jotain aivan muuta. Apostolin viralla, joka perusti kirkon, on johtoasema profeetan virkaan nähden, mikä puolestaan toimi seurakunnan synnyn valmistelemiseksi. Apostolisen kokemuksen täytyy siis olla jotain aivan muuta kuin profeetallisen kokemuksen, jotain ainutkertaista, jotain, jolla ei ole vertaa historiassa. Se, mitä tapahtui apostoleille, oli ilmoituksen täyttymys, joka tapahtui Kristuksessa, sen tapahtuman kokemus, jonka avulla tulee todeksi, että Jeesus Kristus on Herra. Tämä tosiseikka todetaan sanoilla “Herra on ylösnoussut.”

Jos asia on näin, meidän on luovuttava siitä yleisestä pääsiäistä koskevasta väärinkäsityksestä, jonka mukaan opetuslapsilla olisi ollut vain näkyjä Kristuksesta. Nämä olisivat saaneet heidät vakuuttuneiksi siitä, että heidän Mestarinsa oli elossa, mistä he taas olisivat tehneet sen johtopäätöksen, että Hän oli noussut kuolleista. Kristusta koskevat näyt, riippumatta siitä, mitä mieltä niistä ollaan, eivät ole rajoittuneet niihin aikoihin. Kuinka pääsiäiskokemukset eroavat muista Herran näyistä ja ilmoituksista (2. Kor. 12:1), jotka myös apostoli Paavali tuntee?

Opetuslapset olisivat varmaankin voineet tulla siihen käsitykseen, että Jeesus ainakin jollakin tavoin eli ilmankin niitä pääsiäisen päiviä, jolloin tapahtui sellaista, joka muutti heidän koko elämänsä. Kun rakastettu ja kunnioitettu mestari otetaan omasta elämänpiiristään pois, on lähes luonnollista tuntea, että hän jollain tapaa elää edelleen kuolemansakin jälkeen. Meidän täytyy vain muistaa, mikä merkitys Sokrateen kuolemalla on siihen, miten Euroopan perinteessä ihmiset ovat ajatelleet kuolemattomuudesta. Ei, sillä, mitä opetuslapsille tapahtui, täytyy olla täysin erilainen sisältö. Uuden Testamentin todellinen pääsiäissanoma kuuluu, ei “Jeesus elää”, vaan “Jeesus on ylosnoussut.” Jotakin tapahtui. Jumala teki jotain täysin ennenkuulumatonta, jotain täysin ainutlaatuista. Tämä ennenkuulumaton tapahtuma, joka voidaan kuvata vain sanalla “ylösnousemus”, ei ole joku johtopäätös ja yhteenveto pääsiäiskokemuksesta, jotakin pääteltyä, ei edes varmuutta siitä, että Jeesus elää edelleen. Kuinka totta se onkin, se ei ole asian oleellinen kohta. Pääsiäisen olennaisin sisältö ja varsinainen ydin on “Jeesus on ylösnoussut.”

1Fryygiassa l00-luvun lopulla elänyt Montanus johti lopunaikojen liikettä. Hän julisti, että taivaallinen Jerusalem laskeutuisi pian lähelle heitä. Montanolaiset elivät Pyhän Hengen pikaisen vuodattamisen odotuksessa. Heissä näkyivät järjestäytyneen yhteiskunnan vastustajien tyypilliset piirteet. Heidän ryhmässään kehittyi, varsinkin Pohjois-Afrikassa, erittäin askeettisia piirteitä. Kirkkoisä Tertullianus liittyi myöhemmin heihin (toim. huom.).