Kategoriat
1/2014 Lehdet Martti Luther

Kristuksen tunteminen

”Niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:14–15)
Sen joka tahtoo saada iankaikkisen elämän, täytyy saada se uskon kautta Kristukseen, siihen että Kristus on hänen syntiensä tähden ylennetty ristiin, siinä kuollut ja niin pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta. Samoin kuin israelilaisia erämaassa, kun tuliset käärmeet heitä purivat, ei voinut mikään lääkintätaito auttaa, ainoastaan se, että he katsoivat vaskikäärmeeseen, jonka Jumala oli käskenyt ylentää, samoin on sinullekin ainoa autuuden tie, että katsot Herraan Kristukseen, toisin sanoen lohduttaudut hänen uhrillaan ja uskot, että Jumala hänen kuolemansa tähden antaa anteeksi ja jättää lukematta meille meidän syntimme ja tahtoo tehdä meidät autuaiksi. Tämä hedelmä kasvaa ainoastaan Kristuksen kuolemasta, ei meidän teoistamme.
Tällaisia saarnoja on profeetoissa montakin. Niinpä Jesaja sanoo: ”Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut”. (53:4, 5). Tämä on ihana ja lohdullinen ahtisaarna, joka Uudessa testamentissakin olisi mainio saarna jonkun apostolin esittämäksi. Selkeämmin ei kukaan apostoli olisi saattanut puhua. Profeetta sanoo tässä, että Kristus on piinattu, haavoitettu ja runneltu sen tähden, että hän on ottanut kantaakseen meidän sairautemme ja kipumme, että meillä rauha olisi ja että me tulisimme paratuiksi. Rakas profeetta tekee Herrasta Kristuksesta lääkärin ja opettaa meille, että jos tahdomme Jumalan edessä tulla terveiksi, emme etsisi apua muualta kuin Herralta Kristukselta. Hänellä on lääkitys, joka ei perustu hyvien tekojen tekemiseen, vaan siihen, että hänen itsensä täytyy kärsiä meidän edestämme, hänet haavoitetaan ja piestään meidän edestämme, ja että hän kantaa rangaistuksen meidän edestämme. Kun siis kuulet kärsimyshistoriasta, kuinka kurjasti juutalaiset ja pakanat ovat sinun Herraasi Kristusta kohdelleet, niin liitä mielessäsi joka kohtaan: se on tapahtunut minun tähteni, että minulla olisi lääkitys, ei ruumiillisesta sairaudesta, vaan synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta. Jos näin ajattelet, silloin harjoitat Kristuksen kärsimyksen tutkistelua oikein ja autuaasti.

Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 183–184. 3. painos. SLEY. Helsinki 1952.

Kategoriat
5/2013 Lehdet Martti Luther Pyhitys

Nouse ja ole kirkas

”Nouse ja ole kirkas; sillä valkeutesi tulee ja Herran kunnia ylitsesi loistaa.” (Jes. 60:1)

Valkeutesi tulee! Minkä tähden hän sanoo ”sinun valkeutesi”? Onhan se kuitenkin Jumalan valo? Vastaus: se on Jumalan, sillä hän antaa sen. Se on meidän sen tähden, että se valaisee meidät ja me käytämme sitä. Niin sanotaan myös ”Herran kunnia” ja ”meidän valkeutemme” sen tähden, että me sen kautta näemme ja tunnemme Jumalan, itsemme ja kaikki kappaleet, mutta Jumalan kunnia sen tähden, että sen kautta Jumala, hänen tekonsa ja koko hänen korkea olentonsa tulee saarnatuksi, julistetuksi, kehutuksi, tunnetuksi ja korkeasti kunnioitetuksi koko maailmassa.

Niin käy siis tässäkin selville, mikä evankeliumi on ja mistä se puhuu. Se on valon tuleminen ja Jumalan kunnian koitto. Se ei puhu muusta kuin Jumalan kirkkaudesta, kunniasta ja kiitoksesta, ts. se ei ylistä muuta kuin Jumalan tekoja, hänen armoansa ja hyvyyttänsä meitä kohtaan, ja että meillä tulee olla hänen tekonsa, hänen armonsa ja hyvyytensä, sanalla sanoen hän itse, jos tahdomme autuuden periä. Täten kukistaa se luonnollisen järjen ja meidän valkeutemme tuomiten ne aivan sulaksi pimeydeksi. Sillä jos meissä olisi valoa eikä sulaa pimeyttä, antaisi Jumala turhaan tämän valon tulla meihin. Valkeus ei valista valkeutta, vaan valo pimeyttä. Sen tähden tulee meidän varoa kaikkia järkemme valhekuvitteluja ja ainoastaan herätä ja nousta huomaamaan oikea valo sitä vain seurataksemme.

 

Martti Luther, Matkaevästä, s. 5. Helsinki 1923. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys. Kieliasua varovasti korjailtu.

Kategoriat
4/2013 Lehdet

Mitä kristitty etsii?

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta. Meidän on välttämättä varottava seuraamasta niin maailman tapaa kuin omaa järkeämmekin. Sen sijaan on aina murrettava oma mielemme ja tahtomme sekä tehtävä ja kärsittävä toisin kuin järki ja tahto neuvovat elääksemme aina toisin kuin maailma, jopa suorastaan sen vastaisesti.

Näin me päivästä päivään muutumme ja uudistumme mielessämme, toisin sanoen päivä päivältä yhä paremmin mielistymme siihen, mitä maailma ja järki vihaavat. Päivittäin me yhä mieluummin tulemme köyhiksi, sairaiksi, halveksituiksi, houkiksi ja syntisiksi, kunnes lopuksi arvaamme kuoleman elämää paremmaksi, mielettömyyden viisautta kallisarvoisemmaksi, häpeän kunniaa jalommaksi, köyhyyden rikkautta autuaallisemmaksi ja synnin hurskautta ihanammaksi.

Vihdoin päädymme siihen, että tulemme täydellisiksi ja mielellään vaihdamme elämän kuolemaan ja Paavalin kanssa halajamme erota täältä, että synti kokonaan lakkaisi ja Jumalan tahto meissä kerrankin aivan täydellisesti tapahtuisi. Tällöin kristitty on eniten toisenlainen kuin maailma eikä ensinkään käyttäydy maailman tavoin. Maailma ei voi saada kyllikseen elämästä, kristitty sen sijaan ei voi kyllin pian saada eroa tästä elämästä. Mitä maailma etsii, sitä kristitty pakenee ja mitä maailma pakenee, sitä kristitty etsii.

Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille, s. 271. Martti Lutherin kirjoista koottuja mietelmiä vuoden jokaiselle päivälle. Johdanto, kielen tarkistus ja toimitustyö Lauri Koskenniemi. 16. painos Juva 1994 (SLEY-kirjat).

Kategoriat
1/2013 Ehtoollinen Lehdet

Ehtoollisen merkitys kristityn ruumiille

Ehtoollisessa käyttää Herra leipää ja viiniä näkymättömäin lahjainsa kantajana. Hän valitsee välikappaleensa luonnon valtakunnasta ja lupaa näissä antaa meille ruumiinsa ja verensä. Siis tämä, että hän käyttää näitä ulkonaisia välikappaleita, kuin myös, että hän antaa meille totisen ruumiinsa ja verensä ja siten jotain ruumiillisuudestaan, vaikka kirkastetusta eli Henkensä läpitunkemasta ruumiillisuudestaan, tarkoittaa sitä, että Herra ehtoollisessa tahtoo vaikuttaa hengellisessä suhteessa myös ruumiisemme, puhdistaa ja vahvistaa sitä, valmistaakseen sitä kirkastumiseen ylösnousemisessa. Vanhoille uskoville ei ollut tämä ajatus vieras. Useampi kirkon vanhemmista opettajista huomauttaa, että ihminen ehtoollisessa saa sielulleen ja ruumiilleen kuolemattomuuden. ”Kristuksen ruumis”, sanovat he, ”muuttuu meidän lihaksemme ja vereksemme ja antaa meidän ruumiillemme katoomattomuuden siemenen.” Myös suuri oppi-isämme Luterus lausui ajatuksensa samaan suuntaan. Kirjoituksessa ”Sanat ’Tämä on minun ruumiini’ pysyvät vielä vahvana”: ”Jumala siis menettelee meidän kanssamme niin, että hän antaa meille molemmat: työnsä (ehtoollisen) ja sanansa. Työ on ruumista varten, sana sielun käsitettäväksi. Niin jakaa siis Jumala molemmille heidän laatunsa mukaan ja antaa sanan sielulle ja työn ruumiille, jotta molemmat tulisivat autuaiksi ja nauttisivat samaa armoa.” Johan Gerhard, yksi Luteruksen oppilaista, todistaa: ”Niin kuin kaste uudestaan synnyttää ei ainoastaan sielua, vaan koko ihmisen ruumiineen ja sieluineen, niin tulee Kristuksen ruumiilla ja verellä ravituksi ei ainoastaan sielu vaan ruumiskin, eli koko ihminen ruumiineen ja sieluineen, saadakseen hengellisen, taivaallisen ja iankaikkisen elämän.” Viimeksi vielä mainittakoon Prätoriuksen sanat: ”Vihdoinkin on Kristus tällä tärkeällä opillaan epäilemättä tahtonut, että kurja, raadollinen ruumiimme tällaisen pyhyyden kautta pyhitettäisiin iankaikkisen elämän kuolemattomuudelle ja kunnialle. Sillä ketkä Kristus kerran tahtoo herättää iankaikkiseen elämään, niiden ruumiit voitelee ja pyhittää hän oman ruumiinsa ja verensä pyhällä palsamilla ja Pyhällä Hengellänsä, niin kuin Paavali sanoo Room. 8:11: ’Jos sen Henki, joka Jeesuksen kuolleista herätti, asuu teissä, niin myös se, joka Kristuksen kuolleista herätti, on teidän kuolevaiset ruumiinne eläväksi tekevä sen teissä asuvan hengen kautta.’ Tämän syyn käsitti myös marttyyri Irenaeus, kun hän kirjoittaa: ’Meidän ruumiimme, jotka nauttivat pyhää ehtoollista, eivät enää ole katoovaisia, vaan niillä on toivo ylösnousemisesta…’ Niin kuin maahan istutettu viinipuun kanto kasvattaa aikanansa hedelmällisen puun, niin myös meidän maahan haudatut ruumiimme, jotka ovat nauttineet Jeesuksen ruumista ja verta, pitää aikanansa ylösnouseman.”

Niin kuka voi täysin käsittää Herran ehtoollisen autuaallista merkitystä ja siunausta. Saada tulla yhdistetyksi Jeesuksen kanssa, itse elämän kanssa, niin sydämellisesti, että aivan syömme ja juomme hänet, että hän on meissä ja me hänessä, tämä on sellainen Jumalan armon ja rakkauden pohjaton syvyys, että se käy yli kaiken ymmärryksen.

Muukalaisten vieraspidot, s. 59–61. Tutkistelu pyhästä ehtoollisesta. Kirjoitti A.J. Bäck. Suomennos. Helsingissä 1904. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kustantama.

Tekstin lähetti Kirsti Kiviranta Espoosta.

Kategoriat
6/2012 Lehdet Valtakunta

Kristuksen valtakunta

”Jonka hartioilla on herraus” (Jes. 9:5)

Tästä huomaat mikä suloisuus ja lohtu on tuossa sanassa jonka Jesaja sanoo: ’Hänen hartioillansa on herraus’. Hän ei sano: ’Hänen herrautensa on Jerusalemissa, Syyriassa, Aasiassa, Intiassa tai jollakin muulla maailman kulmalla’. Missä hän on, siellä on hänen herrautensakin, vapaana, olematta sidottu mihinkään paikkaan, aikaan tai henkilöön, sidottuna ainoastaan häneen itsehensä. Ja lisäksi: hän kantaa heitä kaikkine heidän vajavaisuuksineen, niin kuin isä lapsiansa, niin kuin paimen karitsaisiansa; hän ei työnnä heitä luotaan heidän syntiensä tähden, vaan parantaa ja auttaa heitä. Hänen valtakuntansa on nimittäin armon valtakunta, avun valtakunta, lohdutuksen valtakunta kaikille kurjille syntisille. Tottakin on ihmeellistä puhetta tuo: hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa siitä huolimatta että se on oleva kaikkialla maailmassa; hänen pitää evankeliumin kautta hallitseman kaikissa seuduissa, mutta kuitenkin hän kantaa valtakuntaansa hartioillansa kaikkialla! Maalliset kuninkaat kyllä suovat että heitä valtakuntansa avulla korotetaan, kannatetaan, johdetaan ja ohjataan; tämä kuningas sitä vastoin nostaa, kantaa, johdattaa, rauhoittaa ja ohjaa omiansa.

Tämä tapahtuu aina seuraavasti. Ristillä hän kerta kaikkiaan kantoi meitä kaikkia; nyt hän kantaa meitä evankeliumilla, toisin sanoen, nyt saarnataan, että hän meitä kaikkia silloin kantoi ansaiten anteeksiantamuksen kaikista niistä synneistä, joita olimme tehneet, joita nyt tai vasta teemme. Oi, mikä ihana tehtävä! Mikä lohdullinen Kristusta koskeva lausuma: hänen valtakuntansa on hänen hartioillansa! Tähän samaan tapaan puhelee Mooseskin laulussansa – 5. Mooseksen Kirjan 32. luvussa (5. Moos. 32:11): Jumala on kantanut Israelin kansaa hartioillansa, toisin sanoen, seurustellut heidän kanssansa kuin pienten lasten kanssa, ravinnut heitä, kärsinyt heidän tapojansa ja auttanut heitä, ja niin Kristuskin meille tekee.

Martti Luther, Kirkkopostilla I, s. 230. Turku 1941. SLEY.

Kategoriat
3/2013 Lehdet

Todellinen tietäminen

’Minä opetan sinua’, sanoo Herra, ’minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.’” (Ps. 32:8)

Herra sanoo: Pyydät, että lunastaisin sinut. Älä ole huolissasi siitä. Älä opeta minua äläkä itseäsi, vaan jättäydy minun haltuuni. Minä tahdon olla sinun opettajasi, minä tahdon johdattaa sinua, niin että vaelluksesi on minulle mieluista. Sinä luulet kaiken olevan hukassa, elleivät sinun ajatuksesi toteudu, mutta sinun ajatuksesi ovat vahingollisia ja minulle vain esteeksi. Ei käy sinun ymmärryksesi mukaan vaan yli sen. Olla ymmärtämättä (oman mielensä mukaan) on todellista ymmärtämistä, ja minä tahdon antaa sinulle minun viisauteni. Olla tietämättä, mihin on mentävä, merkitsee juuri todellista tietämistä. Minun ymmärrykseni tekee tyhjäksi sinun ymmärryksesi. Niin lähti Abraham isänmaastaan tietämättä mihin (1. Moos. 12:1). Hän alistui seuraamaan minun ajatuksiani ja hylkäsi omansa, mutta hän pääsi oikeata tietä oikeaan päämäärään.

Martti Luther, Matkaevästä, s. 252. Porvoo/Juva 1996. SLEY

Kategoriat
2/2012 Lehdet

Millainen on ylösnousemusruumis?

”Ja kun kylvät, et kylvä sitä vartta, joka on nouseva, vaan paljaan jyvän, nisun jyvän tai muun minkä tahansa. Mutta Jumala antaa sille varren, sellaisen kuin tahtoo, ja kullekin siemenelle sen oman varren” (1. Kor. 15:37 s).

Tämä tarkoittaa siis, ettei se ihmisen ruumis, joka on kuollut ja tullut haudatuksi, ole sama ruumis, joka hänellä tulee olemaan ylösnousemuksessa. Tämä on näet kokonaan toisenlainen, monta vertaa kauniimpi ja ihanampi kuin meidän nykyinen olemuksemme samoin kuin nisunjyväkin kuoltuaan nousee esiin entistä ehompana uudessa muodossa, vaikka se säilyttääkin entisen olemuksensa ja luonteensa; sillä kuivan kovakuorisen jyvän sijasta versoo esiin tuore, viheriöivä ja elävä taimi. Samoin tulee myös ihmisruumis, joka on maatunut maaksi, nousemaan ylös paljon kirkkaammassa ja ihanammassa muodossa. Vaikka se pysyykin samana ruumiina, joka kerran on luotu, niin se on kuitenkin muodoltaan toisenlainen eivätkä sen tarpeet ole enää entiset. Se ei näet tarvitse ravintoa tai juomaa eikä se tuota jälkeläisiä tai huolehdi taloudenhoidosta ja muusta vastaavasta, koska se ei tarvitse mitään siitä, mikä kuuluu ajallisen elämän ja ruumiin tarpeisiin. Sama ruumis ja sielu, joka kuuluu luonnostaan itsekullekin, tulee kyllä säilymään kaikkine jäsenineen, mutta se muoto, joka kuuluu nykyiseen olemukseemme, ei tule pysymään, niin etteivät ruumiin tarpeet tule myöskään olemaan silloin samat kuin nyt.

Kuitenkin on yhä voimassa miehen ja naisen välinen ero Jumalan luomistahdon mukaisesti. Säilyttäähän jokainen jyväkin perusluonteensa ja laatunsa. Vehnänjyvästä ei voi syntyä muuta kuin vehnää eikä ohranjyvästä muuta kuin ohraa, koska jokainen viljalaji tuottaa omaa lajiaan luontoaan ja olemustaan vastaavasti: ohranjyvä ei voi tuottaa vehnänkortta eikä vehnänjyvä puolestaan versoa kauranolkea. Luonnon täytyy näet luomisen perusteella noudattaa sitä sanaa, jonka mukaan jokaisen tulee kantaa laatunsa mukaista hedelmää ja synnyttää omasta siemenestään, lajinsa mukaan (1. Moos. 1:12). Samoin tulee myös ylösnousemuksessa Jumala antamaan jokaiselle oman ruumiinsa. Ihminen tulee pysymään sellaisena kuin hänet on luotu, miehenä ja naisena, eikä Jumala tule muuttamaan luomistarkoitustaan ja työtään. Jokainen tulee siis nousemaan ylös samanlaisena luonnoltaan ja laadultaan kuin hänet on kylvetty maahan, vaikkakin paljon kauniimmassa ja kirkkaammassa muodossa. Sillä silloin meille annetaan niin tarkasti näkevät silmät, että voimme nähdä vuorenkin läpi ja niin herkästi kuulevat korvat, että voimme kuulla maailman äärestä toiseen.

Martti Luther, En minä kuole – vaan elän, s. 329, Antologia. Helsinki 1967. SLEY.

Kategoriat
1/2012 Lehdet

Kristuksen rakkaus syntisiin

F. G. Hedberg

”Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme.” (Room. 5:8) Ks. myös 1. Joh. 4:9, 10

Oi ihmeellistä ja pohjatonta Jumalan rakkautta, joka ainoassa Pojassa Kristuksessa on meille syntisille ilmestynyt! Kuka voi tätä rakkautta täällä täysin käsittää, kuka ihmiskielin sen kunniaa kuvailla? Tämä on rakkaus, jota eivät taivaatkaan täydellisesti tajua, jota enkelitkin iäisesti ihmettelevät. Mitä sitten me!

Te, jotka uskotte siihen rakkauteen, jolla iankaikkinen Isä meitä Pojassaan rakastaa, tulkaa katsomaan! Eikö tämä ole suuri Jumalan ihme ja arvaamaton rakkaus! – Sillä mitä me olemme? Kelvottomia maan matoja, saastaisia itsessämme. Ja kuitenkin on itse Jumala jo iankaikkisuudessa meitä Pojassaan suuresti, sanomattomasti rakastanut. ”Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Ja siinä Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan, vakuuttaa pyhä apostoli Room. 5:8, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. ”Siinä rakkaus on”, sanoo Johannes, ”ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän synteimme sovinnoksi” (1. Joh. 4:10).

Jos me olisimme ensin rakastaneet Jumalaa ja olleet hänelle aina kuuliaiset, eipä silloin niin ihmeellistä olisikaan, jos hänkin meitä rakastaisi. Mutta nyt on aivan toisin, kun me olemme luopuneet hänestä, ”oleme väärin tehneet, olleet jumalattomia ja hänen mielensä rikkoneet ja siis ansainneet helvetin ja iankaikkisen kadotuksen”. Mitä siis tällaisissa on rakastettavaa? Miksi on Jumala vihollisiansa rakastanut, vieläpä niin, että ainoan Poikansa kuolemaan antoi, kovaan ristin kuolemaan kaikkien meidän edestämme? Tässä on ihme, tässä Jumalan rakkauden salaisuus, jota enkelitkin ylistävät!

Mutta vaikka nyt tämä arvaamaton Jumalan rakkaus on kaikkea ymmärrystä ylempi (Ef. 3:19), niin on kuitenkin autuaallista täällä heikkoudessakin sitä katsella Kristuksen kasvoissa, evankeliumin ilmoitetussa sanassa. Sillä tässä sanassa me, niin kuin kuvastimessa, 1. Kor. 13:12, Kristusta uskossa katselemme ja Kristuksen kasvoissa näemme iankaikkisen Isän sydämen, täynnä armoa ja rakkautta meitä vaivaisia syntisiä kohtaan. Sen tähden myös apostoli Paavali, Tiit. 3:4, sanoo Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden meille ilmestyneen evankeliumissa, ja taas toisessa paikassa hän todistaa: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeästä!’, on se, joka loisti sydämeemme, jotta Jumalan kirkkauden tunteminen valoaan levittäisi, sen kirkkauden, joka loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoissa” (2. Kor. 4:6). Tästä näemme Jumalan kirkkauden eli kunnian tuntemisen koittavan meille Kristuksen kasvoista, toisin sanoen: Jumalan kunniallisen armon ja rakkauden kirkkaus voidaan tuntea ainoastaan Kristuksen kasvoissa, jotka taas evankeliumin sanassa meille loistavat, kun sitä uskossa katselemme. Sen tähden myös Herra Kristus itse vakuuttaa: ”ei Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo Hänet ilmaista” (Matt. 11:27), ja toisessa paikassa: ”Ei kukaan pääse Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Sillä hän yksin, Jumalan ainoa Poika, on ”Isän kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa perikuva”, niin kuin pyhä apostoli todistaa (Hebr. 1:3).

Ihmisten autuus ja iankaikkinen elämä ovat siis yksin siinä, että Jumalan ainokaista Poikaa, lihaan ilmestynyttä Herraamme Jeesusta Kristusta, ja itse Isää hänessä opitaan oikein tuntemaan. Sillä Herra sanoo: ”tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet tosi Jumala, ja sen, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” (Joh. 17:3). Niin oppivat ensimmäisetkin opetuslapset tuntemaan Isää ainoastaan Pojassa ja käsittämään Isän armoa ja rakkautta lihaan ilmestyneessä Jeesuksessa Kristuksessa. Sillä eipä Isää muutoin kukaan tunne. ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut”, sanoo Johannes, ja aivan tämän edellä hän selittää, miten tämä on käynyt: Jumalan Poika, iankaikkinen Sana, tuli lihaksi, asui ihmisten keskellä ja ilmoitti heille sekä puheilla että töillä kirkkautensa, joka tosin ei ollut maallinen, vaan taivaallinen kirkkaus, sillä täynnä armoa ja totuutta oli sen omistaja. Tästä Kristuksen armon ja totuuden täydellisyydestä he tunsivat ja uskoivat hänet Jumalan ainoaksi Pojaksi sekä näkivät myös itse Isän Pojassa (Joh. 14:9), niin kuin pyhä Johannes todistaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14).

Jos siis mekin tahdomme oikein tuntea Jumalan ja hänen todellisessa tuntemisessaan kasvaa, tulee meidän pysyä Kristuksessa ja ainoastaan hänen kasvoissaan, jotka evankeliumissa ilmenevät, Isän kirkkautta katsella. Sillä jos Jumalaa katsellaan ilman Kristusta, emme me syntiset voi häntä muuna nähdä kuin pelottavana kostajana ja kuluttavana tulena, jollainen hän onkin niille kaikille, jotka ilman välimiestä, omin turvinsa häntä lähestyvät. ”Joka uskoo Poikaan, hänellä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään.” (Joh. 3:36)

Tosin antaa laki jonkinlaisen Jumalan tuntemisen, mutta juuri sellaisen kuin äsken sanottiin. On laillakin kirkkautensa, joka on erikoisen tarpeellinen suruttomien, lihallisten sydämien herättämiseksi Jumalan pelkoon ja syntiensä tuntemiseen. Sillä laki on sellainen sana, joka ilmoittaa synnin ja Jumalan vihan, ”kuolettaa” ja julistaa ”kadotustuomion” (2. Kor. 3:7, 9). Ja tämä kuoleman ja kadotustuomion julistaminen on juuri sen tähden tarpeellinen, että evankeliumissa ilmoitettu Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa huomattaisiin sitä suuremmaksi ja sitä hartaammin vastaanotettaisiin. Sillä eihän terve tarvitse parantajaa, vaan sairas.

Kuitenkaan ei se Jumalan vihan ja kiivauden tunteminen, joka laista tulee, ketään pelasta, vaan ainoastaan kuolettaa. On toinen sana, joka tekee eläväksi ja opettaa tuntemaan Isää hänen rakkaassa Pojassaan. Se on evankeliumin sana. Se ilmoittaa meille Jumalan sanomattoman rakkauden, Jumalan, joka lähetti ainoan Poikansa maailmaan, ”jotta me eläisimme hänessä” (1. Joh. 4:9). Tässä sanassa vasta näemme taivaallisen Isän armahtavaisuuden ja rakkauden, niin kuin kirkkaassa kuvastimessa. Näemme hänet ”Laupeuden Isäksi ja kaiken lohdutuksen Jumalaksi” (2. Kor. 1:3), joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestämme (Room. 8:32).

Käykäämme siis heti, me kaikki, jotka iankaikkista elämää etsimme, evankeliumin valossa uskossa katselemaan lihaan ilmestynyttä Jumalan ainoaa Poikaa, joka on täynnä armoa ja totuutta, oppiaksemme tässä ainoan Pojan kirkkaudessa itse Isääkin tuntemaan!

Ensimmäinen rakkauden ihme on tämä, että Jumalan ainokainen Poika, tosi Jumala tosi Jumalasta, laskeutuu niin alas meidän tähtemme, että syntyy syntisestä ihmisestä, luonnollisesta äidistä, ihmiseksi tänne maailmaan. Syystä seurakunta siis laulaa: ”Sä häpeästä, hädästä, armossas meidät päästit”. Meidän häpeämme ja hätämme on kyllä suuri, koska olemme Jumalan kuvan kadottaneet ja synnillä itsemme saastuttaneet ”ja olemme luonnostamme vihan lapsia” – – Ef. 2:3, kuoleman ja kadotuksen ansainneita. Mutta kiitos Jumalalle iankaikkisesti! ”Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, – – Jes. 9:5”. Kaikkein herrain Herra, itse iankaikkinen Jumala, on tullut omaiseksemme, on ihmisen lihaan ilmestynyt. Suuri sukulainen meidät jälleen kunniaan korotti ja ”Jumalan tykö saatti, kuolemasta elämän ja synnistä vanhurskauteen”. Tässä näemme Isän rakkauden ja Pojan suloisuuden. ”Hän syntiemme tähden seimeen alentuu, Hän köyhyytemme nähden köyhäks antautuu” kun ”On orjan muoto hällä, Kärsii kuoleman, Ja kuolon kärsimällä Avaa taivahan. Eijaa! laulamme, Lunastetut olemme Kuolon kahlehista”. Tätä taivaan Herran suurta nöyryyttä ja veljeksemme alentumista katsellessamme emme muuta voi kuin ihmetellen veisata: ”O Isän suuri rakkaus, O Pojan suuri laupeus! Synti sorti meitä, Kautt’ Adamin toi turmion; Jeesus eksyneitä Taas auttoi Isäns armohon; Omiaan ei heitä, Saattaa ilohon”. Ole kiitetty, Herra Jeesus! Amen.

Niin kuin Jeesuksen syntyminen oli halpa ja alhainen, niin oli myös koko hänen vaelluksensa täällä, että Hän meidät, langenneet syntiset, iankaikkiseen kunniaan saattaisi. Sen tähden hän, joka itse oli iankaikkinen Jumala alentui ihmiseksi maailmaan ja vaivaisten syntisen palvelijaksi, niin hän itse vakuuttaa: ”…ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä” (Matt. 20:28). Tätä apostolikin todistaa sanoessaan: ”vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, ei Hän katsonut saaliiksensa sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan alensi itsensä ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti.” (Fil. 2:6–8)

Niin oli koko hänen vaelluksensa täällä sangen nöyrä ja alhainen, jonka tähden uskottomat eivät pitäneet häntä missään arvossa. Sillä (niin kuin profeetta ennusti) ”hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä – – jota emme minäkään pitäneet” (Jes. 53:3). Hän, jonka voimasta kaikki ovat tehdyt, syntyy ihmiseksi köyhästä neitseestä Betlehemin vajassa! Enkelit taivaassa ylistävät riemulla tämän autuaallisen syntymän kunniaan, mutta ihmisraukka maassa ei sitä minään pidä, niin halpa se lihan ja veren mielestä on. Ja entä vielä? – Eikö hänen koko ulkonainen elämänsä ollut yhtä alhaista? Taivasten Herra ja Luoja kasvaa halvan puusepän majassa, kunniattomana pidetyssä Nasaretin kaupungissa! Ja edelleen, alettuaan siunauksellisen opetustyönsä, tämä tosi valo, joka valistaa jokaisen ihmisen, kaikkien opettajien opettaja ja ylimmäinen pappi, ei olekaan täällä oikean opettajan arvossa eikä papillisessa säädyssä. Sen tähden hänen syntymämaassaankin sanottiin: ”Mistä tällä on tämmöinen viisaus ja nämä voimateot? Eikö tämä ole se rakentajan poika? – – Mistä sitten tällä on tämä kaikki?” Ja he loukkaantuivat häneen. Lisäksi soimasivat tämän maailman viisaat ja kirjanoppineet häntä ”viettelijäksi” ja ”kansan villitsijäksi” vainoten häntä sillä tekosyyllä kuolemaan asti. – Ja niin kuin hän oli halpa, alhainen ja ylenkatsottu, niin oli hän myös köyhä ja turvaton maailmassa. Itse hän sanoi: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Ja kun häneltä verorahaa vaadittiin, antoi hän Pietarin ottaa sen ongitun kalan suusta, sillä tämän maailman rahaa ja tavaraa ei hänellä ollut, eikä hän sitä tahtonut. ”Sillä te tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi (sanoo pyhä apostoli), jotta te hänen köyhyydestään rikastuisitte.” (2. Kor. 8:9) Mitä meidän siis tulee tästä kaikesta sanoa? Mikä oli syynä tähän hänen köyhyyteensä, nöyryyteensä ja alentumiseensa? Kuinka seurakunta siitä veisaa? – ”Rakkaus, joka vaivuit vaivaan, Kuolit lunastukseksen.” – Totisesti! Rakkaus, sula rakkaus hänet tähän vei. Sillä ei hän etsinyt omaa kunniaansa eikä parastansa, vaan meidän; ei hän myöskään tullut tänne palveltavaksi, vaan itse palvellakseen meitä. Niin arvaamattoman suuri on tämä rakkaus, että Luoja itse palvelee luotujansa, alentuu nöyräksi ja köyhäksi korottaakseen heidät iankaikkiseen kunniaan ja taivaallisten tavarain perijäksi! Ja tämän rakkauden suuri salaisuus on siinä, että se ole millään hyvällä työllä tai palveluksella ansaittu, vaan että me päinvastoin olemme tottelemattomuudellamme ja synneillämme syystä ansainneet hänen vihansa ja iankaikkisen rangaistuksen. Niin hän itse todistaa: ”Et ole sinä, Jaakob, minua kutsunut, et ole sinä, Israel, itseäsi minun tähteni vaivannut, – et, vaan sinä olet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi. – Muistuta sinä minua, käykäämme oikeutta keskenämme; – Jo sinun esi-isäsi teki syntiä, sinun puolusmiehesi luopuivat minusta” (Jes. 43:22–27).

Nyt tulemme vasta asian ytimeen ja saamme katsella tämän jumalallisen rakkauden varsinaista sisällystä. Me olemme synneillämme kaikki ansainneet Jumalan vihan, kuoleman ja iankaikkisen kadotuksen, eikä yksikään ihminen ole voinut meitä siitä auttaa. ”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta.” (Ps. 49:8, 9) Mutta tämä ihminen ja veljemme Jeesus Kristus, jolla ei itsellään ollut syntiä ja joka myös oli iankaikkisen Jumalan Poika, täysi Jumala ja täysi ihminen, Hän yksin kykenee sovittamaan meidät Jumalan kanssa ja pelastamaan meidät iankaikkisesta kadotuksesta, ja sen hän myös tahtoo sulasta rakkaudestaan tehdä. Hän sanoo: ”Tuonelan kädestä minä heidät päästän, kuolemasta minä heidät lunastan. Missä on sinun ruttosi, kuolema, missä sinun surmasi, tuonela?”

Siinä vasta nähdään Jumalan arvaamattoman suuri rakkaus syntisiin, että hän syntisten lunastukseksi antaa ainoan Poikansa ristin kuolemaan ja helvetin ahdistukseen. Ja ainokainen Poika, Herramme Jeesus Kristus, on myös itse halukas kaikkea tätä kärsimään, kuuliaisuudestaan Isänsä tahdolle ja sanomattomasta rakkaudestaan meihin. Sillä tämä vasta on rakkautta! Ei ole maailmassa tällaista ikinä kuultu eikä nähty taivaassakaan! Enkelitkin ihmettelevät, että kaikkien herrain Herra kärsii ja kuolee syntisten ihmisten tähden, vihoitettu Jumala vihollistensa vuoksi. ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän panee henkensä ystäväinsä edestä.” Niin, ”Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkin vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti ottaa kuollakseenkin”. Mutta Kristus on vihollistensa edestä kuollut, ei vanhurskasten eikä hyvien, vaan väärintekijäin, pahojen ja kelvottomien syntisten edestä. Siinä on rakkaus, jota ei järki voi käsittää, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. ”Mutta Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. – – Niin tulimme siis sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta silloin, kun vielä olimme hänen vihollisiaan.” (Room. 5:8, 10)

F. G. Hedberg, Kristuksen rakkaus syntisiin, s. 3–11. Helsinki 1936. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.