Kategoriat
4/2017 Julkaisu Kirjat Tunnustuskirjat

Robert D. Preus – Sisälle tunnustukseen

Lyhyt johdanto luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja niiden teologiaan.

Luterilaisen kirkon Raamattuun perustuva teologia on kiteytetty tunnustuksiin, jotka on vuonna 1580 koottu Yksimielisyyden kirjaksi.

Mistä luterilaisessa teologiassa on kyse? Siitä Robert Preus antaa selvityksen vakuuttavasti ja ymmärrettävästi kirjassaan, jonka 18 lyhyttä ja selkeää lukua valaisee tunnustusten keskeisimpiä opillisia korostuksia. Hän osoittaa, että niillä on pysyvä merkitys myös nykyajan kirkolle. Luterilaiset tunnustuskirjat lähtevät siitä, että oikea, Raamattuun perustuva oppi on sekä mahdollista että välttämätöntä ilmaista aihepiireittäin. Preusin kirja käsittelee luterilaisten tunnustusten suhdetta Raamattuun, Jumalaa, Jumalan luomistyötä, Jeesusta ja hänen työtään, vanhurskauttamista uskosta, Pyhää Henkeä ja hänen työtään, predestinaatiota, lopun aikoja jne. Kirjassa on myös sanasto keskeisimmistä termeistä. Kirjan tarkoituksena on toimia yleistajuisena johdatuksena luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja luterilaiseen oppiin.

Professori Robert D. Preus (1924?1995) oli 1900-luvun huomattavimpia luterilaisia teologeja. Hän oli erikoistunut luterilaiseen puhdasoppisuuteen eli ortodoksiaan, jonka aikakauden teologian hän tunsi ainakin englanninkielisistä tutkijoista parhaiten.

Concordia ry:n suomeksi jo aiemmin julkaisemat Preusin teokset:
Kristuksen kirkon usko ja nykyajan raamatuntutkimus (1995)
Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta (1999)
Vanhurskauttaminen ja Rooma
Syttyneitä sydämiä -juhlakirjassa 1996, uudistettuna erillisteoksena 2014

Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus
Sisälle tunnustukseen – Robert D. Preus
Kategoriat
Julkaisu Kirjat Tunnustuksellisuus Tunnustuskirjat

Sisälle tunnustukseen – Robert D. Preus

Luterilaisen kirkon Raamattuun perustuva teologia on kiteytetty tunnustuksiin, jotka on vuonna 1580 koottu Yksimielisyyden kirjaksi.

Mistä luterilaisessa teologiassa on kyse? Siitä Robert Preus antaa selvityksen vakuuttavasti ja ymmärrettävästi kirjassaan, jonka 18 lyhyttä ja selkeää lukua valaisee tunnustusten keskeisimpiä opillisia korostuksia. Hän osoittaa, että niillä on pysyvä merkitys myös nykyajan kirkolle. Luterilaiset tunnustuskirjat lähtevät siitä, että oikea, Raamattuun perustuva oppi on sekä mahdollista että välttämätöntä ilmaista aihepiireittäin. Preusin kirja käsittelee luterilaisten tunnustusten suhdetta Raamattuun, Jumalaa, Jumalan luomistyötä, Jeesusta ja hänen työtään, vanhurskauttamista uskosta, Pyhää Henkeä ja hänen työtään, predestinaatiota, lopun aikoja jne. Kirjassa on myös sanasto keskeisimmistä termeistä. Kirjan tarkoituksena on toimia yleistajuisena johdatuksena luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja luterilaiseen oppiin.

Professori Robert D. Preus (1924–1995) oli 1900-luvun huomattavimpia luterilaisia teologeja. Hän oli erikoistunut luterilaiseen puhdasoppisuuteen eli ortodoksiaan, jonka aikakauden teologian hän tunsi ainakin englanninkielisistä tutkijoista parhaiten.

Concordia ry:n suomeksi jo aiemmin julkaisemat Preusin teokset: Kristuksen kirkon usko ja nykyajan raamatuntutkimus (1995), Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta (1999) sekä Vanhurskauttaminen ja Rooma (1996 osana Syttyneitä sydämiä –juhlakirjaa ja 2014 erillisenä, uudistettuna laitoksena).

Concordia-lehden tilaajille tilaajalahjana lähetetty 2017.
Ei-tilaajille myydään tätä 128 sivuista kirjaa Luther-divarin kautta.
Sisälle tunnustukseen - Robert D. Preus
Sisälle tunnustukseen –
Robert D. Preus
Kategoriat
Julkaisu Kirjat Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D. Preus

Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi 1900-luvun suurimmista luterilaisista teologista. Hänen erikoisalaansa oli luterilainen puhdasoppisuus (ortodoksia). Preusia voidaan perustellusti pitää luterilaisen puhdasoppisuuden ajan teologian etevimpänä tuntijana englanninkielisen maailman osalta 1900-luvun loppupuolella. Preus julkaisi useita tutkimuksia tästä aihepiiristä. Näistä mainittakoon suomeksikin julkaistu varhainen tutkimus Raamatun inspiraatiosta.

Preus kuoli yllättäen syksyllä 1995. Vähän ennen kuolemaansa hän vieraili SUomessa pitäen luentoja vanhurskauttamisopista. Preusin kuoleman jälkeen hänen poikansa toimittivat näistä luennoista kirjan Vanhurskauttaminen ja Rooma.

Tämä teos on julkaistu suomeksi vuonna 1996 Syttyneitä sydämiä -juhlakirjan yhtenä osana. Tuolloin käännös tehtiin Preusin käsikirjoituksesta. Nyt julkaistava teksti on kielellisesti parannettu. Käännös on tarkistettu amerikkalaisen tekstilaitoksen mukaan.

Preus kirjoittaa aiheesta, joka on jatkuvasti mitä ajankohtaisin. Hän käy tässä kirjassa läpi vanhurskauttamisoppiin liittyvät keskeiset raamatulliset käsitteet, kuten synti, armo, Kristuksen tähden, usko jne. Hän osoittaa vakuuttavasti, miten luterilainen tunnustus näistä opettaa ja ne käsittää. Preus osoittaa, että roomalaiskatolilaisen kirkon oppi näissä kaikissa kohdissa on olennaisesti eri. Näitä eroja eivät nykyisen ajan keskustelut ja asiakirjat ole suinkaan poistaneet. Tästä syystä se yksimielisyys, joka nyt väitetään saavutetun, ei ole yksimielisyytta opissa, totuudessa. Siksi sen perusta ei voi olla oikea ja kestävä.

Preusin teoksen merkityksestä hänen omat poikansa, Daniel ja Rolf, sanovat hyvin esipuheessaan: ”Olemme vakuuttuneita siitä, että tämä tutkimus selventää huomattavasti tähän perustuvaan oppiin kuuluvia kysymyksiä. Ja vielä enemmän: me uskomme ja rukoilemme, että se vahvistaa lukijoita heidän sitoutumisessaan ja kyvyssään ilmaista se kallisarvoinen totuus, jonka varassa Kristuksen kirkko seisoo.”

Vanhurskauttaminen ja Rooma - Robert D Preus
Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D Preus

Kategoriat
Kirjat Kirkko Teologia

Robert D. Preus

Robert D. Preus: KRISTUKSEN KIRKON USKO JA NYKYAJAN RAAMATUNTUTKIMUS LUTERILAISTEN TUNNUSTUSKIRJOJEN VALOSSA. Suom. Jarmo Heikkilä. Helsinki 1995.

Robert D. Preus: MITEN LUTERILAINEN KIRKKO SELITTAA VANHAA JA UUTTA TESTAMENTTIA? Suom. Kimmo Närhi. Lahti 1995.

TT JOUKO TALONEN, PERUSTA 2/1998

Professori Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi vuosisatamme merkittävimmistä luterilaisista teologeista, joka oli syvällisesti perehtynyt Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologiaan. Hän ei ollut tunnettu – ja samalla kiistelty hahmo vain – Missouri-synodin piirissä, vaan kautta maailman. Tapasin hänet Latviassa kevättalvella 1994 ja myöhemmin Suomessa syksyllä 1995.

Esittelen kaksi professori Preusin kirjasta, jotka liittyvät raamattuteologiseen keskusteluun. Edellinen on Concordian julkaisu 1/ 1995, ja jälkimmäinen edustaa Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) tuotantoa. Sisältöönsä nähden kirjojen ulkoasu on vaatimaton.

Mainituissa kirjoissaan Preus esittää luterilaisten tunnustuskirjojen ja klassisen luterilaisuuden raamattuteologiset lähtökohdat ja tavoitteet sekä raamatuntutkimuksen menetelmät ankaran systemaattisesti, mutta samalla kansantajuisesti ja käytännöllisesti. Toisin kuin järjen uskonnon teologit Preus tukeutuu Raamatussa olevaan yliluonnolliseen Jumalan ilmoitukseen.

Preus käy keskustelua ja rajankäyntiä ns. historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen edustajien kanssa ja esittää samalla näkökohtiaan historiallis-dogmaattisesta menetelmästä (historical-dogmatical method). Jälkimmäisen menetelmän kannalla oh lähes koko kristikunta 1700-huvuile saakka, myös Wittenbergin eksegeetti Luther

Preusin ajatuksia herättävistä kirjoista voisi nostaa esille useita yksityiskohtia, mutta tyydyn vain eräisiin mietteisiin. Hänen linjauksensa Bultmannin koulukuntaan nousee klassisen luterilaisuuden sola Scriptura – prinsiipistä.

“Kun Bultamannin lähtökohtana on, että Raamattu on täynnä myyttejä, epätarkkuuksia, keskenään taistelevia teologioita, selviä ristiriitoja ja ilmiselviä virheitä, hän ei pysty pitäytymään mihinkään luterilaisuuden tai historiallisen kristinuskon raamatuntuikintaperiaatteista, esim. Raamatun jumalalliseen alkuperään, Raamatun arvovaltaan, Raamatun yhtenäisyyteen, Raamatun analogiaan, Raamatun selvyyteen. Mutta merkittävintä on se, että Bultmannia ei eksegeettinä enää kiinnosta löytää Raamatun kirjaimellista merkitystä, kirjoittajien tarkoittamaa selvää merkitystä. Mitä Johannes, Matteus tai Paavali tarkoittivat ymmärrettäväksi tosiasioina, on virheellistä, myyttiä. Eikä sellaiseen voi suhtautua vakavasti. Modernin eksegeetin täytyy suorittaa myyteistäriisumista. Mitä muuta tällainen on kuin jonkinlainen uusi allegorinen, vertauskuvallisesti tulkitseva menetelmä, uutta salattua, henkistettyä eksegeesiä? Näin Bultmann on tehnyt tyhjäksi koko eksegeettisen tutkimustyön siinä merkityksessä kuin se on ymmärretty uskonpuhdistuksen ajasta lähtien.”

Preus ei käy rajankäyntiä vain radikaalimpien historiallis-kriittisen menetelmän edustajien kanssa. Hän lataa perusteltuja kysymyksiä niille eksegeeteille, jotka ovat tämän menetelmän käyttäjiä, mutta pyrkivät pitäytymään johtopaatoksissaan ja tutkimustuloksissaan klassisessa kristinuskossa.

Kun radikaali kritiikki asettaa tieteellisen skepsiksen lihamyllyyn kaiken kristinuskon aineiston neitseestäsyntymistä ja ylösnousemusta myöden, eikö se siiloin ole periaatteessa vain uskollinen lähtökohdalleen ja esiymmärrykselleen? Raamattua on tutkittava kuin mitä tahansa antiikin hengentuotetta immanenttisena ilmiönä. Tutkimusmenetelmään sisään rakentunut ideologia taas takaa sen, etteivät uskontunnustuksen sisältämät uskontotuudet ole immanenttisesti “tosia”.

Tässä yhteydessä en vertaa eurooppalaista eksegetiikkaa hallitsevaa menetelmää ollenkaan yleiseen historiatieteiden menetelmään ja sivuutan metodin filosofiset ja aatehistorialliset sidonnaisuudet. Mutta eikö linjaus sinänsä ole varsin looginen? Hylättäessä klassinen oppi Pyhän Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta, lopulliseksi kritiikin premissiksi jaa lopulta kunkin tutkijan ratio. Jokainen tutkija omasta lähtökohdastaan kasin määrittelee jumalallisen ja inhimillisen eron. Tämä “raja” määräytyy erilaisista paradigmoista kasin.

Mutta mikä tieteellinen, metodin käyttöön liittyvä tekijä sanelee sen “kriittisen asenteen pysähtymisen”, joka on tyypillistä konservatiivisilla metodin käyttäjillä ja kirkon opin vartijoilla? Nouseeko tämä “pysähdys” tieteen sanelemista ehdoista, metodin käytön aikana tutkimusprosessissa esiin tulleista puhtaasti immanenttisista tieteellisistä tekijöistä vai muista nimenomaan tieteellisen maailman ilmiöistä?

“Pysähdys” on tietysti uskonnollisella tasolla ymmärrettävä ratkaisu, koska tieteen ja uskon raja on toki olemassa. Mutta onko tämä ratkaisu metodisesti aito? Sehän nousee herätyskristillisen (ja viimeiseen tuomioon uskovan) tutkijan henkilökohtaisesta uskonnollisesta maailmasta. Uskova tutkija ei voi viedä linjaa loppuun asti. Joku saattaa tietoisesti apologisoida ja varjella kirkon oppia, klassista kristinuskoa. Mutta “raja” on usein liukuvaja subjektiivinen, siis ei-tieteellinen.

Monille eksegeeteille tällaisen “välitysteologian” sanelee uskollisuus evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukselle sekä pappisvalan sitovuus. Kirkon virkakysymystä koskevassa keskustelussa jakautuivat kriittistenkin eksegeettien mielipiteet. Tässä näkyi hyvin kristikunnan perinteistä käsitystä edustaneiden kriittisten eksegeettien “valinta” ja “raja”. Paavalin välittämä Herran käsky on Jumalan Sanaa, mutta ei enää välttämättä esimerkiksi Uudessa testamentissa esiintyvä käsitys Mooseksesta Pentateukin kirjoittajana (auktorina). Onko tällaisen valinnan taustalla selkeä “puhtaan” tieteellinen historiallis-kriittinen prinsiippi?

Raamattuteologian ja hermeneutiikan näkökulmasta katsoen ongelma on pitkälle esiymmärryksessä j a paradigman valinnassa. Eksegeettinen jännite onkin ensi sijassa tieteenfilosofinen. Miten haluat asioita nähtävän ja tulkittavan silloin kuin varmaa geneettistä evidenssiä ei yksinkertaisesti ole. Valitse skepsis tai pistis, ei sen ihmeellisempää! Kun joku tutkija toteaa Nooan olleen elävän historiallisen persoonan ja toinen mytologisoija mystifioi koko kysymyksenasettelun, molemmat ovat tehneet oman valintansa. Toiselle painaa Raamatun yhtenäisyysprinsiipistä käsin Uudessa testamentissa esiintyvät kannanotot Vanhaan testamenttiin. Jollekulle muulle koko puhe Raamatun orgaanisesta yhtenäisyydestä on pöyristyttävää.

Itse asiassa kaikki tieteelliset menetelmät ja muut tiedeinstituutioiden toiminnot – teologisten tiedekuntien nimityspolitiikkaa myöden – ovat subjektiivisia, suhteellisia ja inhimillisen valinnan tulosta. Lopullista objektiivisuutta ei ole inhimillisessä maailmassa, jossa “pelit”, tunteet ja passiot (intohimot) hallitsevat voimakkaammin kuin oikeudenmukaisuus, totuus tai joku metodi.

Raamattu on jumalallisena ilmoituksena Jumalan Sana ja kristikunnan perinteisen käsityksen mukaan sellaisenaan tätä aioonia koskeva totuus ihmiskunnalle. Mutta mitään tieteellistä metodia ei ole “annettu taivaasta”. Metodit ja tieteelliset arviointikriteerit ovat taas puhtaasti inhimillisen historian tuotetta ja osa raadollista sosiaalista elämää. Käsitteellistä tyhjiötä ei voida luoda. Mittarissa on aina joku lukema. Tieteellistä työskentelyä ei voida kapseloida.

Sinänsä on todettava, että raamattuteologinen keskustelu on rannaton, eikä se tietenkään teologisesti, filosofisesti tai aatehistoriallisesti ole mikään helppo juttu. Jos pidetään kiinni positivistisesta tieteellisestä paradigmasta ja logiikan alkeista, klassista kristinuskoa ja historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta (johdonmukaisesti toteutettuna) ei voida yhdistää.

Raamattu on jumalallis-inhimillinen ja inhimillis-jumalallinen kokonaisuus, historiallinen kirja ja samalla kirkon opin lähde. Tämä herkkä kudelma hajoaa riekaleiksi ilman illuminatio Spiritus Sancti -menetelmää. Jälleen tulee eteen “kaita tie”, sillä kaikki hurmahengetkin periaatteessa hyväksyvät klassisen luterilaisuuden opin Raamatun olemuksesta. Tarvitsemme lisäksi oikean kristillisen varmuuden (fides divina), subjektiivisen ja objektiivisen elementin tasapainon sekä kyvyn erottaa Raamatun olemusta koskeva keskustelu raamatuntulkintaan liittyvästä problematiikasta.

Professori Preusin kirjat antaisivat hyvän lähtökohdan raamattuteologisen keskustelun jatkolle Suomessa. Perinteisen liberaalien ja konservatiivisten historiallis-kriittisten tutkijoiden hedelmättömän pallottelun sijasta ne avaisivat tuoreita näkökulmia luterilaisen ortodoksian aarreaitasta. Pelkään kuitenkin, ettei mitään todellista keskustelua synny. On selviö, että yliopistoeksegeettisen piirissä Preusin kirjat nähdään yksiselitteisenä “paluuna 1600-luvulle” ja sillä asiasta on päästy.

Myös Suomen teologisen instituutin (STI) piirissä on Preusin raamattuteologiasta oltu merkillisen hiljaa.

Luterilaiset konservatiivit ja herätyskristityt saattavat tervehtiä ilolla Preusin raikkaita linjanvetoja luterilaisen uskonvanhurskausopin puolesta ja “sovitellun erilaisuuden ykseyden” ekumenian sumussa, mutta eivät ota vakavasti sitä raamattuteologista lähtökohtaa, josta tämän kunnia-arvoisan Missourin teologin linjaukset nousevat. Sola Scriptura ja sola fide ovat molemmat reformaation luovuttamattomia prinsiippejä, joiden suhde on veteen piirretty viiva. Kirkko

historian valossa on kuitenkin kiistatonta, että Preusin eksegeettinen lähtökohta on ilmaistu merkittävimpien tunnustuskuntien tunnustuskirjoissa 1500-luvulla. Jopa Vatikaanin II konsiili (1962-1965)joutui myöntämään että Raamattu on “Spiritu Sancto afflante”. Historiallis-dogmaattisella raamatuntutkimuksen menetelmällä onkin kiistatta huomattavasti pidempi aatehistoria kuin ns. historiallis-kriittisellä menetelmällä, jota eivät kaikki sen edustajat toteuta johdonmukaisesti, loppuun asti ja metodin omalle tutkimusfilosofiselle intentiolle uskollisesti.

Kategoriat
Luennot

Aito luterilaisuus

Luterilainen oppi synnistä keskittyy perisyntiä koskevaan artiklaan ja kuvaa ihmisen langennutta, syntistä luontoa, ei niinkään artiklaan tekosynneistä, joita ihminen päivittäin tekee. Itse asiassa luterilaisissa tunnustuksissa ei ole mitään erityistä artiklaa tekosynneistä. Synnin alkuperä on todellisessa historiassa. ”Aadamin lankeemuksen tähden kaikki ihmiset ovat luonnostaan syntisiä ja syntyneet synnissä” (CA II,1). Kaikki ihmiset ovat siksi perisyntisiä. Mikä on ihmisen sisäisen syntisyyden luonne? Negatiivisesti: ihminen on ilman Jumalan pelkoja ilman luottamusta Jumalaan. Rooman Kumoamus (roomalaiskatolilaisten Confutatio, joka oli vastaus Augsburgin tunnustukseen, toim. huom.) oli eri mieltä tämän määritelmän kanssa. Kumoamus piti kiinni siitä, että olla ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan on aikuisen tekosynti ei pikkulapsen, joka ei pysty täyteen järjen käyttöön. Positiivisesti: Melanchthon määritteli perisynnin Augsburgin tunnustuksessa pahana himona (concupiscentia), aktiivisena taipumuksena pahaan:

”Paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä Häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa…Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumusta, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista” (Apol. II,24. TK 1990,88).

Jälleen vastustajat, seuraten keskiajan skolastista teologiaa, torjuivat tämän. He sanoivat, ettei paha himo ole itsessään synti, vaan sen sijaan vain synnin rangaistus. Yksi synnin tuloksista ja hedelmistä on himo:

”Tästä himosta, jota Apostolijosku nimittää synniksi, pyhä synodi selittää, ettei katolinen kirkko ole koskaan ymmärtänyt tätä syntiä siten, että himo uudestisyntyneissä olisi todellinen ja varsinainen synti, vaan että tämä himo on synnistä peräisin ja taivuttaa ihmistä syntiin. Jos joku ajattelee päinvastoin: hän olkoon erotettu [oik. kirottu]” (Trento, Istunto V Luku 6).

Melanchthon vastaa: tietysti sekä perisynnin vajavuutta, nimittäin jumalanpelon ja luottamuksen puutetta, että perisynnin aiheuttamaa himoa voidaan aivan oikein kutsua synnin rangaistukseksi (Apol. II,47), mutta ne ovat myös synti Jumalaa vastaan. Melanchthon oli ilmaissut kantansa havainnon omaisesti jo teoksessaan Loci Communes vuonna 1521:

”Perisynti on erityisen eloisa vaikutus koko ihmisessä. Se tuottaa alati hedelminään paheita. Koskapa ei ihmisen sielu kuohuisi pahoissa himoissa, joista pahimpia ja häpeällisimpiä ei edes kyetä havaitsemaan. Kaikki ihmiset tuntevat joskus ahneutta, kunnianhimoa, vihaa, kaunaa, kateutta, himon poltetta ja suuttumusta. Mutta harvempi on tietoinen röyhkeydestä, kopeudesta, farisealaisesta tekopyhyydestä, Jumalan halveksimisesta, epäluottamuksesta Jumalaa kohtaan, jumalanpilkasta ja nämä viimeksi mainitut ovat hallitsevimpia mielenliikkeitä. On sellaisia ihmisiä, jotka ulospäin elävät hyvin kunniallisesti. Paavali sanoo eläneensä ennen kuin oppi tuntemaan Kristuksen siten, ettei häntä voitu mistään moittia. Tällaisilla ihmisillä ei kuitenkaan ole mitään kunnian aihetta, sillä heidän sielunsa on niiden mitä pahimpien ja surkeimpien mielenliikkeiden vallassa, joita he eivät itse tiedosta” (Melanchthon, Ydinkohdat 1986,39).

Melanchthonille ja toisille luterilaisille uskonpuhdistajille perisynti on aktiivinen halu, voima, joka on kokonaan turmellut meidän ihmisluontomme (FC SD I,5). Se on tila. Luther kutsuu sitä pääsynniksi. Se on kaikkien vastoin kymmentä käskyä olevien pahojen tekojen lähde (SA III,12), voima, joka ei koskaan ole passiivinen ja levossa.

Tämä kauhea kuvaus ihmisen tilasta ei ole jokin akateeminen kohta luterilaisessa teologiassa, vaan se vaikuttaa uskonkohtiin parannuksesta, vanhurskauttamisesta j a sakramenteista samoin kuin muihin uskonkohtiin. Itse asiassa se vaikuttaa kristityn koko uskonelämän kulkuun. Jumalan lapsi ei voi koskaan vapautua perisynnin liekehtivistä sytykkeistä ja himosta. Kasteessa annetaan anteeksi perisynti ja syntisyys, mutta sitä ei juurruteta pois. Jumalan lapsi on yhä syntinen luonnoltaan. Tässä elämässä hän ei koskaan vapaudu himosta (Apol. IV,169). Luther korostaa sitä, että kun syntinen vanhurskautetaan, hänen syntiään j a lihaansa ei juurruteta pois, vaan sen sijaan ne annetaan anteeksi eikä niitä lueta häntä vastaan. Luther ilmaisee asian ytimekkäästi Schmalkaldenin opinkohdissa käsitellessään vanhurskauttamisoppia. Hän sanoo:

”En näe mitään syytä muuttaa tähän asti alituiseen toistamaani opetusta: Uskon kautta me saamme, kuten pyhä Pietari sanoo, aivan uuden puhtaan sydämen ja Kristuksen, Välittäjämme, tähden Jumala tahtoo pitää j a pitääkin meitä täysin vanhurskaina ja pyhinä. Vaikka synti ei vielä ole lihastamme kokonaan poissa tai kuollut, Jumala ei kuitenkaan tahdo sitä ottaa lukuun eikä siitä tietää” (Schmalkaldenin opinkohdat III,3,13).

Jumalan anteeksiantamus kasteessa, ehtoollisessa, synninpäästössä ja evankeliumin sanassa ottaa pois syyllisyyden ja synnin rangaistuksen, mutta synnin voima ei koskaan murru kokonaan tässä

elämässä. ”Kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, vaikkakin himo jää” (Apol. II,3S). Siksi vaikka jokainen kristitty saa anteeksi, on pelastettuja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana.

 

Sidottu ratkaisuvalta

Luterilainen teologia opettaa luterilaisen perisyntiopin mukaisesti sidottua ratkaisuvaltaa, jonka Luther esitti tunnetussa kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta. Tässä kuuluisassa teoksessaan Erasmusta vastaan Luther käsittelee luonnollisen ihmisen vapaan tahdon kysymystä siitä näkökulmasta, jonka raamatullinen oppi synnistä antaa, ei minään filosofisena mietiskelynä. Tunnustuksellinen luterilainen kanta on määritelty painokkaasti seuraavaan tapaan:

”Tämän perusteella on selvää, että vapaa tahto omine luonnollisine kykyineen ei ainoastaan ole täysin kykenemätön vaikuttamaan tai myötävaikuttamaan ihmisen omaan kääntymiseen, vanhurskauteen ja pelastukseen sekä seuraamaan, uskomaan armoa ja pelastusta, vaan synnynnäisen pahan ja uppiniskaisen luontonsa perusteella ihminen jopa sotii Jumalaa ja Hänen tahtoansa vastaan, ellei Jumalan Henki häntä valaise ja hallitse. Tämä asia on selitetty seikkaperäisemmin perisyntiä käsittelevässä opinkohdassa, johon esitystä supistaaksemme viittaamme” (FC SD II,l8).

Ei voi olla havaitsematta, että sidottua ratkaisuvaltaa koskeva uskonkohta vastaa sekä negatiiviselta että positiiviselta puoleltaan luterilaista oppia perisynnistä. Tosiasiassa niin täysin on perisynti meidät myrkyttänyt, että olemme ”kiireestä kantapäähän perisynnin myrkyn myrkyttämiä” (FC SD I,62), niin täysin on ihminen ennen ja jälkeen kääntymyksensä pahan himon valtaama (Apol. II,26; XVIII,S), joka pysyy hänessä kasteen ja kääntymyksen jälkeen (Apol. II,3S), että ”koko ihmisvanhurskaus on pelkkää teeskentelyä Jumalan edessä” ja loukkaa Kristuksen kunniaa (Apol. IV,24). Edelleen, jopa uskovan hyvät teot ovat epätäydellisiä ja epäpuhtaita (FC SD IV,2l, vrt. CA XX,4O).

Tunnustuksellinen luterilainen oppi perisynnistä, jonka Apologia ja Luther Schmalkaldenin opinkohdissa ilmaisivat, esitettiin tietoisena vastaväitteenä skolastiikan ja tuon ajan yleisen roomalaiskatolisen teologian opetusta vastaan. Rooma reagoi välittömästi. Mutta lopullisen vastauksen antoi Trento (Istunto 5); Trenton kuudes istunto vanhurskauttamisesta tuomitsi yksimielisesti luterilaisen opin uudestisyntymättömän ihmisen sidotusta ratkaisuvallasta (Trento Istunto 6, Kaanon 4). Niin tuomittiin myös Lutherin oppi, että kääntymyksessä ihmisen tahto on täysin passiivinen (FC SD II,8S), kohta, joka on perustava Lutherin opille. Sitä paitsi, tunnustuksellinen luterilainen usko, että arvokkaimmatkin epäuskoisen teot ja yritykset miellyttää Jumalaa ovat kauhistus ja loukkaavat Kristuksen kunniaa, tuomittiin Trentossa.

 

Parannus

Realistinen oppi perisynnistä – Melanchthon väittää Augustinuksen kanssa, että taipumus pahaan ei ole jokin neutraali asia, vaan se on todella synti (Apol. II,42) – johtaa luterilaiset uskonpuhdistajat uuteen ja täysin erilaiseen käsitykseen ja käytäntöön parannuksen opinkohdassa,  vallankumoukselliseen käsitykseen, jonka Luther ilmaisi jo 95 teesissään ja joka oli välitön syy paavi Leo X suorittamaan Lutherin kirkosta erottamiseen vuonna 1520. Luterilaiset tunnustukset kehittävät ja puolustavat tätä uutta oppia parannuksesta, joka merkitsee paluuta oikeaan käsitykseen Uuden testamentin tarkoittamasta metanoiasta (kreik. metanoia = mielenmuutos, toim. huom.].

Millainen siis on luterilainen oppi ja käytäntö parannuksen kohdalla? Luther selvittää tätä Schmalkaldenin opinkohdissa heti käsiteltyään syntiä (perisyntiä) ja lakia:

”Lain tärkein tehtävä ja vaikutus on , että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa, vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton, alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4: ’laki saa aikaan vihaa’ ja Room. 5: ’laki tekee synnin suuremmaksi”’ (SA III,2,4-5).

Tämä on lain työ niin jumalatonta kuin uudestisyntynyttä kohtaan Lutherin mukaan. Melanchthon yhtyy tähän tuomioon Apologiassaan sanoessaan uudelleen ja uudelleen, että laki syyttää aina (Apol. IV, 38, 62, 103, 128, 167, 179, 204, 260; XII,34,88; vrt. FC SD I,6,31,32). Laki syyttää aina, paljastaa Jumalan vihan syntiä ja syntistä kohtaan, tuomitsee syntisen ja kauhistuttaa häntä (Apol.

IV,38,131,144,257,260; XII). Luther ja Melanchthon puhuvat tässä siitä, mitä Luther kutsuu passiiviseksi katumukseksi. ”Todellinen sydämen suru, kuoleman kärsimys ja tuska”, ei paavilaisten ”keinotekoiset murheet”. Luther päättelee, että paavilaiset ovat vesittäneet synnin. Niinpä he vesittävät parannuksenkin. He eivät tiedä, mitä synti on, nimittäin perisynti kaikkine seuraamuksineen. Tämän seurauksena he opettavat ja harjoittavat väärää parannusta, jossa syntisraukkojen tulee tunnustaa kaikki kuolemansynnit papille ennen kuin he voivat saada anteeksi. Hänelle opetettiin, että mitä puhtaampi ja täydellisempi hänen tunnustuksensa oli, sitä paremmin hän voi suorittaa hyvityksen synneistään ja hankkia ”armon Jumalan edessä”. Sellainen käytäntö, jossa ei välitetty uskosta ja Kristuksesta, ruokki epävarmuutta. Luther kuvaa tätä käytäntöä: ”näin tehtiin lakkaamatta parannusta, mutta parannusta ei saatu ikinä tehdyksi” (SA III,3,23). Vastoin tätä osittaista ja paloittaista parannusta tekosynneistä Luther esittää todellisen parannuksen, jota Johannes Kastaja ja apostolit saarnasivat. Tässä parannuksessa ei kinastella ”siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi” (SA III,3,36).

Robert Preus: vanhurskauttamisoppi.

Käytetyt lyhenteet: CA = Augsburgin tunnustus; Apol. – Augsburgin tunnustuksen puolustus; SA = Schmalkaldenin opinkohdat; FC = Yksimielisyyden ohje; SD = Täydellinen selitys; TK – Tunnustuskirjat

Sisältyy teokseen Syttyneitä sydämiä. Concordia 1996.

Syttyneitä sydämiä - toimittanut Hannu Lehtonen
Syttyneitä sydämiä – toimittanut Hannu Lehtonen

Kategoriat
Julkaisu Kirjat

Raamatun inspiraatio – Robert D. Preus

Tohtori Robert D. Preus (1924-1995) oli kansainväli­sesti tunnettu ja arvostettu puhdasoppisen luterilaisuuden tutkija. Hänen useat teoksensa 1600-luvun luterilaisten dog­maatikkojen teoksista ovat merkinneet kirjaimellisesti paluuta luterilaisuuden läh­teille. Preus vieraili luento­matkoillaan myös Suomessa, viimeksi vain vähän ennen

Raamatun inspiraatio on Preusin esikoistutkimuksia väitöskirja. Se ilmestyi vuonna 1955. Preusin teos käsittelee seikkaperäisesti luterilaisen puhdasop­pisuuden ajan teologien oppia pyhästä Raamatusta. Nämä oppineet miehet uskoivat ehdottomasti pyhään Raamattuun Jumalan omana, erehtymättömänä sanana. Siksi he halusivat tuoda täsmällisessä muodossa esiin vain sen, mitä Raamattu itse itsestään opettaa. He korostavat sitä, että Jumala on Raamatun varsinainen kirjoittaja ja tekijä. Ihmiset ovat olleet vain Jumalan välikappaleina tässä työssä. Samanaikaisesti he kuitenkin nimenomaan torjuvat sen käsityksen, että Raamatun kirjoittajat olisivat olleet tahdottomia robotteja.

Luterilaisen puhdasoppisuuden Raamattu-oppi on ollut ja on toistuvien hyökkäysten kohteena. Se on leimattu eikä sitä ole tahdottukaan ymmärtää. Preus käsittelee aihettaan lähtien liikkeelle alkuperäislähteistä. Tämän seu­rauksena lukija saa selkeän ja luotettavan kokonaiskuvan siitä, mitä luterilainen puhdasoppisuus todellisuudessa on opettanut pyhästä Raamatusta. Preusin teos särkee vääristyneet irvikuvat.

Tämä teos on ajankohtainen myös tänä päivänä. Rolf ja Daniel Preus kir­joittavat isänsä kirjasta: ”Ne erilaiset harhat, joiden kanssa luterilaiset isät joutuivat vastakkain ja jotka Robert Preus luettelee tässä kirjassa – ovat yhä keskuudessamme, vaikkakin usein erinimisinä ja eri nimilapun alla. Lyhyesti sanottuna, tämä oli ja on ajankohtainen kirja.”

Robert D. Preus

Raamatun inspiraatio - Robert D Preus
Raamatun inspiraatio – Robert D Preus

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Tiede

Kristuksen kirkon usko ja nykyajan Raamatuntutkimus – Robert D. Preus

Kristillisen teologian ainoana lähteenä ja ojennusnuorana on Pyhän Raamatun sana. Jeesus Kristus itse vakuuttaa, etta Raamatun sanassa pysyminen on hänen opetuslapsenaan pysymisen ehto: ”Jos te pysytte minun sanassani, niin to totisesti olette minun opetuslapsiani; ja to tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi”, Joh. 8: 31:32.

Kristikunta elää kuitenkin tänään suuressa raamattukriisissa. Valistuksen ajasta lähtöisin oleva tiedekäsityksemme on tehnyt sen, etta jumaluusopillista eksegetiikkaa ei juurikaan harjoiteta. Papistomme on opiskellut eksegetiikkaa, joka ei edes metodissaan voi ottaa huomioon Jumalaa, jumalallista vaikutusta historiassa, ”Jumalan ilmoitusta”. Siksi saarnalta ja opetukselta on kadonnut kristilliselle kirkolle olennainen lähtokohta: Haec dixit Dominus, näin sanoi Herra. Vain sellainen kirkko, joka puhuu ja toimii vakaumuksesta ja arvovallalla sekä kykenee tarkoin erottamaan toisistaan totuuden ja harhan, saa kokea myös Jumalan siunausta työssään.

Omassa tilanteessamme olemme jo niin suurissa vaikeuksissa, että eräät papistomme opettajat puhuvat joko rehellisesti Raamatun ”ateistisesta tutkimusmetodista” tai sitten nimeämättä linjaansa opettavat ateistisen metodin mukaisesti. Suomen kirkon piirissa vaikuttavan tunnustusrintaman taholta on jo pitempään etsitty toista tietä.

Pidamme tärkeanä, että 1ähinnä teologian opiskelijoiden pyynnöstä voimme nyt saada suomeksi Lutherin ja Tunnustuskirjojen raamattukäsitystä selvittävän kirjasen.

Tämän kirjasen tekija Robert D. Preus, Th.D., Ph.D. toimi pitkään systemaattisen teologian professorina sekä Concordia?seminaarissa (St. Louis, MO, USA) että Fort Wayne?seminaarissa (Illinois, USA). Samalla hän oli suuren amerikkalaisen luterilaisen kirkon johtohenkiloitä (Lutheran Church?Missouri Synod). Robert Preus on yksi maailman tunnetuimmista luterilaisen ortodoksian tutkijoista. Monet suomalaiset teologit ja saamaajat ovat saaneet henkilokohtaista tukea tohtori Preusilta, joka Suomen ystävänä on usein vieraillut maassamme.

Tätä kirjasta opiskellessamme huomaamme liikkuvamme tutulla maaperällä. Emme kohtaa mitään uutuuksia. Näinhän juuri opettivat pyhästä Raamatusta apostoleista alkaen kirkkoisät, Martti Luther, heratysliikkeittemme pioneerit ja paimenet, Lutherin suuri suomentaja rovasti A.E. Koskenniemi jne. Huomaamme myös tätä kirjasta lukiessamme, mikä suuri ero on luterilaisen raamattuopin ja reformoidun fundamentalismin välilla. Näemme välttämättömäksi myös taistelun viimeksi mainittuun suuntaan.

Jos Jumala antaa viela kirkollemme uudistuksen ajat, Hän antaa silloin mitään pelkäämättömiä paimenia ja saarnaajia, jotka eivät pimitä pyhän Raamatun totuuksia. Ja Hän antaa myös pappien ja saamaajien kouluttajia, jotka lähtevat kaikessa toiminnassaan Tunnustuskirjojemme raamattuopista kohdatessaan nykyajan raamattutieteen ”tuloksia”.

”Jumalan tahdosta ei voida mitään varmaa väittää ilman Jumalan sanaa”,

Apol. 191:17.

Kristuksen kirkon usko ja nykyajan Raamatuntukimus - Robert D. Preus
Kristuksen kirkon usko ja nykyajan Raamatuntukimus – Robert D. Preus