paavi – CONCORDIA

Hannu Lehtonen

Pastori, Karstula

1. Mitä roomalais-katoliset opettavat paaviudesta?

Paavin valta-asema eräiden kirkolliskokousten valossa

Firenzen kirkolliskokouksesta 1439 lähtien paavi on virallisesti kantanut seuraavia titteleitä: Pietarin seuraaja. Kristuksen todellinen sijainen (vicarius Christi) koko kirkon pää

Trenton kirkolliskokouksenjalkeen julkaistiin lyhyt Trindentinumin uskontunnustus 1564. Siinä tunnustetaan kirkosta ja paavista: “Tunnustan pyhän katolisen apostolisen Rooman kirkon kaikkien kirkkojen äidiksi ja valtiattareksi; ja lupaan ja vannon todellista kuuliaisuutta Rooman piispalle, Pyhän Pietarin seuraajalle, apostolien prinssille ja Jeesuksen Kristuksen sijaiselle” [käännös HL].

Koska roomalais-katolinen kirkko nojaa vahvasti paavin asemaan on heille tietysti tärkeää perustella paavin valta-asema kirkossa. Ensimmäisessä Vatikaanin kirkolliskokouksessa (1869-1870) lausutaan paavin aseman historiallisesta perustelusta seuraavaa: “Me opetamme ja julistamme, että evankeliumin todistuksen mukaan Herramme Kristus on välittömästi ja suoraan luvannut ja antanut autuaalle apostoli Pietarille koko Jumalan kirkkoa koskevan valtaoikeudellisenprimaatin”. [alleviivaus HL]

Tässä on heti lausuttuna roomalais-katolisen kirkon opille olennainen kohta: Kristus itse on antanut välittömästi Pietarille koko kirkkoa koskevan valtaoikeudellisenprimaatin eli ehdottoman valta-aseman koko kirkossa. Se on siis jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan), koska Kristus on sen suoraan antanut. Raamattuperusteena on ennen kaikkea Matt.16: 18-19.

Edelleen sama kirkolliskokous opettaa: “…pyhä ja autuas Pietari, apostolien ruhtinas ja päämies … sai Herraltamme Jeesukselta Kristukselta taivaan valtakunnan avaimet ja että Pietari tähän päivään asti ja ainaisesti elää, johtaa ja käyttää tuomiovaltaa seuraajissaan Rooman pyhän piispanistuimen piispoissa, jonka istuimen hän itse on perustanut ja verellään pyhittänyt. …Tästä johtuen jokainen, joka seuraa Pietaria tällä piispanistuimella, saa itsensä Kristuksen säätämyksen mukaisesti Pietarin koko kirkkoa koskevan primaatin. …Jos siis joku sanoo … ettei Rooman paavi ole autuaan Pietarin seuraaja tässä primaatissa, hän olkoon erotettu” (=anateema kirottu). [alleviivaus HL]. Apostoli Pietari on perustanut Rooman piispanistuimen ja pyhittänyt sen marttyyrikuolemallaan. Pietarin valta on delegoitu hänen seuraajilleen Rooman piispan virassa. Tämä on aivan keskeistä roomalais-katolisen kirkon opille.

On mielenkiintoista huomata kuitenkin että esimerkiksi roomalaiskatolinen piispa Paul Verschuren (Suomi) huomauttaa, ettei Uusi testamentti anna vastausta kysymykseen, onko Jeesus asettanut Pietarin ensimmäiseksi paaviksi sekä että ensimmäisten vuosisatojen Rooman piispat eivät harjoittaneet primaattia. Verschuren ei kuitenkaan vie tätä pohdiskelua eteenpäin.

Vatikaanin 1. kirkolliskokous lausuu vielä seuraavaa paavin asemasta: “Herran säädöksen perusteella Rooman kirkolle kuuluu … johtoasema kaikkiin muihin kirkkoihin nähden, ja että tämä Rooman paavin valtaoikeudellinen valta, joka on luonteeltaan piispallista valtaa, on välitön, niin että kaikki paimenet ja uskovat … ovat sidotut tähän valtaan … ei ainoastaan uskoa ja moraalia koskevissa asioissa vaan myös niissä asioissa, jotka koskevat kaikkialle maailmaan levinneen kirkon järjestystä ja hallintoa”. “…hän on kaikkien uskovien ylin tuomari… kenenkään ei ole lupa muuttaa tuomiota, jonka Apostolinen istuin on antanut, eikä kenenkään ole luvallista nostaa oikeusjuttua sen antamaa päätöstä vastaan”.

Toinen Vatikaanin kirkolliskokous (l962-1965) vahvistaa mm. edellä esitetyt opetukset paavin asemasta. Siinä toistuvat nimenomaan jo edellä mainitut paavin nimitykset: Pietarin seuraaja, Kristuksen sijainen, koko kirkon näkyvä pää.

Paavin erehtymättömyys

Paavin valta-asemaan liittyen 1. Vatikaanin kirkolliskokous julisti opin paavin erehtymättömyydestä. Myös tämän 2. Vatikaanin kirkolliskokous on toistanut ja vahvistanut. Paavin erehtymättömyyden Vatikaanin 1. kirkolliskokous on määritellyt seuraavasti: “Silloin, kun Rooman paavi puhuu ex cathedra, se on: silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimenen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetilla määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa pidettäväksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustetun … ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttumattomia oman itsensä perusteella…”

2. Eräitä keskeisiä seikkoja Schmalkaldenin artiklassa paaviudesta

Paavi ei ole jure divino koko kristikunnan pää

Schmalkaldenin artiklojen ja ylipäätään Tunnustuskirjojen keskeinen opetus paaviudesta on, että paavi ei ole jumalallisen oikeuden mukaan (jure divino) koko kristikunnan pää. Sanonta jure divino tarkoittaa Schmalkaldenin artiklojen mukaan: Jumalan sanan perusteella Jumalan käskyn perusteella. Luther oli jo Leipzigin väittelyyn (1519) mennessä päätynyt siihen vakaumukseen, että paavi ei ole jumalallisen oikeuden perusteella kirkon pää. Tämä perustui seikkaperäiseen eksegeettiseen ja kirkkohistorialliseen tutkimiseen. Tärkeimpänä raamattuperusteena paavin aseman puolesta on esitetty Matt. 16:18-19 (taivaan valtakunnan avaimien antaminen). Vastatessaan tähän perusteluun Luther huomauttaa tärkeästä asiasta: Matt. 18:18 Kristus itse selittää itseään. Tämän jälkimmäisen kohdan mukaan avainten valta on annettu koko seurakunnalle ja siis Matt. 16:16-19 Pietari edustaa seurakuntaa. Paavin jure divino-aseman raamatullinen perustelu osoittautuu olevan heikoissa kantimissa. Kirkkohistoriallisen perustelun suhteen Luther mainitsee joitakin seikkoja myös Schmalkaldenin artiklassa mm. viittaus Cyprianukseen, jonka mukaan Rooman piispalle kuului tosin kunniasija, mutta ei oikeudellista valta-asemaa toisiin piispoihin nähden.

Paavi on antikristus

Muistellessaan uskonpuhdistuksen alkuvaiheita elämänsä lopulla Luther sitten jatkaa: “en kuitenkaan silti oivaltanut sitä, mikä on tästä johdonmukaisena seurauksena, nimittäin että paavi on ehdottomasti saatanasta. Sillä se mikä ei ole Jumalasta, on ehdottomasti saatanasta” (Lutherin esipuhe latinan kielisten teostensa julkaisuun Valitut teokset 11,7). Uskonpuhdistaja ei voinut pysähtyä siihen, että paavin asema perustuu ainoastaan inhimilliseen oikeuteen. Luther joutui päättelemään mainitun sitaatin mukaisesti, että jos paavin asemalla ei ole jumalallista oikeutusta sillä ei ole lainkaan oikeutusta vaan tällainen “pää” on Jumalan vihollisen pystyttämä.

Kirjeessään Spalatinukselle Luther sanoo vuonna 1520: “Tiedän jo olevani paljon vapaampi päästyäni vihdoinkin varmuuteen siitä, että paavi on Antikristus”. Tämän vakaumuksensa Luther toistaa aivan samanlaisena Schmalkaldenin artikloissa: “Tämä opinkohta osoittaa vakavasti, että paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan”. Raamatullisen vanhurskauttamisopin selviämistä pidetään syystä Lutherin reformatorisena löytönä. Mutta usein lienee jäänyt vähemmälle huomiolle, että paavin tuomitseminen Antikristukseksi liittyy tähän kiinteästi. Kun Luther kumarsi Kristukselle, hänen oli pakko samalla pyllistää paaville. Ilman irrottautumista paavin herruudesta uskonpuhdistusta ei olisi koskaan tapahtunut!

Paavi kumoaa pääopinkohdan

Schmalkaldenin artikloiden mukaan lunastuksen uskonkohta on pääopinkohta. Paaviudesta Luther sanoo, että paavi “on voimiensa mukaan turmellut koko pyhää kristillistä kirkkoa ja tehnyt tyhjäksi ensimmäistä eli pääopinkohtaa, joka puhuu Jeesuksen Kristuksen suorittamasta lunastuksesta” [alleviivaus HL]. Vanhurskauttamisoppi ja paavius ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään.

Paavi – Kristuksen sijainen

Paavin tittelinä on tänäkin päivänä Kristuksen sijainen. Tämä nimitys sisältää sen epäraamatullisen ajatuksen, että Kristus itse on poissa ja paavi toimii hänen sijaisenaan maan päällä (viittaan Simo Kivirannan esitykseen viime syksynä Concordia-päivässä 12.11. 1994). Kuitenkin Kristus vakuuttaa olevansa opetuslastensa kanssa joka päivä maailman loppuun saakka (Matt.28:20). Kristus ei tarvitse sijaisia vaan palvelijoita (esim. l.Kor.3:5).

Luterilaiset opettajat ovat viitanneet myös siihen, että sanojen “vicarius Filii Dei’ (Jumalan Pojan sijainen) lukuarvo on 666 eli Antikristuksen luku.

Laittomuuden ihminen

Luther ja luterilaiset ovat maininneet usein 2.Tess.2:4 perustellessaan sitä, että paavi on ennustettu Antikristus (ks. Pieperin seikkaperäinen eksegeesi: Kristillinen dogmatiikka 1995 558-562). Kyseisessä kohdassa Paavali sanoo, että laittomuuden ihminen asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa jumala. Jumalan temppelin on ymmärretty tarkoittavan kristillistä kirkkoa, jonne Antikristus asettuu hallitsemaan (Apologia VII-VIII, 4). Tämä Raamatunkohta sulkee pois sen mahdollisuuden, että Antikristus olisi pelkkä maallinen hallitsija. Tänäkin päivänä nämä tuntomerkit sopivat parhaiten Rooman paaviin.

Paavi inhimillisen oikeuden mukaan?

Nykyinen piispa Eero Huovinen kirjoitti jokin vuosi sitten artikkelin otsikolla “Kuka paavi oikein on? Luterilainen yritys ymmärtää paaviutta”. Huovinen asettuu kirjoituksessaan sille kannalle, että paavius ei ole pelkällä olemassaolollaan este luterilaisten ja katolisten väliselle kirkolliselle yhteydelle. Huovinen vetoaa varsinkin Melanchthonin lisäykseen Sehmalkaldenin opinkohtien allekirjoituksissa. Huovisen mukaan “piispojen ja paavin välillä voi siis luterilaisen virkaopin mukaan vallita samanlainen suhde kuin pappien ja piispan välillä. Kummassakin suhteessa on kysymys “aste-erosta”, joka on olemassa inhimillisen oikeuden perusteella”. Huovinen jatkaa: “Olennaisesti samanlainen on myös Lutherin ratkaisu, kun hän leikittelee inhimilliseen oikeuteen perustuvalla, oikein toteutetulla paavin viralla”. Huovisen perusteluihin on sanottava seuraavaa. Melanchthonin lisäys on yksityisen henkilön, ei tunnustavan kirkon mielipide. Huovinen ei tuo esiin, että Luther itse pitää paavin aseman jure humano (inhimillisen oikeuden mukaan) sulana mahdottomuutena.

Luterilainen tunnustus ja paavi tänään

Tämän päivän tilanteesta voidaan sanoa ainakin kolme selvää tosiasiaa: 1) luterilaiset ovat käytännössä lähes tyystin luopuneet Tunnustuskirjojen opista paavin osalta 2) kiinnostus Roomaan on kasvanut huomattavasti 3) vuodeksi 1997 kaavailtu oppituomioiden purkaminen vanhurskauttamisopissa tuo kirkollisen yhteyden solmimisen jo lähelle.

Mikä on meidän linjamme, jos tahdomme olla tunnustukselle uskollisia? Meitä ei saa hämätä se yleinen väite, että Rooma on muuttunut. Paavin asema on päinvastoin nimenomaan paalutettu viimeisimmissä kirkolliskokouksissa. Rooman sisäinen nahistelu ei tätä tilannetta muuta. Meidän tunnustuskirjojemme opetusta ei myöskään ole kumottu. Paavi täyttää Antikristuksen tuntomerkit. Siksi meidän tulee pysyä erossa hänestä ja hänen kirkostaan vaikka sitten lahkolaisen nimeä kantaen (ks. TK 1990, 290, 42).

Prof. Franz Pieper

Roomalaiskatolinen kirkko ei ole ainoa ryhmittymä, joka kieltää kristillisen vanhurskauttamisopin. Kaikki unitaariset yhteisöt (kolminaisuusopin kieltävät kirkkokunnat, toim. huom.) kieltävät vanhurskauttamisen uskon kautta, koska ne kieltävät Kristuksen jumaluuden ja sijaissovituksen. Kaikki ne protestanttiset ryhmittymät, jotka tekevät ihmisen eettisestä edistymisestä ja teoista vanhurskauttamisen osatekijän, kieltävät vanhurskauttamisen yksin uskon kautta. Mutta paavin kirkko tekee enemmän kuin, että se pelkästään kieltää kristillisen vanhurskauttamisopin. Se kiroaa tämän opin ja sen koko kirkollinen koneisto on tarkoitettu tuhoamaan kristillinen vanhurskauttamisoppi ja asettamaan sen paikalle pakanallinen tekojen vanhurskaus.

Pieper esittää alaviitteessä seuraavat Trenton kirkolliskokouksen (1545-63 vanhurskauttamista koskevat kaanonit:

Istunto 6, Kaanon 9: “Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu (oik. kirottu)”.

Kaanon 11: “Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai niin, että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu (oik. kirottu)”.

Kaanon 12: “Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamus jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu (oik. kirottu)” (suomennokset: Tridentinum. Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit. Vammala 1984).

Tämä sekä se, että paavin kirkko esiintyy oikeana kirkkona ja verhoaa pahan työnsä suuren pyhyyden naamarilla, osoittaa epäilyksettä, että paavikunta on Antikristus, jota apostoli Paavali kuvaa 2 Tess. 2.

Paavi kiroaa Raamatun vanhurskauttamisopin

Paavin kirkko, joka mahtaillen esiintyy kristillisenä kirkkona, on täydelleen Kristuksen ja kristillisen kirkon vastainen. Kun apostoli Paavali Kristuksen nimessä (2 Kor. 13:3; 1 Kor. 14:37) julistaa kiroustuomion kaikille opettajille, jotka väärentävät Kristuksen evankeliumin tekojen opilla (Gal. 1:8-9; 5:12), niin paavikunta kiroaa virallisissa tunnustuksissaan kaikki opettajat, jotka kieltäytyvät sekoittamasta tekoja vanhurskauttamiseen. Katso kaanon 11 edellä. Koska kristillinen kirkko elää ja sen olemassaolo riippuu kristillisestä vanhurskauttamisopista (Gal. 5:4; 2 Kor. 3:6), paavikunta, yhdistyneenä Kristuksen nimen alle, on suurin olemassa oleva hengellinen murhalaitos. Kristityt ovat julkisesti poissuljetut paavin kirkosta. Silti katolisessa kirkossa on kristittyjä. Mutta se johtuu ainoastaan siitä, että lain haavoittamat sielut ovat jollain tavoin oppineet tuntemaan evankeliumin, ja Pyhän Hengen vaikutuksen kautta, huolimatta paavin kiellosta ja kiroustuomiosta, turvautuvat Jeesukseen ainoana syntien sovittajana.

Lutherin lausunto

Paavikunta on kristinuskon vastakohta. Luther sanoo sen näin: “Tästä sinä näet, mitä vastaan koko paavikunta ja kaikki sen kannattajat raivoavat ja hyökkäävät sekä mitä on ajateltava niistä, jotka eivät kuule eivätkä siedä tätä uskonkohtaa (syntien anteeksiantamus uskon kautta Kristukseen ilman lain tekoja), jota Paavali tässä saarnaa ja jonka hän näyttää toteen profeettojen ja koko Raamatun todistuksella, ja jotka eivät lakkaa vainoamasta sen tähden hurskaita, viattomia ihmisiä, samalla teeskennellen olevansa kirkko ja pöyhkeillen äärimmilleen meitä vastaan tällä nimellä, vaikka he todistavat itse itseään vastaan opillaan, uskollaan ja teoillaan, koska he uskovat ja opettavat vastoin kaikkien profeettojen ja siksi koko kirkon todistusta. He eivät todellakaan voi olla Kristuksen kirkko, koska he niin häpeämättömästi ja röyhkeästi sotivat pyhää Pietaria ja koko Raamattua vastaan – niin, he polkevat jalkoihinsa Kristuksen itsensä, Pään, hänen sanassaan. Ei, he ovat häijyn paholaisen kirottu kopla ja kristillisen kirkon pahimmat viholliset, pahempia ja vahingollisempia kuin mitkään pakanat ja turkkilaiset” (St. L. XII:495f.).

Paavikunta – kirkon pahin vihollinen

Sen, mitä merkitsee, että paavikunta kiroaa kristillisen vanhurskauttamisopin ja siksi pyrkii ottamaan sen pois kirkosta ja maailmasta, me olemme osoittaneet toisaalla. Toistakaamme se tässä: “Jumalan kirkolla ei voi olla pahempaa vihollista kuin paavikunta. Kirkko elää vanhurskauttamisopissa ja vanhurskauttamisopista. Hengellinen, elämää-antava ilma, jota kristityt hengittävät, on tämä: ´minun Jumalani on armollinen minulle, köyhälle syntiselle, ja pelastaa minut, ei minun tekojeni tai arvollisuuteni tähden, vaan Hänen lihaantulleen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, rakkaan Vapahtajani, tähden.´ Jotta tätä oppia voitaisiin saarnata, Jumalan Poika tuli alas taivaasta ja vuodatti jumalallisen verensä ristillä. Tämä oppi on kristitylle elämän henki ja se tuo meille Jumalan Pojan kuoleman hedelmät. Juuri tämän opin paavi sen lisäksi, että hän juurineen pyrkii kiskomaan sen pois kristittyjen sydämistä viettelemällä heidät väärällä jumalanpalveluksellaan luottamaan omiin tekoihinsa ja pyhimysten tekoihin, myös selvin sanoin kiroaa. Kyllä, paavi julistaa kiroustuomion kaikkia niitä vastaan, jotka uskovat, että heidät vanhurskautetaan ja että he pelastuvat yksin armosta, Kristuksen tähden. Kun paavi näin käyttää kaikkia kirkollisia säännöksiään ja määräyksiään ja kauheita kiroustuomioitaan ryöstääkseen kristityiltä sen, mikä yksin voi heidät pelastaa, hän toisaalta sitoo ihmisten omattunnot itseensä valheellisten ihmeiden ja merkkien kautta sekä sen väitteen avulla, ettei kukaan voi pelastua, ellei ole kuuliainen paaville. Sanohan, voisiko kirkolla mitenkään olla pahempaa vihollista kuin paavi? Voiko kirkkoa kohdata mikään pahempi kuin se, että siltä riistetään vanhurskauttamisoppi, josta yksin se elää ja josta sen olemassaolo riippuu? Kun vihollinen ottaa maallisen elämäni, hän ei voi tehdä minulle pahempaa vahinkoa maallisissa asioissa. Kun paavi on ottanut hengellisen elämän pois kirkolta riistämällä siltä vanhurskauttamisopin, on vahingon huippu saavutettu.”

Paavi on Antikristus

“Ihmiset ovat pitäneet Neroa (Rooman valtakunnan keisari, toim. huom. ) ja hänen kaltaisiaan miehiä Antikristuksena. Toiset ovat löytäneet Antikristuksen epäuskoisten joukosta. On totta, että Nero ja vastaavat miehet ovat teurastaneet kristittyjä mitä julmimmalla tavalla. Mutta näiden vainojen keskellä kristityt saattoivat iloisesti laulaa ´Herra Jeesus, ota minun henkeni´, ja marttyyrien veri on tullut kirkon siemeneksi. Mutta paavikunta on tuhannen vuoden aikana murhannut hengellisessä mielessä miljoonia ihmisiä, joihin se on saanut hallintavallan teeskentelemällä heidän sielujensa pelastamista. … On totta, että julkiset epäuskoiset ovat Kristuksen raivoisia vihollisia. Mutta kristityt tietävät, mitä ajatella vannoutuneista epäuskoisista. Nämä eivät johda kristittyjä harhaan.”

“Mikä sitten voi olla syynä, että ihmiset ovat nykyään haluttomia tunnistamaan paavia Antikristukseksi? Mistä tämä outo ja valitettava ilmiö, että lähes kaikki nykyiset ´uskovat´ teologit etsivät Antikristusta, kun hän parhaillaan päivänselvästi suorittaa työtään, sielujatuhoavaa toimintaansa, kirkossa aivan heidän silmiensä edessä? Ongelma piilee siinä, että heillä ei ole mitään elävää tietoa vanhurskauttamisopista ja tämän opin tärkeydestä kirkolle. Omasta kokemuksestani minun täytyy tunnustaa, että tulin ratkaisevasti vakuuttuneeksi siitä, että paavi on Antikristus, vasta kun tajusin toisaalta, mikä vanhurskauttamisoppi on ja kuinka paljon se merkitsee kirkolle, ja toisaalta, että paavikunnan varsinainen olemus on siinä, että se kieltää ja kiroaa vanhurskauttamisopin sekä sitoo ihmisten omattunnot itseensä hurskauden ulkokuorella ja väittäessään olevansa ainoa pelastava kirkko.”

(Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka II,552-555, engl. laitos, verrattu saksankieliseen; väliotsikot ja käännös HL)

– Franz Pieper: Paavikunta ja vanhurskauttamisoppi (1/98)