Kategoriat
2/2011 Lehdet

HÄN KANTAA MEITÄ

Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa ja iloitsee.” (Luuk. 15:5)

Lammas ei voi itseänsä kaita eikä varoa eksyksiin joutumistaan, ellei paimen sitä aina neuvo ja johdata. Eksyneenä ei se myöskään itse löydä paimenta, vaan paimenen on mentävä sitä etsimään, kunnes löytää sen. Ja löydettyään kadonneen lampaan, panee hän sen hartioilleen kantaen sitä, ettei se taas tulisi hänen luotaan pelätetyksi, karkotetuksi eikä joutuisi suden suuhun.

Samoin on meidänkin laitamme. Me emme voi itseämme auttaa emmekä neuvoa, miten saavuttaisimme omantunnon levon ja rauhan ja miten pääsisimme vapaiksi perkeleen, kuoleman ja helvetin vallasta, ellei Kristus itse sanallaan meitä tuo takaisin ja puoleensa kutsu. Ja vaikka hänen tykönsä tulemmekin ja pysymme uskossa, emme me kuitenkaan jaksa itseämme siinä pitää, jollei hän itse aina saman sanansa ja voimansa kautta meitä vahvistaisi ja kantaisi, sillä perkele väijyy meitä lakkaamatta joka paikassa ja ”kulkee ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen saisi niellä” (1. Piet. 5:8).

Niin ettei tässä suinkaan kannata kerskata vapaasta tahdostamme tai voimistamme, oli sitten kysymys alusta, jatkosta tai lopusta. Kristuksen, meidän paimenemme, on yksin kaikki tehtävä. Tämä toteutuu silloin, kun hän saarnauttaa meille sanansa, että hän on kuollut meidän puolestamme ja ristinpuussa syntimme ruumiissaan kantanut, pannut perkeleen, kuoleman ja synnin jalkojensa alle sekä meidät iäiseen elämään vienyt. Hän kantaa meitä jatkuvasti pitkin ikäämme, niin ettei meidän tarvitse katsoa elämäämme, kuinka hurskaat ja väkevät me olemme, vaan ainoastaan lepäämme hänen hartioillaan. Sillä tässä kohdassa ei meidän tarvitse huolia mistään synnistä, kuolemasta eikä elämästä, vaan meillä on kaikki Kristuksessa, joka meitä kantaa ja varjelee.

Martti Luther, Matkaevästä, s. 146–147. Helsinki 1923. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

PÄÄKIRJOITUS – HANNU LEHTONEN

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Fredrik Gabriel Hedbergin syntymästä. Hedbergiä voidaan syystä pitää evankelisen herätysliikkeen oppi-isänä. Hedberg kirjoitti elämänsä aikana useita teoksia, mm. Uskonoppi autuuteen ja Pyhän kasteen puolustus. Kumpikin on saatavissa suomen kielellä.

Uskonoppi autuuteen syntyi aikana, jolloin Hedbergille oli kirkastunut luterilainen armonoppi. Uskonoppi autuuteen on olennaisesti hedelmää paneutumisesta pyhään Raamattuun ja Martti Lutherin teoksiin. Hedberg on kertonut, miten hän 1830-luvun puolivälissä ollessaan nuorena pappina Lohjalla löysi Lutherin postillan pölyttyneenä kirkon arkistosta. Hedbergistä tuli Luther-lukija koko elämänsä ajaksi ja siitä on ollut arvaamaton siunaus koko kirkolle.

Hedbergin teoksiin kannattaa tutustua tänäkin aikana. Hänen Uskonoppi autuuteen –teoksensa vie heti johdannossaan ytimeen: ”Minä tunnustan, että vaikka minua jo lapsuudesta pitäen onkin kristinopin pääkappaleissa neuvottu ja olen siis kauan sen tietänyt, ’että syntinen tulee vanhurskaaksi ainoastaan uskon kautta Kristukseen’, niin en totisesti olisi osannut omantunnon taisteluissa ja kaikenlaisissa sielun ahdistuksissa tätä oppia itseeni soveltaa enkä todella uskoa, että minulla on syntien anteeksiantamus, vanhurskaus ja elämä Kristuksessa, ellei itse Jumala Pyhällä Hengellään evankeliumin avulla olisi tätä valaissut ja opettanut ja vieläkin joka päivä armollisesti valaisisi ja opettaisi. Niin me myös kaikki yhteisesti tunnustamme ’ettemme omasta järjestämme ja voimastamme voi Jeesukseen Kristukseen uskoa emmekä hänen tykönsä tulla, vaan että me siihen tullaksemme kaikki tarvitsemme Pyhän Hengen kutsumusta ja valaistusta evankeliumin kautta.’”

Hedberg opastaa meitä rakentamaan Jumalan sanan varmojen lupausten varaan: ”Sana vakuuttaa Kristuksen kuolleen meidän syntiemme tähden. Siis tulee meidän nyt uskoa, että ne ovat meille anteeksi annetut ja meiltä poisotetut Kristuksen kuoleman kautta. Sana ilmoittaa, että Kristus on kuolleista herätetty meidän vanhurskaudeksemme. Meidän tulee siis uskoa, että me olemme Jumalan edessä vanhurskaat ja aivan otolliset, ei itsessämme (sillä itsessämme olemme kadotettuja syntisiä), vaan Kristuksessa.”

Kategoriat
1/2011 Lehdet

AABRAHAMIN KUTSUMINEN. HÄNEN MATKANSA KANAANIIN JA EGYPTIIN (1. MOOS. 12)

Paul Kretzmann, USA

 

Jumala kutsuu Aabrahamin

12:1: ”Ja Herra sanoi Abramille: ’Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.’” Tässä varsinaisesti alkaa kertomus Abramista eli Aabrahamista, johon kirjoittaja on tähdännyt hyvin taidokkaasti. Jumala antoi hänelle käskyn, joka vaati häneltä kolminkertaista luopumista. Abramin tuli jättää isänmaansa, sekä Kaldean Harran että Uur, jotka kuuluivat Mesopotamiaan. Hänen tuli hylätä heimonsa jäsenet, muut Seemin kaldealaiset jälkeläiset, jotka kaikki olivat antautuneet pakanuuteen. Hänen tuli lähteä myös isänsä Terahin ja tämän perheen kodista. Ilmauksia on tarkoituksellisesti käytetty runsaasti osoittamaan, että se merkitsi Abramille täydellistä perhesiteiden katkaisemista: kaiken sen jättämistä taakse, mitä hän ikinä oli pitänyt läheisenä ja rakkaana, vaimoaan lukuun ottamatta. Hänen täytyi matkata muukalaisena maahan, jonka hän ennen pitkää näkisi.

12:2–3: ”’Niin minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi. 3. Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.’” Tässä on lupaukset sekä ajallisista että hengellisistä siunauksista. Edelliseen kuuluu se seikka, että Abramin jälkeläisiä oli määrä olla luvultaan suuri kansakunta. Mutta paljon tärkeämpiä ovat ne lupaukset, jotka viittaavat hengellisiin lahjoihin. Sillä että Abramin nimi olisi suuri, että Herran siunaus lepäisi hänen päällään, että hänestä tulisi niin huomattu ihmisten keskuudessa, että hän saisi ihmisten kiitollisen ylistyksen ja siunauksen ja hänet varjeltaisiin kaikelta kiroukselta, että hänessä siunattaisiin kaikki maan sukukunnat ja heimot, koko ihmiskunta – kaikki tämä ei viittaa mihinkään ulkonaiseen vaurauteen, jonka Herra aikoi vuodattaa Abramin päälle. Sitä vastoin siunaus ilmaisi, kuten toistot ja lisäykset osoittavat (1. Moos. 18:18; 22:18; 26:4), että Abramin (eli Abrahamin) oli määrä olla ikuisten hengellisten lahjojen ja siunausten lähde siemenensä välityksellä, yhden jälkeläisen välityksellä suuressa ja siunatussa kansakunnassa, joka kutsuisi häntä isäksi, nimittäin Messiaan, Jeesuksen Kristuksen välityksellä (Ap. t. 3:25–26; Gal. 3:16). Profetia vaimon Siemenestä, joka oli rajoittunut yleisellä tasolla siunaukseen Seemille, annettiin tässä selvästi Abramille sekä kansakunnalle, jonka oli määrä polveutua hänestä.

Aabrahamin matka Kanaaniin

 

12:4: ”Niin Abram lähti, niinkuin Herra oli hänelle puhunut, ja Loot meni hänen kanssansa. Abram oli Harranista lähtiessänsä seitsemänkymmenen viiden vuoden vanha.” Abram pani luottamuksensa Herran lupaukseen. Hän oli kuuliainen Herran käskylle ja luopui isänmaastaan, tuttavistaan ja läheisimmistä sukulaisistaankin, matkatakseen vaimonsa ja veljenpoikansa kanssa uuteen maahan, josta Herra oli puhunut.

12:5: ”Ja Abram otti vaimonsa Saarain ja veljensä pojan Lootin sekä kaiken omaisuuden, jonka he olivat koonneet, ja ne palvelijat, jotka he olivat hankkineet Harranissa, ja he lähtivät menemään Kanaanin maahan. Ja he tulivat Kanaanin maahan.” He olivat tottuneita paimentolaiselämään ja matkustivat kiirettä pitämättä, kunnes he tulivat Kanaaniin. Koko matka tapahtui Jumalan johdatuksessa ja oli siksi menestyksellinen (Hepr. 11:8). Kaiken heidän vaurautensa, karjan ja palvelijat, jonka he olivat hankkineet Mesopotamiassa, he toivat mukanaan.

 

12:6: ”Ja Abram kulki maan läpi aina Sikemin paikkakunnalle, Mooren tammelle asti. Ja siihen aikaan kanaanilaiset asuivat siinä maassa.” Näin karavaani, jota Abram johti, saapui ilmeisesti Kanaanin maahan pohjoisesta, sen kautta, joka myöhemmin oli Galilea. Hän kulki maan halki, jossa hänen jälkeläisensä myöhemmin eläisivät, kunnes hän saavutti Sikemin (tai Shechemin), suunnilleen keskellä maata. Sinne hän pystytti telttansa metsikköön terebinth-puun alle – tammen kaltainen puu – joka kuului eräälle Moorelle (vrt. 5. Moos. 11:30). Ja siihen aikaan kanaanilaiset asuivat siinä maassa. Niinpä Abram ei voinut ottaa maata haltuunsa heti, vaan hänen sallittiin ainoastaan oleskella siellä muukalaisena (Hepr. 11:9).

12:7: ”Silloin Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan’. Niin hän rakensi sinne alttarin Herralle, joka oli hänelle ilmestynyt.” Vaikka Abram oli sukukunnan jäsen, joka oli hylännyt oikean Jumalan, Herran kutsu oli kääntänyt Abramin sydämen yksinkertaiseen uskoon. Kun siis Herra ilmestyi Abramille näyssä Sikemissä ja vakuutti hänelle, että koko maa kuuluisi kerran hänen jälkeläisilleen, hän uskoi Herraa ja palveli häntä pystyttämällä Hänelle alttarin.

12:8: ”Sieltä hän siirtyi edemmäksi vuoristoon, itään päin Beetelistä, ja pystytti telttansa, niin että Beetel oli lännessä ja Ai idässä, ja hän rakensi sinne alttarin Herralle ja huusi avuksi Herran nimeä.” Maantieteellinen nimistö on monessa tapauksessa myöhemmältä, kirjoittajan aikakaudelta, jotta teksti olisi helpompi ymmärtää. Abramin uusi leiripaikka oli vuoristossa, jota kutsuttiin myöhemmin Efraimiksi, niin että Beetel (Lus) oli lännessä ja Ai idässä. Täällä hän jälleen aloitti oikean Jumalan palvelemisen saarnaamisella ja rukoilemisella, sillä hän tunsi olevansa vastuussa koko perhekunnastaan, ja siksi hän opetti myös orjilleen ja palvelijoilleen pelastuksen tien.

12:9: ”Ja sieltä Abram lähti ja vaelsi yhä edemmäksi Etelämaahan päin.” Jälleen hän purki telttansa ja siirtyi kaikkine omaisuuksineen kaikkein eteläisimmälle alueelle Kanaanissa, jossa se rajoittuu Arabian autiomaahan.

Abraham teeskentelee Egyptissä

12:10: ”Niin tuli nälänhätä maahan, ja Abram meni Egyptiin, asuakseen siellä jonkun aikaa, sillä nälänhätä maassa oli kova.” Useat Abramin muutot, jotka teksti ilmaisee, viittaavat kasvavaan ruuan puutteeseen. Nälänhädästä tuli lopulta niin raskas, että hän siirtyi Egyptiin laumoineen.

12:11–13: ”Ja kun hän lähestyi Egyptiä, puhui hän vaimollensa Saaraille: ’Katso, minä tiedän, että sinä olet kaunis nainen. 12. Kun egyptiläiset saavat nähdä sinut, niin he sanovat: Hän on hänen vaimonsa, ja tappavat minut, mutta antavat sinun elää. 13. Sano siis olevasi minun sisareni, että minun kävisi hyvin sinun tähtesi ja minä sinun takiasi saisin jäädä henkiin.’” Raamattu, meidän lohdutukseksemme ja varoitukseksemme, kertoo sekä pyhien heikkouksista että heidän uskon teoistaan. Vaikka Saarai oli nyt suunnilleen 65-vuotias, hän oli yhä nuorekkaan kukoistava ja kaunis. Koska naiset tuohon aikaan kulkivat Egyptissä hunnuttamattomina, Abram pelkäsi, että hänen vaimonsa kauneus houkuttelisi jotakuta egyptiläistä mahtimiestä himoitsemaan häntä itselleen, ja kun Abram olisi aviomiehenä tiellä, hänet raivattaisiin pois surmaamalla. Kun siis Abramin karavaani oli tulossa Egyptin alueelle, hän sopi vaimonsa kanssa, että heidät tunnettaisiin veljenä ja sisarena. Hän aavisti, että egyptiläiset saattaisivat ottaa Saarain häneltä, mutta että hänen oma henkensä säästyisi hänen juonensa avulla ja häntä vieläpä kohdeltaisiin hyvin Saarain tähden, jonka ihmiset uskoivat olevan hänen sisarensa. Tämä Abrahamin suunnitelma oli tulos inhimillisestä heikkoudesta ja Jumalan varjeluksen epäilemisestä. Se oli osoitus Abramin hetkellisestä horjumisesta, sillä vaikkakin se, mitä hän ilmoitti, ei ollut kokonaan valhetta, se ei ollut myöskään koko totuus (1. Moos. 20:12).

Aabrahamin juoni paljastuu

12:14–15: ”Kun Abram tuli Egyptiin, näkivät egyptiläiset, että Saarai oli hyvin kaunis nainen.15. Ja kun faraon ruhtinaat olivat nähneet hänet, ylistelivät he häntä faraolle; ja vaimo vietiin faraon hoviin.” Se, mitä Abram oli pelännyt, tapahtui, ja samanaikaisesti hänen suunnitelmansa heikkous kävi ilmi, sillä hän ei selvästikään ollut ottanut huomioon sitä, miten hän kykenisi pitämään vaimonsa itsellään ja pelastamaan hänen kunniansa. Huhut Saarain kauneudesta levisivät nopeasti. Egyptin ruhtinaat kehuivat häntä faaraon, Egyptin hallitsijan, läsnäollessa, ja kursailematta hänet vietiin faaraon haaremiin.

12:16: ”Ja Abramia hän kohteli hyvin hänen tähtensä. Ja hän sai pikkukarjaa, raavaskarjaa ja aaseja, palvelijoita ja palvelijattaria, aasintammoja ja kameleja.” Nämä olivat faaraon runsaat lahjat sen naisen oletetulle veljelle, jonka hän halusi vaimokseen, tai yhdeksi vaimoistaan. Nämä lahjat asettivat Abramin erityisen kiusallisen tilanteeseen, sillä hänen on täytynyt kokea, että hän sai ne epärehellisin keinoin, ja silti hän ei voinut kieltäytyä niistä paljastamatta suunnitelmaansa.

12:17: ”Mutta Herra antoi kovien vitsausten kohdata faraota ja hänen hoviansa Saarain, Abramin vaimon, tähden.” Herra antoi – sanatarkasti ottaen – kovia iskuja ja ilmiselvästi sen kaltaisia, että ne suojelivat Saarain kunniaa (vrt. 1. Moos. 20:4, 6). Jollain tavalla faaraolle myös paljastui todellinen tilanne.

12:18–19: ”Silloin farao kutsui Abramin luoksensa ja sanoi: ’Mitä olet minulle tehnyt? Miksi et ilmoittanut minulle, että hän on sinun vaimosi? 19. Miksi sanoit: Hän on minun sisareni, niin että minä otin hänet vaimokseni? Katso, tässä on vaimosi, ota hänet ja mene.’” Kun faarao kutsui Abramin luoksensa, syytökset, jotka hän kasasi tämän päälle, otettiin hyvin vastaan eikä Abram kyennyt sanomaan mitään puolustuksekseen. Viimeiset sanat kuningas puhui hyvin vihaisena: Ota hänet ja mene!

12:20: ”Ja farao antoi hänestä käskyn miehillensä, että he saattaisivat hänet pois, hänet ja hänen vaimonsa sekä kaiken, mitä hänellä oli.” Faaraon määräykset pantiin täytäntöön siinä merkityksessä, jossa ne oli annettu. Hänen miehensä pitivät huolen siitä, että Abram ja Saarai sekä kaikki, mitä heillä oli, saatettiin turvallisesti mutta varmasti maan rajalle. Luultavasti ainoastaan tietynlainen kunnioittava pelko Abramin Jumalaa kohtaan pidätti faaraota kostamasta Abramille muitta mutkitta. Mutta me näemme tässä, että Herra kääntää myös uskoviensa virheet ja heikkoudet heidän edukseen. Hän suojelee ja varjelee heitä erilaisia vaaroja vastaan, joihin heidän omalla tyhmyydellään on taipumus syöstä heidät. Tämä teksti opettaa meille, että meidän, Herran muukalaisina ja pyhiinvaeltajina, tulisi olla hyvin valppaita ja pitää alati edessämme se päämäärä, jonka hän tahtoo meidän saavuttavan.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
1/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA I

Lasse Lappalainen, Helsinki

Johdanto

Moni Raamatun lukija saattaa mielessään kysellä, onko kirkon lapsikastekäytäntö ensinkään raamatullinen varsinkaan siitä syystä, että pinnallisesti katsoen lasten kastamista ei Uuden testamentin lehdillä suoraan mainita. Onko näennäinen asiasta vaikeneminen riittävä todiste lapsikasteen hylkäämiselle? Tämä on vaikea haaste luterilaiselle kirkolle, joka tunnustuksestaan käsin pitäytyy lapsikasteeseen. Näin asian ilmaisee Augsburgin tunnustuksen artikla IX: ”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen (necessarius ad salutem, samoin Apol. IX) ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.”

Tätä laajemmassa Augburgin tunnustuksen puolustuksessa IX todetaan: ”Aivan varmaa on, että pelastuksen lupaus koskee lapsia…On siis välttämätöntä kastaa pikkulapset…Tästä seuraa johdonmukaisesti, että pikkulapset on kastettava, koska kerran pelastus annetaan kasteen yhteydessä.”

Useat huomattavat teologit väheksyvät Uudessa testamentissa olevia tekstitodisteita lapsikasteen puolesta. Meillä esimerkiksi professori Osmo Tiililä kirjoittaa Systemaattisessa teologiassaan II 1954, s. 146: ”Asiantilan täytyy johtua yksinomaan siitä, että UT ei tarjoa meille kasteesta tarpeeksi selviä tiedonantoja.” Tai näin: ”UT kokonaisuuteensa nähden puhuu kasteesta suhteellisen harvoin” (s. 147). Tämä kastetta suuresti aliarvioiva lausunto heijastelee tekijän pietististä peruskatsomusta, johon ei liioin mahdu koko raamatullinen kasteteologia. Sille ei yksinkertaisesti löydy laajassakaan yleisesityksessä juuri tilaa. Kuvaavaa onkin, että myöhemmässä julkaisussaan Johdatus teologiaan 1968 Tiililältä puuttuu jopa asiahakemistosta maininta kasteesta! Kasteelle jää sangen vähän tilaa kyseisessä teoksessa. Toinen merkittävä teologi, professori Kurt Aland Saksasta ei pidä lapsikastetta uusitestamentillisena ilmiönä.

Mainittakoon, että Uusi testamentti käyttää jo pelkästään baptizoo-verbiä (kastaa) 77 kertaa sekä substantiivia baptisma (”kaste”) 19 kertaa. Tämä tosiasia antaa riittävästi aineksia huolelliselle Uuden testamentin tutkimukselle kasteen olemuksesta ja käytöstä ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla. Edelleen voidaan panna merkille se seikka, ettei enää baptizoo-verbin esittelyssä sen enempää Rafael Gyllenbergin kuin uusimman Matti Liljeqvistin Uuden testamentin kreikan sanakirjoissa puhuta mitään upottamisesta, mikä on virheellinen kestoaihe uudestikastajien kirjallisuudessa. Septuaginta käyttää 2. Kun. 5:10, 13:ssa verbiä louoo (”pestä”) yhdessä jakeessa 14 baptizoo-verbin ”kastaa” kanssa. Samoin näiden synonyymi esiintyy Ap. t. 16:33 ja papyrustekstissä. Tämä osoittaa sen, että vaikka baptizoo alun perin merkitseekin klassisessa kreikassa ”upottaa”, niin sitä merkitystä ei enää käytetä Uudessa testamentissa, vaan merkitys on ”kastaa” (Bauer). Edelleen on huomattava, että Joh. 13:8, 10 käyttää pesemisestä verbejä niptoo ja louoo, joista edellinen kohdistuu vaihtoehtoisesti päähän, kuten vedellä valeleminen kolmesti päähän Did. VII, 3. Jo Vanha testamentti toteaa: ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12:3).

Näin ollen ei ole Tiililän tavoin objektiivisesti perusteltua minimoida kasteesta puhuvia kohtia! Muutenkin voidaan katsoa Uuden testamentin sisältävän riittävän laajan sanaston koko rikkaudessaan antamaan yllin kyllin aineistoa valppaalle tutkijalle. On vain opittava kuuntelemaan Uuden testamentin ominta ääntä myös silloin kun kyseessä on niinkin keskeinen kiistelyä puolesta ja vastaan aiheuttava kastekysymys. On enemmän kuin aiheellista hiljentyä tutkimaan rakentavassa hengessä koko Raamatun kattavaa kasteaineistoa, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on toisaalla julkaissut.

Kasteesta on onneksi paljon kirjoitettu myös suomen kielellä, joten aiheen ei pitäisi sinänsä olla uusi ja oudoksuttava. Ehkä eniten olen puolestani saanut ammentaa pienestä G. A. Ahon kirjasesta Pyhän kasteen sakramentti (Lahti 1966, 44 s.), joka lienee niitä vähiten tunnettuja kastekirjoja maassamme. Edelleen voidaan mainita eräänlainen pääteos kyseisestä aiheesta, nimittäin teologian tohtori h.c. Markku Särelän ansiokas Lapsikaste on raamatullinen. Toinen, täydennetty painos. Tampere 1975, 160 s. Unohtaa ei pidä varsinkaan uusinta monumentaalista teosta, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on kirjoittanut vanhoilla päivillään meille kaikille rakennukseksi: Pyhä kaste Raamatussa I Teologinen osa, jonka on kustantanut paljon parjattu Suomen Luther-säätiö. Hämeenlinna 2000, 419 s. Vanhemmasta kastekirjallisuudesta voidaan ottaa esille teologian tohtori, professori Lauri Huovisen kaksi evankelisessa liikkeessä luettua kirjaa: Sanan selvyyteen. Helsinki 1954, 139 s. ja Kasteen lahja elämälle. Rauma 1959, 67 s. Nämä ovat SLEY-Kirjojen kustantamia perusteoksia. Nämä viisi kirjaa ovat jo varhaisessa vaiheessa muodostaneet oman kasteteologiani pääpiirteet, joista ensimmäisenä luin kirjan Sanan selvyyteen varhain 1970-luvulla. Näin jälkikäteen pyydän saada lausua lämpimät kiitokset kullekin kirjoittajalle erikseen – niille, joille se vielä on mahdollista.

Muusta kastekirjallisuudesta mainittakoon Uuras Saarnivaaran Raamatullinen kaste. Keskusteluja. Helsinki 1948, 90 s., Eino Sormusen Pyhä kaste Uuden Testamentin valossa. Toinen painos. Pieksämäki 1955, 20 s., Immo Aatolaisen Ovatko uudestikastajat oikeassa. Ajatuksia kastekysymyksen äärellä. Pieksämäki 1964, 147 s., Joachim Jeremiaksen Lapsikaste kirkon alkuaikoina. Vaasa 1981, 61 s., Aimo T. Nikolaisen ”Me tunnustamme yhden kasteen…” Kaste ja pelastus Uuden testamentin mukaan. Pieksämäki 1981, 85 s., Olavi J. Lähteenmäen Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä. Jyväskylä 1982, 122 s., Martti Simojoen Antakaa lasten tulla. Pyhä kaste luterilaisen uskon ja opetuksen mukaan. Mänttä 1985, 120 s., Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo 2008, 162 s. Ruotsiksi on muun muassa professori Hjalmar Lindroth kirjoittanut kirjan Tankar om kyrkan och sakramenten. Stockholm 1948, 307 s. Piispa Juha Pihkala on kirjoittanut ansiokkaan teoksen Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 STKSJ 145. Vammala 1986, 279 s.

Seuraavassa esityksessä olen pyrkinyt välttämään vanhan toistoa mahdollisimman paljon. Usein tututkin kastetekstit ovat saaneet ehkä uutta valoa ja ymmärrystä osakseen. Olen määrätietoisesti pyrkinyt keskittymään vain asian kannalta oleellisimpaan aineistoon Raamatussa. Siksi aiheen kannalta monet tärkeät tekstikohdat ovat saaneet jäädä vähemmälle huomiolle. Samoin eri kastekäytäntöjen poleeminen kärki on kauttaaltaan jäänyt pois. Sillä en ole katsonut enää tarpeelliseksi toistaa aiempien kirjoittajien jo esille ottamia kiistakysymyksiä. Niiden aika on – toivon mukaan – jo takanapäin. Nyt on pyrittävä katsomaan tosiasioita ehkäpä uudessa valossa itse kukin Raamattunsa äärellä.

Tekstin yleistajuisuudesta johtuen esimerkiksi Raamatun alkukieliset lainaukset olen pyrkinyt minimoimaan mahdollisimman pitkälle ja nekin luonnollisesti siirtokirjoitettuina, joten nekään eivät muodostune esityksen yleistajuisuuden esteeksi. Aiheen kannalta on eduksi katsoa kukin raamatunkohta asiakokonaisuudessaan, jotta itse jäsennys tulisi paremmin ymmärretyksi. Edelleen suureksi avuksi ajattelevalle lukijalle ovat Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece 27. uudistettu painos 1993 marginaalissa olevat sangen valaisevat tekstiviitteet tai sitäkin laajemmat viitteistöt, jotka Kurt Aland on julkaissut yksityiskohtaisessa neljän evankeliumin yhteisesityksessään (Synopsis).

Tämän yleisesityksen puitteissa on käytetty vuoden 1938 Uuden testamentin käännöstä siitäkin syystä, että ekumeenisiin pyrkimyksiin tähtäävä uusi Kirkkoraamattu 1992 on mielestäni liiaksi tinkinyt alkutekstille uskollisesta periaatteesta, mikä oli vielä vallitseva sen edeltäjässä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon nimenomaan lapsikastekäytännön kannalta oleellisimpien tekstien käyttämän alkukielisen paidion sanan kääntämisen vain ilmaisulla ”lapsi”, vaikka Walter Bauerin arvovaltainen Uuden testamentin kreikan sanakirja antaa sille perusmääritelmän ”erittäin nuori lapsi, pieni lapsi”. On toisaalta ymmärrettävää, että vapaiden suuntien painostusryhmä on ehkäpä juuri näissä kohdissa saanut äänensä kuuluville ja jotka ekumeniastaan tunnettu raamatunkäännöskomitean puheenjohtajana toiminut piispa Aimo T. Nikolainen on antanut hiljaisen hyväksymisensä pitääkseen vapaat suunnat ruodussa.

Tältä osin vertailun vuoksi mainittakoon etevän ruotsalaisen kielitieteilijän ja Lundin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan täysinpalvelleen professori Hugo Odebergin ruotsalainen Uuden testamentin osakäännös De fyra evangelierna och Apostlagärningarna (1996, 373 s.), jonka hän käänsi vasta eläkevuosinaan kuudessa kuukaudessa. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne lukuisat omaperäiset tekstiviitteet, jotka Odeberg antaa käyttämästään Nestle-Alandista riippumatta!

Itse asian ytimeen

Kun kysytään Uuden testamentin perustelua kirkon lapsikastekäytännölle, niin silloin esille nousee vastaansanomattomasti yksi keskeisin tekstijakso, nimittäin Mark. 10:13-16 ja luonnollisesti sen rinnakkaistekstit Matt. 19:13-15 sekä Luuk. 18:15-17. ”Ei ole ihmeteltävä sitä, että alkukirkko käytti tätä perikooppia puolustaessaan lapsikastetta” ja ”Se, joka torjuu lapset, asettuu Jeesusta vastaan ja poikkeaa alkukristillisestä käytännöstä” (Aimo T. Nikolainen). Markuksen evankeliumiin viittasi lapsikasteesta puhuessaan jo kirkkoisä Tertullianus v. 203 teoksessaan De baptismo XVIII ”älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.” Lähdemme liikkeelle vanhimman eli Markuksen evankeliumin tekstistä antaen sille uuden alkutekstin mukaisen käännöksen:

(13) Ja he kantoivat hänen luokseen imeväisiä lapsia, jotta hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat heitä. (14) Mutta nähtyään Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ´Sallikaa imeväisten lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. (15) Totisesti minä sanon teille, joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa imeväisenä lapsena, ei pääse sinne sisälle´. (16) Ja ottaen heitä syliinsä hän siunaten pani kätensä heidän päälleen.”

Roomaan osoitettu 60-luvun alussa oleva Markuksen teksti antaa itse asiassa oivallisen perustelun Rooman seurakunnan lapsikastekäytännölle useastakin eri näkökulmasta katsoen. Tarkastelkaamme nyt niitä lähemmin. Itse sanaa ”kastaa” ei vielä esiinny tekstissämme. Tämä on aivan totta. Myöhemmin saamme kuitenkin nähdä sen liittyvän Siirakin kirjassa muuhun Uudesta testamentista tuttuun kasteterminologiaan. On kuitenkin huomattava, että sana ”estää” Matteuksella, Markuksella ja Luukkaalla esiintyy Ap. t. 10:47 yhdessä ”veden”, ”kastaa” ja ”Pyhän Hengen” kanssa!

Ensinnäkin tämä Markuksen evankeliumin tekstijakso 10:13-16 muistuttaa rakenteellisesti suuresti Jeesuksen omaa kastetta Matt. 3:13-17, jossa ovat ilmaisut ”esteli” (jae 14), ”sinä tulet minun luokseni” (jae 14) ja ”salli” (jae 15). Näillä kullakin on siis omat vastineensa Markuksen tekstissä.

Toiseksi on aiheellista kiinnittää huomiota Markuksen käyttämään ilmaisuun paidia ”imeväiset lapset” jakeessa 13 tai kuten Hugo Odeberg ja Ingemar Furberg kääntävät ”pienet lapset”. Myös suosittu englantilainen käännös NIV antaa merkityksen ”pienet lapset”. Sana paidion merkitsee tässä todellakin aivan pientä sylissä kannettavaa lasta, kuten voimme nähdä sen Vanhan testamentin kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä, jossa se tarkoittaa kahdeksan päivän ikäistä ympärileikattavaa pienokaista (1. Moos. 17:12, 21:4. Vrt. 2. Moos. 2:6, 7, 9, 3. Moos. 12:3. Vrt. 2. Aik. 20:13). Edelleen se merkitsee pientä lasta kohdissa Jes. 9:5, 11:6, 8, 53:2 (heprean kajjoneq ”niin kuin verso” on Septuagintassa käännetty hoos paidion ”niin kuin imeväinen”, vrt. Mark. 10:15, Luuk. 18:17) ja 2. Aik. 20:13. Uudessa testamentissa taas se merkitsee vastasyntynyttä lasta esimerkiksi kohdissa Matt. 2:8, 9, 11, 13, 14, Luuk. 1:59, 66, 76, 80, 2:17, 27, 40, Joh. 16:21, Hepr. 11:23. Sana ”senkaltaisten” toioutoon jakeessa Mark. 10:14 viittaa kastettujen muodostamaan seurakuntaan Ef. 5:27. Markuksen teksti on kauttaaltaan kasteen kieltä. Sitä tarkoittaa maininta kätten päällepanemisesta Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2.

Esityksen toinen osa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

JUMALA RANKAISEE LUOPUNEITA ANTAMALLA HEIDÄN KULKEA OMAA TIETÄÄN

Bo Giertz, piispa, Ruotsi

Sen tähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin himoihin; sillä heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen; samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti. Ja niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia. He ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; ovat korvaankuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalaa vihaavaisia, väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, vailla ymmärrystä, luotettavuutta, rakkautta ja laupeutta; jotka, vaikka tuntevat Jumalan vanhurskaan säädöksen, että ne, jotka senkaltaisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan itse niitä tee, vaan vieläpä osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät.” (Room. 1:26–32)

Ihmiset eivät siis ole tahtoneet tuntea Jumalaa oikealla tavalla. He tiesivät hänen olevan olemassa, mutta eivät tahtoneet etsiä häntä vakavissaan, vaan laativat itselleen sopivamman uskonnon. Jumala antoi heidän saada tahtonsa läpi. Juuri se on heitä kohdannut, Jumalan rangaistus. Jumalan hylkääminen merkitsee jättäytymistä sen henkivallan johdettavaksi, ”joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa” (Ef. 2:2). Jumalan vihollisella on kiinnitys ihmiseen. Meidän olemuksessamme on sellaista, mikä ”ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan” (Room. 8:7). Paavali sanoo sitä ”lihaksi” tai joskus ”vanhaksi ihmiseksi”. Ellei sitä pakoteta kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan, se murtautuu esiin ja määrää elämämme suunnan. Tämä voi tapahtua eri tavoin – karkeammin tai hienostuneemmin. Paavali antaa tässä pakanoiden elämästä hyvin synkän kuvan. Se perustuu siihen jokapäiväiseen kokemukseen, joka juutalaisella oli hellenististen kaupunkien elämästä. Tietenkään Paavali ei tarkoita, että kaikki hänen luettelemansa asiat esiintyisivät jokaisen pakanan elämässä. Hän tarkoittaa, että sitä kaikkea esiintyy pakanoiden keskuudessa, että se alituisesti murtautuu esiin ja että sitä pidetään luonnollisena. Pakanat hyväksyvät sen itsessään ja pitävät luonnollisena, että sitä esiintyy muissa. Ja se kuva antiikin arkipäivästä, jonka meille ovat välittäneet esim. sellaiset roomalaiset kirjailijat kuin Petronius ja Iuvenalis, vahvistaa pääosin Paavalin sanat. Tuhatvuotisessa kristillisessä ympäristössä kasvanut voi pitää kuvaa epäuskottavana. Mutta mitä enemmän länsimaiden maallistuminen saa vaikuttaa ihmisten elämänihanteisiin ja oikeustajuun – tai oikeustajun puuttumiseen – sitä uskottavammaksi kuva käy. Kun vanha ihminen ei enää ole Jumalan kurinpidon alaisena, alkaa kaikki se paha, mitä meissä on, murtautua esiin.

Paavali sanoo nyt, että tämä on Jumalan rangaistus. Ihminen luulee kulkevansa omaa tietään, olevansa vapaa, elävänsä niin kuin itse tahtoo. Todellisuudessa hän on Jumalan tuomion alainen. Kolme kertaa Paavali käyttää sanaa, joka on käännetty ”hylkäämiseksi”. Tämän käsityksen mukaan siis sukupuolinen holtittomuus, valloilleen päästetty pornografia, lisääntyvä väkivalta ja muut samantyyppiset ilmiöt voivat olla hylkäystuomion merkki: Jumalan viha on sellaisen kansan yllä, joka ei ole halunnut oppia tuntemaan häntä oikealla tavalla. Ja tilanne on tietenkin vielä vakavampi, jos se, mitä ei pidetty omistamisen arvoisena, oli itse evankeliumi eikä vain se epämääräinen Jumalan tunteminen, jonka pakanatkin voivat saavuttaa hänen tekojaan katselemalla.

Paavali mainitsee erityisesti homoseksuaalisuuden. Tämä johtunee siitä, että juutalaiset pitivät sitä poikkeuksellisen pöyristyttävänä. He tiesivät, että se oli Jumalan tahdon vastaista. Mutta joutuessaan elämään pakanoiden joukossa he kohtasivat sen niin laajassa mitassa, etteivät he olleet koskaan pitäneet sellaista mahdollisena.

On täysin selvää, että homoseksuaalisuus on Paavalinkin mielestä vastoin Jumalan tahtoa. Se on merkki siitä, että ihmisluonnossa on jokin epäkunnossa. On pantava merkille, että hän rinnastaa sen kaikkeen muuhun pahaan, mikä on lähtöisin ihmisluonnon synnynnäisestä turmeltuneisuudesta. Se kuuluu niihin kieroutuneisiin taipumuksiin, joita meissä voi olla – samalla tavoin kuin ahneus, kateus, riitaisuus, panettelu, väkivaltaisuus, kerskailu ja kaikki muu, mitä Paavali tässä luettelee. Nämä vietit voivat esiintyä eri tavoin ja eriasteisina eri yksilöillä. Mutta meillä kaikilla on osamme niistä. Ne kuuluvat meidän olemukseemme ja ovat synnynnäisiä. Paavali ei siis väitä, että ne ovat henkilökohtaisen, tietoisen pahuuden seurausta ja että me yksilöinä voisimme olla vapaat niistä, jos vain olisimme tahtoneet. Hän kuvaa tässä sellaista, mikä on tapahtunut koko ihmissuvulle. Se koskee myös homoseksuaalisuutta. Se voi kuulua kantamaamme perintöön ja olla osa vanhaa ihmistämme, sitä, joka on ”päivittäisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja kuoletettava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen”, kuten Vähässä Katekismuksessa sanotaan siinä luvussa, joka käsittelee kastetta. Kristityllä voi olla homoseksuaalinen vietti – aivan samoin kuin hän voi himoita toisen omaisuutta tai kostoa. Mutta hän tietää, että tällaista ei saa päästää irti, vaan se on ristiinnaulittava. Hän tietää myös, että siitä on olemassa täydellinen anteeksiantamus ja ettei se voi estää häntä olemasta Jumalan lapsi. Homoseksuaalinen kristitty luopuu siksi – aivan samoin kuin naimaton kristitty – omasta sukupuolielämästä ja luottaa siihen, että Jumala korvaa tämän puutteen hänelle moninkertaisesti muilla elämänalueilla. Sen Jeesus on luvannut jokaiselle, joka hänen vuokseen luopuu sellaisesta, mitä ilman maailma ei halua olla.

Bo Giertz, Roomalaiskirje, s. 19–21. Pieksämäki 1987. SLEY-kirjat. Lihavoinnit toimituksen.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

KRISTILLINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI I

Roomalaiskirjeen mukaan

Matti Roininen, Lahti

Vanhurskaus tarkoittaa Jumalan ominaisuutena täydellistä pyhyyttä, totuutta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Jumalan vanhurskautta ei voida johtaa mistään yleiskäsitteestä, koska se on vain hänessä. Ihminen voi tietää Jumalan vanhurskaudesta vain hänen ilmoituksensa perusteella.

Ihmisellä oli Jumalan kuvaksi luotuna vanhurskaus, mutta se turmeltui syntiinlankeemuksessa (1. Moos. 3). Vanhurskauttamisopissa on kysymys siitä, että syntinen ihminen tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi Kristuksen kautta.

Vaikka vanhurskauttaminen on luettavissa kaikista pyhistä kirjoituksista, voimme täydellä syyllä pitää sen varsinaisena ”oppikirjana” Paavalin kirjettä roomalaisille niin kuin hän kirjeensä alussa ilmoitti. ”Paavali Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia.” (Room. 1:1)

Paavali opetti Kristuksen lähettiläänä yhtäpitävästi Kristuksen sanaa toisten apostolien kanssa. Se, mitä yksi apostoli puhui ja kirjoitti, on samalla kaikkien apostolien oppi. Apostolien sana on Pyhän Hengen inspiroimaa eli vaikuttamaa Jumalan sanaa niin kuin profeettain kirjoitukset.

Tänä luopumuksen aikana on tullut suorastaan teologiseksi säännöksi alentaa pyhiä kirjoituksia tulkinnanvaraisten traditiotuotteiden tasolle (vrt. Matt. 15). Roomalaiskirjeen osalta voidaan todeta, että Tertius kirjoitti sen, minkä apostoli saneli (Room. 16:22). Ne, jotka eivät usko pyhiä kirjoituksia, eivät ole oikeutettuja ja soveliaita puhumaan Jumalan vanhurskaudesta (Room. 3:4). Historiallinen tieto ja usko eivät sellaisenaan vanhurskauta ihmistä saati sitten, jos tällä tiedolla ylitetään Jumalan sana (1. Kor. 4:6). Paavali ilmoitti kirjeensä sisällön johdantolauseessa: ”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi… Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’. ” Ennen kuin hän johdattaa lukijan lähemmin evankeliumiin, hän kirjoittaa siitä vanhurskaudesta, joka ilmenee laissa ja Jumalan vihassa ”ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan” (Room. 1:18). ”Ja me tiedämme, että Jumalan tuomio on totuuden mukainen niille, jotka senkaltaista tekevät.” (Room. 2:2)

Laki opettaa, mitä ihmisen tulee tehdä ja jättää tekemättä. Juutalaisten yleisimpiä virheitä oli se, että he pitivät lain tietämistä vanhurskautenaan. Paavali muistutti kuuliaisuudesta: ”… sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13) Sen sijaan ”tuska ja ahdistus” tulee jokaiselle, joka pahaa tekee (2:9). Jumalan vanhurskauteen kuuluu se, ettei hän tuomitessaan katso henkilöön. Hän on vanhurskas tuomari, jonka päätöksistä ei voida vedota ylempään asteeseen. Hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan.

Se, jolla on syvempää ymmärrystä, näkee Jumalan tuomioissa muistutuksen tulevasta tuomiopäivästä. Jumala on määrännyt, että kaikkien on kuoltava, mutta sen jälkeen tulee tuomio. Elävät ja kuolleet tuomitaan tekojen mukaan, toiset iankaikkiseen elämään ja toiset iankaikkiseen rangaistukseen.

Pahuus pääsisi valtaan maan päällä, ellei Jumala pitäisi kansojen tuomarina oikeutta yllä rangaistuksin (Ps. 58, Ps. 68).

Jumala on antanut Majesteetistaan ilmoituksen kaikille ihmisille luomisteoissa (Room. 1:19–20). ”Herran sanalla ovat taivaat tehdyt, ja kaikki niiden joukot hänen suunsa hengellä.” (Ps. 33:6) Hän jakaa hyvyyttään anteliaasti joka päivä niin pahoille kuin hyvillekin. Hän varjelee ihmisiä vaaroissa ja auttaa kuoleman hädässä. Toinen asia on se, kuinka he ottavat vastaan hänen hyvyytensä. Vanhurskaat kiittävät ja kunnioittavat häntä. Jumalattomat pitävät Herran antimia saaliinaan. He kiittävät onneaan ja palvelevat kuvittelemiaan jumalia. Sanalla sanoen he palvelevat luotua Luojan asemesta. Ihminen ei voi vapautua synnin ja tuomion alta sen perusteella, että Jumala on heitä kohtaan hyvä kaitselmuksessaan. ”Sillä kaikki, jotka ilman lakia ovat syntiä tehneet, ne myös ilman lakia hukkuvat, ja kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan.” (Room. 2:12)

Kun apostoli on tuonut esille kuuliaisuuden vaatimuksen, hän osoittaa, miltä ihmiset näyttävät vanhurskaan Jumalan katseen alla. ”Ei ole ketään vanhurskasta… ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on… Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room. 3:10–18) Tämä tuntuu yllättävältä niiden mielestä, jotka ovat oman käsityksensä mukaan jumalisia ja suorastaan Jumalan valittuja.

Maailma on täynnänsä pahuutta, mutta kukaan ei ota syyllisyyttä henkilökohtaisesti. Meidän ei kuitenkaan tarvitse kauan etsiä syytä nykyajan suurille onnettomille ilmiöille. Ihmiset ovat itsekeskeisessä viisaudessaan hylänneet Jumalan. Toiset ovat jättäneet hänelle olemassaolon, mutta ovat riisuneet häneltä jumalalliset ominaisuudet siirtääkseen ne ihmiselle. Yhä enemmän karttuu niitä, jotka pitävät Jumalaa kuolleena ja ainakin heikkovointisena. Jumalan pelko ei ole heidän silmäinsä edessä. Maallisiin kääntyneet lukevat taloudellisen menestyksen vanhurskaudekseen (vrt. menestysteologia). Kun heillä on rahaa ja omaisuutta, heillä on kaikkea, mitä he tuntevat tarvitsevansa. He kuuluvat siihen suureen joukkoon, joka tahtoo löytää paratiisin maan päältä. Jumalan kaikkinäkevän katseen alla ei kuitenkaan löydy yhtään vanhurskasta, joka oman vanhurskautensa perusteella välttäisi kadotustuomion.

Apostoli päätyy siihen, ettei mikään ”liha” eli ihmisestä syntynyt ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain kautta. Syy ei ole laissa, vaan ihmisessä, joka ei lakia täytä. Samalla on huomioitava, ettei Jumalan edessä riitä mikään osittainen vanhurskaus (Gal. 5:3). Moni on tuomiopäivän pelossa tehnyt jotakin hyvää toivoen Jumalan lukevan sen vanhurskaudeksi. Tällöin onnettomin on se, jolla ei ole mitään hyvää tarjottavana sielunsa lunastukseksi. Oma vanhurskaus ja ulkokultaisuus ovat sokaisseet heidät niin, ettei heillä ole mitään kunnollista käsitystä sielun hinnasta (vrt. Matt. 16:26). Laki tuomitsee kaikkina aikoina ihmiskeskeiset vanhurskauttamisopit ja niiden tunnustajat. Jumalattomilla ei ole rauhaa. Monet ovat lukeneet Paavalin opetusta vanhurskaudesta vain tuomioon saakka.

Meidän tulee lukea Paavalin esitystä eteenpäin nähdäksemme, kuinka se, mikä ihmisille on mahdotonta, on kuitenkin Jumalalle mahdollista (vrt. Matt. 19:26). Kysymys ei ole teoreettisesta, vaan toteutuneesta mahdollisuudesta, josta ”laki ja profeetat” ovat ennalta todistaneet. Ne ovat todistaneet siitä Jumalan vanhurskaudesta, joka on ilmoitettu ”ilman lakia” (Room. 3:21).

Kysymys ei ole Jumalan olemuksellisen vanhurskauden siirtämisestä ihmiselle (vrt. Mannermaan tutkielma ”In ipsa fide…”). Jumala ei anna kunniaansa toiselle. Kysymys ei ole myöskään siitä uudistetusta lainvanhurskaudesta, jossa Jeesus nähdään uutena lainantajana (vrt. katolisuus). Kysymys on nyt siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala on ilmoittanut pyhissä kirjoituksissa armolupausten kautta ja aikojen täytyttyä evankeliumissa. Sitä vanhurskautta ihminen ei voi saavuttaa ansioillaan, koska kyseessä on Kristuksen ansio meidän hyväksemme. Se omistetaan pelkästään uskomalla Kristuksen sanaan niin kuin apostolit ovat julistaneet. Sanomme sitä vanhurskautta uskonvanhurskaudeksi erottaen sen lainvanhurskaudesta.

Jeesus on Jumalan Poika, joka aikojen täytyttyä syntyi lain alaiseksi Ihmisen Pojaksi lunastaakseen Isän tahdon mukaan lain alaiset (Gal. 4:4,5). Hän täytti ihmisille annetun lain heidän puolestaan kuuliaisuudellaan, kärsimisellään ja kuolemallaan. Laki saavutti näin päämääränsä. ”Kristus on lain loppu vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.” (Room. 10:4)

Jumala on herättänyt Poikansa kuolleista ja korottanut hänet oikealle puolelleen ”armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä” (Room. 3:25).

Vanhan liiton jumalanpalvelus oli todistusta tulevasta Kristuksesta. Kaikkeinpyhimmässä oli liiton arkki lain tauluineen ja sen yläpuolella armoistuin. Kristuksen tultua vanha liitto väistyi uuden tieltä, joka perustuu syntien anteeksiantamukseen hänen nimessään. Mitään lakia tai seremoniaa ei saa liittää evankeliumiin vanhurskauttamisen edellytykseksi (vrt. kiista ympärileikkaamisesta, Gal. kirje).

Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa…” (1. Tim. 2:5ss.)

Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: ’Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?’ se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: ’Kuka astuu alas syvyyteen?’ se on: nostamaan Kristusta kuolleista. Mutta mitä se sanoo? ’Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi’; se on se uskon sana, jota me saarnaamme.” (Room. 10:6–8)

Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim. 1:15)

Jumala käski antaa Pojalleen nimen Jeesus, Vapahtaja (Matt. 1:20–21; Luuk. 2:10–11). Ihmiset saavat uskomalla tähän nimeen syntinsä anteeksi. Usko Jeesukseen vanhurskauttaa syntiset Jumalan edessä ilman tekoja. Usko omistaa sydämessä Kristuksen läsnä olevana vanhurskauttajana ja Vapahtajana niin kuin Paavali kirjoittaa: ”…sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi…” (Room. 10:10)

Kristus on vanhurskauttajamme ylhäällä Isän luona ja samaan aikaan uskossa läsnä olevana ja sydämessä asuvana. Hän on uskossa läsnä oleva vanhurskauttaja siten, että uskon kohteena on evankeliumi. ”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.” (Room. 1:17)

Paavali tekee esityksestään kokoavan yhteenvedon: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28). Passiivin käyttö on tällöin tarkoin huomioitava, sillä ihminen on vanhurskauttamisessa passiivinen Jumalan työn kohde. ”Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” (Room. 8:33) Jumala on vanhurskas ja ”vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen” (Room. 3:26; vrt. 4:1 ss.).

Esityksen toinen osa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

VUOSISADAN RAKKAUSTARINA

Eero Pihlava, pastori, Helsinki

 

Niin nainen jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin ja sanoi ihmisille: ’Tulkaa katsomaan miestä, joka on sanonut minulle kaikki, mitä minä olen tehnyt. Eihän se vain liene Kristus?’” (Joh. 4:28)

 

Vuosisadan rakkaustarina-nimisessä laulussa lauletaan ”Tää on vuosisadan rakkaustarina, ainakin uskon niin, tää säilyy ja kestää päiviin tuleviin.” Jeesuksen kohtaama nainen Sykarin kaivolla oli elänyt läpi laulun sanojen kuvaamaa todellisuutta useita kertoja elämässään. Vuosisadan rakkaustarina oli syttynyt, joka säilyy ja kestäisi päiviin tuleviin. Tai – ainakin hän oli uskonut niin. Jeesuksen halutessa puhua hänen miehensä kanssa, vaimon särkynyt perhe-elämä ja sydän paljastuvat. Mooseksen laki salli erokirjan kirjoittamisen ja uudelleen naimisiin menemisen tietyissä tilanteissa. Viisi avioeroa olivat kuitenkin suuri häpeä niin samarialaisten kuin juutalaistenkin keskuudessa. Johtuiko se naisen kykenemättömyydestä uskollisuuteen, yhteisestä sopimuksesta vai puolison varovaisuudesta, nyt nainen kuitenkin eli avoliitossa, kuudennen miehen kanssa.

 

Tyhjä vesiastia

 

Nainen tuli tyhjän vesiastiansa kanssa Jaakobin lähteelle ja kaivolle päivän kuudennella hetkellä, eli puolenpäivän aikaan. Muut kylän ihmiset olivat täyttäneet astiansa normaalisti aamulla tai edellisenä iltana. Todennäköisesti he lepäsivät varjossa askareiltaan. Naisen epänormaaliin aikaan tapahtuva veden hakuretki johtui ehkä siitä, että muiden syyttävien katseiden vastaanottamisen vesiastia oli tyhjentynyt jo aikaa sitten. Puolentoista kilometrin matka kylästä Jaakobin kaivolle onnistui kyllä auringon paahteessa keskipäivälläkin, mutta lähimmäisten katseiden, kuiskuttelun tai oman epäonnen auringon alla, tyhjä saviastia vain mureni. On ahdistavaa olla epäonnistuja, yhteisön normien, tooran rikkoja. Toisen silmät näkevät naisen sijaan uskottomuuden, kurjan naisen, joka on rikkonut perheensä ja ehkä myös muidenkin perheitä teoillaan. Naisen sydän on tyhjä kuin hänen vesiastiansa. Hän oli etsinyt rakkautta ja hyväksyntää, mutta oli saanut ja aiheuttanut kipua. Enää ei uskaltanut rakastaa, sitoutua ja uskaltaa toiseen ihmiseen. Kuka täyttäisi tämän nääntyneen, tyhjän astian kanssa kaivolle tulevan naisen rakkauden janon. Onko sellaista aviorakkautta, joka ei vaihda kohdetta tuulen mukana, vaan joka uskollisuudellaan kaiken peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaikki kärsii (1. Kor. 13)?

 

Kaivo, jolla Jeesus ja nainen juttelivat, oli Johanneksen mukaan Sykarin kaupungissa, ”joka on lähellä sitä maa-aluetta, jonka Jaakob on pojalleen Joosefille antanut” (4:5). Vanhassa testamentissa kerrotaan kuinka Jaakob ostaa maapalstan Sikemin seudulta, joka sijaitsi Sykarin vieressä (33:19). Myöhemmin Jaakob valloittaa seudulta lisää maata ja antaa Sikemin, joka tarkoittaa vuorenharjannetta, pojalleen Joosefille (48:22). Ennen kuolemaansa Jaakob siunaa Joosefin sanoin ”Kaikkivaltiaan avulla, joka sinua siunatkoon, antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä, siunauksia syvyydestä alhaalta, siunauksia nisistä ja kohdusta.” Kaivoa on siis kutsuttu Jaakobin kaivoksi alueen historian vuoksi. Kaivo on Jaakobin maalla, jonka hän antoi Joosefille. Yhä se siunaa kansaa maan syvyyksistä, nykyään Nablus-nimisen kaupungin pyhiinvaelluskohteena. Ajattelen kuitenkin, pastorikollegoiltani oppineena, että Johannes viittaa tekstin asetelmalla myös toisenlaiseen Mooseksen kirjoista nousevaan historialliseen taustakertomukseen? Mitä vanha testamentti kertoo kaivosta, siitä vettä ammentamaan tulleesta naisesta ja kaivolla odottavasta miehestä? Mikä tulee mieleen Tooraa tuntevalle samarialaiselle, Jaakobin kaivosta ja mainitusta asetelmasta? Vuosisadan rakkaustarina: Jaakob ja Raakel! Mooseksen kirjoissa kerrotaan, että Iisak oli lähettänyt poikansa enonsa Laabanin tykö, jotta hän löytäisi uskovan vaimon Israelilaisten joukosta. Pitkänmatkan kuljettuaan hän tapaa enonsa tyttären Raakelin kaivolla 1. Moos. 29:10: Kun Jaakob näki Raakelin, enonsa Laabanin tyttären, ja enonsa Laabanin lampaat, astui hän esiin ja vieritti kiven kaivon suulta ja juotti enonsa Laabanin lampaat. Ja Jaakob suuteli Raakelia ja korotti äänensä ja itki. Niin Jaakob ilmoitti Raakelille, että hän oli hänen isänsä sukulainen ja Rebekan poika; ja Raakel riensi pois ja ilmoitti sen isällensä.” Tämän jälkeen kerrotaan, että Jaakob suostuu palvelemaan enoaan seitsemän vuotta palkatta päästäkseen Raakelin kanssa naimisiin. ”Ja Jaakob rakasti Raakelia; niin hän sanoi Laabanille: ’Minä palvelen sinua seitsemän vuotta saadakseni Raakelin, nuoremman tyttäresi.’”(29:8).Tekstimme asetelma tuo siis mieleen Jaakobin ja Raakelin tapaamisen, sekä myös Iisakin ja Rebekan rakkaustarinat, joissa parien ensitapaaminen tapahtuu kaivolla naisen tullessa ammentamaan vettä. Tämä on taustana tekstiimme, ja sitä vasten se on myös ymmärrettävä.

 

Vesiastia täytetään

 

Jos nainen tuli kaivolle tyhjän vesiastian kanssa, niin hän lähtee sieltä täynnä elämän vettä. Johannes kirjoittaa Jeesuksen reittivalinnasta ”hänen oli kuljettava0 Samarian kautta”. Teksti ilmaisee pakkoa, mutta ei selitä mikä pakotti Jeesusta? Päätie Jerusalemista Galileaan kulki Samarian kautta, mutta tämä ei ollut suorin reitti Galileaan Jordanin kastepaikalta, jossa hän Johanneksen mukaan nyt oli. Miksi hän ei kulkenut Perean tai Jordanin tuonpuoleisen maan, Dekapoliksen kautta niin kuin muulloinkin. Miksi Jeesuksen täytyi kulkea Samarian kautta? Mooseksen kirjojen rakkaustarinoiden tapaan, tavatakseen tuon Sykarin kylästä olevan naisen ja antaakseen hänelle elämän vettä Jaakobin kaivolla ja hänen kauttaan koko Sykarin kylälle. Jumalan rakkaus naista kohtaan pakottaa Jeesuksen kohtaamaan tämän henkilön Sykarin kaivolla.

 

Johannes jatkaa rakkaustarinaa kertoen naisen kuivuudesta ja paahteesta halkeilevan vesiastian täyttymisestä elämän vedellä. Jeesus sanoo (4:13-14): ”Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen, mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.”Nainen oli nääntymykseen ja elämän rikkinäisyyteen saakka etsinyt rakkautta ja onnea kuin sateenkaaren päätä, mutta se oli paennut häntä. Nyt kaivolla istuva mies oli ajan tapojen vastaisesti alkanut puhumaan naiselle hänen perhettään ja miestänsä koskevista asioista. Tämä mies ei kuitenkaan lähestynyt häntä ilkeässä mielessä, vaan kaivon mies pyysi kohteliaasti myös saada puhua hänen miehensä kanssa. Hän ei myöskään puhunut naiselle useiden muiden kehotuksen tavoin: sinun täytyy muuttua! Sellaiseen ei ihminen pysty. Jeesus paljastaa sanallaan naisen menneisyyden ja nykytilan. Siinä paljastuvat kivut, häpeä, synti ja lika. Mutta Kristuksen sanan äärellä paljastuu myös naisen sanaton, kaiken kivun alle painautunut kaipuu puhtauteen, hyväksyntään ja toisenlaiseen elämään. Hän vastaa Jeesukselle: ”Herra, anna minulle sitä vettä, ettei minun tulisi jano eikä minun tarvitsisi käydä täällä ammentamassa.”

 

Jeesuksen sanat herättävät uskon, joka parantaa, pelastaa ja muuttaa elämän. On riemullista lukea naisen reaktio käydyn keskustelun jälkeen. Nainen menee kaupunkiin ja kertoo kaikille: ”Tulkaa katsomaan miestä, joka on sanonut minulle kaikki, mitä minä olen tehnyt?” Ihmisarvomme perustuessa Kristuksen sanaan meistä, rikkinäisestä elämästä ja sen Herrasta on helppo kertoa. Uskon, että kylässä tiedettiin, kaikki mitä nainen oli tehnyt. Mutta hänen avoimuutensa, häpeällisistä asioista puhuminen ja ilo oli uutta. Sen saa uskonlahja ja Kristuksen kyljestä virtaava elämänvesi aikaan. Herra täyttää meidän astiamme, hän virvoittaa janoon nääntyneen. Herra parantaa syntisairauden, ja tänäkin päivänä hän sanansa kautta meitä muuttaa.

 

Vesiastia jää Jeesuksen luo

 

Johannes kertoo tekstissä erikoisen yksityiskohdan. Nainen tulee kaivolle ”ammentamaan vettä” janoonsa, mutta hänen lähtiessään evankelioimaan kylää hän lähtee ilman vesiastiaa ja vettä. ”Niin nainen jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin.” Elämän tarpeet, jano, ja tyhjä leili jäivät Jeesuksen luo kaivolle. Tässä rakkaustarinassa nainen saa jättää vanhan tyhjän astiansa, häpeänsä ja syntinsä kaivolle. Ei ole enää salaisuuksia, joita ei olisi julkituotu. Avosuhteen epävarmuus saa jäädä, sillä nyt hänellä on mies, joka kihlaa hänet omalla uskollisuudellaan. Tämän miehen rakkaus on uskollisuutta, joka kaiken peittää, kaikessa kärsii ja kaikessa toivoo. Tässä rakkaustarinassa, nainen saa jättää vesiastiansa, elämän tarpeensa sulhasensa hoiviin. Hiuskarvakaan ei putoa päästä hänen tietämättään, ja hän saa ruokansa ja juomansa ajallaan. Morsiamen ei tarvitse enää kulkea tuota jokapäiväistä häpeämailia kaivolle toisten tuijotellessa. Totuus on tehnyt vapaaksi, ja kaiken peittävä, ristillä kärsivä rakkaus on tullut tilalle. Naisen vesiastiaa ei enää tarvita, sillä uskon lahja on tullut hänessä ”sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.” Tekstin lopussa Johannes todistaa tästä lähteestä kertoessaan Sykarin kylän samarialaisista: ”Ja monet samarialaiset siitä kaupungista uskoivat häneen naisen puheen tähden, kun tämä todisti: ’Hän on sanonut minulle kaikki, mitä minä olen tehnyt’. Kun nyt samarialaiset tulivat hänen luoksensa, pyysivät he häntä viipymään heidän luonaan; ja hän viipyi siellä kaksi päivää.”

 

Missä me olemme tässä tekstissä?

 

Missä sinä olet tänään tekstissämme? Olet ehkä tuon savisen vesiruukun kantaja, joka laulaa Herralle: ”anna savelle uusi muoto, tee minusta uusi ruukku, rakkautesi nyt näytä murtunutta käytä. Tahdon kertoa särkyneille ettei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin Mestarin kädessä ois.” Tai ehkä olet yksi opetuslapsista, joka ei ymmärrä Herransa teitä, ei ymmärrä, miksi hän puhuu tuolle naiselle tai miksi hän ei halua syödä. Tai yksi Sykarin kylän samarialaisista, joka oli ehkä parjannut tuota naista tai juutalaista vihamiehiä, jotka pitivät heidän jumalanpalveluksiaan epäjumalanpalvontana. Sana ohjaa sinua tänään jättämään tyhjä astiasi Jeesuksen luo. Vielä tänäänkin paratiisia kastellut joki virtaa vuolaana Ristinmiehen kyljestä syntien anteeksiantamiseksi. Tuo virta on tehnyt uoman synnin esteistä huolimatta sinun luoksesi tänään, aivan kuten Jeesuksen täytyi kohdata Sykarin kaivon nainen. Elämänveden virta muuttaa meitä ja vie mukanaan vanhan, elämän rikkinäisyyden, avosuhteet, kansojen väliset raja-aidat ja veriset taistelut, sillä enää ei rukoilla Garissim-vuorella tai Jerusalemissa, vaan totuudessa ja Hengessä, siellä missä Kristus on sanan totuudessa ja Hengen sakramenteissa. Jeesus sanoo tekstissä ”senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo”. Tämän taivaan Isän tahdon rukouksen hengessä ja totuudessa, sekä sen rukoilijoiden tyhjät astiat Jeesus on lupautunut ylläpitämään ja täyttämään aina taivaankirkkauteen asti. ”Sillävälin opetuslapset pyysivät häntä sanoen: ’Rabbi, syö!’ Mutta hän sanoi heille: ’Minulla on syötävänä ruokaa, josta te ette tiedä’. Niin opetuslapset sanoivat keskenään: ’Lieneekö joku tuonut hänelle syötävää?’ Jeesus sanoi heille: ’Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa.’ Jätä vesiastiasi Jeesuksen luo, omista tänäänkin Johanneksen rakkaustarina itsellesi. Herra on uskollinen, hän ei näänny janoon, eikä rakkaudessansa horju. ”Tää on vuosisadan rakkaustarina, kaunis ja todellinen, tää säilyy ja kestää mä tunnen sen.”

 

Saarna 16.1.2010 Suomen Luther-säätiön Markus-yhteisössä ja Keravalla. Teksti: Joh. 4:5-30

Kategoriat
1/2011 Lehdet

VÄHÄN KATEKISMUKSEN ILTARUKOUS