Kategoriat
5/2014 Evankeliumi Neitsyt Syntymä

NEITSEESTÄSYNTYMINEN MARKUKSEN EVANKELIUMIN 4:26-29 MUKAAN

Lasse Lappalainen

”Ja hän sanoi: ’Niin on Jumalan valtakunta, kuin jos mies kylvää siemenen maahan; 27 ja hän nukkuu, ja hän nousee, öin ja päivin; ja siemen orastaa ja kasvaa, hän ei itse tiedä, miten. 28 Sillä itsestään maa tuottaa viljan: ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään. 29 Mutta kun hedelmä on kypsynyt, lähettää hän kohta sinne sirpin, sillä elonaika on käsissä’.” (Mark. 4:26–29)

Markus 4:26-29 alkutekstin mukaan sanatarkasti käännettynä ja   selitettynä

”Ja hän sanoi: ’Näin on Jumalan valtakunta, kuten Mies heitti Siemenen maahan,

27. ja nukkui ja herää yöllä ja päivällä, ja Siemen versoaa ja tulee pitkäksi; samoin ei tiedä itse.

28. Omasta halusta maa kantaa hedelmää: ensin korsi, sitten tähkä, sitten täyden jyvän tähkänä.

29. Mutta kun hedelmä sallii, heti hän lähettää sirpin, sillä leikkuun aika on käsillä.”[i]

Tekstin selityksiä

Tämä neljän jakeen jakso Markuksen evankeliumissa on sikäli ainutlaatuinen, että sitä ei ole rinnakkaisissa Matteuksen eikä Luukkaan evankeliumeissa. Sitä käytetään ev. lut. kirkossa evankeliumitekstinä (5. sunnuntai loppiaisesta 3. vuosikerta 2. lukukappale evankeliumitekstinä. Suomen evankelis- luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja II Evankeliumikirja Hyväksytty kirkolliskokouksessa 8. toukokuuta 1999, s. 139 uuden käännöksen mukaan).

Vaikka teksti sinänsä on hyvin lyhyt ja tiivis, se pitää silti sisällään erityisen paljon opetusta Jumalan valtakunnan olemuksesta. Se puhuumiehestä tarkoittaen sillä Kristusta itseään. Samoin se puhuu maahan heitetty Siemenestä, joka öin ja päivin, kylväjä nukkuessakin, kasvaa järjelle käsittämättömällä tavalla (huomaa vastaava sanapari ”nukkua” – ”herätä” samoin Kristuksesta Mark. 4:38!) Kuitenkin omasta halustaan eli automaattisesti maa kantaa hedelmää.[ii] Jakeessa on kyse siitä Iankaikkisesta Totuudesta, joka versoo eli syntyy yliluonnollisesti, koska Jes. 4:2 mukaan ”Jahven Verso” on paralleeli eli rinnakkainen ”maan Hedelmälle”, sillä hänestä sanotaan: ”Ja hän nousee Hänen eteensä Imeväisenä ja niin kuin Juuri kuivasta maastaJes. 53:2) ja on ilmaantuessaan kolmenlainen: 1) korsi, 2) tähkä, 3) täyden jyvän tähkäpää.

Mistä sitten tekstissämme tarkemmin sanottuna on kysymys? Vastauksen saamme itse tekstistä esimerkiksi palaamalla Markuksen evankeliumin neljännen luvun jakeeseen 11, jossa Jeesus sanoo omille opetuslapsilleen: ”Teille on lahjoitettu Jumalan valtakunnan salaisuus”.  Matteuksen 13:11 vastaava kohta on: ”sillä teille on lahjoitettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet”, kun  taas  Luuk. 8:10 puolestaan kuuluu: Teille on lahjoitettu tuntea Jumalan valtakunnan salaisuudet.”

Yhteistä näille kolmelle evankeliumitekstille on se, että Salaisuus esitetään vertauksina. Tämä vastaa Vanhan testamentin ennussanaa Jes. 6:9-10. Tosin Markuksella ja Luukkaalla Jesaja-lainaus on lyhennelmä, kun taas Matteuksella se on kokonaan.

Hesekiel avaintekstinä

Jeesus itse sanoo ihmetellen Jumalan valtakunnan salaisuuden olevan vielä opetuslapsillekin käsittämätön.[iii]

Evankelista Markus on saanut samasta Hesekielin kirjan luvusta 12 toisen, tätä vielä harvinaisemmankin kreikankielisen sanonnan omaan esitykseensä, johon palaamme tuonnempana. Muutoinkin voimakkaan eskatologisesti painottunut Hesekielin kirja on erityisen suuresti vaikuttanut juuri Uuden testamentin sanomaan, erityisesti sen kristologiaan (oppiin Kristuksesta).

Jeesus käytti erityistä Galilean arameaa puhuessaan ”vertausta”, ”viisasta sananpartta”, ”arvoitusta” ja ”vertailua”merkitsevää sanaa mathlaa´, josta voimme vakuuttua meille säilyneestä Pešittan Uuden testamentin aramealaisesta käännöksestä. Edellä mainittu kreikan sana parabolee, joka merkitsee ’vertaus’,esiintyy Markuksella 13 kertaa (3:23, 4:2, 10, 11, 13, 30, 33, 34, 7:17, 12:1, 12, 13:28), Matteuksella 17 kertaa, Luukkaalla 18 kertaa ja muualla vain Hepr. 9:9, 11:19. Niinpä Markuksen kertomuksen mukaan jaksossa 4:14–34 Jeesus toistaa yhdeksän kertaa korostaen avainsanaa logos (”Sana”), joka toisin sanoen parhaalla mahdollisella tavalla selittää sekä Jumalan valtakunnan salaisuuden että sitä kuvaavan ilmaisun ”tämä vertaus”.

Markus 4:21-25

”Ja hän sanoi heille: ´Ei kaiketi Lamppu tule sitä varten, että se pantaisiin vakan alle tai vuoteen alle. Eikö pikemminkin lampunjalkaan asetettavaksi?[iv] Sillä ei ole Kätketty ellei sitä varten tule julkiseksi, eikä Salattu syntynyt muuta varten kuin näkyväksi.[v] Jos jollakin on korva, kuulemalla kuulkoon.[vi] Ja hän sanoi heille: ´Katsokaa miten kuulette. Millä mitalla mittaatte, tullaan mittaamaan teille, jopa teille tullaan antamaan lisäksikin.[vii] Sillä jolla on, hänelle tullaan lahjoittamaan. Mutta jolla ei ole, niin ikään minkä omistaa, tullaan ottamaan häneltä pois.”[viii][ix]

Ennen varsinaisen tarkastelumme kohteena olevaa jaksoa 4:26–29 Markus on sijoittanut jakeisiin 4:21–25 Jeesuksen tärkeän puheen lampusta. Se tuo mieleen Jeesuksen maailman Valona, koko ihmiskunnan ainoana toivona. Samoin se tuo mieleen maininnan Salatun ja Kätketyn julkitulemisesta, samoin kuin oikean kuulemisen merkityksestä seurauksineen. Niin ollen salatusta ja kätketystä puhuttaessa kyseessä ei ole mikään epäilyttävä gnostilainen ajatuksen suuntaus, vaan Kristusta tarkoittava kielenkäyttö sellaisenaan. Nämä jakeet osaltaan täydentävät oppia Kristuksen neitseestäsyntymisestä.

Lampun ja lampunjalan raamatullinen merkitys

Tämä yksityiskohta tulee erityisen selvästi näkyviin Luukkaan 8:16 painotuksesta: ”Mutta ei kukaan lamppua sytyttävä peitä sitä astialla tai aseta vuoteen alle, vaan asettaa sen lampunjalkaan, jotta (seurakuntaan) sisälletulevaiset näkisivät Valon.”[x] Tässä on Luukkaan mukaan alkuseurakunnan kasteen kautta avattu sisälle tulo Kristuksen kirkon jäsenyyteen. Ks. Matt. 5:15-16. Luukashan oli Paavalin mitä läheisin työtoveri ja kokosydämisesti evankeliumille antautunut sivistynyt mies.

Mitä nyt tarkoittaa käsite lykhnia, ”lampunjalka”, raamatullisessa kielenkäytössä? On kysymys samasta lampusta kuin israelilaisessa jumalapalveluselämässä Mooseksen ja Salomon aikana puhuttaessa pyhäkössä ja temppelissä olevista ”lamputa” (neer,) sekä,”lampusta” (menooraa), ”lampunjalasta”, joka on seitsenhaarainen ja siten symboloi Jumalan olemusta sikäli että luku 7 esiintyy hepreassa 164 kertaa, arameassa 6 kertaa ja kreikassa 88 kertaa (joista Ilmestyskirjassa 55 kertaa).[xi][xii]

Jumalan valtakunnan rikkaus

Jeesuksen opetusta yleensäkin hallitsee myöhäisjuutalaisuuden apokalyptisen kirjallisuuden tavoin puhe Jumalan valtakunnasta. Markuksella se toistuu 14 kertaa: Mark. 1:15, 4:11, 26, 30, 9:1, 47,

10:14 15, 23, 24, 25, 12:34, 14:25, 15:43. Jumalan valtakuntaa kuvaa niin ikään mies sekä aivan erityisesti hänen kylvämänsä siemen, josta Markus käyttää Uudessa testamentissa yleisemmän sperma-sanan sijasta harvinaisempaa samaa tarkoittavaa käsitettä sporos (Mark. 4:26, 27)[xiii]  Markus käyttää siemenestä puhuessaan maskuliinista määräävää artikkelia ho jakeessa 4:27, mikä siis tarkoittaa Kristusta samoin kuin vielä selvemmin ilmaistuna Luuk. 8:11: Siemen on Jumalan Sana” (ho sporos estin ho logos tou theou).  Teksti on lähinnä Jes. 55:10-11:n mukainen.

Tämän ytimekkään siemenen kasvun kehitystä kuvataan kahdella verbillä: blastanoo (”itää”, ”kasvaa”, ”versoa”; Mark. 4:27 ja muualla Matt. 13:26, Hepr. 9:4, Jaak. 5:18). Toinen verbeistä on edellistäkin merkittävämpi meekynoo ( ”pidentyä”, ”venyä”, ”kasvaa”, ”versoa) koska se tunnetaan Uudessa testamentissa vain Markuksella 4:27.

Olemme jo edellä kiinnittäneet huomiota Markuksen Hesekielin kirjasta 12:23 saatuun sanavalintaan ”tämä vertaus”, ja nyt meillä on siis edessämme toinen samasta tekstiyhteydestä peräisin oleva mm. pidentymistä merkitsevä erityinen eskatologinen termi. Tällöin on huomattava, että kyseinen Markuksen peräti harvinaislaatuinen verbi esiintyy Septuagintassa Hesekielillä kahdesti (Hes. 12:25, 28) ja Jesajan kirjassa 44:14b: ”minkä Herra (kyrios) istutti ja sade teki pitkäksi.” Jesajan heprealainen teksti on kirjoitusasultaan erikoinen laakeripuun osalta ja siksi se on saanut Septuagintassa kristologisen merkityksen ”Herra”. Latinankielinen Vulgatan käännös on heprealaisen tekstin mukainen.

Nyt olemme siinä erikoisessa tilanteessa, että kyseinen Jesajan kirjan kohta on kreikankielisessä tekstissä saanut messiaanisen Herraa tarkoittavan merkityksen: Herra on sateen synonyymi! Lainatun kohdan heprealainen alkuteksti on huomion arvoinen: ”hän istutti laakeripuun ja sade teki suureksi.” Vain tässä esiintyvä heprean sana ´oorän merkitsee laakeripuuta (Laurus nobilis), ja se on useissa heprean käsikirjoituksissa kirjoitettu poikkeavalla tavalla siten, että sanan viimeinen kirjain niin sanottu nun-sofit onkin kirjoitettu tavallista pienempänä, jotta lukija silloinkin ymmärtäisi paremmin tekstin sisällön, varsinaisen tarkoituksen, Kristuksen. Qumranin a-käsikirjoituksen palstalla XXXVII rivillä 20 kirjoitus on normaalin kokoinen loppukirjain.[xiv]

”Automaatin” tulkinnasta

Erityisen merkittävä avainsana koko Markuksen evankeliumin teologiaa ajateltaessa on jakeen 4:28 adjektiivi automatos,”omasta halusta”, ”omasta takaa”, ”itsestään”, ja sitä käytetään tämän lisäksi erityisen keskeisesti Uudessa testamentissa ainoastaan Ap. t. 12:10:ssä. Tästä Pietarin kokemasta ihmeellisestä tapauksesta saamme sen tärkeän opetuksen, etteivät mitkään inhimilliset esteet ole suinkaan voittamattomia Jumalan valtakunnan sanoman, evankeliumin, etenemiselle. Vahvarakenteinen suljettu rautaporttikaan ei ole Herran enkelin edessä yhtään mitään! Samainen enkelimaailmahan Jumalan Pojan muodossa pelasti Sadrakin, Meesakin ja Abednegon tulisesta pätsistä (Dan. 3:25, 28).

Vaikka tämä Jumalan valtakunnan salaisuuden olemusta osuvasti kuvaava ”automaatti” ei esiinny kuin noissa kahdessa Uuden testamentin jakeessa, niin siitä huolimatta meidän on syytä tarkastella kyseisen sanan käyttöä eritoten Vanhan testamentin kreikkalaisessa käännöksessä, Septuagintassa, jossa se on seuraavissa kuudessa jakeessa: 3. Moos. 25:5, 11, Joos. 6:5, 2. Kun. 19:29, Job 24:24,

Viisauden kirja 17:6.

3. Mooseksen kirjan jakeista 25:5, 11 näemme sekä sapattivuoden levon että riemuvuoden jälkeisen ”spontaanin kasvun”, ”jälkikasvun” – sitähän kreikan ”automaatin” pohjana oleva heprean homofoninen sana saafiiach II nimenomaan tarkoittaa![xv] Toinen tekstikohta on hyvin kuvaava sekin, nimittäin 2. Kun 19:29. Siinä kun sanotaan: ”Ja tämä on sinulle merkkinä/ihmeenä (määräinen muoto ha´oot, kreikan seemeion, latinan signum): tänä vuonna syödään jälkikasvua (heprean saafiiach II, kreikan automata), ja toisena vuonna leikkuuta seurannutta itsestään kasvanutta viljaa, kun taas kolmantena vuotena kylväkää ja leikatkaa, sekä istuttakaa viinitarhoja syödäksenne niiden hedelmää.”

Kuten näemme, tässä kertautuu määrätietoinen kolmitahoisuus: tänä vuonna, toisena vuonna ja kolmantena vuonna, mikä on luonteenomaista juuri Markuksella (4:28) viljan siemenen kasvun eri vaiheita kuvattaessa. Siinäkin on itse asiassa kyse sanomattomasta Jumalan ihmeestä, Kristuksesta. Kaikkihan edellä lainatun Toisen Kuningasten kirjan mukaan on toteutuneena Kristuksessa – koko Pyhän Kolminaisuuden syvimpänä salaisuutena. Sillä niin kuin sade ja lumi ovat peräisin taivaasta, niin on myös Markuksen 8:11 mukaan seemeion,”merkki”, ”jälki”, ”symboli”, ”osoitus”, ”signaali”, ”tunnusteko”, ”ihme”, ”enne”  taivaasta eli Jumalasta itsestään.

Realistinen näkökulma neitseestä syntymiseen Markuksella

Tähän Markuksen evankeliumin kokonaisvaltaiseen teologiaan voidaan perustellusti soveltaa esimerkiksi tunnettua profeetta Jesajan kirjan ennustusta erityisestä merkistä, ihmeestä, raskaana olevasta neitsyestä (määräisessä muodossa sekin), jossa siis sikiää tuleva Poika (Jes. 7:11 ja 14).

Tällöin olemme Markuksen evankeliuminkin osalta sen tosiasian edessä, että siinäkin on selvääkin selvempi oppi Kristuksen neitseellisestä syntymästä. Tätä näkemystä on Uutta testamenttia koskevassa teologisessa keskustelussa perinteisesti aina pidetty sulana mahdottomuutena, koska ajatusta ennalta olevasta (prae-eksistenssi) Jumalan Pojasta yhdessä neitseellisen syntymän kanssa ei ole pidetty lainkaan mahdollisena. Se on totaalisesti suljettu kaiken vakavasti otettavan teologisen eksegetiikan ulkopuolelle!

Meillä tätä lempiolettamusta toistavat varsin huolettomasti ilman mitään asiallista argumentointia nimekkäätkin eksegeetit, kuten Aimo T. Nikolainen, Heikki Räisänen, Lars Aejmelaeus, Rafael Gyllenberg, Jukka Thurén, Antti Laato jne.

Kuitenkin esimerkiksi arvostettu Uuden testamentin tutkija Ethelbert Stauffer on muun muassa tähdentänyt oikeutetusti Markus 6:3:ssa olevan Marian poika –maininnan merkitystä, koska Jeesuksella ei ollut biologista isää, josta Vanha testamentti todistaa 1. Moos. 3:15, Jes. 7:14, Jer. 4:31 = 1 QH X:7, Miik. 5:2. Baabelin Talmud Sanhedrin 98b lainaa juuri Miikaa. 1QH V:30-31.

Hyvänä esimerkkinä tästä mainittakoon emeritusprofessori Heikki Räisäsen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pitämästä väitösluennostaan 15.2.1969 alkaen markkinoima varsin keinotekoinen, äkkiväärä ja vailla selviä kielihistoriallisia tosiseikkoja oleva väittämä tuon teologian tunnetuksi tulemisesta muka vasta oikeastaan 110-luvulla Antiokian piispa Ignatioksella. Vastaavaa näkemystä edustaa myös Räisäsen professuurin pitkäaikainen edeltäjä piispa Aimo T. Nikolainen tunnetussa oppikirjassaan Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus.[xvi]

Kuitenkin jo niin kutsuttu ”ensimmäinen evankeliumi” on täysin myöhemmän Jes. 7:14 (”Sen tähden Herra itse antaa teille merkin/ihmeen. Katso, neitsyt (heprean haa`almaa) on raskaana oleva, ja synnyttää pojan, ja sinä kutsut hänen nimellään Immanuel.”) lupauksen kaltainen,  sillä siinäkin nainen on määräisessä muodossa ja kuuluu: ”Ja minä asetan vihan sinun välille ja vaimon (heprean haa´iššaa) välille, ja sinun siemenesi välille ja hänen Siemenensä välille: Hän on murskaava sinun pääsi ja sinä olet pureva häntä kantapäähän” (1. Moos. 3:15). Mainittakoon, että alkutekstissä tärkeä sanonta ”hänen siemenensä” esiintyy ainoastaan tässä. Ei ole toista vaimon siementä kuin Kristus, josta Paavali todistaa Gal. 4:4: ”Mutta kun ajan täyteys tuli, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen.”

Jakeen kysymyksen asettelu vaimon siemenen eli Kristuksen ja käärmeen eli Saatanan välillä on aivan sama kuin Matteuksen ja Luukkaan kylväjävertauksissa, mikä ei tule tosin Markuksella esille. Vrt. erityisesti Kristus käärmeen/paholaisen voittajana (Ps. 91:13, Jes. 11:8). Puhumattakaan koko siitä jo Vanhan testamentin teologiaa hallitsevasta erityispiirteestä, mikä on tyypillistä sen pohjalta muodostetussa Uudessa testamentissa.

Näin ollen erityisesti kaikki neljä evankeliumiamme (myös Joh. 1:3b, 16:21, 18:37) opettavat suurella yksimielisyydellä Kristuksen neitseellistä syntymää eikä se Paavaliltakaan puutu. Sama koskee myös niin Heprealaiskirjettä kuin Ilmestyskirjaakin.

Kolmanneksi Job 24:24bloppu on hepreaksi: uukeroo´š šibboolät jimmaaluu eli ”Ja niin kuin tähkän pää heidät leikataan.” Vastaavaa ilmaisua ei ole muualla Vanhassa testamentissa! Heprean sana šibboolät I”viljan tähkä”, ”kimppu” on hyvin merkittävä käsite Raamatussa (1. Moos. 41:5-27, Tuom. 12:6, Ruut 2:2, Job 24:24, Jes. 17:5; ”oliivipuun lehvä” Sak. 4:12, ja sen šibboolät II toinen merkitys on ”tulva”, ”virta”, Tuom. 12:6, Ps. 69:3, 16, Jes. 27:12; Siir. 4:12).

Näin ollen sanan varsinainen merkitys on yhteydessä Kristuksen ristin kärsimykseen ja ehtoollisen teologiaan leikkaamisesta puhuttaessa samoin kuin usein myös Uudessa testamentissa. Jobin kirjan tekstissä on myös se erikoinen piirre – mikä on hyvin tavallista Raamatun hepreassa ja arameassa sekä Targumeissa, Qumranin kirjallisuudessa että Siirakin kirjassa – että nimittäin näiden kolmen Jobin heprean sanan alkukirjaimet luettuna vasemmalta oikealle (hepreaa luetaan ja kirjoitetaan oikealta vasemmalle, toim. huom.) ovat Jeesuksen nimi alkuperäisessä Galilean länsiaramean murteen muodossa JEŠU. Samalla tavoin se ilmaistaan myös toisessa seemiläisessä kielessä, syyriassa.

Tähän teologiseen kristologiaan on oma syynsä siinäkin, että jopa samassa Jobin Septuagintan kreikkalaisessa tekstissä tavataan peräti kaksi Markuksen 4:28 tuntemaa keskeistä sanaa stakhys, ”tähkä”, ja automatos, ”itsestään”. Näin ollen meillä on kaksinkertainen kielellinen tekstitodistus arameaksi ja kreikaksi Kristuksesta, Raamatun Herrasta ja Kuninkaasta.

Neljänneksi ja samalla viimeiseksi tekstinäytteeksi käsitteestä ”itsestään” otamme apokryfisen Viisauden kirjan kohdan 17:6: ”He näkivät ainoastaan itsestään tulen, täynnä pelkoa.” Tässä on rinnakkain kaksi Markuksen 4:28 käyttämää kreikan sanaa automatos ja pleerees. Siis ”itsestään” ja ”täysi”. Vastaavaa käsiteparia ei ole yhdessäkään edellä mainitussa kolmessa muussa tekstissämme.[xvii]

Lopuksi, Markus päättää tarkastelumme kohteena olevat neljä jaetta Jooelin kirjan muistumaan sirpistä, joka lähetetään, koska sato on kypsynyt leikkuuta varten.

Käytetyt Raamatun sitaatit pääasiassa Lappalaisen käännöksinä.


[i] ??? ??????• ????? ????? ? ???????? ??? ???? ?? ???????? ???? ??? ?????? ??? ??? ???

kai elegen houtoos estin hee basileia tou theou hoos anthroopos balee ton sporon epi tees gees

??? ??????? ??? ????????? ????? ??? ??????, ??? ? ?????? ?????? ??? ????????? ?? ??? ????? ?????.

kai katheudee kai egeireetai nykta kai heemeran, kai ho sporos blasta kai meekyneetai hoos ouk oiden autos.

???????? ? ?? ??????????, ?????? ?????? ???? ?????? ???? ?????[?] ????? ?? ?? ??????. automatee hee gee karpoforei, prooton khorton eita stakhyn eita pleeree[s] siton en too stakhyi.

???? ?? ??????? ? ??????, ????? ?????????? ?? ????????, ??? ?????????? ? ????????.

hotan de paradoi ho karpos, euthys apostellei to drepanon, hoti paresteeken ho therismos.

[ii] Samoin Ps. 85:12: ´ämät mee´äräts titsmaach ”TOTUUS VERSOO MAASTA”

[iii] teen paraboleen tauteen, aramean lmathlaa´ haanaa ”tämä vertaus”, jakeessa 4:13 (Markuksella sanonta ainoastaan tässä), mikä on kielellisesti aivan samassa muodossa kuin Hesekielin kirjan kohdassa 12:23 sen kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä, mikä on heprealaisen alkutekstin mukaan ”tämä viisauden sananparsi”.

[iv] Jes. 60:19-20, Matt. 5:15, 6:22, Luuk. 8:16-18, 11:33-34, 36, 12:35, 15:8, 2. Piet. 1:19, Ilm.   18:23, 21:23!, 22:5.

[v] 5. Mos. 29:28, Tuom. 3:19, Job 11:6, 12:22, 34:22, Ps. 139:11-12, Sananl. 11:13, 15:22-23,   25:11,

Jes.  45:19,  Aam.  3:7,  Dan.  2:22;  Siir.  8:18  (heprean  sanaleikki  zaar  ”vieras”,  ”outo”  –  raaz

”salaisuus”),  19:11-12,  23:19-20,  41:14;  Matt.  10:26-27,  13:35,  Mark.  6:14,  Luuk.  8:17, 12:2,

18:34,   Joh.   1:14:   Ja   Sana   syntyi  (aoristi,  kuten  tekstiyhteyskin  Joh. 1:3,10 edellyttää

käännettäväksi) lihaksi”, 2:11, 7:4, 10, 27, 42, 18:20, 21:1, Room. 16:25-26, 1. Kor. 4:1, 5, 2. Kor.

4:6, Ef. 2:19-22, 3:5, 9, 5:32, Kol. 1:18, 26, 2:2-3, 1. Tim. 3:9 kreikan mysteerion tees pisteoos, aramean raazaa´ dimheeimenuuthaa´, heprean sood ha´ämuunaa, latinan mysterium fidei, ”uskon salaisuus”,

Tim. 3:14-16: ”Kirjoitan tämän sinulle toivoen tulevani luoksesi nopeasti. Mutta jos viivyn, tietäisit kuinka pitää Jumalan huoneessa vaeltaa, joka on elävän Jumalan kirkko: totuuden pylväs ja perustus. Samoin me tunnustamme suuri on jumalisuuden salaisuus. Hän tuli julkiseksi lihassa, oikeaksi osoitettu Hengessä, ilmestyi enkeleille, saarnattu pakan(akans)oissa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen”,

Barn. 5:6, 6:7, 14, 7:7, 12:10, 14:5, 15:9, Ign. Ef. 18:2-19:2-3, Ign. Trall.  9:1-2, 2. Kleem. 14:2-3;

Matt. 11:19, 16:18, 1QH X:10 sood ´ämät ”totuuden perustus”, CA VII:1-4 saksalainen teksti, Apol. VII, VIII:16-20, 22, Ef. 1:22-23, 2. Tim. 1:10, 2:19, Hepr. 9:26, 1. Piet. 1:20, 1. Joh. 1:2,  3:5,

8,  Ilm.  2:17.                      Aramean  millaa  setiimaa  ”kätketty  Sana”  ja  raazaa´  ´illaa´aa  huu´  ”tämä  on yliluonnollinen salaisuus” = 1. Tim. 3:16 eusebeias mysteerion ”jumalisuuden salaisuus”.

[vi] Jes. 6:9, Matt. 11:15, 13:14, 13:43, Mark. 4:9, Luuk. 8:8, 14:35, Ilm. 2:7, 11, 17, 29, 3:6, 13, 22.

[vii] Viis. 11:20, Matt. 6:33, 7:2, Luuk. 6:38, 12:31, Ap. t. 2:41, Room. 12:3, Ef. 4:7, 13, 16.

[viii] Matt. 13:12, 25:29, Luuk. 19:26.

[ix] Matteuksen evankeliumin rinnakkaistekstit: Matt. 5:15: ”Eikä lamppua sytytetä ja aseteta sitä vakan alle, vaan lampunjalkaan ja loistaa kaikille huoneessa oleville.”  (Mark. 4:21) Matt. 10:26: ”Älkää siis pelätkö heitä. Sillä ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tule paljastetuksi ja salattua, mikä ei tule tunnetuksi.”  (Mark. 4:22) Matt. 7:2: ”Sillä millä tuomiolla tuomitsette, teidät tuomitaan. Ja millä mitalla mittaatte, teille tullaan mittaamaan.”  (Mark. 4:24) Matt. 13:12: ”Sillä joka omistaa, hänelle tullaan antamaan ja oleva yltäkyllin, mutta joka ei omista, myös omistama tullaan ottamaan häneltä pois.”  (Mark. 4:25)

Luukkaan evankeliumin rinnakkaisteksti : Luuk. 8:16-18: ”Mutta ei kukaan Lamppua sytyttävä peitä sitä astialla tai aseta vuoteen alle, vaan asettaa lampunjalkaan, jotta sisälletulevaiset näkisivät Valon. Sillä ei ole Salattua, mikä ei tule julkiseksi eikä Kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja tule näkyväksi. Katsokaa siis, kuinka kuulette. Sillä joka omistaa, hänelle tullaan antamaan. Ja joka ei omista, myös minkä luulee omistavan, tullaan ottamaan häneltä pois.”

[x] Luuk. 8:16 vanhimmissa käsikirjoituksissa jakeen loppusanat ”jotta sisälletulevaiset näkisivät Valon” on jätetty pois.

[xi] Vanhassa testamentissa tavataan sanonnat neer Eloohiim, ”Jumalan lamppu” = Kristus 1. Sam. 3:3; Ilm. 21:23, neer Jahve nišmat ´aadaam  ”Ihmisen henki on Jahven lamppu” Sananl. 20:27 = 1. Kor. 2:10! ja ´oor neer, ”lampun valo” Jer. 25:10 = Ilm. 18:22-23. Vrt. erityisesti: ”Sillä Sinun sanasi on jalkani lamppu ja valo teilläni” Ps. 119:105, ”minä sytytän Voidellulleni lampun” Ps. 132:17 = Joh. 5:35, Luuk. 1:69, ”Sillä käsky on lamppu ja Toora/opetus on valo” Sananl. 6:23.

[xii] Tällöin on pantava merkille se tekstiyhteys, jossa ainutkertaista sanontaa ”Jumalan lamppu” käytetään, sillä 1. Samuelin kirjan 3. luvussa on alusta alkaen johdonmukainen kristologinen esitys Jahven Sanan harvinaisuudesta, kalleudesta, ja sen paralleeleista näky, jumalallinen ilmoitus, sekä Jahven temppeli, Jumalan arkki, että Jahven kolminkertainen kutsu Samuelille (samoin kuin jakeessa 21 kolmesti toistuva Jahve) huipentuessa sanontaan baššeliišiit, kreikan en tritoo, latinan tertio,”kolmannen kerran”, mikä ilmaus esiintyy ainoastaan tässä Vanhassa testamentissa. Kristologia ei kuitenkaan rajoitu vielä suinkaan tähän, vaan se hallitsee koko lukua kolme.

[xiii] Muualla vain Luuk. 8:5, 11, 2. Kor. 9:10. Septuagintassakin se tavataan ainoastaan 10 kertaa: 2. Moos. 34:21, 3. Moos. 26:5, 20, 27:16, 5. Moos. 11:10, Job 21:8, 39:12, Jes. 28:24, 32:10, Aam. 9:13.

[xiv] Mainittakoon, että tässä Jesajan jakeessa 44:14b oleva heprean sana gäšäm, ”sade” (ks. myös 1. Moos. 8:2, 3. Moos. 26:4, 1. Kun. 17:7, 14, 18:41, 45, 2. Kun. 3:17, Esra 10:9, 13, Job 37:6, Ps.

68:10, 105:32, Sananl. 25:14, 23, Saarn. 11:3, 12:2, Korkea Veisu 2:11, Jer. 5:24, 14:4, Hes. 1:28,

13:11, 13, 34:26, 38:22, Hoos. 6:3, Jooel 2:23, Aam. 4:7, Sak. 10:1, 14:17), on määräisessä muodossa, kuten Jes. 55:10-11: ”Sillä niin kuin sade ja lumi laskeutuu alas taivaasta, mutta ei palaa takaisin sinne, vaan kostuttaa maan ja hedelmöittää sen ja saa sen versoamaan, sekä lahjoittaa Siemenen kylväjälle ja leivän syötäväksi. Samoin tulee olemaan minun Sanani, joka tulee ulos suustani eikä palaa takaisin luokseni tyhjänä, vaan luo, mikä minua miellyttää sekä saa menestymään niin kuin Hänet lähetin.”  Ei siis ihme, että muuan Qumranin neljännen luolan Salaisuuden kirjan fragmentti toteaa: ”Hän luo Iankaikkisen sateen.” Molemmissa Jesajan teksteissämme on Septuagintan ”sadetta” merkitsevä hyetos, mikä on niin ikään tuiki tärkeä sana myös Uudessa testamentissa Ap. t. 14:7, 28:2, Hepr. 6:7, Jaak. 5:18 (=1. Kun. 18:42-45, Luuk. 12:54), Ilm. 11:6.

[xv] Ks. tämän sanan käytöstä edelleen 2. Kun. 19:29, Jes. 37:30. Sanan saafiiach I merkitys puolestaan on ”vuodatus” Job 14:19.

[xvi] Uusimpana näytteenä tästä siitä on Räisäsen maailmalla liberaaliteologien silmissä erityisen suurta arvostusta tiedemiehenä mainetta niittäneessä englanninkielisessä pääteoksessa 2010, josta hän on vielä leiponut apurahan turvin – kuten niin tavallista teologeille – suomalaisenkin version 2011.

[xvii] Ks. erityisesti sanan pleerees käytöstä Uudessa testamentissa: Matt. 14:20, 15:37, Mark. 6:43, 8:19, Luuk. 4:1, Joh. 1:14, Ap. t. 6:3, 5, 8, 7:55, 9:36, 11:24, 2. Joh. 8.

Kategoriat
3/2012 Lehdet

1.Sam. 3:1-21 Pyhän kolminaisuuden näkökulmasta

Lasse Lappalainen

Johdanto

Vaikka tekstimme ei varsinaisesti kuulukaan Kolminaisuuden päivän raamatunteksteihin, vaan osa siitä (jakeet 1–10) kuuluu toisen joulun jälkeisen sunnuntain toisen vuosikerran ensimmäiseen lukukappaleeseen, niin siitä huolimatta sitä on syytä jo aiheenakin käsitellä Pyhän Kolminaisuuden päivänä.

Tämä merkittävä Vanhan testamentin luku on omiaan selkeyttämään sitä epäämätöntä jo juutalaiseen uskonvakaumukseen perustuvaa käsitystä Kolminaisuudesta, että ennen muuta sen Pyhiin Kirjoituksiin sisältyvät masoreettisen tekstin ilmaisutavat puhuvat omasta puolestaan, vaikka normatiivinen juutalaisuus periaatteessa ei hevin aina myönnäkään sitä. Tätä taustaa vasten tulee ymmärretyksi myös juutalaisten kirjoittaman kreikankielisen Uuden testamentin samaa opinkäsitystä edustavat kannanotot, joita he eivät näin ollen itse ole suinkaan luoneet uusina opinkappaleina vaan rakentavat vanhan pohjalle.

1:1 ”Ja Jahven Sana oli harvinainen niinä päivinä eikä näky ollut levinnyt” (KR 1992 ”Herra puhui” tarkoitushakuisesti kiertää kristologisen sanonnan). Samoin ”näkyjä” vain suhteellistaa tekstin. Samaa voidaan sanoa KR 1933 ”näyt”. Heprean jaqar merkitsee ”juhlallinen”, ”ystävällinen”, ”suloinen”, ”harvinainen”, ”kallis”, ”arvokas”, ”jalo”, ”loistava”. Sen Septuagintassa oleva käännösvastine timion puolestaan on Uudessa testamentissa omistettu muun muassa Kristukselle 1. Piet. 1:19 (ks. Jes. 53:7, Matt. 26:28, Mark. 14:24, Luuk. 22:20, Ap. t. 20:28, Room. 3:25, 5:9, Hepr. 9:12, 14, 1. Piet. 1:2, 1. Joh. 1:7, Ilm. 1:5, 5:9, 7:14), Jaak. 5:7. Heprean chazon ”näky”, ”ilmestys”, ”ennustus” on erityisen tärkeä sana Danielin kirjassa 1:17, 8:1, 2, 13, 15, 17, 26, 9:21, 24, 10:14, 11:14. Sana esiintyy kaikkiaan 35 kertaa.

1:3 Sanonta neer ´Älohim ”Jumalan lamppu” esiintyy vain tässä. ”Jahven lamppu” taas Sananl. 20:27. Jakeen kaikki sanonnat ”Jumalan lamppu”, ”Jahven temppeli” ja ”Jumalan arkki” kuuluvat kristologisesti yhteen.

1:4, 6, 8 Jahven kolme! kutsua Samuelille. Merkittävää on jakeen 8 ilmaisu bashshelishit ”kolmas kerta” (Targum Joonatan bitlitha´a, Septuaginta en tritoo, Vulgata tertio). Tämän johdonmukaisena seurauksena on jakeen 13 sanonta ”Heitä”, sekä jae 21 nimi Jahve kolme kertaa.

1:7 ”Ja Samuel ei vielä tuntenut Jahvea (Septuaginta theon ”Jumalaa”). Ja Jahven Sana ei ollut vielä ilmestynyt hänelle.” ”Jahven Sana” kuuluu tässä kuten muuallakin Vanhassa testamentissa erityisen usein ilmestyksen käsitteistöön. Niin jo ensimmäisestä esiintymisestään alkaen 1. Moos. 15:1. Vrt. erityisesti 1. Sam. 3:21! KR 1992 valitettava kristologinen kiertoilmaisu ”eikä Herra ollut ennen puhunut hänelle.” Arameankielinen Targum Joonatan kääntää jakeen 7: ”Ja Samuel ei vielä oppinut tuntemaan Opetusta Herran edestä eikä vielä ollut ilmestynyt hänelle Herran ennustuksen Sana.” (Ks. sanaa pitgam, joka on lainasana muinaispersiasta patgam ”ilmoitus” ja esiintyy Raamatun arameassa Esra 4:17, 5:7, 11, 6:11 [huomaa puuhun ripustamisen yhteydessä pitgama´ dena ”tämä määräys”, Septuagintan to rheema touto = JEESUS erityisesti Luuk. 2:15, 9:45, 18:34!], Dan. 3:16 [dena pitgam], 4:14 ”sana”, ”sanoma”, ”määräys”, josta se on kotiutunut Raamatun myöhäishepreaan Ester 1:20, Saarn. 8:11 ”lausunto”, ”kuninkaallinen säädös”, ”Jumalan tuomarinpäätös”. Käsite tunnetaan myös Raamatun jälkeisessä Siirakin kirjan hepreassa 5:11, 8:9 ”puhe”, ”vastaus”. Edelleen sanan käytöstä Targumeissa, Marcus Jastrow Dictionary of the Targumim, Talmud Bavli, Talmud Jerushalmi and Midrashic Literature 2004 s. 1250). Jumala on kyllä itsessään salattu Jumala – Deus absconditus – Jes. 45:15, mutta hän ei ole kuitenkaan jäänyt jonnekin kaukaiseen tuntemattomaan esimerkiksi yleisen ilmoituksen varaan luonnossa, vaan on erityisellä tavalla ilmoittanut itsensä rakkaassa Pojassaan, Vanhan testamentin Jahvessa.

1:11 ”Ja Jahve sanoi Samuelille: ”Katso, minä teen teon/asian/sanan/ Israelissa, jokainen joka sen kuulee, hänen molemmat korvansa soivat.” Heprean dabar on saanut Septuagintassa käännöksen ”minun sanani”. Ks. 2. Kun. 21:12, Jes. 19:3; Hab. 1:5. Heprean sanan dabar ”Sana” jne lukuarvo 206 on sama kuin `atsuum ”vahva”, ”voimakas”, ”mahtava”, ”runsaslukuinen”, roo´ä ”näkijä”, ”profeetta”; ”näky”, ”oraakkeli”, aramean reew ”näkö” (ainoastaan Dan. 3:25 neljäntenä olevasta Jumalan Pojasta, jonka jakeessa 3:28 sanotaan olevan lähetetty Enkelinsä [mal´akeh] palvelijansa pelastajana).

1:13 ”Ja minä kerron hänelle, että minä tuomitsen hänen sukunsa iankaikkisuuteen asti rikoksen tähden, koska hän tiesi, että hänen poikansa pilkkaavat Heitä, eikä pitänyt heitä kurissa.” Kirjanoppineitten varhainen opillinen korjaus on ´Älohim ”Jumalaa” (samoin Septuaginta theon. Targum Joonatan lehoon ja Vulgata suos kuitenkin ”Heitä” ), vaikka masoreettinen teksti on yksiselitteinen lahäm ”Heitä” eli juuri sitä Kolmiyhteistä Jumalaa, johon aiempi tekstiyhteyskin selvästi viittaa jakeet 1:4, 6, 8.

Huomaa erityisesti tätä koskeva Jehovan todistajien tiedonanto Pyhä Raamattu Uuden maailman käännös Viitelaitos vuoden 2008 painos s. 367 käännöksenä ”Jumalaa” sekä kyseisen jakeen alaviite: ”Jumalaa´ alun perin, mutta soferit korjasivat lukutavaksi ´itseään”. Tämä tieto perustuu virheelliseen Rudolf Kittelin toimittamaan Biblia Hebraican sivun 409 apparaattimerkintään suluissa lahäm Tiq soph, joka on uudemmassa K. Elligerin ja W. Rudolphin toimittamassa Biblia Hebraica Stuttgartensiassa sivulla 449 kuitenkin apparaatissa Tiq soph ´Älohim. Tämä on tekstikriittisesti oikea merkintä, mikä pitää yhtä myös Bauer-Leanderin kieliopin § 6 l kanssa. Vaikka Jehovan todistajat ovat tekstilähteinään käyttäneet molempia heprealaisia tekstieditioita, niin siitä huolimatta he ovat ilmoittaneetkin oman oppinsa tueksi vain ensiksimainitun! Näin ollen käännöksen lukijalta jää täysin tietämättä oikea lukutapa, mikä on ristiriidassa tuon uskonlahkon opin kanssa.

1:15 ”Ja Samuel pelkäsi kertoa tätä Näkyä Eelille.” Heprean mar´a (alkutekstissä määräävä artikkeli hammar´a, samoin Dan. 10:7 kahdesti, 10:8) merkitsee ”ilmestys”, ”näky”, ”ilmoitus”, ”malli”. Sanan lukuarvo 246 on sama kuin sanalla ruum ”korkeus”, ”loisto”, ”ylpeys”. Heprean määrättyä ”Näkyä” merkitsevän sanan Targum Joonatan kääntää arameaksi nebu´atha´ ”ennustus”, ”inspiraatio”. Qumranin neljännen luolan käsikirjoituskatkelmassa 4Q160 (4QVisSam) fragmentin 1 vajaana säilyneiltä riveiltä 4-5 luemme: ”…kertoa oraakkeli Eelille. Mutta Eeli vastasi […5] tehdä minulle tunnetuksi Jumalan näky.” Tässä alun perin englantilaisen agnostikko John Marco Allegron vuonna 1968 julkaisemassa tieteellisessä julkaisusarjassa Qumran Cave 4, I (4Q158-4Q186) DJD V. Oxford oleva teksti ajoittuu toiselle vuosisadalle eKr. Se mukailee esimerkiksi Samuelin ja Eelin välillä käytyä keskustelua vaihtaen lainaamani rivin 4 osalta heprean masoreettisen tekstin sanan hammar´a ”näky” sitä muistuttavaan toiseen käsitteeseen hamma??a´ ”oraakkeli”. Rivillä 5 on puolestaan Raamatun tekstiä täydentävä ilmaisu mar´a ha´älohim ”Jumalan näky”.

1:17 ”Ja hän sanoi: ”Mikä on tämä asia/Sana, jonka hän puhui sinulle? Älä salaa sitä minulta. Näin Jumala on tekevä sinulle, ja vielä enemmän. Jos sinä salaat minulta jotakin kaikesta tästä Sanasta, jonka hän puhui sinulle.” Jakeessa on kahdesti haddabar ”Sana” määrätyssä muodossa.

1:18 Eelin vastaus Samuelille on: Jahve huu´ ”Hän on Jahve”. Samoin tulkitsee myös arameankielinen Targum Joonatan. Muutamista heprealaisista käsikirjoituksista puuttuu kuitenkin sana ”hän”. Vastaava kreikankielinen Septuagintan ilmaisu Kyrios autos ”Hän on Herra” muistuttaa sattuvasti kolmesti käytettyä sanontaa ho kyrios estin ”Hän on Herra” Joh. 21:7, 13.

1:19 Heprean sanonnan ”Ja Jahve oli hänen kanssaan” arameankielinen Targum Joonatan kääntää ”ja Herran Memra oli hänen tukenaan”. Tämä on ainoa kohta koko luvussa 1. Sam. 3, jossa tapaamme tärkeän kristologisen ilmaisun ”Herran Memra”. Se on terminä, Memra, Meemar ”Sana”, ”käsky”, täsmällinen vastine Uuden testamentin kreikan käsitteelle Logos. On kuvaavaa, että tarkastelun kohteena olevassa luvussamme 3 käsite dabar, ”Sana”, toistuu nimenomaan 7 kertaa, mikä luku taas on erityisen pyhä ja merkityksellinen Raamatussa. Mitä muutoin tulee kyseiseen Sana-käsitteeseen, niin se esiintyy Vanhassa testamentissa 1442 kertaa.

1:21 ”Ja Jahve näyttäytyi edelleen Shilossa, koska Jahve ilmestyi Samuelille Shilossa Jahven Sanan mukaan.” Näin myös Vulgatassa iuxta verbum Domini. Vrt. samoin Jahven kolminkertaisuus 1. Sam. 3:4, 6, 8! KR 1992 kiertää täydellisesti kristologian kääntämällä ”Siitä alkaen Herra ilmestyi jatkuvasti Silossa ja ilmoitti siellä Samuelille tahtonsa.”

Kategoriat
2/2012 Lehdet Sana

Sana lohduttaa

Lasse Lappalainen, Helsinki

 

Mitä tehdä jos elämä eri tavoin rassaa? On ehkä sairautta, ahdistusta, kipua, tuskaa, elämän tarkoituksettomuutta, masennusta, sekä yhä yleistyvää ja pahenevaa yksinäisyyttä ja toivottomuutta. On kenties vaikeuksia läheisissäkin ihmissuhteissa; sellaisia voivat olla muun muassa parisuhteen tai seurustelun päättyminen, päihteiden käytöstä aiheutuvat ongelmat jne. Kristittykin voi elämässään kokea ajoittain kiusauksia ja lankeemuksia eri alueilla. Suotuisissa olosuhteissa ne voivat kasvuun kuuluessaan kuitenkin kääntyä voitoksi Kristuksessa.

 

Miten viimeksi mainittuihin pitäisi suhtautua?

 

Esimerkiksi puheena oleva koetus, koettelemus, kiusaus, ei johdu Jumalasta, vaan aina meidän lihastamme ja turmeltuneesta luonnostamme. Lihan ja Hengen välinen taistelu jatkuu loppuun asti perisynnin muodossa, josta vapaudumme vasta ylösnousemuksessa. Jaakobin kirje 1:12-14 vakuuttaa: ”Autuas mies, joka kestää kiusauksen, sillä koeteltuna olevana on saava elämän palkinnon, jonka on luvannut niille, jotka rakastavat häntä. Älköön kukaan kiusattu sanoko, että Jumalasta on kiusaaminen. Sillä Jumala on pahojen kiusaamattomissa, mutta hän ei ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa oma himo vetäen pois ja houkuteltuna.” Vrt. Dan. 12:12 Theod., Viis. 5:16, Room. 5:4, 1. Kor. 9:25, 2. Tim. 4:8, 1. Piet. 5:4, Ilm. 2:10, 3:11.

 

”Älkää tunteko vahingoniloa minua kohtaan, viholliseni! Jos minä olen langennut, minä nousen”, sanoo profeetta Miika (7:8). ”Mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun sinä palaat takaisin, vahvista veljiäsi” (Luuk. 22:32). Nämä Jeesuksen sanat osoittavat Pietarille uskotun sielunhoitotehtävän seurakuntalaisiin nähden tämän omien kasvattavien kokemuksiensa taustaa vasten.

 

Jeesus opetti tunnetussa Isä meidän –rukouksessaan: ”Ja älä johdata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät Pahasta” (Matt. 6:13). Tämä rukous kokonaisuudessaan pitää sisällään ainekset niin kasteeseen kuin ehtoolliseenkin. Hän suhtautui aina Pahan olemassaoloon hyvin vakavasti. ”Ja koko maailma makaa Pahassa” (1. Joh. 5:19). Eikä kirkko, seurakunta, ole suinkaan vapaa Pahan vaikutuspiiristä ikään kuin se olisi jokin uskovien pieni turvapaikka, johon paetaan pois ”pahasta maailmasta”, kuten (uus)pietisteillä on tapana klikkiytyä Spenerin hengessä mieluiten omaksi sisäpiirikseen kirkon sisällä. Se on valitettavasti vain yksipuolista subjektivismia, omahyväistä kristillisyyttä.

 

Uskonelämän hoitamisen kannalta verraton Stefan Prätorius kirjoittaa kirjassaan Uskovaisten hengellinen aarreaitta (SLEY 1957, s. 11): ”Sillä juuri ne synnit, joita tunnet itsessäsi olevan, ovat kasteessasi sinulle anteeksi annetut. Nyt sinä vain Pyhää Henkeä avuksi huutaen sodit synnin himoja vastaan. Tai jos olet langennut, tunnustat lankeemuksesi, sydämestäsi kadut ja pyydät Jumalaltasi syntisi anteeksi ja heti sen jälkeen lohdutat itseäsi muistamalla pyhää kastettasi jne.”

 

Mistä sitten voisimme saada kestävän ja varman avun ongelmiimme?

 

Onneksi uskomme peruskirja Raamattu vastaa koko elämämme kattaviin kysymyksiinkin hyvin realistisesti ja arkipäivään sopivalla tavalla. Sillä se ei ole mikään inhimilliselle elämälle vieras kirja, vaan tahtoo kohdata meidät aidosti erilaisine kysymyksinemme tässä ja nyt.

 

Elämän kärsimyksistä tunnetussa Vanhan testamentin Jobin kirjassa Elifas esittää kysymyksen: ”Onko sinusta vähäistä Jumalan lohdutukset ja Sana on hiljaa/hellävaroen kanssasi?” (Job 15:11). Profeetta Sefanjan kirja 3:17 puolestaan lupaa: ”Jahve, sinun Jumalasi, on keskelläsi, väkevä auttaa. Hän iloitsee sinusta ilolla, hän on hiljaa rakkaudessaan, hän on iloitseva sinusta riemulla.”

 

On niinkin, että usein ahdistunut ja kärsivä ihminen yleensäkään ei kestä ympärillään muuta kuin tätä Jumalan sielunhoidollista hiljaisuutta, jolla on parantava vaikutuksensa ihmismielen syövereihin. Sitä ihminen ei vain aina tahdo ja osaa kuunnella.

 

Niin ikään Jobin kirja kahdesti puhuu sattuvasti juuri Sanan, Kristuksen, olemuksesta: ”Ja minun luokseni hiipi salaisesti Sana. Ja minun korvani otti vastaan sen kuiskauksen” (Job 4:12). ”Ja miten kuiskauksen Sanan olemme kuulleet hänestä!” (Job 26:14). Toisaalta myös tuulen, (Jumalan) Hengen toimintaan kuuluu ”lempeä hiljainen humina” (1. Kun. 19:12). Vrt. ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet hänen huminansa”, Joh. 3:8! (KR 1938 ja KR 1992 ovat epätarkkoja). Hengestä, heprean ruuach, aramean ja syyrian ruucha´, kreikan pneuma, latinan Spiritus, näet puhutaan tässä Persoonana, ei vain jonakin persoonattomana toimivana voimana, kuten Jehovan todistajat itsepintaisesti väittävät ilman raamatullisia perusteita.

 

Siksi on hyvä tapa hakeutua rohkeasti ja usein (”joka päivä”, Ap. t. 2:46. Näin siis alkukristityt) myös Herran pöytään, ehtoolliseen, josta käytetään jo varhain Uuden testamentin ajoilta asti kreikan vivahteikasta sanaa eukharistia, ”kiitollisuus”, ”kiitoksen esitys”, ”kiittäminen”, ”kiitosrukous”, ”Herran pyhä ehtoollinen”, ”eukaristia”, jossa Kristus saa hoitaa itse kutakin Sanalla ja sakramentilla. Siinä hän on lupauksensa mukaan konkreettisesti läsnä siunatussa leivässä ja viinissä. Myös Jumalan Henki hoitaa armollisesti meidän mahdollisesti jo varhaislapsuudesta juontuvia traumojamme. Ks. Tunnustuskirjat 1990, s. 231, 66; 233, 77; 234, 87.

 

Eukaristia on yhteen kokoontuneen seurakunnan riemullinen vastaus Kristukselle saaduista lahjoista! Kyseistä kreikan sanaa vastaa Vanhan testamentin käsite TODA, ”kiitoslaulu”, ”tunnustus” (niin Joos. 7:19, Esra 10:11: confessionem [lat. Vulgatan mukaan]), ”kiitosuhri(t)”, ”kuoro”. Mainittua heprean termiä on muun muassa professori Jukka Thurén Turussa tutkinut ansiokkaasti lisensiaattitutkinnostaan aina väitöskirjaansa asti.

 

Niinpä Olaus Svebilius sanookin vanhaluterilaisessa Katekismuksessaan VI:3 osuvasti: ”siinä tuodaan edes korkeat ja taivaalliset herkut, joka on sielun hengellinen ruoka; vielä sitä kutsutaan Messuksi Augsburgin tunnustuksessa, ei kuitenkaan paavilaisten uskon mukaan.”

 

”Sillä hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää nälkäisen sielun hyvyydellä” (Ps. 107:9). ”Jahve tukee kaikkia kaatuvia, ja kaikki alaspainetut hän nostaa” (Ps. 145:14. Vrt. Ps. 146:8). Juutalaisella pääsiäisaterialla käytetään leivästä puhuttaessa arameankielistä ilmaisua ha´ lachma´ `anja ”Katso, kurjuuden leipä!” Jes. 30:20: ”Ja Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä.”

 

Psalmista 116:13 luemme: ”Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avuksi Jahven nimeä.” Tämän jakeen Jeesus nimenomaan lausui juhlallisesti ollessaan viimeisellä pääsiäisaterialla opetuslastensa kanssa asettaessaan täten ehtoollisen vieton kirkossaan tarkoin säädetyllä tavalla ainoastaan apostolisen tuntomerkin täyttäen! Siinä mies perheen isänä juutalaisen pääsiäisaterian uusitestamentillisena toteutuksena Kristuksessa itsessään, pappina – jota heprean maskuliininen kooheen-sana juuri merkitsee (huomaa Tuom. 17:10, 18:19 heprean mukaan ”isänä ja pappina”, minkä KR 1992 on tarkoitushakuisesti turhentanut!), lausuu asetussanat ja suorittaa ehtoollisaineitten jaon. Raamattu ei turhaan puhu käyttäen ilmaisua koos tanchumiim, ”lohdutuksen malja” (Jer. 16:7).

 

Mitä Raamattu tästä opettaa? Raamatullisen peruskatsomuksen mukaan on täysin selvää, että ateriayhteys tapahtuu suljetusti (Matt. 26:18, Mark. 14:15, Luuk. 22:12, Ap. t. 2:46). Vain kastetut voivat siihen osallistua.

 

Ehtoollista asettaessaan Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus puhui uudesta liitosta veressään (Luuk. 22:20 = Jer. 31:31, Hepr. 8:8, 9:15. Vrt. myös 2. Moos. 24:8 = Hepr. 9:20, Sak. 9:11). Heprean ”sopimusta”, ”järjestystä”, ”liittoa yksityisen ihmisen välillä”; ”juutalaista uskontoa” merkitsevän sanan berit varhaiseksi etymologiaksi on esitetty verbiä bara ”leikata”, ”sitoa”, ”syödä” (leipää yhdessä jonkun kanssa, pitää ateriayhteyttä jonkun kanssa 2. Sam. 12:17), sitten ”antaa leipää lohdutukseksi jollekin” (2. Sam. 3:35). Oikea kristitty on näet aina sanan varsinaisessa merkityksessä sakramenttikristitty!

 

On huomattava, että jo Vanhassa testamentissa ”pyhä leipä” (= jakeen 4 ”viisi leipää”. kuului nimenomaan papin varustukseen (1. Sam. 21:5). Vrt. vastaavasti viisi leipää ehtoollisen esikuvina olevissa ruokkimisihmeissä (Matt. 14:17, 19, 16:9, Mark. 6:38, 41, 8:19, Luuk. 9:13, 16, Joh. 6:9, 13)

 

Tunnustuskirjojen mukaan kirkkoa kutsutaan katoliseksi, koska ”se sulkee piiriinsä kaikkialle maailmaan hajaantuneet ihmiset, jotka ovat yhtä mieltä evankeliumista, joilla on sama Kristus, sama Pyhä Henki ja samat sakramentit” (Apol. VII ja VIII, 10). Käsitteen hee katholikee ekkleesia, ”katolinen kirkko”, tapaamme ensi kerran Antiokian piispa Ignatioksen kirjeessä Smyrnalaisille 8:2 ajalta noin 115 jKr. Siitä lähtien sillä on tärkeä asema kirkon uskoa luonnehdittaessa esimerkiksi Nikaian (325 jKr) ja Nikaian-Konstantinopolin (381 jKr) uskontunnustuksissa. Edellisessä on täsmälleen sama sanamuoto kuin Ignatioksella, kun taas jälkimmäinen on perustellusti laajempi eis mian hagian katholikeen kai apostolikeen ekkleesian, ”yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon”. Sittemmin latinankielinen Symbolum Apostolicum käytti ilmaisua sanctam Ecclesiam catholicam, ”pyhän katolisen kirkon.” Sitä seuraa vielä sanctorum communionem, jonka kernaasti tulkitsen pyhien yhteytenä sakramentteihin! Sanonta ”katolinen kirkko” on jokseenkin vakiintunut kirkkoisillä.

 

Huomattakoon edelleen, että Paavalin tärkein opillinen asiakirja, Roomalaiskirje, määrittelee nimenomaan kyseiset faktat seuraavasti: ”Paavali, Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettuna Jumalan evankeliumiin…jonka kautta olemme vastaanottaneet armon ja apostolaatin uskon kuuliaisuudeksi” (Room. 1:1, 5). Tekstistämme käy siis riidattomasti ilmi, että apostolin virka on ensisijaisesti erotettuna olemista Jumalan evankeliumiin, joka on Kristus itse edeltä luvattuna Vanhassa testamentissa, jonka seurauksena on sitten Paavalin mukaan traditiona vastaanotettu eli saatu armo ja apostolaatti. Tässä taustalla on Mishnan (Pirqe Abot I:1) tuntema vastaanottamisesta ja saamisesta käytetty erityinen tekninen oppisana qibbeel, jonka vastakohtaparina tunnemme sen erään toisen sanan yhteydessä – maasar. Jälkimmäinen merkitsee lähinnä jonkin luovuttamista ja traditiona välittämistä edelleen. Nyt, nämä molemmat aidosti juutalaisen rabbinismin tuntemat mainesanat kohtaamme vanhimmista kirjallisista ehtoollisen asetussanoista Paavalilla (1. Kor. 11:23). Paavalihan oli pitkällisen rabbiinisen koulutuksen saanut oppinut.

 

Merkille pantavaa tässä yhteydessä on Jumalan nimen ja opin yhteenkuuluvuus (1. Tim. 6:1). Oppi nimittäin ei ole meidän vallassamme mielin määrin peukaloitavaksi vaan Jumalan. Tunnustuskirjat CA XV, 4 rinnastaa evankeliumin ja uskonopin (evangelio et doctrinae fidei). Vrt. samoin Apol. VII ja VIII, 5, 8. Edelleen meillä on määritelmä: ”Evankeliumin opettaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä jumalanpalvelusta” (Apol. XV, 42).

 

Edellä lainattuun Jobin kirjaan liittyen apostoli Paavali taas kirjoittaa: ”Sillä kaikki ennen kirjoitettu on kirjoitettu meille opetukseksi, että kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta meillä on toivo” (Room. 15:3). Samaa ajatuksenkulkua hän jatkaa seuraavassa jakeessa puhuessaan kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumalasta. Edelleen laupeuksien Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala (2. Kor. 1:3). Näin ollen Raamattu yhdistää sekä Jumalan lohdutuksen toisaalla Sanaan itseensä, että Raamattuun sellaisenaan, jotka eivät siis sulje pois toisiaan, vaan kuuluvat mitä läheisimmin yhteen!

 

Me tarvitsemme aina Jumalan sanaa. Berean kristityistä Luukas kertoo: ”jotka ottivat Sanan vastaan kaikella halulla ja tutkivat joka päivä Kirjoituksia, oliko asia niin” (Ap. t. 17:11).

 

Jumala voi eheyttää pahoin rikkimenneenkin elämän aivan uudeksi. ”Luo minuun, Jumala, puhdas sydän. Ja uudista sisimpääni vahva henki” (Ps. 51:12). Vanha testamentti puhuu kolmesti uudesta hengestä (Hes. 11:19, 18:31, 36:26). Meillä on lupaus: ”Katso, uudeksi minä teen kaikki” (Ilm. 21:5). Jeesuksen julkinen toiminta oli keskeisesti kolmenlainen: opettaa, saarnata valtakunnan evankeliumia ja parantaa (Matt. 4:23, 8:8, 9:35). Tämä jälkimmäinen tehtävä kuului jo ennalta olevan Sanan olemukseen: ”Hän lähetti Sanansa ja paransi heidät ja pelasti heidät haudasta” (Ps. 107:20. KR 1992 persoonattomasti ”se”). Sana, Kristus, on erityisellä tavalla Jumalan lähettämä. Vrt. 2. Moos. 15:26, 5. Moos. 32:39, Job 5:18, Ps. 41:5, 103:3: ”Hän antaa anteeksi kaikki minun syntini. Hän parantaa kaikki minun sairauteni.” Vrt. jakeet 4-5 heprean mukaan. KR 1992, NLT oikein. VKR 1776, KR 1933 väärin, Ps. 147:15, 18, Jes. 9:7, 30:26, 48:16, 53:5, Hoos. 6:1, 14:5, Viis. 16:12: ”vaan sinä, Herra, joka kaiken parannat”, Salomon Psalmit 12:6, Matt. 8:8, Ap. t. 13:26, 1. Piet. 2:24.

 

Näin ollen jo Vanhaan testamenttiin perustuva toivo on kantava voima ja tekijä kristinuskoa ajateltaessa. Niin kauan kuin on olemassa hitunenkin toivoa, on myös elämää. Job kysyy: ”Miksi hän antaa vaivatulle valoa ja elämää murhemielisille, niille jotka odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, ja etsivät sitä enemmän kuin (salattua) aarretta?” (Job 3:20-21). Tämä on ainoa kohta Vanhassa testamentissa, jossa valo on elämän paralleeli, kuten Joh. 1:4 asian ilmaisee Kristuksesta: ”Hänessä oli elämä ja Elämä oli ihmisten Valo.”

 

Kristus on läsnä ihmisen syvimmässäkin pimeydessä, hädässä ja epätoivossa. ”Hän paljastaa syvät asiat ja salatut. Hän tietää, mitä pimeydessä on, ja Valo asuu hänen luonaan” (Dan. 2:22). ”Jos istun pimeydessä, Jahve on minun valoni” (Miik. 7:8). Valo ei ole mikään kuvaannollinen ilmaisu, vaan realiteetti maailman luomisesta asti: ”Ja Jumala sanoi: ´Olkoon/tulkoon Valo´. Ja Valo tuli. Ja Jumala näki Valon (määräävä artikkeli!), että on hyvä” (1. Moos. 1:3-4). Tämän persoonallisen Valon, Kristuksen ainoana todellisena hyvänä Midrash Bereshit Rabba yhdistää Jes. 3:10: ”Sanokaa Vanhurskaalle, että hän on hyvä.”

 

Usein lainaamassamme Jobin kirjassa on 13 kertaa esiintyvä erityinen ”venytystä”, ”toivoa” merkitsevä heprean sana tiqwa. Se on homonyyminen sana, jonka toinen merkitys on ”köysi”, Joos. 2:18, 21. Tällöin ajatuksena on jokin sellainen josta voidaan toivossa oikein kaksin käsin tarttumalla pitää kiinni. Näin heprean kieli erityisen ilmaisurikkaana mahdollistaa kyseisen merkitysvivahteen. Pelastuksen toivo on kokonaan meidän ulkopuolellamme Kristuksessa! Niinpä luterilaisissa Tunnustuskirjoissa ei turhaan puhuta meille niin ”vieraasta vanhurskaudesta” (aliena iustitia, Apol. IV, 305). Vastaavasti Uuden testamentin kreikassa käytetty sana elpis, ”toivo”, esiintyy 50 kertaa. Se on eräs kasteterminologiaan kuuluva termi. Kaste kantaa läpi elämämme. Siksi sitä ei saa eikä tarvitse uusia.

 

Näin ollen tästä Joosuan kirjan 2:12-21 kokonaissanomasta käsin avautuu meille jotakin hyvin keskeistä! On näet kyse ensisijaisesti sekä Sanasta, varmasta merkistä, rististä, verestä, pelastumisesta että Pyhän kasteen sakramentista. Näihinhän tekstimme juuri niin ihanalla tavalla viittaa:

 

1) 2:12 ”varma merkki” (heprean sanonta ´oot ´ämät esiintyy ainoastaan tässä. Vrt. Joos. 2:18 heprean tiqwa I, ”köysi”, käännöstä Septuagintassa ja Vulgatassa. Joos. 2:12 sanonta puuttuu Septuagintasta. Vulgata: verum signum),

 

2) 2:13 ”pelastatte henkemme kuolemasta” (verbi ”pelastaa” kuuluu Uuden testamentin kastekieleen Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20-21),

 

3) 2:14 ”tämä meidän Sanamme” (samoin jae 20. Sanonta esiintyy ainoastaan kahdesti Joosuassa),

 

4) 2:14 ”niin me teemme sinun kanssasi armon ja totuuden” (1. Moos. 24:27, 49, 32:11, 47:29, 2. Moos. 34:6, 2. Sam. 2:6, 15:20, Ps. 25:10, 40:11, 12, 57:4, 61:8, 85:11, 86:15, 89:15, 115:1, 119:115, 138:2, Sananl. 3:3, 14:22, 16:6, 20:28; Joh. 1:14. Armo on kasteen kieltä Uudessa testamentissa),

 

5) 2:16 ”kolme päivää” (Kaanaan häät Joh. 2:1, jossa vesi muuttui viiniksi eli kyseessä on kaste- ja ehtoollisjumalanpalvelus, jota johtaa ”päätarjoilija” eli piispa Joh. 2:8-9 palvelijoineen. Vrt. edelleen sakramenteista Joh. 13:1-15, 19:34 kirkkoisien ja Lutherin mukaan, 1. Joh. 5:6, 8),

 

6) 2:18 ”sido ikkunaan tämä helakanpunainen langan köysi” (heprean sana challoon, ”ikkuna”, merkitsee oikeastaan ”lävistetty”. Tulee verbistä chalal, ”lävistää”; siitä ”lävistetty”, ”haavoitettu”, näin Jes. 53:5. Erityisen merkittävää tässä yhteydessä on ”lankaa” tarkoittavan sanan chut käyttö toisaalla Saarnaajan kirjassa 4:12b: ”Ja kolminkertainen lanka ei nopeasti katkea.” Verbi hameshullash, ”kolminkertainen”, on määräävällä artikkelilla varustettu pu`alin partisiippi. Vrt. sama verbimuoto ilman artikkelia: kolmen vuoden vanha (1. Moos. 15:9). Se on yhteydessä heprean kielen lukusanaan shalosh, ”kolme”, josta tunnetaan ainoastaan verbit pi`el jakaa kolmeen osaan 5. Moos.19:3, kolmantena päivänä 1. Sam. 20:19, tehdä kolme kertaa 1. Kun. 18:34, kolmikerroksinen Hes. 42:6, sekä edellä mainittu pu`al. Se vie ajatuksemme vääjäämättä Pyhään Kolminaisuuteen! Heprean tiqwa I, ”köysi”, on käännetty Septuagintassa seemeion, ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”osoitus”, ”ihme”, ”enne” ja Vulgatassa signum, ”merkki”, ”jälki”, ”merkinanto”, ”tunnussana”, ”sotalippu”, ”enne”, ”todiste”, ”kuva”, ”sinetti”, ”leima”, ”tähti”. Vrt. edellä Joos. 2:12 heprean ´oot ´ämät, ”varma merkki”. Heprean ”helakanpunaista” merkitsevä sana shani on tärkeä kulttiväri. Tällä sanalla on rinnakkaiskäsitteensä vanhassa juutalaisessa mystiikassa, sen edustamassa Raamattuunkin vaikuttaneessa kymmenessä sefirotissa, niiden erityisissä jumalallisissa voimissa ja ilmestysmuodoissa, jonka kuudentena sefirana tunnetaan kaiken keskellä oleva tif´ärät, ”koristus”, ”häikäisevä loisto”, ”ihanuus”, ”kirkkaus”, ”arvonanto”. Ks. sanan käytöstä erityisesti 1. Aik. 29:11, 13, Ps. 96:6, Jes. 4:2, 28:5. Se kuuluu yhteen punaisen värin kanssa ja merkitsee erityistä Jumalan kauneutta ja rakkautta (näin Room. 5:5-8, 8:35, 39, 2. Kor. 5:14-15, 1. Joh. 4:10!). Se liittyy oleellisesti Kristukseen, Pelastukseen, ja hänen ristiinsä ainoastaan tässä sefirassa. Justinus Marttyyri kirjoittaa toisen vuosisadan keskivaiheilla Dialogissaan Tryfonin kanssa 111,4 siitä, kuinka ”Vertauskuvana oli myös purppuranpunainen nauha”. ”Tämä symboloi Kristuksen verta.”

 

7) 2:18 ”ja koko sinun isäsi perhekunta kokoa luoksesi huoneeseen” (tässä ovat juuri ne keskeiset Uuden testamentin kasteteologian termit ”perhekunta” ja ”huone” Ap. t. 10:21, 48, 11:12, 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16, Hepr. 11:7, 1. Piet. 3:20),

 

8) 2:19 ”hänen verensä tulkoon meidän päällemme, jos käsi sattuu häneen” (Matt. 26:28, 27:25!, 49 v. l., Mark. 14:24, Luuk. 22:20, Joh. 6:54-56, 19:34, Room. 3:25, 5:9, 1. Kor. 10:16, 11:24, 27, Ef. 1:7, 2:13, Kol. 1:20, Hepr. 9:14, 20, 13:20, 1. Piet. 1:2, 19, 1. Joh. 1:7, 5:6, 8, Ilm. 1:5, 5:9, 7:14, 12:11, 19:13),

 

9) 2:20 ”tämä meidän Sanamme” (samoin jae 14),

 

10) 2:21 ”ja hän sitoi helakanpunaisen köyden ikkunaan” (vertaa jae 18. Ks. Kristuksesta Korkea veisu 4:3).

 

Niin ikään Uusi testamentti liittää usein kasteen Kristuksen kärsimyksen, ristin, yhteyteen: Matt. 20:22 v. l., Mark. 10:38-39, Luuk. 12:50, Joh. 13:4-10, 19:34, Room. 6:3-7, 1. Kor. 1:13, 17, Hepr. 6:4, 6, 1. Joh. 5:6.

 

Myös varhaiskristillisestä kirjallisuudesta käy ilmi, että vesi eli kaste on yhdistetty ristiin.

 

Niinpä Luther puhuu kauniisti siitä, kuinka kastevesi on Kristuksen veren punaama.

Kategoriat
2/2011 Lehdet

Concordia 2/2011

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Lapsikaste Uudessa testamentissa II Lasse Lappalainen

Pyhän kasteen merkitys Lassi Mattila

Kristillinen vanhurskauttamisoppi II Matti Roininen

1. Moos. 13 Paul Kretzmann

Henrik Perret: ”Anni” Muut lehdet

Valkeat vaatteet Hedberg

Hän kantaa meitä Martti Luther

Kategoriat
2/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA (osa 2)

Lasse Lappalainen, Helsinki
Kaste ja ehtoollinen alkukirkossa
Luukkaan rinnakkaistekstissä 18:15 on kreikkalainen ilmaisu ta brefee ”äsken syntyneet lapset” synonyyminä yleisemmälle sanonnalle ta paidia ”erittäin nuoret lapset” jakeessa 16. Tätä jälkimmäistä termiä on merkitykseltään aiheettomasti väheksytty, sillä se tarkoittaa asiallisesti samaa kuin edellinen termi. Koptilainen Tuomaan evankeliumi (lauselma 22) puhuu myös imeväisistä. Vulgata kääntää jakeessa 15 infantes ”pikkulapset”, jota myös Apologia IX käyttää infantes baptizandos esse ”pikkulapset on kastettava.” Pyhitettävään seurakuntaan kuuluivat ”rintoja imeväiset” Jooel 2:16. Ks. erit. 2. Aik. 20:13-14 yhdessä Jahven Hengen ja seurakunnan kanssa. Vrt. myös 1. Piet. 2:2, jossa kehotetaan ”vastasyntyneinä lapsina (Vulgata infantes) halatkaa sanan väärentämätöntä maitoa, että siinä kasvaisitte” (ei enää ”pelastukseen”, jonka sanan bysanttilainen teksti jättää pois, sillä pelastus on jo kertakaikkisesti saatu lapsikasteessa!). Niin ikään kirkkoisät Irenaeus ja Origenes käyttävät imeväisistä lapsista ja pienistä lapsista kasteesta puhuessaan samaa sanaa infantes. Myös Tertullianus puhuu sekä pienistä lapsista (parvulos) että rintalapsista (infantes).
Luther lausui vakaumuksenaan seuraavaa: ”Jos joku kaste yleensä on varma, niin lapsikaste on kaikkein varmin. Se on varmin juuri sen Kristuksen sanan tähden, jolla hän käskee tuoda lapset luokseen.”
Ilmeisesti pääsiäisenä varhaiskristityt ovat kokoontuneet suureen kastejuhlaan, josta on viitteitä 1. Piet. 3:20-21:ssä. Itse kasteaktiin viittaa puolestaan sanonta ”mikä myös teidät vastaavasti nyt pelastaa kaste”. Sana baptisma ”kaste” esiintyy 19 kertaa ja Apostolisissa konstituutioissa VII, 43, 3 ”uudestisyntymisen kaste”. Kaste pelastaa kastetun Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20, 21, Herm. 11:5. Kreikan monitulkintainen eperooteema on arameankieliseen Dan. 4:14 sanaan she´eltha ”kysymys” perustuva Septuagintan Dan. 4:17 Theod. käännös, joka Gingrich-Dankerin sanakirjan mukaan merkitsee Uudessa testamentissa ”pyyntö”, ”anomus” tai ”pantti” (niin myös Liddell-Scott, Lampe, NIV, NewJerBible). Bauerin sanakirjan mukaan ensimmäinen merkitys on klassisessa kreikassa ”kysymys”. Vulgatassa aramean mukaan ”kysymys”. Samassa merkityksessä sitä käytetään Siir. 33:3 Codex Sinaiticus. Vanhimman juutalaisen rukouskirjallisuuden tutkija David Hedegård on kääntänyt sen Gerhard Kittelin Uuden testamentin teologisen sanakirjan mukaisesti ”rukous”. Samaan viittaa myös Aimo T. Nikolainen kommentaarissaan. Uuden käännöksen (KR 1992) ”liitto” ei ole erityisen hyvin perusteltu. Svenska Folkbibeln 98 ”tunnustus” ei ole onnistunut. Bo Giertzin ”side” on omituinen. RSV ”pyyntö”. Bo Reicke on viitannut ”välipuheen” ja toisaalla ”sitoumuksen” merkitykseen. Khrysostomos lainaa tätä jaetta ja mainitsee ”Kristukseen uskon tunnustuksen” (eis Khriston pisteoos homologia). Sverre Aalen on kirjoittanut kyseisen sanan merkityksestä ja käytöstä valaisevan artikkelin Oversettelsen av ordet eperooteema i dåpsstedet 1. Pet. 3,21, Tidsskrift for Teologi og Kirke 1972, s. 161-175.
Kastetta on edeltänyt voimakas pääsiäisaiheinen Jesajan kirjan lukua 53 mukaileva varhaiskristillinen saarna (1. Piet. 2:21-25, 3:18-19). Sama pääsiäiseen keskittyvä teologia tulee esille erityisesti Johanneksen evankeliumissa sekä Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä, jossa ovat niin ehtoollisen asetussanat (11:23-25) kuin maininta itse pääsiäislampaasta, Kristuksesta (5:7). Näin jo alkukirkossa kaste ja ehtoollinen ovat kuuluneet läheisesti yhteen. Ei toinen ilman toista. Ks. 1. Joh. 5:6-8, jossa ovat rikassisältöiset sanat: ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”
Jo vanhastaan 1. Moos. 1:2 oikea käännös: ”Ja Jumalan Henki on hautova (merachäfät, heprean ja syyrian mukainen käännös) vetten kasvojen päällä” on nähty voimakkaaksi todistukseksi jo ensi sanoissaan Jumalan Hengen uudestiluovasta toiminnasta (Matt. 1:18, 20, Luuk. 1:35, Joh. 3:5, 8, 6:63, Room. 7:6, 8:11, 2. Kor. 3:6) nimenomaan veden elementin kanssa. Tähän viittasivat jo Tertullianus, Ambrosius ja Kyrillos Jerusalemilainen. Tämä veden ja Hengen yhteenkuuluvuus ilmenee monista raamatunkohdista. Sellaisia ovat ennen muuta jo Vanhassa testamentissa mainitut 2. Moos. 15:10, Neh. 9:20, Job 28:25, Jes. 41:16, 17, 44:3, Hes. 36:25-27 ja Uudessa testamentissa sille jatkoa olevat ”jos joku ei tule siitetyksi (genneethee passiivin aoristi, samoin 3:3 ”tule siitetyksi ylhäältä”) vedestä ja Hengestä (Vulgata: ”Pyhästä Hengestä”) ei voi mennä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5. Vulgatassa ja useilla kirkkoisillä on latinan renatus ”uudestisyntynyt”), 7:38, 39, Ap. t. 8:36, 39, 10:47, 1. Joh. 5:6, 8, Ilm. 22:17. [Sanoja ”ja vedestä” Rudolf Bultmann pitää kirkollisena lisäyksenä.] Ambrosius puhuu uudestisyntymisen sakramentista lainatessaan Joh. 3:5 ”…ole uudestisyntynyt vedestä ja Hengestä…”. Passiivin aikamuoto Johanneksella sulkee pois sen uudestikastajien uskonratkaisuun perustuvan tarjouksen Jumalalle kasteessa! Kasteessa Jumala on aktiivinen, ihminen passiivinen. Eino Sormunen kirjoittaa: ”Kaste ei Uudessa Testamentissa milloinkaan esiinny uskoon tulleen, kehittyneen kristityn tunnustustekona, jossa tämän kehityksen päätös ja tulos jollakin tavalla todetaan ja ratkaisevasti osoitetaan. Kaste on uskonelämän alkutapahtuma, johon kaikki myöhempi perustuu.”
Syntymisen vedestä ja Hengestä Hugo Odeberg tulkitsee poikkeavasti sen alun perin tarkoittavan henkisestä siemenestä, ja viittaa 1. Joh. 3:9 ja 1. Piet. 1:23. Samoin ”kastaa”-verbi esiintyy useimmiten passiivissa, poikkeuksellisesti medium (Ap. t. 22:16 ja Mark. 7:4 rituaalipesuista). Apologia IX sanoo: ”koska Kristus uudestisynnyttää sanalla ja sakramenteilla.” Augustana V toteaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan (donatur, passiivi) Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon (qui fidem efficit. Vrt. Kol. 2:12!) missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Apologia IX sanoo: Jumala hyväksyy pikkulasten kasteen, ”jonka tähden Jumala antaa Pyhän Hengen tällä tavoin kastetuille.” Tiit. 3:5: ”vaan laupeutensa mukaan hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” Sanaa ”pesu” (Justinus Marttyyri kahdesti kasteesta) Hippolytos käyttää ilmaisussa ”pesun lupaus.” Vrt. edellä Ap. t. 2:39. Toisella vuosisadalla Theofilos Antiokialainen puhuu ”syntien anteeksisaamisesta veden ja uudestisyntymisen pesun kautta.” Eusebios Kirkkohistoria VII 8 käytti pyhästä kasteesta. Gregorios Nyssalainen käyttää samoin sanaa ”uudestisyntyminen” kasteesta. Tertullianus sanoo: ”Hedelmällinen on meidän veden sakramenttimme, koska meidät siinä vapautetaan iankaikkiseen elämään, kun entisessä sokeudessa tekemämme rikkomukset huuhdellaan pois…Me pienet kalat synnymme vedessä seuraten Kalaamme Jeesusta Kristusta, emmekä pelastu muuten kuin pysyen vedessä.” Augustinuksen mukaan kastettavan on ”päästävä uudestisyntymisen pesollaan elämään”.
Uuden testamentin yksimielisen todistuksen mukaan kasteessa saadaan Pyhä Henki (Matt. 3:13-16, Joh. 3:5, Ap. t. 2:38, 10:47, 19:5-6, Room. 2:29, 1. Kor. 6:11, 12:13, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13, 4:4-5, Tiit. 3:5, Hepr. 6:4) ja uusi elämä, uudestisyntyminen (Joh. 3:5, Room. 6:3-4, 2. Kor. 3:6, 5:17, Ef. 4:24, Kol. 3:10, Tiit. 3:5, 1. Piet. 1:3, 23, 2:2).
Edellä mainitut Vanhan ja Uuden testamentin tekstitodisteet osoittavat kasteveden ja Pyhän Hengen läheisen yhteenkuuluvuuden. Niitä ei voida erottaa toisistaan! Helluntailaisten takaperoinen yritys tulkita vesi sanaksi Joh. 3:5:ssä ei perustu Raamattuun. Kuvaavaa on, että vapaitten suuntien pääasiassa edelliseen käännökseen pitäytyvä Uuden testamentin suomennos Raamattu Kansalle ry. 1990 yrittää väistää maininnan kastevedestä ainoalla viitteellä Joh. 4:14. Sen sijaan puolueeton tieteellinen kreikankielinen tekstijulkaisu Nestle-Aland viittaa laajempiin tekstiyhteyksiin: Hes. 36:25-27, 1. Kor. 6:11, 12:13, Tiit. 3:5. Kurt Alandin Synopsis luettelee sitäkin useampia viitteitä.
Yksi tärkeä käännöstä koskeva jae on Joh. 3:3 ja 3:7, joissa kreikankielisessä tekstissä on sana anoothen. Sen ensisijainen merkitys on ”ylhäältä” (näin Matt. 27:51, Mark. 15:38, Joh. 3:31, 19:11, 23, Jaak. 1:17, 3:15, 17), sitten ”alusta” ja ”uudestaan”. Se on käännössana heprean ja aramean sanoista milma`ala ja mille`ela´, jotka merkitsevät ”ylhäältä” eikä koskaan ”uudestaan!” Kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä Joos. 3:16 liittää sanan veden yhteyteen. Edelleen Septuaginta käyttää sitä esimerkiksi kohdissa 1. Moos. 6:16, 4. Moos. 4:6, 25, Job 3:4, Jes. 45:8, Jer. 4:28, Hes. 1:11, 26, 41:7, Viis. 19:6. Koska kyseisen kreikan sanan useissa käännöksissä oleva merkitys ”uudestaan” johtaa helposti ajatukset jälleensyntymiseen, niin siksi olisi syytä pitäytyä sen ensimmäiseen merkitykseen ”ylhäältä”, joka on myös mainittujen heprean ja aramean sanojen alkumerkitys. Näin ollen Johanneksen evankeliumin täsmälliset käännökset ovat: ”jos joku ei tule siitetyksi ylhäältä” ja ”teidän pitää siitä ylhäältä”.
Kysymys pienten lasten uskosta kasteessa on askarruttanut monien mieltä. Jeesus yksiselitteisesti edellyttää pienten lasten uskoa Matt. 18:6, Mark. 9:42. Pieni lapsi kykenee ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan Mark. 10:15, Luuk. 18:17. Jumalan toiminta kohdistuu jo sikiökauteen Jer. 1:5, Luuk. 1:15, 41. ”sillä lasten ja imeväisten suusta hän on valmistava kiitoksen” Matt. 21:16. Luther puolusti pienten lasten omakohtaista uskoa kasteessa. Osmo Tiililä puolestaan väittää: ”Ilmeisesti Lutherin kasteopissa selitysyrityksistä huolimatta on ongelmallisuutta.” Toisaalla hän kuitenkin kirjoittaa: ”Pidän lapsikastetta oikeana, mutta se vaatii ehdottomasti lisäyksekseen toisenlaisen uskonnollisen miljöön kuin nykyiset (luopio) kansankirkot.” Kol. 2:12 sanoo: ”Yhdessä haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös olette yhdessä herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta.” (Ks. edellä Augustana V). Vrt. Ap. t. 15:7-11, Room. 10:9. 13:11 kasteessa olemme tulleet uskoon, Ef. 2:8, Hepr. 11:6. Läntinen lisäys, E-käsikirjoitus Ap. t. 8:37: ”Filippus sanoi hänelle: ´jos uskot koko sydämestäsi, tulet pelastumaan´. Mutta hän vastasi sanoen: ´Minä uskon Kristukseen Jumalan Poikaan.” Jae sisältyy myös latinankieliseen Vulgataan hieman toisessa muodossa: ”Minä uskon, Jumalan Pojan olevan Jeesus Kristus”, mutta puuttuu esimerkiksi bysanttilaisesta tekstistä. Tämän alkuperäiseen tekstiin kuulumattoman jakeen tuntevat monet varhaiset kirkkoisät, ja se perustuu varhaiskristilliseen kastetoimitukseen 2. vuosisadalla.
Vanhimman tunnetun Rooman seurakunnan Hippolytoksen kastekaavan mukaan 200-luvun alussa kastettavalle suoritettiin piispan toimesta eksorkismi ja kirkkojärjestyksessä esitettiin Apostolista uskontunnustusta muistuttavat kolme kysymystä. Tertullianus (Adv. Marc. 5,1) käytti sanaa symbolum kastetunnustuksesta. Samoin kasteesta Irenaeus, Hippolytos, Cyprianus (Ep. 69), Augustinus (De bapt. con. Don. 6,47). Sen kasteoppilaille omistettavaksi jättäminen oli traditio symboli tai redditio symboli. Vastaava kreikan symbolon ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”tunnustus”, ”uskontunnustus”, ”kastetunnustus” on vanha sana Viis. 16:6 symbolon ekhontes sooteerias ”omistavaisina pelastuksen merkin”, joka yhdistetään sanaan anamneesis ”muisto”. Sanaa symbolon Khrysostomos käytti kasteesta. Sanaa käytti Laodikean synodi ja Khalkedon. Kirkkoisät puhuvat yleisesti joko ”uskon säännöstä” (regula fidei jo toisella vuosisadalla Irenaeus ja Tertullianus), Irenaeuksella vaihtoehtoisesti myös regula veritatis ”totuuden säännöstä” tai muilla kanoon tees paradoseoos ”perimätiedon säännöstä” tarkoittaen koko kristillisen opin sisältöä. Vanhakirkolliseen kasteopetukseen liittyi pääkohdat ehtoollisen viettoa käsittävä uskontunnustus (traditio symboli). Ehtoollisen anamneesis (Luuk. 22:19, 1. Kor. 11:24, 25) sisälsi Kristuksen inkarnaation, kärsimyksen ja ristinkuoleman jatkuvaa muistamista.
Kastetta (to loutron, to hagion) edeltävän uskontunnustuksen kysymyksineen ja vastauksineen mainitsee myös Eusebios (Kirkkohistoria VII 8-9, 2 pistin kai homologian ”usko ja tunnustus”). Vrt. samoin kasteeseen liittyvä tunnustus Hepr. 10:22-23! Apostolisten konstituutioiden mukaan (Kirja 7 § 42) 300-luvulla kastetun tuli lausua laajempi uskontunnustus. Augustinus puhui uskontunnustuksesta verbum abbreviatum ”lyhennetty sana”. Khrysostomos mainitsee 1. Piet. 3:21 lainauksen yhteydessä eis Khriston pisteoos homologia ”Kristukseen uskon tunnustuksen”. Lutherin Tunnustuskirjoihin 1990, s. 322-323 sisältyvä kasteen toimittamisen kaava noudattaa aidoimmillaan vanhakirkollista perinnettä. Niinpä jo Uusi testamentti mainitsee usein uskontunnustuksekseen pyrkiviä lyhyitä muotoiluja Matt. 28:19, Mark. 8:29, Joh. 17:3, Ap. t. 8:37, Room. 1:3-4, 8:29-30, 34, 10:9-10, 1. Kor. 12:3, 15:3-5, Fil. 2:6-11, Kol. 1:14-22, 1. Tess. 4:14, 1. Tim. 2:5-6, 3:16, 6:12, 2. Tim. 2:8, Hepr. 1:3-7, 4:14, 10:22-23, 1. Piet. 3:18, 1. Joh. 4:2. Uusi testamentti käyttää tunnustuksesta sanaa kaleen homologian ”hyvä tunnustus” (1. Tim. 6:12, 13. Lat. bonam confessionem), joka rinnastetaan jakeen 14 sanaan entolee ”käsky”. Ja homologian tees elpidos ”toivon tunnustus” kasteeseen liittyen (Hepr. 10:22-23). Sana ”toivo” on niin ikään kasteen sanastoa (Room. 5:5, Ef. 1:18, 4:4, 1. Piet. 1:3).
Alkuseurakunnassa uskon sisällöstä käytettiin sellaisia sanoja kuin paradosis, pistis, didakhee, paratheekee, entolee, keerygma, martyria, martyrion, logos, homologia, aleetheia, euangelion ja euangelion tou Khristou. Yksi näistä on pistis, joka merkitsee ”oppi”, esimerkiksi Gal. 1:23, Ef. 4:5, 13, 1. Tim. 1:4, 19, 2:7, 3:9, 4:1, 6, 5:8, 6:10, 21, Juud. 3, 20.
Uuden testamentin mukaan kokonaisia perhekuntia lapsineen on kastettu Ap. t. 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16. Vrt. Ap. t. 10:2, 48. Hepr. 11:7 Nooa ”Jumalaa peläten valmisti arkin perhekuntansa pelastukseksi.” Samoin 1. Piet. 3:20 ”valmistettiin arkki mikä muutamille, tämä on kahdeksan sielua, he tulivat pelastetuiksi veden kantamana.” Arkin eli Kristuksen Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tertullianus, Cyprianus ja Hieronymos näkivät Nooan arkin Kirkkoa tarkoittavana. Cyprianuksen kuuluisat sanat extra ecclesiam nulla salus ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Edelleen hän sanoi Kirkosta Kristuksen morsiamena: ”Se pelastaa meidät Jumalalle, se ohjaa synnyttämänsä lapset hänen valtakuntaansa. Jokainen, joka on erossa kirkosta ja yhteydessä avionrikkojaan, sulkeutuu kirkolle annetuista lupauksista, ja joka jättää Kristuksen kirkon, hän ei voi saada Kristuksen palkkaa. Hän on vieras, epäpyhä, vihollinen. Jolla kirkko ei ole äitinä, hänellä ei Jumala voi olla isänä. Yhtä vähän kuin kukaan saattoi pelastua Nooan arkin ulkopuolella, yhtä vähän voi se, joka on kirkon ulkopuolella.” Origenes sanoo: ”Älköön kukaan uskotelko itselleen, älköön kukaan pettäkö itseään: tämän huoneen, se on kirkon, ulkopuolella ei kukaan pelastu, sillä jos joku menee ulos, hän tulee syylliseksi omaan kuolemaansa.” Irenaeus sanoo: ”Missä näet on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki; ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko ja kaikki armo.” Khrysostomoksen mukaan ”Jumala rakastaa kirkkoa enemmän kuin taivasta.” Kirkkoon kuulumisesta 2. Kleem. 14:1. Paavalin mukaan Ef. 4:4-5 on vain ”yksi ruumis (Kirkko) ja yksi Henki, niin kuin myös te olette kutsutut yhdessä kutsumuksenne toivossa: yksi Herra, yksi usko (oppi tai tunnustus), yksi kaste.” Hippolytoksen kastekaavan uskontunnustus käsitti myös uskon ”pyhään Kirkkoon.” Apostolinen uskontunnustus ilmaisi uskon ”pyhän katolisen Kirkon.” Vrt, Eusebios Kirkkohistoria V 18:5 ”pyhää kirkkoa”, VI 43:6 ”pyhään kirkkoon.” Augustana VII lausuu: ”yksi, pyhä kirkko (una sancta ecclesia) on pysyvä ikuisesti.” Kirkosta ovat piispat kirjoittaneet hyvän yleisesityksen sekä Anders Nygren (Kristus ja hänen kirkkonsa, 1966) että meillä Eino Sormunen (Kirkko – Kristuksen ruumis, 1963).
Nikaian-Konstantinopolin 381 tunnustus lausuu ”me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi.” Jo toisen vuosisadan alkupuolelta on todisteita lapsikastekäytännöstä Aristides Ateenalainen, Justinus Marttyyri mainitsee 60-70 –vuotiaista miehistä ja naisista, ”jotka lapsuudesta (ek paidoon) ovat tehdyt opetuslapsiksi Kristuksessa” (1 Apol. 15.6). Näin ollen heidän lapsikasteensa on tapahtunut ensimmäisen vuosisadan lopulla! Verbiä ”tehdä opetuslapseksi” käytetään Matteuksen lähetyskäskyssä (28:19) ja Ap. t. 14:21. Lapsikasteen varhaisuuden puolesta ovat kirjoittaneet Albrecht Oepke, Johannes Leipold, Joachim Jeremias, Oscar Cullmann ja Ethelbert Stauffer.
On olemassa vielä eräs toinenkin teksti, joka tukee lapsikasteen apostolista alkuperää. Ap. t. 2:38-39 Pietari sanoi: ”Kääntykää ja kastattakoon kukin teistä Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, ja te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on lupaus ja kaikille, jotka kaukana ovat, keitä hyvänsä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” Tämän todistuksen lapsikastekäytännöstä pitää tärkeänä Joachim Jeremias ja Aimo T. Nikolainen. Kutsuminen liittyy Jeesuksella kasteeseen Luuk. 18:16. Kreikan sanonta tois teknois hymoon ”teidän lapsillenne” tarkoittaa kuulijoiden omia lapsia, jotka ovat tästä kasteesta, Pyhän Hengen lahjasta ja lupauksesta osallisia. Sanaa doorea ”lahja” käytetään usein kasteeseen liittyen Ap. t. 8:20, 10:45, 11:17, Hepr. 6:4. Myös muualla käytetään lapsista puhuttaessa samaa sanaa Ef. 6:1, Kol. 3:20, 1. Joh. 2:12 ”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä teidän syntinne ovat anteeksiannetut hänen nimensä tähden.” Tämä syntien anteeksiantaminen on tapahtunut juuri kasteessa. Vrt. Ap. t. 22:16, Kol. 1:13-14!, 2. Piet. 1:9, Barn. 11:1. Jakeen Kol. 1:13 aoristin verbimuodot ”on pelastanut” ja ”on siirtänyt” viittaavat kasteeseen.
Yhden mielenkiintoisen avaintekstin Markuksen evankeliumille 10:13-16 muodostaa pakanakristittyjen käyttämässä Septuaginta-käännöksessä oleva esikristilliseltä ajalta peräisin oleva Siirakin kirjan jae 34:25, joka kuuluu suomennettuna ja tulkittuna näin: ”Joka peseytyy (baptizomenos) kuolleen tähden ja sitä jälleen koskettaa (haptomenos, vrt. Mark. 10:13!, Luuk. 18:15), mitä hyötyä hän pesustansa (loutroo, sama sana kuin Ef. 5:26, Tiit. 3:5) saa?” Tässä Siirakin kirjan tekstissä on huomionarvoista se, että verbit ”peseytyä” ja ”koskettaa” muodostavat synonyymin. Tällöin Markuksen tekstistä nousee vääjäämättä esille kasteen kielenkäyttö. Samaa on sanottava sen jatkosta, jossa puhutaan syntiensä tähden paastoamisesta. Se puolestaan on tuttua noin vuodelta 100 jKr. peräisin olevasta Didakhe-kirjasta VII, 4, jossa on maininta kastettavan paastosta: ”Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta.” Tähän voidaan lisätä kertomus Ap. t. 13:2-3, jossa esiintyvät toisaalta Pyhä Henki ja kasteen yhteydessä käytetyt verbit ”kutsua” (Matt. 18:2, Luuk. 18:16, Ap. t. 2:39), ”rukoilla” (Matt. 19:13, Luuk. 3:21, Ap. t. 8:13) ja ”kätten päällepaneminen” (Matt. 19:13, 15, Mark. 10:16, Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2). Nimenomaan jo lapsikasteessa saadaan Apologia IX,3 mukaan Pyhä Henki. Nämä kaikki jakeet ovat siis kasteen kieltä Uudessa testamentissa.
Myös Mark. 9:36-38, 42 (vrt. Matt. 18:1-6!) muodostaa kehykset lapsikastejaksolle Mark. 10:13-16. ”Ja ottaen pienen lapsen asetti sen heidän keskelleen ja otettuaan sen syliinsä (sama verbi kuin Mark. 10:16) sanoi heille: ”Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut; ja joka minut ottaa tykönsä, se ei ota tykönsä minua, vaan hänet, joka on minut lähettänyt.” Johannes sanoi hänelle: ”Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme (ekoolyomen on sama sana kuin ”estää” teknisenä terminä kasteesta Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16, Ap. t. 8:36, 10:47, 11:17) häntä, koska hän ei seurannut meitä.” ”Ja joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen.”
Tämä teksti antaa Jeesuksen omalla suulla lausuttuna todistuksen pienten lasten uskosta häneen, jota esimerkiksi helluntailaiset eivät hevin ota uskoakseen. Läntinen D-käsikirjoitus vielä tähdentää jakeessa 42 tätä tosiasiaa sanomalla ”uskon omistavaisina”. Mainittakoon, että helluntailaisten julkaisemassa Novumissa tätä käsikirjoitusta arvostetaan erityisesti Apostolien teoissa. Osmo Tiililä pitää lapsikasteen vaikeutena riippumista uskosta, ”eikä imeväisillä voi olla vielä mitään tietoista uskoa”. Häntä seuraten sama ongelma on myös uuspietisti Raimo Mäkelällä: ”Toisaalta se panee varomaan puhetta pikkulasten uskosta, josta emme siis voi mitään tietää Jumalan ilmoituksen emmekä kokemustemme ja psykologisen tietämyksemme perusteella.” Antti J. Pietilä niin ikään kieltää uudestisyntymisen kasteessa ja pienten lasten uskon. Samaa on sanottava Uuras Saarnivaaran ja Urho Muroman epäraamatullisesta kasteteologiasta. Myös reformoitu teologi Karl Barth suhtautui torjuvasti lapsikasteeseen. Eero Huovinen on kirjoittanut asiasta valaisevan kirjan Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta (1991).
Yksi merkillisimpiä sanoja Markuksen esityksessä 10:13 on verbin epitimaoo ”nuhdella” käyttö juuri tässä yhteydessä. Se on käännössana arameankielisestä termistä ge`ar ”moittia” ja jonka kreikkalaista vastinetta on käytetty näin ollen pahan hengen nuhtelemisesta kasteessa! Myös Vanhan testamentin hepreassa (ga`ar) sitä käytetään Saatanan nuhtelemisesta (Sak.3:2). Näin ollen myös Matteuksen Isä meidän –rukouksessa pyydetään ”vaan pelasta meidät Paholaisesta” (6:13). Edellä on Luukkaan 11:2 mukaan jo varhain toisella vuosisadalla pyydetty ”tulkoon Pyhä Henkesi meihin ja puhdistakoon meidät.” Puhdistaminen kuuluu sinänsä Pyhän Hengen saamiseen (Ap. t. 15:9) ja toisaalla kasteeseen (Ef. 5:26). Toinen Luukkaan tekstin D-käsikirjoitus lukee ”tulkoon meihin sinun valtakuntasi.” Vrt. tähän valtakunnan vastaanottaminen (Mark. 10:15, Luuk. 18:17). Pyhä kaste todellakin vapauttaa kastetun Saatanasta, jota myös Martti Luther käyttää Vähä katekismuksensa kastekaavassa. Samaa todistavat yhtäpitävästi Matt. 19:13 ja Luuk. 18:15. Samaa ”nuhdella”-verbiä käytetään Luuk. 17:3 synnistä nuhdeltaessa, joka liittyy kääntymiseen ja anteeksiantamiseen. Lutherin kyseisen kastekaavan käytön soisi lisääntyvän lapsia kastettaessa, sillä se on asiasisällöltään syvästi raamatullinen.
Kummien käyttö
Tässä yhteydessä sivuamme kummien käyttöä jo mahdollisesti Uuden testamentin aikana. Siihen antaa aihetta Johanneksen evankeliumin 9:21 maininta: ”Kysykää häneltä; hänellä on kyllin ikää, puhukoon itse puolestansa.” Kummilaitoksen tuntee ensimmäisenä Tertullianus. Kummien asema on haasteellinen kastettavan myöhempää kristillistä opetusta ajatellen. Siihen velvoittaa Matteuksen evankeliumiin sisältyvä itsensä Kirkon Herran antama kaste- ja lähetyskäsky 28:18-20, joka pitää sisällään myös aivan pienimmätkin vauvat, kirkon todelliset jäsenet vanhempien kristittyjen ohella. Ja juuri näitä eri-ikäisiä kristittyjä apostoli Johannes on tahtonut muistaa tärkeillä sanoillaan:
”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet Paholaisen. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän. Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Paholaisen.” (1. Joh. 2:12-14).
Markuksen tekstissä 10:16 on sanat siitä kuinka Vapahtaja otti aivan pieniä lapsia syliinsä siunaten pani kätensä heidän päälleen. Tässä on alkutekstissä vain tämän ainoan kerran esiintyvä verbi ”siunata”. Se on kata-prepositiolla vahvistettu verbi kateulogei ja osoittaa toiminnan voimakkuuden. Jo Vanhassa testamentissa on lupaus siitä kuinka ”hän siunaa sinun lapsesi sinun keskelläsi” (Ps. 147:13).
Vanhan testamentin mukaan Jumala tahtoo ”siunata niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin” (Ps. 115:13). Uuden liiton lupauksessa sanotaan edelleen: ”Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: ´Tuntekaa Herra´. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Jooel 2:16 on mainittu seurakuntaan kuuluviksi erityisesti ”rintoja imeväiset”. Jeesus lainaa Psalmia 8:3: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen” (Matt. 21:16). Nämä sanat ovat taustana sille, mitä Jeesus opettaa pienten lasten esikuvallisuudesta aikuisille. Jeesus sanoi: ”Niin hän kutsui tykönsä pienen lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ´Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule pienten lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sen tähden, joka nöyrtyy tämän pienen lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämän kaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:2-6).
Tulkoon tässä yhteydessä oikaistuksi yksi useimmiten väärinymmärretty jae Mark. 16:16. Sitä on virheellisesti käytetty uskon ja kasteen järjestyksen osoituksena, vaikka alkutekstin mukainen käännös puhuu tätä tulkintaa vastaan. Oikea käännös kuuluu: ”joka on (kertakaikkisesti) uskonut ja tullut kastetuksi, hänet tullaan pelastamaan, mutta joka ei ole uskonut, hänet tullaan tuomitsemaan”. Baptistheis on passiivin aoristin 1. partisiippi, joka osoittaa, ettei kaste ole ihmisen oma suoritus ja uskon tarjous. Tässä on asian vakavuus: viimeisellä tuomiolla kastettukin joutuu tuomittavaksi, jos hän ei ole kuollessaan uskonut Jeesukseen!
Tekstimme äärellä on käynyt ilmeiseksi se tosiasia, että myös aivan pienet lapset ovat alun alkaen kuuluneet kristilliseen seurakuntaan kasteen kautta siinä missä vanhan liiton poikalapsetkin liitettiin seurakunnan yhteyteen ympärileikkauksen yhteydessä kahdeksan päivän ikäisinä. Tästä on olemassa selvä viittaus Uudessa testamentissa, jossa Kolossalaiskirjeen 2:11-12:ssa ovat paljon puhuvat sanat: ”ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsillä tehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta, joka herätti hänet kuolleista.” Room. 2:29 mukaan ympärileikkaus tapahtuu Hengessä. Ap. t. 21:21 Paavali ei enää edellyttänyt ympärileikkausta. Kasteessa Jumala vaikuttaa uskon kautta pelastuksen, jota ei ole syytä väheksyä pientenkään lasten kohdalla. Meidän aikuisten ylpeä järkemme usein loukkaantuu tällaiselle puheelle Jumalan pelastavasta tahdosta ja armoihin ottamisesta pienten lasten henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

Concordia 1/2011

Pääkirjoitus   Hannu Lehtonen

Aabrahamin kutsuminen. (1. Moos. 12)   Paul Kretzmann

Lapsikaste Uudessa testamentissa (osa 1/2)   Lasse Lappalainen

Jumala rankaisee luopuneita antamalla heidän kulkea omaa tietään   Bo Giertz

Kristillinen vanhurskauttamisoppi (osa 1/2)   Matti Roininen

Vuosisadan rakkaustarina   Eero Pihlava

Vähän katekismuksen iltarukous

Lutherin Vähä Katekismuksen ilta- ja aamurukousten tarkastelua   Mika Rantanen (PUUTTUU)

Osta kultaa   F. G. Hedberg

11 teologia luopuu piispoista

Concordia sisällysluettelo 2010

Siunaus ja kirous   Martti Luther

 

Kategoriat
1/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA I

Lasse Lappalainen, Helsinki

Johdanto

Moni Raamatun lukija saattaa mielessään kysellä, onko kirkon lapsikastekäytäntö ensinkään raamatullinen varsinkaan siitä syystä, että pinnallisesti katsoen lasten kastamista ei Uuden testamentin lehdillä suoraan mainita. Onko näennäinen asiasta vaikeneminen riittävä todiste lapsikasteen hylkäämiselle? Tämä on vaikea haaste luterilaiselle kirkolle, joka tunnustuksestaan käsin pitäytyy lapsikasteeseen. Näin asian ilmaisee Augsburgin tunnustuksen artikla IX: ”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen (necessarius ad salutem, samoin Apol. IX) ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.”

Tätä laajemmassa Augburgin tunnustuksen puolustuksessa IX todetaan: ”Aivan varmaa on, että pelastuksen lupaus koskee lapsia…On siis välttämätöntä kastaa pikkulapset…Tästä seuraa johdonmukaisesti, että pikkulapset on kastettava, koska kerran pelastus annetaan kasteen yhteydessä.”

Useat huomattavat teologit väheksyvät Uudessa testamentissa olevia tekstitodisteita lapsikasteen puolesta. Meillä esimerkiksi professori Osmo Tiililä kirjoittaa Systemaattisessa teologiassaan II 1954, s. 146: ”Asiantilan täytyy johtua yksinomaan siitä, että UT ei tarjoa meille kasteesta tarpeeksi selviä tiedonantoja.” Tai näin: ”UT kokonaisuuteensa nähden puhuu kasteesta suhteellisen harvoin” (s. 147). Tämä kastetta suuresti aliarvioiva lausunto heijastelee tekijän pietististä peruskatsomusta, johon ei liioin mahdu koko raamatullinen kasteteologia. Sille ei yksinkertaisesti löydy laajassakaan yleisesityksessä juuri tilaa. Kuvaavaa onkin, että myöhemmässä julkaisussaan Johdatus teologiaan 1968 Tiililältä puuttuu jopa asiahakemistosta maininta kasteesta! Kasteelle jää sangen vähän tilaa kyseisessä teoksessa. Toinen merkittävä teologi, professori Kurt Aland Saksasta ei pidä lapsikastetta uusitestamentillisena ilmiönä.

Mainittakoon, että Uusi testamentti käyttää jo pelkästään baptizoo-verbiä (kastaa) 77 kertaa sekä substantiivia baptisma (”kaste”) 19 kertaa. Tämä tosiasia antaa riittävästi aineksia huolelliselle Uuden testamentin tutkimukselle kasteen olemuksesta ja käytöstä ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla. Edelleen voidaan panna merkille se seikka, ettei enää baptizoo-verbin esittelyssä sen enempää Rafael Gyllenbergin kuin uusimman Matti Liljeqvistin Uuden testamentin kreikan sanakirjoissa puhuta mitään upottamisesta, mikä on virheellinen kestoaihe uudestikastajien kirjallisuudessa. Septuaginta käyttää 2. Kun. 5:10, 13:ssa verbiä louoo (”pestä”) yhdessä jakeessa 14 baptizoo-verbin ”kastaa” kanssa. Samoin näiden synonyymi esiintyy Ap. t. 16:33 ja papyrustekstissä. Tämä osoittaa sen, että vaikka baptizoo alun perin merkitseekin klassisessa kreikassa ”upottaa”, niin sitä merkitystä ei enää käytetä Uudessa testamentissa, vaan merkitys on ”kastaa” (Bauer). Edelleen on huomattava, että Joh. 13:8, 10 käyttää pesemisestä verbejä niptoo ja louoo, joista edellinen kohdistuu vaihtoehtoisesti päähän, kuten vedellä valeleminen kolmesti päähän Did. VII, 3. Jo Vanha testamentti toteaa: ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12:3).

Näin ollen ei ole Tiililän tavoin objektiivisesti perusteltua minimoida kasteesta puhuvia kohtia! Muutenkin voidaan katsoa Uuden testamentin sisältävän riittävän laajan sanaston koko rikkaudessaan antamaan yllin kyllin aineistoa valppaalle tutkijalle. On vain opittava kuuntelemaan Uuden testamentin ominta ääntä myös silloin kun kyseessä on niinkin keskeinen kiistelyä puolesta ja vastaan aiheuttava kastekysymys. On enemmän kuin aiheellista hiljentyä tutkimaan rakentavassa hengessä koko Raamatun kattavaa kasteaineistoa, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on toisaalla julkaissut.

Kasteesta on onneksi paljon kirjoitettu myös suomen kielellä, joten aiheen ei pitäisi sinänsä olla uusi ja oudoksuttava. Ehkä eniten olen puolestani saanut ammentaa pienestä G. A. Ahon kirjasesta Pyhän kasteen sakramentti (Lahti 1966, 44 s.), joka lienee niitä vähiten tunnettuja kastekirjoja maassamme. Edelleen voidaan mainita eräänlainen pääteos kyseisestä aiheesta, nimittäin teologian tohtori h.c. Markku Särelän ansiokas Lapsikaste on raamatullinen. Toinen, täydennetty painos. Tampere 1975, 160 s. Unohtaa ei pidä varsinkaan uusinta monumentaalista teosta, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on kirjoittanut vanhoilla päivillään meille kaikille rakennukseksi: Pyhä kaste Raamatussa I Teologinen osa, jonka on kustantanut paljon parjattu Suomen Luther-säätiö. Hämeenlinna 2000, 419 s. Vanhemmasta kastekirjallisuudesta voidaan ottaa esille teologian tohtori, professori Lauri Huovisen kaksi evankelisessa liikkeessä luettua kirjaa: Sanan selvyyteen. Helsinki 1954, 139 s. ja Kasteen lahja elämälle. Rauma 1959, 67 s. Nämä ovat SLEY-Kirjojen kustantamia perusteoksia. Nämä viisi kirjaa ovat jo varhaisessa vaiheessa muodostaneet oman kasteteologiani pääpiirteet, joista ensimmäisenä luin kirjan Sanan selvyyteen varhain 1970-luvulla. Näin jälkikäteen pyydän saada lausua lämpimät kiitokset kullekin kirjoittajalle erikseen – niille, joille se vielä on mahdollista.

Muusta kastekirjallisuudesta mainittakoon Uuras Saarnivaaran Raamatullinen kaste. Keskusteluja. Helsinki 1948, 90 s., Eino Sormusen Pyhä kaste Uuden Testamentin valossa. Toinen painos. Pieksämäki 1955, 20 s., Immo Aatolaisen Ovatko uudestikastajat oikeassa. Ajatuksia kastekysymyksen äärellä. Pieksämäki 1964, 147 s., Joachim Jeremiaksen Lapsikaste kirkon alkuaikoina. Vaasa 1981, 61 s., Aimo T. Nikolaisen ”Me tunnustamme yhden kasteen…” Kaste ja pelastus Uuden testamentin mukaan. Pieksämäki 1981, 85 s., Olavi J. Lähteenmäen Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä. Jyväskylä 1982, 122 s., Martti Simojoen Antakaa lasten tulla. Pyhä kaste luterilaisen uskon ja opetuksen mukaan. Mänttä 1985, 120 s., Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo 2008, 162 s. Ruotsiksi on muun muassa professori Hjalmar Lindroth kirjoittanut kirjan Tankar om kyrkan och sakramenten. Stockholm 1948, 307 s. Piispa Juha Pihkala on kirjoittanut ansiokkaan teoksen Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 STKSJ 145. Vammala 1986, 279 s.

Seuraavassa esityksessä olen pyrkinyt välttämään vanhan toistoa mahdollisimman paljon. Usein tututkin kastetekstit ovat saaneet ehkä uutta valoa ja ymmärrystä osakseen. Olen määrätietoisesti pyrkinyt keskittymään vain asian kannalta oleellisimpaan aineistoon Raamatussa. Siksi aiheen kannalta monet tärkeät tekstikohdat ovat saaneet jäädä vähemmälle huomiolle. Samoin eri kastekäytäntöjen poleeminen kärki on kauttaaltaan jäänyt pois. Sillä en ole katsonut enää tarpeelliseksi toistaa aiempien kirjoittajien jo esille ottamia kiistakysymyksiä. Niiden aika on – toivon mukaan – jo takanapäin. Nyt on pyrittävä katsomaan tosiasioita ehkäpä uudessa valossa itse kukin Raamattunsa äärellä.

Tekstin yleistajuisuudesta johtuen esimerkiksi Raamatun alkukieliset lainaukset olen pyrkinyt minimoimaan mahdollisimman pitkälle ja nekin luonnollisesti siirtokirjoitettuina, joten nekään eivät muodostune esityksen yleistajuisuuden esteeksi. Aiheen kannalta on eduksi katsoa kukin raamatunkohta asiakokonaisuudessaan, jotta itse jäsennys tulisi paremmin ymmärretyksi. Edelleen suureksi avuksi ajattelevalle lukijalle ovat Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece 27. uudistettu painos 1993 marginaalissa olevat sangen valaisevat tekstiviitteet tai sitäkin laajemmat viitteistöt, jotka Kurt Aland on julkaissut yksityiskohtaisessa neljän evankeliumin yhteisesityksessään (Synopsis).

Tämän yleisesityksen puitteissa on käytetty vuoden 1938 Uuden testamentin käännöstä siitäkin syystä, että ekumeenisiin pyrkimyksiin tähtäävä uusi Kirkkoraamattu 1992 on mielestäni liiaksi tinkinyt alkutekstille uskollisesta periaatteesta, mikä oli vielä vallitseva sen edeltäjässä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon nimenomaan lapsikastekäytännön kannalta oleellisimpien tekstien käyttämän alkukielisen paidion sanan kääntämisen vain ilmaisulla ”lapsi”, vaikka Walter Bauerin arvovaltainen Uuden testamentin kreikan sanakirja antaa sille perusmääritelmän ”erittäin nuori lapsi, pieni lapsi”. On toisaalta ymmärrettävää, että vapaiden suuntien painostusryhmä on ehkäpä juuri näissä kohdissa saanut äänensä kuuluville ja jotka ekumeniastaan tunnettu raamatunkäännöskomitean puheenjohtajana toiminut piispa Aimo T. Nikolainen on antanut hiljaisen hyväksymisensä pitääkseen vapaat suunnat ruodussa.

Tältä osin vertailun vuoksi mainittakoon etevän ruotsalaisen kielitieteilijän ja Lundin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan täysinpalvelleen professori Hugo Odebergin ruotsalainen Uuden testamentin osakäännös De fyra evangelierna och Apostlagärningarna (1996, 373 s.), jonka hän käänsi vasta eläkevuosinaan kuudessa kuukaudessa. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne lukuisat omaperäiset tekstiviitteet, jotka Odeberg antaa käyttämästään Nestle-Alandista riippumatta!

Itse asian ytimeen

Kun kysytään Uuden testamentin perustelua kirkon lapsikastekäytännölle, niin silloin esille nousee vastaansanomattomasti yksi keskeisin tekstijakso, nimittäin Mark. 10:13-16 ja luonnollisesti sen rinnakkaistekstit Matt. 19:13-15 sekä Luuk. 18:15-17. ”Ei ole ihmeteltävä sitä, että alkukirkko käytti tätä perikooppia puolustaessaan lapsikastetta” ja ”Se, joka torjuu lapset, asettuu Jeesusta vastaan ja poikkeaa alkukristillisestä käytännöstä” (Aimo T. Nikolainen). Markuksen evankeliumiin viittasi lapsikasteesta puhuessaan jo kirkkoisä Tertullianus v. 203 teoksessaan De baptismo XVIII ”älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.” Lähdemme liikkeelle vanhimman eli Markuksen evankeliumin tekstistä antaen sille uuden alkutekstin mukaisen käännöksen:

(13) Ja he kantoivat hänen luokseen imeväisiä lapsia, jotta hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat heitä. (14) Mutta nähtyään Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ´Sallikaa imeväisten lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. (15) Totisesti minä sanon teille, joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa imeväisenä lapsena, ei pääse sinne sisälle´. (16) Ja ottaen heitä syliinsä hän siunaten pani kätensä heidän päälleen.”

Roomaan osoitettu 60-luvun alussa oleva Markuksen teksti antaa itse asiassa oivallisen perustelun Rooman seurakunnan lapsikastekäytännölle useastakin eri näkökulmasta katsoen. Tarkastelkaamme nyt niitä lähemmin. Itse sanaa ”kastaa” ei vielä esiinny tekstissämme. Tämä on aivan totta. Myöhemmin saamme kuitenkin nähdä sen liittyvän Siirakin kirjassa muuhun Uudesta testamentista tuttuun kasteterminologiaan. On kuitenkin huomattava, että sana ”estää” Matteuksella, Markuksella ja Luukkaalla esiintyy Ap. t. 10:47 yhdessä ”veden”, ”kastaa” ja ”Pyhän Hengen” kanssa!

Ensinnäkin tämä Markuksen evankeliumin tekstijakso 10:13-16 muistuttaa rakenteellisesti suuresti Jeesuksen omaa kastetta Matt. 3:13-17, jossa ovat ilmaisut ”esteli” (jae 14), ”sinä tulet minun luokseni” (jae 14) ja ”salli” (jae 15). Näillä kullakin on siis omat vastineensa Markuksen tekstissä.

Toiseksi on aiheellista kiinnittää huomiota Markuksen käyttämään ilmaisuun paidia ”imeväiset lapset” jakeessa 13 tai kuten Hugo Odeberg ja Ingemar Furberg kääntävät ”pienet lapset”. Myös suosittu englantilainen käännös NIV antaa merkityksen ”pienet lapset”. Sana paidion merkitsee tässä todellakin aivan pientä sylissä kannettavaa lasta, kuten voimme nähdä sen Vanhan testamentin kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä, jossa se tarkoittaa kahdeksan päivän ikäistä ympärileikattavaa pienokaista (1. Moos. 17:12, 21:4. Vrt. 2. Moos. 2:6, 7, 9, 3. Moos. 12:3. Vrt. 2. Aik. 20:13). Edelleen se merkitsee pientä lasta kohdissa Jes. 9:5, 11:6, 8, 53:2 (heprean kajjoneq ”niin kuin verso” on Septuagintassa käännetty hoos paidion ”niin kuin imeväinen”, vrt. Mark. 10:15, Luuk. 18:17) ja 2. Aik. 20:13. Uudessa testamentissa taas se merkitsee vastasyntynyttä lasta esimerkiksi kohdissa Matt. 2:8, 9, 11, 13, 14, Luuk. 1:59, 66, 76, 80, 2:17, 27, 40, Joh. 16:21, Hepr. 11:23. Sana ”senkaltaisten” toioutoon jakeessa Mark. 10:14 viittaa kastettujen muodostamaan seurakuntaan Ef. 5:27. Markuksen teksti on kauttaaltaan kasteen kieltä. Sitä tarkoittaa maininta kätten päällepanemisesta Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2.

Esityksen toinen osa seuraavassa numerossa.

Kategoriat
6/2010

JUMALA ILMOITTAA ITSENSÄ MOOSEKSELLE (2. MOOS. 3:1-15)

Lasse Lappalainen, Helsinki

Vaikka tätä tekstiä luetaan kirkkovuodessa Kirkastussunnuntain 1. ja 2. vuosikerran 1. lukukappaleen raamatunteksteinä, niin asiasisältönsä puolesta se sivuaa myös joulun sanomaa Jes. 7:14 mukaan näin lehtemme joulunumerossa.

”Ja Mooses kaitsi appensa Jetron, Midianin papin, lampaita. Ja kun hän kerran ajoi lampaita erämaan tuolle puolen, tuli hän Jumalan vuoren, Hoorebin, juurelle. 2. Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle tulen liekissä keskellä orjantappurapensasta; ja hän näki, että pensas paloi ilmitulessa, mutta pensas ei kuitenkaan kulunut. 3. Niin Mooses sanoi: ’Minä käyn tuonne ja katson tätä suurta näkyä, miksi ei pensas pala poroksi’. 4. Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, huusi hän, Jumala, hänelle pensaasta ja sanoi: ’Mooses, Mooses!’ Hän vastasi: ”Tässä olen”. 5. Hän sanoi: ’Älä tule tänne! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa.’ 6. Ja hän sanoi vielä: ’Minä olen sinun isäsi Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’. Ja Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa. 7. Ja Herra sanoi: ’Minä olen nähnyt kansani kurjuuden Egyptissä ja kuullut heidän huutonsa sortajainsa tähden; niin, minä tiedän heidän tuskansa. 8. Sen tähden minä olen astunut alas vapauttamaan heidät egyptiläisten kädestä ja johdattamaan heidät siitä maasta hyvään ja tilavaan maahan, maahan, joka vuotaa maitoa ja mettä, sinne, missä kanaanilaiset, heettiläiset, amorilaiset, perissiläiset, hivviläiset ja jebusilaiset asuvat. 9. Ja nyt on israelilaisten huuto tullut minun kuuluviini, ja minä olen myös nähnyt sen sorron, jolla egyptiläiset heitä sortavat. 10. Niin mene nyt, minä lähetän sinut faraon tykö, ja vie minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.’ 11. Mutta Mooses sanoi Jumalalle: ’Mikä minä olen menemään faraon tykö ja viemään israelilaisia pois Egyptistä?’ 12. Hän vastasi: ’Minä olen sinun kanssasi; ja tämä olkoon sinulle tunnusmerkkinä, että minä olen sinut lähettänyt: kun olet vienyt kansan pois Egyptistä, niin te palvelette Jumalaa tällä vuorella’. 13. Mooses sanoi Jumalalle: ’Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne, ja kun he kysyvät minulta: Mikä hänen nimensä on? niin mitä minä heille vastaan?’14. Jumala vastasi Moosekselle: ’Minä olen se, joka minä olen’. Ja hän sanoi vielä: ’Sano israelilaisille näin: Minä olen lähetti minut teidän luoksenne’. 15. Ja Jumala sanoi vielä Moosekselle: ’Sano israelilaisille näin: Herra, teidän isienne Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala, lähetti minut teidän luoksenne; tämä on minun nimeni iankaikkisesti, ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.’ (2. Moos. 3:1–15)

Nämä käsittelemämme jakeet ovat Uuden testamentin kannalta sikäli keskeisiä, että niihin viitataan yli 20 kertaa. Siksi niitä on hyvä tarkastella lähemmin päädyttäessä Jumalan Pyhän nimen ilmoittamiseen Moosekselle, joka on koko raamattuteologian syvemmän ymmärtämisen perusedellytys.

Mooseksen paimentaessa appensa Jetron lampaita erämaassa hän tuli Jumalan vuoren, Hoorebin, juurelle, jolloin Jahven enkeli näyttäytyi hänelle tulen liekissä keskellä orjantappurapensasta, ja hän näki, ja katso, pensas paloi tulessa, ja pensas ei kulunut. Ja Mooses sanoi: Minä lähestyn ja katselen tätä suurta näkyä, miksi pensas ei pala. Kun Jahve näki, että hän tuli lähemmäs katsoakseen, silloin hän huusi hänelle: Jumala (kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä kuitenkin harmonisoiden kyrios, Herra. Latinalainen Vulgata-käännös ei mainitse Jumalaa) keskellä pensasta. Jumala ilmestyi aluksi nimellä Jahven enkeli, joka on Jahve itse samoin kuin 1. Moos. 16:7-13, jossa Haagar kutsuu Jahven enkeliä Jahven omalla nimellä: hän joka puhuu hänelle, sinä olet ilmestyksen Jumala. Samoin tässä Moosesta puhuttelee Jahve vaihtaen lopulta nimekseen Jumala jakeessa 4, jonka nimen uusi käännös (KR 1992) on poistanut.

Kyseessä on palavan pensaan muodossa kohdattu yliluonnollinen näky, jolloin Jumala ilmestyy tulessa niin kuin usein muuallakin (1. Moos. 15:17, 2. Moos. 13:21-22, 14:24, 19:18, 24:17, 4. Moos. 9:14-15, 11:1-3, 5. Moos. 33:2, Tuom. 6:21, 1. Kun. 18:24, 38, Ps. 78:14, 104:4, 148:8, Jes. 4:5, Hes. 1:4, 13). Se kuuluu Jumalan olemuksen pyhyyteen, hän joka on kuluttavainen tuli. Jumalan sanaa verrataan myös tuleen Jer. 23:29. Jumalan pyhyyden kohdatessa Mooseskin peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsella Jumalaa. Elia kohdatessaan Jahven peitti kasvonsa (1. Kun. 19:13) samoin kuin Jumalaa lähellä olevat serafit (Jes. 6:2).

Aikaisemmin Jaakob oli painiskellut miehen kanssa kysyen hänen nimeään saamatta suoraa vastausta. Paikan nimeksi hän antoi Penuel, joka merkitsee: ’Jumalan kasvot’. Jaakob sanoi: ”Sillä minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja henkeni on tullut pelastetuksi” (1. Moos. 32:31).

Jumala oli armossaan ja rakkaudessaan nähnyt Israelin sorron ja kärsimyksen sen ollessa Egyptin orjuudessa, ja siksi Mooses sai tehtävän Jumalan lähettämänä viedä kansa pois Egyptistä. Mooses kuitenkin vähätteli itseään huonon itsetunnon omaavana sanoen, mikä minä olen menemään faraon luo niin että vien ulos Israelin lapset Egyptistä? Jumala vastasi Moosekselle: ”Minä tulen olemaan sinun kanssasi. Ja tämä on sinulle merkkinä, että minä lähetän sinut viedessäsi ulos kansan Egyptistä palvelemaan Jumalaa tällä vuorella.” Heprealaisessa alkutekstissä käytetään ”merkistä” määrätyssä muodossa olevaa ilmaisua ha´oot, joka merkitsee myös ”ihmettä”. Arameankielinen targum Neofiti 1 kääntää sen kreikan lainasanalla siimaan, kreikaksi seemeionja latinaksi signum.

Mooses sanoi Jumalalle menevänsä israelilaisten luo lähetettynä, ”ja kun he silloin kysyvät minulta: Mikä on hänen nimensä? Mitä vastaan heille? Ja Jumala sanoi Moosekselle: ´Minä tulen olemaan joka minä tulen olemaan´. Ja hän sanoi: näin tulen sanomaan Israelin lapsille: ´Minä tulen olemaan´ lähetti minut teille.” Mooses sai tällaisen epäsuoran vastauksen kysymykseensä. Samoin Jahven enkeli vastasi Maanoahin kysymykseen hänen nimestään, että se on ihmeellinen (Tuom. 13:18). Tämä jae 14 on erittäin merkittävä ilmaus sisältäen Jumalan itse ilmoittaman täydellisen Pyhän nimensä, jonka olen tässä kääntänyt alkutekstin mukaisesti.

Heprean sanonta 2. Moos. 3:14 ´ähjä ´ashär ´ähjä ”minä tulen olemaan joka minä tulen olemaan” esiintyy ainoastaan tässä kohdassa. Näin sen kääntää myös juutalainen ajattelija Martin Buber. Esimerkiksi edellä mainittu targum Neofiti 1 kääntää sen arameaksi samalla tavoin. Kreikankielinen Septuaginta-käännös puolestaan kuuluu: Egoo eimi ho oon, ”minä olen joka on.” Latinalainen käännös on: Ego sum qui sum, ”minä olen joka olen”. Hepreaksi kirjoitettuna se pitää sisällään syvällisen salaisuuden:

??????? ????,´ähjä ´ashär ´ähjä. Siinä toistetaan alkukirjaimia aalef kolmesti luettuna oikealta vasemmalle. Mitä se merkitsee raamatullisessa kielenkäytössä?

Ensinnäkin sitä, että se viittaa kolme kertaa käytettynä Pyhään Kolminaisuuteen, jota ilmentää sen yhteenlaskettu lukuarvo kolme. Tämä ei ole suinkaan mitään turhanpäiväistä numeroilla spekulointia. Me tiedämme nyt Uudesta testamentista kreikaksi käytettynä vastaavasti sen ensimmäisen ja viimeisen kirjaimen sanottaessa: ”Minä olen alfa ja oomega” (eräitten käsikirjoitusten mukaan lisäys ”alku ja loppu”, näin myös Ilm. 21:6, Ilm. 1:8 sekä Ilm. 22:13: ”Minä olen alfa ja oomega, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”). Vrt. Ilm. 1:17, 2:8. Kyseiset lausumat toistuvat näin ollen kolme kertaa Uudessa testamentissa palauttaen mieliimme yhteyden mainittuun Pyhään Kolminaisuuteen.

Jo Uutta testamenttia varhaisemmassa Qumranin kirjallisuudessa Damaskon kirja CD XV:1 heprean aakkosten ensimmäistä kirjainta aalef käytetään alkukirjaimena viitattaessa sekä Jumalan nimeen Elohim että Adonaj. Tämä sopii hyvin yhteen niin 2. Moos. 3:14 kuin Ilm. 1:8, 21:6, 22:13 kanssa.

Edelleen toisena esimerkkinä mainittakoon Qumranin käsikirjoituksessa Yhdyskuntasääntö 1QS VIII:13 puhuttaessa tien valmistamisesta Hänelle Jes. 40:3 mukaisesti, jossa käytetään Jumalasta poikkeuksellista persoonapronominiyhdistelmää ?????, hw´h´, jolla on kaksoismerkitys: ensiksi neljä ensimmäistä kirjainta merkitsee samastumista tetragrammiin, Jumalan nimeen JHWH eli Jahve. Viimeinen kirjain aalef viittaa puolestaan Jumalan toiseen nimeen Elohim. Siinä meillä on Messiaan, Kristuksen, nimen ainutkertainen yhdistelmä. Tähän erikoisuuteen ovat suomalaiset Qumranin tutkijat Sarianna Metso ja Erkki Ranta kiinnittäneet väitöskirjoissaan aiheellista huomiota.

Sitten on vielä pantava merkille heprean sanonnan ´ähjä ´ashär ´ähjä toiseen merkitykseen luettaessa oikealta vasemmalle viimeiset kirjaimet he, resh, he, jolloin saamme heprean sanaksi adjektiivin hara ”raskaana oleva”. Mitä tämä sitten merkitsee? Se vie eittämättä ajatuksemme Jesajan kirjan 7:14 ennustukseen Messiaan yliluonnollisesta syntymästä, joka kuuluu Qumranin käsikirjoituksen mukaan käännettynä: ”Sen tähden Jahve tulee antamaan teille olevan merkin: Katso, neitsyt raskaana oleva ja synnyttää pojan, ja hän kutsuu häntä nimellä Immanuel.” Suomalaisen käännöksen pohjana olevan heprean masoreettisen tekstin Jumalan nimen Adonaj asemesta Qumranin teksti lukee kuitenkin JHWH eli Jahve, jonka yhteydessä on vain tässä Vanhassa testamentissa esiintyvä verbi howä ”oleva”. Tällä on erityisen suuri kielellinen merkitys siinä mielessä, että se pitää yhtä 2. Moos. 3:14 esiintyvän imperfektin´ähjä ”minä tulen olemaan” kanssa ja johtuu perusmuodosta qal haja tai sen vanhemmasta ja alkuperäisestä aramean vaikutuksesta hawa ”tulla”, ”olla”. Ks. Bauer-Leander § 2n. H. S. Nyberg näet mainitsee heprean kieliopissaan § 50y siitä, miten verbissä haja keskimmäinen radikaali oli alunperin waw: hawa, kuten arameassa, josta löytyy jälkiä vanhassa hepreassa.

Kiistellyn sanan `alma merkitys on juutalaisen Ernest Kleinin mukaan ”naimaikäinen tyttö”, ”neitsyt”, ”nuori nainen” ja Reuben Alcalayn mukaan ”nuori nainen”, ”neitsyt”, ”tyttö”, ”naimaikäinen tyttö”, ”neiti”, kun taas kristittyjen Koehler-Baumgartnerin mukaan ”naimaikäinen tyttö”, ”nuori nainen (kunnes hänen ensimmäinen lapsensa on syntynyt).” Eduard Königin mukaan voidaan Jes. 7:14 kääntää ”neitsyt” viitaten Sananl. 30:19. Gesenius-Tregelles ”naimaikäinen tyttö”, ”nuorekas puoliso, äskettäin naitu, Jes. 7:14.” Brown-Driver-Briggs-Gesenius ”nuori nainen (kypsä seksuaalisesti; neito tai äskettäin naitu).” Rationalistisen käsityksen omaksuneen Gesenius-Buhlin mukaan `alma merkitys ei ole neitsyt (betula). Kuitenkin Gesenius-Kautzsch-Cowley Hebrew Grammar § 126r antaa merkityksen ”neitsyt” (maiden). Meillä taas Antti Laato pitäytyy ruotsalaisten teologien tavoin (virheellisesti!) merkitykseen ”nuori nainen”. Ks. 1. Moos. 16:11, 24:43, Tuom. 13:3, Jes. 38:7, Matt. 1:21-23, Luuk. 1:31, Ilm. 12:1, 5.

Myöhemmissä kreikan kolmessa protestikäännöksessä Aqvila, Symmakhos ja Theodotion Jesajan neitsyt sai tulkinnan neanis, ”nuori nainen”, jota sittemmin käytettiin kristinuskon vastaisessa taistelussa esimerkiksi rabbi Tryfonin ja Justinos Marttyyrin välisessä keskustelussa (Dial. 67,1). Sanan käyttöä paheksuu Irenaeus (Eusebiuksen Kirkkohistoria V 8:10). Heprean sanan `alma Septuaginta (? ????????, hee parthenos) ja Vulgata (virgo) kääntävät ”neitsyeksi”, ja Matteus 1:23 lainaa kyseistä Septuaginta-käännöstä. Toinen liittymäkohta sisältyy sekin Jesajan kirjan jakeeseen 38:7: ”Ja tämä on sinulle merkkinä (ha ´ootJahvelta, joka tulee luomaan tämän sanan (´ät-haddaabaar hazzä), jonka hän on puhunut.” Myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa sanotaan, ”ettäJumalan merkki on vanhurskaille pelastukseksi” (Salomon Psalmit 15:6). Tämä myös Salaisuuksien kirjan (1Q27 I, 1, 5 wezä lakäm ha ´oot, Ja tämä on teille merkkinä”) maininta yhdessä Jes. 38:7:n kanssa vastaa tarkoin Luukkaan syntymäkertomusta 2:12: ”Ja tämä on teille merkkinä (kai touto hymin to seemeion), te löydätte lapsen kapaloituna ja pantuna seimeen.” Ks. 1. Sam. 10:1 (LXX), Sananl. 14:3, Jes. 1:3.

Jesaja 7:14 käytetty ”merkki” sopii erinomaisesti siihen tekstiyhteyteen, mikä sillä on jo 2. Moos. 3:12 ja 3:14 sanonnalla ”minä tulen olemaan joka minä tulen olemaan”, jonka alkukirjain aalef siis viittaa Jumalaan ja loppukirjaimista muodostettu tuo termi ”raskaana oleva”. Nyt on huomattava, että nimen Jahve kreikankielinen käännös on useimmiten ??????, kyrios Herra, joka Uudessa testamentissa on omistettu Jumalalle tai Kristukselle. Ks. erityisesti Room. 10:9, 1. Kor. 12:3, 16:22, Fil. 2:9, 11! Syyrialainen käännös on marja ja latinalainen DominusKyrios palautuu sanaan kyros valta, voima, väkevyys ja verbiin kyeooraskaana oleva, synnyttää. Luemme Jaak. 1:18: ”Tahtoen hän synnytti meidät totuuden sanalla meidät olemaan hänen luomistekojensa ensi hedelmä.” Näin ollen jo Mooseksen kirjasta muodostettu ilmaus ”raskaana oleva” pitää sattuvasti yhtä vastaavasti Jesajan sekä edellä lainatun Uuden testamentin jakeen kanssa. Jeesus käytti itsestään Jumalan pyhää nimeä ”minä olen” (Mark. 14:64Joh. 10:33, 19:7. 3. Moos. 24:16) sanotaan: ”Ja Jahven nimen pilkkaaja, kuolemalla kuolkoon, rankaisemalla rangaistakoon häntä.”

Indikatiivi qal muoto Jahve (jussiivi Jahu, esiintyy 5. vuosisadan eKr. Egyptin arameankielisissä papyruksissa) on erittäin tärkeä, joka tulee juuresta hwj ja-prefiksillä muodostettu substantiivi merkiten ”joka on” (näin Viis. 13:1 ton onta, Hepr. 11:6 estin ”on”) tai ”joka tulee olemaan”, toisin sanoen absoluuttinen, joka pysyy aina samana, muuttumattomana (Mal. 3:6!), iankaikkisena (1. Moos. 21:33, 5. Moos. 32:40, 2. Aik. 7:16, 33:7, Jes. 40:28, 55:13, Jer. 10:10, Dan. 6:27). Verbi ei merkitse ainoastaan ”olla”, vaan useimmiten ”tapahtua”, ”syntyä”, ”osoittautua”, ”näyttäytyä”. Näin ollen Jahve on dynaaminen historian ja ilmoituksen Jumala olematta mitenkään liikkumaton, passiivinen. Jumalan olemus merkitsee menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Hepr. 13:8: ”Jeesus Kristus on sama eilen tänään ja iankaikkisesti.” Edelleen Uusi testamentti antaa oikean tulkinnan Jumalasta Ilm. 1:4: ”joka on ja joka oli ja joka on tuleva”1:8: ”Minä olen alfa ja oomega, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka on tuleva, joka on kaikkivaltias”. Vastaavan ajatuksen tapaamme myös juutalaisen rukouskirjan, Sidduur, aamurukouksen alussa: ”Ja hän oli ja hän on oleva ja hän tulee olemaan ihanuudessa.”

Vanha testamentti selittää itse itseään muistuttaen tällä ”olla”-verbillä Jumalan nimeä JHWH (2. Moos. 3:15), jonka todennäköinen alkuperäinen lausunta on Jahve. Siitä tutkimuksessa ollaan yksimielisiä. Sanaa käytetään 6823 kertaa. Mooseksen kirjoissa 1788 kertaa. Ensimmäisen kerran sen esiintyy 1. Moos. 2:4, sitten palvonnassa 4:26! Ei esiinny Saarnaajan kirjassa ja Esterin kirjassa (kuitenkin 4:14 ”toisesta Paikasta!”). Vokalisointi Jehova vuodelta 1381 alkaen on kieliopillisesti mahdoton muoto, jota Jehovan todistajat käyttävät. Sanaan on näet otettu nimen Adonaj, Herrani, vokaalit. Kirkkoisien kirjoituksissa on sen sijaan säilynyt Jahve-nimen alkuperäinen ääntäminen Iaouai, Iaoue (Klemens Aleksadrialainen), Iabe (Theodoret, Epifanios). Vanhin ja mielestäni paras Raamatun antama kansanetymologia on imperfekti ´ähjä ”minä tulen olemaan” (2. Moos. 3:14, Hoos. 1:9, 11:4, 14:6; 2. Moos. 4:12, 15, Sananl. 8:30 (Viisaudesta!), Jer. 11:4, 24:7, 30:22, 31:1, 32:38, Hes. 11:20, 14:11, 34:27, 37:23, Sak. 8:8).

2. Moos. 3:15 vielä tähdentää Jumalan nimen merkitystä: ”Tämä on minun nimeni iankaikkisesti ja tämä on minun muistoni sukupolvesta sukupolveen.” Ks. näistä nimistä edelleen: Jes. 26:8, 42:8, Jer. 16:21, Hoos. 12:6, 14:8. Heprean sanonnan le`olam ”iankaikkisesti” eräät juutalaiset rabbit ja Rashi lukevatle`allem ”kätketty”. Tällä viitataan salattuun Jumalan nimeen, josta aiheutuu juutalaisten tuntema suuri kunnioitus ja pyhänä pitäminen (2. Moos. 20:7, 3. Moos. 19:12, 24:11, 16, 5. Moos. 28:58, Neh. 1:11, Jes. 29:23, Hes. 36:23 = Matt. 6:10, Luuk. 11:2, Mal. 1:11, 2:5, Siir. 23:9) myöhäisjuutalaisuudessa niin, ettei nimeä lausuttu ääneen. Tämä ilmenee esimerkiksi Qumranin kirjallisuudessa, jossa nimi on toisinaan kirjoitettu muinaishepreaksi, neljällä pisteellä tai muulla kiertoilmaisulla, kuten ”totuus” 4QSe. Juutalaisuudessa nimi on korvattu sanoilla Nimi, Paikka, Korkeus, Taivas jne. Nimestä Jahve käytetään juutalaisuudessa ilmaisuja hashshem (näin jo 3. Moos. 24:11! Mishna, Berakot IV:4) ja shem hameforash ”erotettava nimi”.

Lopuksi meidän on selvitettävä kysymys Jahven nimen alkuperästä, joka on hämärä ja riidanalainen. Siitä on tutkijoiden kesken esitetty erilaisia teorioita. Edellä olen kuitenkin vakuuttavasti esittänyt raamatullisen tulkinnan niin Vanhan kuin Uuden testamentin tekstien valossa. Tässä on silti lyhyesti otettava kantaa siitä poikkeaviin selitysyrityksiin. On esitetty teoria tulkita heprean verbimuoto transitiivisesti (kausatiivi hifil) ”kutsua olemaan”, ”luoda”, täyttää”. On totta, että tämän verbin hifil on kadonnut normaalista käytöstä klassisessa hepreassa, mutta aramean murteessa se esiintyy vielä sekä pael että afel kausatiivi merkityksessä. Siksi hifilin oletettu muoto on hylättävä, koska sille ei saada mitään tukea Raamatusta. Jotkut ovat yrittäneet selittää lähtemällä arabian kielen merkityksestä hawa ”pudota”, jolla tosin on vastineensa myös hepreassa hawa I (Job 37:6); ja ”tuulla”. Ajatuksena on tällöin yhdistää Jahve ukkosen ja tuulen jumalaan. Tulkinta ei kuitenkaan vakuuta. Tai sitten arabian hawija ”rakastaa”, ”kaivata”.