Avainsana: lapsikaste

Kategoriat
5/2012 Kaste Lehdet

Lapsen usko ja kaste

Olavi Lähteenmäki (17.10.1936 – 26.8.2012) rovasti, Kangasniemi

Kirjoittaja oli lehtemme tilaaja ja ystävä alusta alkaen. Hän teki elämäntyönsä papin virassa, viimeksi kappalaisena Hartolan seurakunnassa. Lähteenmäki julkaisi vuonna 1982 Selville vesille -kirjan kasteesta, jossa ohessa julkaisemme kappaleen samalla kunnioittaen hänen muistoaan.

Voiko lapsi uskoa?

Kun uudestikastajien yksi pääteesi kieltää sylilapsen uskon, pysähdymme tarkastelemaan asiaa sekä heidän väitteidensä että Raamatun pohjalta. Heti alkuun on sanottava, että ellemme suorien tai epäsuorien raamatunkohtien perusteella saa tukea lapsen uskolle ja ellei myöskään Raamatun kokonaisesitys sitä puolla, on puhe lapsen uskosta ihmiskeksintöä ja sellaisenaan harhaoppia. Vaikka olemme nähneet, ettei kasteen olemus riipu kasteen ja uskon järjestyksestä eikä myöskään tunnustuksen aitoudesta, on kuitenkin kyseenalaista kastaa ketään, jolla todistettavasti ei ole minkäänlaista uskoa. Sitä tarvitaan kasteen lahjan vastaanottamiseen, sillä ilman vastaanottamista kaste on käyttämätön lahja ja sellaisena tarkoitustaan vastaamaton.

Usko ei tule ihmisestä itsestään, vaan kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanasta. On tärkeätä huomata uskon synnyttäjä: se on sana, mutta ei ihmisen vaan Jumalan. Sitä paitsi lapsen usko ei ole samanlaista kuin aikuisen. Ei myöskään ole kysymys uskosta, jonka ihmiset hyväksyvät, vaan jonka Jumala hyväksyy. Uskon olemuksen ratkaiseva momentti ei ole ihmisen vapaan tahdon valinta, vaan usko on Jumalan suvereenia työtä inhimillisen vapauden yläpuolella. Usko on Jumalan lahja, Pyhän Hengen työ sanassa. Se on uskoa Jeesukseen Kristukseen, Kristuksen uskoa, fides Christi [lat.]. Ihmisen päättäessä ja yrittäessä uskoa se on vain hänen omaa uskontoaan. Siksi ainoa mahdollisuus on, että Jumala antaa uskon lahjana Pyhän Hengen kautta, milloin ja missä Hän tahtoo.

Ihminen ei valitse Kristusta, vaan Kristus valitsee hänet. ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16). Jeesus kutsui opetuslapset ja muut seuraamaan itseään (Matt. 8:22; Mark. 1:17–18; 2:14; 10:21 jne.). Jeesus valitsee, mutta ei valikoi. Hän ottaa huomaansa juuri sellaiset, jotka silloin vallinneen käsityksen mukaan eivät voineet uskoa: publikaanit, syntiset eli pakanat, sairaat, riivatut ja – lapset. Juutalaisten mielestä asia oli noin, ei Jeesuksen. Kun he torjuivat nämä luotaan, ja yrittivät hätistellä vielä Jeesuksenkin tyköä, hän oli ainoa, joka nämä ehdoitta hyväksyi. Sanoiko Jeesus jollekulle: et voi tulla luokseni, koska et pysty tekemään parannusta, kun sinulla ei ole uskoa tai se on ainakin heikosti todettavissa?

Jeesus rakasti niitä, joita muut halveksivat. Muistamme fariseusten pilkanneen häntä publikaanien ja syntisten ystävänä. Näitä pidettiin yleisesti aikansa hylkiöinä, riivatut ajettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, sairaat odottivat turhaan apua. Entä lapset? ”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia” (Mark. 10:13). Opetuslapsilla oli lapsiin nähden aivan sama asenne kuin muillakin juutalaisilla. ”Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’” (Mark. 10:14). Tähän viitaten Luther sanoo: ”Kaiken kaikkiaan: lasten kastamisen takauksena on tämä sana: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta’. Näin Kristus on sanonut eikä hän valhetta puhu. On siis täysin oikeata ja kristillistä viedä lapset hänen tykönsä; tämä voi toteutua ainoastaan kasteessa.”i Lapsikasteen kieltäjien mukaan ”senkaltaisten” olisi käännettävä ”sellaisten”, jolloin lapset muka jo olisivat taivasten valtakunnassa. ”Raamattu haluaa siis ilmaista sen, että taivasten valtakunta on ilman muuta toimenpidettä lasten (sellaisten)”ii. Juuri sitä Raamattu ei halua sanoa. Se koskettelee päinvastoin kysymystä, miten lapset, jotka eivät vielä ole tuossa valtakunnassa, ottavat sen vastaan. Kristillinen kirkko on alusta alkaen ymmärtänyt Jeesuksen sanat näin. Niinpä tanskalainen Raamattu kääntääkin: ”Lad de små børn komme till mig: formen dem det ikke, thi Guds rige hører sådanne til.” Suomeksi: ’sillä Jumalan valtakunta kuuluu sellaisille’. Tämä on sekä alkutekstin että Kirkkoraamatun ajatus. Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:3) Ei tämäkään tarkoita, että taivasten valtakunta on heidän ilman muuta, ilman uskoa, uudestisyntymistä, vanhurskauttamista. Mistä me sen tiedämme? Siitä, että Raamatun kokonaisopetus kumoaa tämän. Mutta samoin on laita myös lasten kohdalla Raamatun muiden kohtien valossa.

Jeesuksen luo tuleminen on samaa kuin tuleminen taivasten valtakuntaan. Jos nuo lapset jo olisivat olleet siellä, miksi heidän olisi täytynyt vielä tulla sinne? Jeesus ei missään tapauksessa tarkoita lasten olevan luonnollisen syntymän nojalla Jumalan valtakunnassa. Jos hän sanoisi: senkaltaisten on syntien anteeksisaaminen, niin tarkoittaisiko se, että lapset jo ovat saaneet syntinsä anteeksi? Ei tietenkään, vaan tulemalla hänen luokseen he saavat sen.

Mitä varten ”he” toivat lapsia Jeesuksen luo? Sitä varten, että Jeesus rukoilisi heidän puolestaan (Matt. 19:13). He toivat lapsia siksi, että nämä saisivat Jeesukselta jotakin. Jeesus antoi heille siunauksensa. Millä tavalla Jumalan lahjat otetaan vastaan? Uskolla! Ei millään muulla tavalla. Jos lapset eivät olisi voineet ottaa vastaan Jeesuksen siunausta, miksi hän sitten siunasi heidät? Oliko se jokin muotomeno? Lapset saivat Jeesukselta siunauksen ja ottivat sen uskolla vastaan. On lisäksi huomattava, että Luukas käyttää lapsista sanaa ’breph?’, joka tarkoittaa ’sylilasta’, jopa ’sikiötä’ (Luuk. 18:15). Tässä on kysymys ”lapsen oikeudesta Jumalan valtakuntaan. Kertomus muistuttaa siitä, että lapsia ei ole lupa jättää tämän valtakunnan ulkopuolelle, vaan että heillä päinvastoin on oikeus käydä sinne sisälle, jopa edellä aikuisten. Mutta alkuseurakunnan ehdottoman vakaumuksen mukaan ottaminen Messiaan valtakuntaan tapahtui kasteessa. Kun tämän muistamme, me käsitämme, että tämän kertomuksen jo silloin ymmärrettiin kuuluvan kastekysymystä valaisevaan evankeliumiaineistoon”.iii

Millä tavalla uudestikastajat noudattavat Jeesuksen kehotusta tuoda sylilapset hänen luokseen? He tuovat heidät saarnaajan luo, hänen siunattavikseen. Se on hyvä ja kaunis tapa, mutta eivät lapset sillä pääse Jumalan valtakuntaan. Jeesus saattoi kyllä lahjoittaa heille taivaan valtakunnan näin, mutta saarnaaja, ihminen ei voi. Jeesus ei tarvinnut armonvälineitä, koska hän oli itse armonväline, mutta me ihmiset olemme sidottuja niihin. Jeesus ei ole säätänyt siunausta, vaan kasteen, jossa hän itse on todella läsnä. Jos lapset eivät olisi saaneet ja voineet ottaa vastaan siunausta Jeesukselta, kuinka he sitten saisivat sen saarnaajalta? Koska lapset voivat ottaa vastaan Jeesuksen siunauksen, he voivat ottaa taivasten valtakunnankin. Se tapahtuu uskolla, ei mitenkään muuten.

”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä.” Alkutekstissä on sana ’estää’ (’kolyein’), ja se esiintyy myös rinnakkaisteksteissä (Matt. 19:14; Luuk. 18:16). Sen tapaamme edelleen seuraavissa kastekertomuksissa: Matt. 3:14; Ap. t. 8:36; 10:47; 11:17. Onkin sitovasti todistettu, että tämä sana on vanhan kastekaavan tekninen termi.iv Kristillinen kirkko on alusta lähtien ymmärtänyt tämän kertomuksen Jeesuksen nimenomaiseksi käskyksi tuoda lapset kasteessa hänen luokseen.

Kun Jeesus sanoo kuulijoilleen: ”Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei sinne pääse sisälle”, tämä ei uudestikastajien mukaan puhu mitään lasten vastaanottamisesta. On totta, että Jeesus puhuu tässä muille kuin lapsille ja neuvoo, miten heidän on otettava vastaan Jumalan valtakunta. Eikö hän kuitenkin käske ottaa lapsista mallia? Aivan varmasti. Jos sanomme: ellet rukoile niin kuin lapsi, et pääse taivaaseen, niin tarkoittaahan tämä selvästi, että on otettava esimerkkiä lapsen rukoilemisesta. Jos lapset syntymänsä nojalla ovat taivasten valtakunnassa ja pääsevät sinne ilman uskoa, uudestisyntymistä ja vanhurskauttamista, niin kuinka ihmeessä Jeesus asettaa heidät aikuisen uskovan esikuvaksi? Mahdotonta!

Jeesus tahtoo sanoa: ellette ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi ottaa, ette pääse sinne sisälle. ”Se uusi, minkä he saavat Jeesukselta kuulla, on se, että lapsi tässä vastaanottamisessaan on esikuva – ettei ylipäänsä ole muuta mahdollisuutta.”v Edelleen: ”Lasten esikuvallisuus ei kuitenkaan ole heidän viattomuudessaan, vaan heidän luottavassa uskossaan.”vi

Juutalaiset kuulijat tiesivät, että juutalaisuudessa Jumalan valtakunnan omakohtainen vastaanottaminen merkitsee alistumista lain noudattamiseen. Se koskee kuitenkin lapsia vasta 12 vuoden iässä. Kyllä Jeesuskin sen tiesi; hän ymmärsi myös mihin sylilapsi pystyy, ja juuri siksi viittasi lapsiin. Hän haluaa sanoa: teille on opetettu, että ihminen ottaa omakohtaisesti vastaan Jumalan valtakunnan, kun hän 12 vuoden ikäisenä ryhtyy noudattamaan Mooseksen lakia, mutta näin ei ole enää. Nyt keneltäkään ei vaadita mitään edellytyksiä, eikä tarvitse odottaa mitään ikää. Päinvastoin. Kun lasten ennen piti tulla aikuisten kaltaisiksi, aikuisten on nyt tultava lasten kaltaisiksi. Teidän täytyy luopua kaikista omista edellytyksistänne, on tultava lasten kaltaisiksi, itsessänne avuttomiksi, taitamattomiksi, pieniksi, nöyriksi, ja otettava vastaan Jumalan valtakunta yksin armosta.

Eikö uskoontulo ole juuri sitä, että syntinen lakkaa vastustamasta Jumalaa ja on hiljaa Hänen edessään, jotta Jumala voi suorittaa pelastavan työnsä. Näin aikuinen tulee lapsen kaltaiseksi. Pitäisikö Jumalan odottaa, että lapsi pystyy tietoisesti vastustamaan Häntä, jotta Hän voisi antaa tälle pelastavan uskon? Lapset ottavat Jumalan valtakunnan vastaan uskolla, lapsenuskolla. ”Se, joka sanoo uskovansa, mutta ei sittenkään usko, että Jumala voi tehdä pienestä lapsesta Kristuksen jäsenen, koettakoon selittää, miten parhaiten taitaa, kuinka sitten pieni lapsi voi päästä pelastuksen osallisuuteen. Sillä yksi asia on varma: Ilman osallisuutta itse Kristukseen on jokainen, niin lapsi kuin aikuinen, ulkopuolella pelastuksen valtakunnan.”vii

Sylilapsi ei pysty tekemään mitään pelastuksensa hyväksi, ja siitä kaikki kiikastaakin. ”Kun joudutaan kastejärjestykseen, jossa ei enää kysytä kastettavan halua ja valmiutta, on jouduttu keskiajan pakkokäännyttämisjärjestykseen.”viii Kysyttiinkö niiltä sylilapsilta, joita vietiin Jeesuksen luo? Kysyvätkö uudestikastajat lapsen halua ja valmiutta viedessään tämän saarnaajan siunattavaksi? On totta, että lapsensa kastattavat vanhemmat tekevät ratkaisun tämän puolesta. Mutta aivan samalla tavalla tekevät lapsen puolesta ratkaisun ne, jotka eivät kastata lasta. Voidaan myös kysyä, kunnioittaako kielteinen ratkaisu lapsen tahtoa sen enempää kuin myönteinenkään. Ei sylilapselta kysytä, haluaako hän ruokaa vai ei. Ei kysytä, haluaako hän mennä nukkumaan vai ei. Painavin peruste lasten kastamiselle heidän tahtoaan kysymättä on tietenkin Jeesuksen käsky, josta ei päästä yli eikä ympäri.

Usko tulee kuulemisesta. Aikuisille kyllä, mutta ei sylilapsille, sanotaan. Missä raamatunkohdassa määritellään ihmisen uskoontuloikä? Ellei sellaista voida osoittaa, on lapsen uskon kieltäminen mitä vakavin asia. Kastetilaisuudessa luetaan Raamattua, rukoillaan, saarnataan jne., jolloin Jumala itse puhuu. Taas on muistettava, että kysymys on uskosta, jonka Jumala hyväksyy, ei ihminen. Seurakunnan kokoontuessa me aina rakennumme yhteisestä uskostamme (Room. 1:12). Uskolla on näin myös kollektiivinen luonne seurakunnan yhteisenä uskona, jolloin sen jäsenet tahtovat auttaa toinen toistaan uskon tiellä. Kastetilaisuudessa koolla oleva seurakunta rukoilee Jumalaa lahjoittamaan lapselle pelastavan uskon, Jeesuksen Kristuksen uskon.

Kyseisen esirukouksen voiman kieltäessään uudestikastajat kysyvät, mistä sellaiselle olettamukselle saadaan sananmukainen todistus? Raamatusta. Siellä kerrotaan halvatusta, jonka Jeesus paransi (Matt. 9:2; Mark. 2:3–5). Sairaan uskosta ei puhuta mitään, kantajien uskosta kylläkin. Heiltä vaadittiin asiansa toteuttamiseksi hellittämätöntä uskoa. ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, sanoi hän halvatulle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’.” Antoiko Jeesus epäuskoiselle miehelle synnit anteeksi ja paransi hänet toisten uskon perusteella miehen jäädessä epäuskoon? Kantajien uskon merkitys on siinä, että he toivat epäuskoisen Jeesuksen luo ja varmaankin pyysivät ja rukoilivat, että Jeesus armahtaisi tuota miestä, antaisi hänelle synnit anteeksi, uskon ja ruumiin terveyden. Olisiko Jeesus voinut vastata kieltävästi? Ei tietenkään, onhan hän juuri syntisten Vapahtaja ja sairaiden parantaja.

Aivan samalla tavalla seurakunta pyytää ja rukoilee Jumalaa antamaan lapselle uskon, ja hän sen myös aivan varmasti saa. Antaahan Jumala sen lahjana jokaiselle, joka ei vastusta Häntä. Miten se on mahdollista lapsen kehittymättömän sielunelämän vuoksi? Näin kysyvät pitävät ilmeisesti aikuista kaiken aikaa uskovan esikuvana. Heille kai ”oikean” uskonkin pitäisi olla ihmisten nähtävissä ja hyväksyttävissä. Tarvitaanko uskoa yleisöä vai pelastumista varten?

Lasarus oli kuollut, ollut haudassa jo neljättä päivää, ja ruumis oli mätänemistilassa (Joh. 11:1–44). Ennen Lasaruksen herättämistä Jeesus puhuu paljon läsnä olevien uskosta. Mätänevällä ruumiilla ei varmasti ollut minkäänlaista sielunelämää – ja kuitenkin Lasarus kuuli Jeesuksen kutsun ja tuli ulos haudasta! Kun Jeesuksen sana (huom! Jeesuksen, ei ihmisen) saa kuolleen elämään, eikö vielä paljon helpommin lapsessa syntymään uskon?

UT:ssa on vastaavia tapauksia muitakin! Jeesuksen sana sai kuurojen korvat auki, sokeat näkeviksi, synteihinsä kuolleet elämään, ryövärin ristillä uskoon jne. Mistä syystä hän ei voisi lahjoittaa uskoa pienelle lapselle? Mistä syystä hän ei tahtoisi niin tehdä? Onko aikuisen uskoontulo jotenkin helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin lapsen? Eikö ihmeellistä ole pikemminkin se, että aikuinenkin voi tulla uskoon?

Osoittaessaan ensin lapsen olevan suurin taivasten valtakunnassa Jeesus jatkaa: ”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:1–11). Kuka kaipaa selkeämpää todistusta lapsen uskosta? Miksi tässä ei voi sanoa: mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu? Uudestikastajat vastaavat: ”Ei ollut kyse äitinsä rintoja imeväisestä; se selviää yhteydestä.”ix Mistä yhteydestä? Opetuslapset kysyivät, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Jeesuksen mukaan se, joka nöyrtyy lapsen kaltaiseksi. Alkukielessä lapsista käytetty sana ’paidion’ kattaa ikävuodet 0–12. Samaa sanaa käyttävät Markus ja Matteus siunaamiskertomuksessa. Luukas sen sijaan käyttää sanaa ’breph?’, joka merkitsee sylilasta. Tahtoiko Jeesus sanoa: rintalapsi ei ole suuri taivasten valtakunnassa, hänet saa kyllä vietellä? Jeesus sanoo pienten lasten uskovan häneen. Ellemme näitä sanoja usko, sanomme Jeesusta valehtelijaksi.

Lasten uskosta puhutaan muuallakin, esim. Matt. 21:15–16:ssa. Siinä kerrotaan lasten huutaneen Jeesukselle hoosiannaa. Silloin ylipapit ja kirjanoppineet sanoivat hänelle: ”Kuuletko, mitä nämä sanovat?” Jeesus vastasi: ”Kuulen, ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’.” Voiko Jeesusta kiittää ja ylistää muu kuin häneen uskova? Jälleen vahva todistus sylilapsen uskosta. Mutta me voimme mennä pidemmällekin. Johannes Kastaja täytettiin Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15). Täytetäänkö epäuskossa oleva Pyhällä Hengellä? Jos ja kun Pyhä Henki annetaan jo sikiölle, on aivan luonnollista puhua lapsen uskosta. Lapset uskovat päästessään kosketuksiin Jeesuksen kanssa hänen säätämällään tavalla – kasteessa.

Kun pelastumiseen tarvitaan kaste ja usko, miten käy kastamatta kuolleiden lasten? Samaa voidaan kysyä aikuisista. Voihan sattua, että joku haluaisi kasteen, mutta kuolee ennen sen saamista. Pelastuuko hän? Ristin ryöväri ei kelpaa tähän esimerkiksi, eihän silloin vielä ollut kristillistä kastetta. Ihminen pelastuu, jos hänellä on uskoa ja jos hän ilman omaa syytään jää kastetta vaille. Samalla tavalla käy tietenkin myös sylilapsen; eihän hän voi kastaa itseään. On myös huomattava, että kastetta ei ole asetettu tekemään ihmisen pelastuminen mahdollisimman monimutkaiseksi ja vaikeaksi. Tarkoitus on päinvastainen. Kaste ei ole lakia, vaan evankeliumia.

Vanhastaan on opetettu, ettei ilman kastetta jääminen, vaan kasteen halveksiminen kadottaa. Ihminen voi väittää olevansa uskova, mutta kasteen halveksimisella hän ilmaisee epäuskonsa. Hän ei tällöin usko Jumalan sanaa, ja epäuskonsa tähden joutuu kadotukseen. Jumala on jo ennen ihmisen syntymää määrännyt tämän elämän pituuden. Jos Hän näkee hyväksi ottaa lapsen pois ennen kuin hänet ehditään kastaa, Hän kyllä pitää lapsesta huolen. Jumala voi siis pelastaa ihmisen em. tapauksissa ilman kastettakin. Meidän on kuitenkin tehtävä niin kuin Hän on käskenyt tehdä, eli kastaa, eikä tuijotettava siihen, mitä Hän voi tehdä.

Olavi Lähteenmäki, Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä, s. 72–79. Jyväskylä 1982. Sley-Kirjat.

i Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 90

ii Nousiainen, Anna kastaa itsesi, s. 73

iii Ilmari Salomies, Ajatuksia ja kysymyksiä kirkkotiellä, s. 86–87

iv Cullmann, Die Tauflehre des Neuen Testaments, s. 65–73; Prenter, Skabelse og Genløsning, s. 495; Prenter, Kirkens tro, s. 151; Althaus, Was ist Taufe, s. 14; Jeremias, Die Kindertaufe in der ersten Jahrhunderten, s. 68; ks. myös Haapa, Markuksen evankeliumi, s. 162, 163 sekä Haapa, Usko ja kaste, s. 14.

v Haapa, Markuksen evankeliumi, s. 162

vi Aimo T. Nikolainen, Luukkaan evankeliumi, s. 300

vii Giertz, Suuri valhe ja suuri totuus, s. 109; lapsen uskosta yleensä ks. s. 108–135

viii Arvo W. Arasola, Raamatun valoa kastekysymykseen, s. 16. Seurakuntaan pyrkivä kysyy sielunhoitopalstalla, pitääkö hänen mennä uudelleen kasteelle. Seurakunnan johtaja vastaa: ”Et suinkaan sinä mene uudelleen kasteelle, sillä ethän sinä pienenä kapalovauvana voinut mennä itse kasteelle.” Ristin Sanoma N:o 4/1974, s. 22

ix Manninen, Evankeliumin kaste, s. 27

Kategoriat
2/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA (osa 2)

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 2.6.2012

Lasse Lappalainen, Helsinki
Kaste ja ehtoollinen alkukirkossa
Luukkaan rinnakkaistekstissä 18:15 on kreikkalainen ilmaisu ta brefee ”äsken syntyneet lapset” synonyyminä yleisemmälle sanonnalle ta paidia ”erittäin nuoret lapset” jakeessa 16. Tätä jälkimmäistä termiä on merkitykseltään aiheettomasti väheksytty, sillä se tarkoittaa asiallisesti samaa kuin edellinen termi. Koptilainen Tuomaan evankeliumi (lauselma 22) puhuu myös imeväisistä. Vulgata kääntää jakeessa 15 infantes ”pikkulapset”, jota myös Apologia IX käyttää infantes baptizandos esse ”pikkulapset on kastettava.” Pyhitettävään seurakuntaan kuuluivat ”rintoja imeväiset” Jooel 2:16. Ks. erit. 2. Aik. 20:13-14 yhdessä Jahven Hengen ja seurakunnan kanssa. Vrt. myös 1. Piet. 2:2, jossa kehotetaan ”vastasyntyneinä lapsina (Vulgata infantes) halatkaa sanan väärentämätöntä maitoa, että siinä kasvaisitte” (ei enää ”pelastukseen”, jonka sanan bysanttilainen teksti jättää pois, sillä pelastus on jo kertakaikkisesti saatu lapsikasteessa!). Niin ikään kirkkoisät Irenaeus ja Origenes käyttävät imeväisistä lapsista ja pienistä lapsista kasteesta puhuessaan samaa sanaa infantes. Myös Tertullianus puhuu sekä pienistä lapsista (parvulos) että rintalapsista (infantes).
Luther lausui vakaumuksenaan seuraavaa: ”Jos joku kaste yleensä on varma, niin lapsikaste on kaikkein varmin. Se on varmin juuri sen Kristuksen sanan tähden, jolla hän käskee tuoda lapset luokseen.”
Ilmeisesti pääsiäisenä varhaiskristityt ovat kokoontuneet suureen kastejuhlaan, josta on viitteitä 1. Piet. 3:20-21:ssä. Itse kasteaktiin viittaa puolestaan sanonta ”mikä myös teidät vastaavasti nyt pelastaa kaste”. Sana baptisma ”kaste” esiintyy 19 kertaa ja Apostolisissa konstituutioissa VII, 43, 3 ”uudestisyntymisen kaste”. Kaste pelastaa kastetun Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20, 21, Herm. 11:5. Kreikan monitulkintainen eperooteema on arameankieliseen Dan. 4:14 sanaan she´eltha ”kysymys” perustuva Septuagintan Dan. 4:17 Theod. käännös, joka Gingrich-Dankerin sanakirjan mukaan merkitsee Uudessa testamentissa ”pyyntö”, ”anomus” tai ”pantti” (niin myös Liddell-Scott, Lampe, NIV, NewJerBible). Bauerin sanakirjan mukaan ensimmäinen merkitys on klassisessa kreikassa ”kysymys”. Vulgatassa aramean mukaan ”kysymys”. Samassa merkityksessä sitä käytetään Siir. 33:3 Codex Sinaiticus. Vanhimman juutalaisen rukouskirjallisuuden tutkija David Hedegård on kääntänyt sen Gerhard Kittelin Uuden testamentin teologisen sanakirjan mukaisesti ”rukous”. Samaan viittaa myös Aimo T. Nikolainen kommentaarissaan. Uuden käännöksen (KR 1992) ”liitto” ei ole erityisen hyvin perusteltu. Svenska Folkbibeln 98 ”tunnustus” ei ole onnistunut. Bo Giertzin ”side” on omituinen. RSV ”pyyntö”. Bo Reicke on viitannut ”välipuheen” ja toisaalla ”sitoumuksen” merkitykseen. Khrysostomos lainaa tätä jaetta ja mainitsee ”Kristukseen uskon tunnustuksen” (eis Khriston pisteoos homologia). Sverre Aalen on kirjoittanut kyseisen sanan merkityksestä ja käytöstä valaisevan artikkelin Oversettelsen av ordet eperooteema i dåpsstedet 1. Pet. 3,21, Tidsskrift for Teologi og Kirke 1972, s. 161-175.
Kastetta on edeltänyt voimakas pääsiäisaiheinen Jesajan kirjan lukua 53 mukaileva varhaiskristillinen saarna (1. Piet. 2:21-25, 3:18-19). Sama pääsiäiseen keskittyvä teologia tulee esille erityisesti Johanneksen evankeliumissa sekä Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä, jossa ovat niin ehtoollisen asetussanat (11:23-25) kuin maininta itse pääsiäislampaasta, Kristuksesta (5:7). Näin jo alkukirkossa kaste ja ehtoollinen ovat kuuluneet läheisesti yhteen. Ei toinen ilman toista. Ks. 1. Joh. 5:6-8, jossa ovat rikassisältöiset sanat: ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”
Jo vanhastaan 1. Moos. 1:2 oikea käännös: ”Ja Jumalan Henki on hautova (merachäfät, heprean ja syyrian mukainen käännös) vetten kasvojen päällä” on nähty voimakkaaksi todistukseksi jo ensi sanoissaan Jumalan Hengen uudestiluovasta toiminnasta (Matt. 1:18, 20, Luuk. 1:35, Joh. 3:5, 8, 6:63, Room. 7:6, 8:11, 2. Kor. 3:6) nimenomaan veden elementin kanssa. Tähän viittasivat jo Tertullianus, Ambrosius ja Kyrillos Jerusalemilainen. Tämä veden ja Hengen yhteenkuuluvuus ilmenee monista raamatunkohdista. Sellaisia ovat ennen muuta jo Vanhassa testamentissa mainitut 2. Moos. 15:10, Neh. 9:20, Job 28:25, Jes. 41:16, 17, 44:3, Hes. 36:25-27 ja Uudessa testamentissa sille jatkoa olevat ”jos joku ei tule siitetyksi (genneethee passiivin aoristi, samoin 3:3 ”tule siitetyksi ylhäältä”) vedestä ja Hengestä (Vulgata: ”Pyhästä Hengestä”) ei voi mennä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5. Vulgatassa ja useilla kirkkoisillä on latinan renatus ”uudestisyntynyt”), 7:38, 39, Ap. t. 8:36, 39, 10:47, 1. Joh. 5:6, 8, Ilm. 22:17. [Sanoja ”ja vedestä” Rudolf Bultmann pitää kirkollisena lisäyksenä.] Ambrosius puhuu uudestisyntymisen sakramentista lainatessaan Joh. 3:5 ”…ole uudestisyntynyt vedestä ja Hengestä…”. Passiivin aikamuoto Johanneksella sulkee pois sen uudestikastajien uskonratkaisuun perustuvan tarjouksen Jumalalle kasteessa! Kasteessa Jumala on aktiivinen, ihminen passiivinen. Eino Sormunen kirjoittaa: ”Kaste ei Uudessa Testamentissa milloinkaan esiinny uskoon tulleen, kehittyneen kristityn tunnustustekona, jossa tämän kehityksen päätös ja tulos jollakin tavalla todetaan ja ratkaisevasti osoitetaan. Kaste on uskonelämän alkutapahtuma, johon kaikki myöhempi perustuu.”
Syntymisen vedestä ja Hengestä Hugo Odeberg tulkitsee poikkeavasti sen alun perin tarkoittavan henkisestä siemenestä, ja viittaa 1. Joh. 3:9 ja 1. Piet. 1:23. Samoin ”kastaa”-verbi esiintyy useimmiten passiivissa, poikkeuksellisesti medium (Ap. t. 22:16 ja Mark. 7:4 rituaalipesuista). Apologia IX sanoo: ”koska Kristus uudestisynnyttää sanalla ja sakramenteilla.” Augustana V toteaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan (donatur, passiivi) Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon (qui fidem efficit. Vrt. Kol. 2:12!) missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Apologia IX sanoo: Jumala hyväksyy pikkulasten kasteen, ”jonka tähden Jumala antaa Pyhän Hengen tällä tavoin kastetuille.” Tiit. 3:5: ”vaan laupeutensa mukaan hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.” Sanaa ”pesu” (Justinus Marttyyri kahdesti kasteesta) Hippolytos käyttää ilmaisussa ”pesun lupaus.” Vrt. edellä Ap. t. 2:39. Toisella vuosisadalla Theofilos Antiokialainen puhuu ”syntien anteeksisaamisesta veden ja uudestisyntymisen pesun kautta.” Eusebios Kirkkohistoria VII 8 käytti pyhästä kasteesta. Gregorios Nyssalainen käyttää samoin sanaa ”uudestisyntyminen” kasteesta. Tertullianus sanoo: ”Hedelmällinen on meidän veden sakramenttimme, koska meidät siinä vapautetaan iankaikkiseen elämään, kun entisessä sokeudessa tekemämme rikkomukset huuhdellaan pois…Me pienet kalat synnymme vedessä seuraten Kalaamme Jeesusta Kristusta, emmekä pelastu muuten kuin pysyen vedessä.” Augustinuksen mukaan kastettavan on ”päästävä uudestisyntymisen pesollaan elämään”.
Uuden testamentin yksimielisen todistuksen mukaan kasteessa saadaan Pyhä Henki (Matt. 3:13-16, Joh. 3:5, Ap. t. 2:38, 10:47, 19:5-6, Room. 2:29, 1. Kor. 6:11, 12:13, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13, 4:4-5, Tiit. 3:5, Hepr. 6:4) ja uusi elämä, uudestisyntyminen (Joh. 3:5, Room. 6:3-4, 2. Kor. 3:6, 5:17, Ef. 4:24, Kol. 3:10, Tiit. 3:5, 1. Piet. 1:3, 23, 2:2).
Edellä mainitut Vanhan ja Uuden testamentin tekstitodisteet osoittavat kasteveden ja Pyhän Hengen läheisen yhteenkuuluvuuden. Niitä ei voida erottaa toisistaan! Helluntailaisten takaperoinen yritys tulkita vesi sanaksi Joh. 3:5:ssä ei perustu Raamattuun. Kuvaavaa on, että vapaitten suuntien pääasiassa edelliseen käännökseen pitäytyvä Uuden testamentin suomennos Raamattu Kansalle ry. 1990 yrittää väistää maininnan kastevedestä ainoalla viitteellä Joh. 4:14. Sen sijaan puolueeton tieteellinen kreikankielinen tekstijulkaisu Nestle-Aland viittaa laajempiin tekstiyhteyksiin: Hes. 36:25-27, 1. Kor. 6:11, 12:13, Tiit. 3:5. Kurt Alandin Synopsis luettelee sitäkin useampia viitteitä.
Yksi tärkeä käännöstä koskeva jae on Joh. 3:3 ja 3:7, joissa kreikankielisessä tekstissä on sana anoothen. Sen ensisijainen merkitys on ”ylhäältä” (näin Matt. 27:51, Mark. 15:38, Joh. 3:31, 19:11, 23, Jaak. 1:17, 3:15, 17), sitten ”alusta” ja ”uudestaan”. Se on käännössana heprean ja aramean sanoista milma`ala ja mille`ela´, jotka merkitsevät ”ylhäältä” eikä koskaan ”uudestaan!” Kreikankielisessä Septuaginta-käännöksessä Joos. 3:16 liittää sanan veden yhteyteen. Edelleen Septuaginta käyttää sitä esimerkiksi kohdissa 1. Moos. 6:16, 4. Moos. 4:6, 25, Job 3:4, Jes. 45:8, Jer. 4:28, Hes. 1:11, 26, 41:7, Viis. 19:6. Koska kyseisen kreikan sanan useissa käännöksissä oleva merkitys ”uudestaan” johtaa helposti ajatukset jälleensyntymiseen, niin siksi olisi syytä pitäytyä sen ensimmäiseen merkitykseen ”ylhäältä”, joka on myös mainittujen heprean ja aramean sanojen alkumerkitys. Näin ollen Johanneksen evankeliumin täsmälliset käännökset ovat: ”jos joku ei tule siitetyksi ylhäältä” ja ”teidän pitää siitä ylhäältä”.
Kysymys pienten lasten uskosta kasteessa on askarruttanut monien mieltä. Jeesus yksiselitteisesti edellyttää pienten lasten uskoa Matt. 18:6, Mark. 9:42. Pieni lapsi kykenee ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan Mark. 10:15, Luuk. 18:17. Jumalan toiminta kohdistuu jo sikiökauteen Jer. 1:5, Luuk. 1:15, 41. ”sillä lasten ja imeväisten suusta hän on valmistava kiitoksen” Matt. 21:16. Luther puolusti pienten lasten omakohtaista uskoa kasteessa. Osmo Tiililä puolestaan väittää: ”Ilmeisesti Lutherin kasteopissa selitysyrityksistä huolimatta on ongelmallisuutta.” Toisaalla hän kuitenkin kirjoittaa: ”Pidän lapsikastetta oikeana, mutta se vaatii ehdottomasti lisäyksekseen toisenlaisen uskonnollisen miljöön kuin nykyiset (luopio) kansankirkot.” Kol. 2:12 sanoo: ”Yhdessä haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös olette yhdessä herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta.” (Ks. edellä Augustana V). Vrt. Ap. t. 15:7-11, Room. 10:9. 13:11 kasteessa olemme tulleet uskoon, Ef. 2:8, Hepr. 11:6. Läntinen lisäys, E-käsikirjoitus Ap. t. 8:37: ”Filippus sanoi hänelle: ´jos uskot koko sydämestäsi, tulet pelastumaan´. Mutta hän vastasi sanoen: ´Minä uskon Kristukseen Jumalan Poikaan.” Jae sisältyy myös latinankieliseen Vulgataan hieman toisessa muodossa: ”Minä uskon, Jumalan Pojan olevan Jeesus Kristus”, mutta puuttuu esimerkiksi bysanttilaisesta tekstistä. Tämän alkuperäiseen tekstiin kuulumattoman jakeen tuntevat monet varhaiset kirkkoisät, ja se perustuu varhaiskristilliseen kastetoimitukseen 2. vuosisadalla.
Vanhimman tunnetun Rooman seurakunnan Hippolytoksen kastekaavan mukaan 200-luvun alussa kastettavalle suoritettiin piispan toimesta eksorkismi ja kirkkojärjestyksessä esitettiin Apostolista uskontunnustusta muistuttavat kolme kysymystä. Tertullianus (Adv. Marc. 5,1) käytti sanaa symbolum kastetunnustuksesta. Samoin kasteesta Irenaeus, Hippolytos, Cyprianus (Ep. 69), Augustinus (De bapt. con. Don. 6,47). Sen kasteoppilaille omistettavaksi jättäminen oli traditio symboli tai redditio symboli. Vastaava kreikan symbolon ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”tunnustus”, ”uskontunnustus”, ”kastetunnustus” on vanha sana Viis. 16:6 symbolon ekhontes sooteerias ”omistavaisina pelastuksen merkin”, joka yhdistetään sanaan anamneesis ”muisto”. Sanaa symbolon Khrysostomos käytti kasteesta. Sanaa käytti Laodikean synodi ja Khalkedon. Kirkkoisät puhuvat yleisesti joko ”uskon säännöstä” (regula fidei jo toisella vuosisadalla Irenaeus ja Tertullianus), Irenaeuksella vaihtoehtoisesti myös regula veritatis ”totuuden säännöstä” tai muilla kanoon tees paradoseoos ”perimätiedon säännöstä” tarkoittaen koko kristillisen opin sisältöä. Vanhakirkolliseen kasteopetukseen liittyi pääkohdat ehtoollisen viettoa käsittävä uskontunnustus (traditio symboli). Ehtoollisen anamneesis (Luuk. 22:19, 1. Kor. 11:24, 25) sisälsi Kristuksen inkarnaation, kärsimyksen ja ristinkuoleman jatkuvaa muistamista.
Kastetta (to loutron, to hagion) edeltävän uskontunnustuksen kysymyksineen ja vastauksineen mainitsee myös Eusebios (Kirkkohistoria VII 8-9, 2 pistin kai homologian ”usko ja tunnustus”). Vrt. samoin kasteeseen liittyvä tunnustus Hepr. 10:22-23! Apostolisten konstituutioiden mukaan (Kirja 7 § 42) 300-luvulla kastetun tuli lausua laajempi uskontunnustus. Augustinus puhui uskontunnustuksesta verbum abbreviatum ”lyhennetty sana”. Khrysostomos mainitsee 1. Piet. 3:21 lainauksen yhteydessä eis Khriston pisteoos homologia ”Kristukseen uskon tunnustuksen”. Lutherin Tunnustuskirjoihin 1990, s. 322-323 sisältyvä kasteen toimittamisen kaava noudattaa aidoimmillaan vanhakirkollista perinnettä. Niinpä jo Uusi testamentti mainitsee usein uskontunnustuksekseen pyrkiviä lyhyitä muotoiluja Matt. 28:19, Mark. 8:29, Joh. 17:3, Ap. t. 8:37, Room. 1:3-4, 8:29-30, 34, 10:9-10, 1. Kor. 12:3, 15:3-5, Fil. 2:6-11, Kol. 1:14-22, 1. Tess. 4:14, 1. Tim. 2:5-6, 3:16, 6:12, 2. Tim. 2:8, Hepr. 1:3-7, 4:14, 10:22-23, 1. Piet. 3:18, 1. Joh. 4:2. Uusi testamentti käyttää tunnustuksesta sanaa kaleen homologian ”hyvä tunnustus” (1. Tim. 6:12, 13. Lat. bonam confessionem), joka rinnastetaan jakeen 14 sanaan entolee ”käsky”. Ja homologian tees elpidos ”toivon tunnustus” kasteeseen liittyen (Hepr. 10:22-23). Sana ”toivo” on niin ikään kasteen sanastoa (Room. 5:5, Ef. 1:18, 4:4, 1. Piet. 1:3).
Alkuseurakunnassa uskon sisällöstä käytettiin sellaisia sanoja kuin paradosis, pistis, didakhee, paratheekee, entolee, keerygma, martyria, martyrion, logos, homologia, aleetheia, euangelion ja euangelion tou Khristou. Yksi näistä on pistis, joka merkitsee ”oppi”, esimerkiksi Gal. 1:23, Ef. 4:5, 13, 1. Tim. 1:4, 19, 2:7, 3:9, 4:1, 6, 5:8, 6:10, 21, Juud. 3, 20.
Uuden testamentin mukaan kokonaisia perhekuntia lapsineen on kastettu Ap. t. 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16. Vrt. Ap. t. 10:2, 48. Hepr. 11:7 Nooa ”Jumalaa peläten valmisti arkin perhekuntansa pelastukseksi.” Samoin 1. Piet. 3:20 ”valmistettiin arkki mikä muutamille, tämä on kahdeksan sielua, he tulivat pelastetuiksi veden kantamana.” Arkin eli Kristuksen Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tertullianus, Cyprianus ja Hieronymos näkivät Nooan arkin Kirkkoa tarkoittavana. Cyprianuksen kuuluisat sanat extra ecclesiam nulla salus ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Edelleen hän sanoi Kirkosta Kristuksen morsiamena: ”Se pelastaa meidät Jumalalle, se ohjaa synnyttämänsä lapset hänen valtakuntaansa. Jokainen, joka on erossa kirkosta ja yhteydessä avionrikkojaan, sulkeutuu kirkolle annetuista lupauksista, ja joka jättää Kristuksen kirkon, hän ei voi saada Kristuksen palkkaa. Hän on vieras, epäpyhä, vihollinen. Jolla kirkko ei ole äitinä, hänellä ei Jumala voi olla isänä. Yhtä vähän kuin kukaan saattoi pelastua Nooan arkin ulkopuolella, yhtä vähän voi se, joka on kirkon ulkopuolella.” Origenes sanoo: ”Älköön kukaan uskotelko itselleen, älköön kukaan pettäkö itseään: tämän huoneen, se on kirkon, ulkopuolella ei kukaan pelastu, sillä jos joku menee ulos, hän tulee syylliseksi omaan kuolemaansa.” Irenaeus sanoo: ”Missä näet on kirkko, siellä on myös Jumalan Henki; ja missä on Jumalan Henki, siellä on kirkko ja kaikki armo.” Khrysostomoksen mukaan ”Jumala rakastaa kirkkoa enemmän kuin taivasta.” Kirkkoon kuulumisesta 2. Kleem. 14:1. Paavalin mukaan Ef. 4:4-5 on vain ”yksi ruumis (Kirkko) ja yksi Henki, niin kuin myös te olette kutsutut yhdessä kutsumuksenne toivossa: yksi Herra, yksi usko (oppi tai tunnustus), yksi kaste.” Hippolytoksen kastekaavan uskontunnustus käsitti myös uskon ”pyhään Kirkkoon.” Apostolinen uskontunnustus ilmaisi uskon ”pyhän katolisen Kirkon.” Vrt, Eusebios Kirkkohistoria V 18:5 ”pyhää kirkkoa”, VI 43:6 ”pyhään kirkkoon.” Augustana VII lausuu: ”yksi, pyhä kirkko (una sancta ecclesia) on pysyvä ikuisesti.” Kirkosta ovat piispat kirjoittaneet hyvän yleisesityksen sekä Anders Nygren (Kristus ja hänen kirkkonsa, 1966) että meillä Eino Sormunen (Kirkko – Kristuksen ruumis, 1963).
Nikaian-Konstantinopolin 381 tunnustus lausuu ”me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi.” Jo toisen vuosisadan alkupuolelta on todisteita lapsikastekäytännöstä Aristides Ateenalainen, Justinus Marttyyri mainitsee 60-70 –vuotiaista miehistä ja naisista, ”jotka lapsuudesta (ek paidoon) ovat tehdyt opetuslapsiksi Kristuksessa” (1 Apol. 15.6). Näin ollen heidän lapsikasteensa on tapahtunut ensimmäisen vuosisadan lopulla! Verbiä ”tehdä opetuslapseksi” käytetään Matteuksen lähetyskäskyssä (28:19) ja Ap. t. 14:21. Lapsikasteen varhaisuuden puolesta ovat kirjoittaneet Albrecht Oepke, Johannes Leipold, Joachim Jeremias, Oscar Cullmann ja Ethelbert Stauffer.
On olemassa vielä eräs toinenkin teksti, joka tukee lapsikasteen apostolista alkuperää. Ap. t. 2:38-39 Pietari sanoi: ”Kääntykää ja kastattakoon kukin teistä Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, ja te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on lupaus ja kaikille, jotka kaukana ovat, keitä hyvänsä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” Tämän todistuksen lapsikastekäytännöstä pitää tärkeänä Joachim Jeremias ja Aimo T. Nikolainen. Kutsuminen liittyy Jeesuksella kasteeseen Luuk. 18:16. Kreikan sanonta tois teknois hymoon ”teidän lapsillenne” tarkoittaa kuulijoiden omia lapsia, jotka ovat tästä kasteesta, Pyhän Hengen lahjasta ja lupauksesta osallisia. Sanaa doorea ”lahja” käytetään usein kasteeseen liittyen Ap. t. 8:20, 10:45, 11:17, Hepr. 6:4. Myös muualla käytetään lapsista puhuttaessa samaa sanaa Ef. 6:1, Kol. 3:20, 1. Joh. 2:12 ”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä teidän syntinne ovat anteeksiannetut hänen nimensä tähden.” Tämä syntien anteeksiantaminen on tapahtunut juuri kasteessa. Vrt. Ap. t. 22:16, Kol. 1:13-14!, 2. Piet. 1:9, Barn. 11:1. Jakeen Kol. 1:13 aoristin verbimuodot ”on pelastanut” ja ”on siirtänyt” viittaavat kasteeseen.
Yhden mielenkiintoisen avaintekstin Markuksen evankeliumille 10:13-16 muodostaa pakanakristittyjen käyttämässä Septuaginta-käännöksessä oleva esikristilliseltä ajalta peräisin oleva Siirakin kirjan jae 34:25, joka kuuluu suomennettuna ja tulkittuna näin: ”Joka peseytyy (baptizomenos) kuolleen tähden ja sitä jälleen koskettaa (haptomenos, vrt. Mark. 10:13!, Luuk. 18:15), mitä hyötyä hän pesustansa (loutroo, sama sana kuin Ef. 5:26, Tiit. 3:5) saa?” Tässä Siirakin kirjan tekstissä on huomionarvoista se, että verbit ”peseytyä” ja ”koskettaa” muodostavat synonyymin. Tällöin Markuksen tekstistä nousee vääjäämättä esille kasteen kielenkäyttö. Samaa on sanottava sen jatkosta, jossa puhutaan syntiensä tähden paastoamisesta. Se puolestaan on tuttua noin vuodelta 100 jKr. peräisin olevasta Didakhe-kirjasta VII, 4, jossa on maininta kastettavan paastosta: ”Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta.” Tähän voidaan lisätä kertomus Ap. t. 13:2-3, jossa esiintyvät toisaalta Pyhä Henki ja kasteen yhteydessä käytetyt verbit ”kutsua” (Matt. 18:2, Luuk. 18:16, Ap. t. 2:39), ”rukoilla” (Matt. 19:13, Luuk. 3:21, Ap. t. 8:13) ja ”kätten päällepaneminen” (Matt. 19:13, 15, Mark. 10:16, Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2). Nimenomaan jo lapsikasteessa saadaan Apologia IX,3 mukaan Pyhä Henki. Nämä kaikki jakeet ovat siis kasteen kieltä Uudessa testamentissa.
Myös Mark. 9:36-38, 42 (vrt. Matt. 18:1-6!) muodostaa kehykset lapsikastejaksolle Mark. 10:13-16. ”Ja ottaen pienen lapsen asetti sen heidän keskelleen ja otettuaan sen syliinsä (sama verbi kuin Mark. 10:16) sanoi heille: ”Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut; ja joka minut ottaa tykönsä, se ei ota tykönsä minua, vaan hänet, joka on minut lähettänyt.” Johannes sanoi hänelle: ”Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme (ekoolyomen on sama sana kuin ”estää” teknisenä terminä kasteesta Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16, Ap. t. 8:36, 10:47, 11:17) häntä, koska hän ei seurannut meitä.” ”Ja joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen.”
Tämä teksti antaa Jeesuksen omalla suulla lausuttuna todistuksen pienten lasten uskosta häneen, jota esimerkiksi helluntailaiset eivät hevin ota uskoakseen. Läntinen D-käsikirjoitus vielä tähdentää jakeessa 42 tätä tosiasiaa sanomalla ”uskon omistavaisina”. Mainittakoon, että helluntailaisten julkaisemassa Novumissa tätä käsikirjoitusta arvostetaan erityisesti Apostolien teoissa. Osmo Tiililä pitää lapsikasteen vaikeutena riippumista uskosta, ”eikä imeväisillä voi olla vielä mitään tietoista uskoa”. Häntä seuraten sama ongelma on myös uuspietisti Raimo Mäkelällä: ”Toisaalta se panee varomaan puhetta pikkulasten uskosta, josta emme siis voi mitään tietää Jumalan ilmoituksen emmekä kokemustemme ja psykologisen tietämyksemme perusteella.” Antti J. Pietilä niin ikään kieltää uudestisyntymisen kasteessa ja pienten lasten uskon. Samaa on sanottava Uuras Saarnivaaran ja Urho Muroman epäraamatullisesta kasteteologiasta. Myös reformoitu teologi Karl Barth suhtautui torjuvasti lapsikasteeseen. Eero Huovinen on kirjoittanut asiasta valaisevan kirjan Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta (1991).
Yksi merkillisimpiä sanoja Markuksen esityksessä 10:13 on verbin epitimaoo ”nuhdella” käyttö juuri tässä yhteydessä. Se on käännössana arameankielisestä termistä ge`ar ”moittia” ja jonka kreikkalaista vastinetta on käytetty näin ollen pahan hengen nuhtelemisesta kasteessa! Myös Vanhan testamentin hepreassa (ga`ar) sitä käytetään Saatanan nuhtelemisesta (Sak.3:2). Näin ollen myös Matteuksen Isä meidän –rukouksessa pyydetään ”vaan pelasta meidät Paholaisesta” (6:13). Edellä on Luukkaan 11:2 mukaan jo varhain toisella vuosisadalla pyydetty ”tulkoon Pyhä Henkesi meihin ja puhdistakoon meidät.” Puhdistaminen kuuluu sinänsä Pyhän Hengen saamiseen (Ap. t. 15:9) ja toisaalla kasteeseen (Ef. 5:26). Toinen Luukkaan tekstin D-käsikirjoitus lukee ”tulkoon meihin sinun valtakuntasi.” Vrt. tähän valtakunnan vastaanottaminen (Mark. 10:15, Luuk. 18:17). Pyhä kaste todellakin vapauttaa kastetun Saatanasta, jota myös Martti Luther käyttää Vähä katekismuksensa kastekaavassa. Samaa todistavat yhtäpitävästi Matt. 19:13 ja Luuk. 18:15. Samaa ”nuhdella”-verbiä käytetään Luuk. 17:3 synnistä nuhdeltaessa, joka liittyy kääntymiseen ja anteeksiantamiseen. Lutherin kyseisen kastekaavan käytön soisi lisääntyvän lapsia kastettaessa, sillä se on asiasisällöltään syvästi raamatullinen.
Kummien käyttö
Tässä yhteydessä sivuamme kummien käyttöä jo mahdollisesti Uuden testamentin aikana. Siihen antaa aihetta Johanneksen evankeliumin 9:21 maininta: ”Kysykää häneltä; hänellä on kyllin ikää, puhukoon itse puolestansa.” Kummilaitoksen tuntee ensimmäisenä Tertullianus. Kummien asema on haasteellinen kastettavan myöhempää kristillistä opetusta ajatellen. Siihen velvoittaa Matteuksen evankeliumiin sisältyvä itsensä Kirkon Herran antama kaste- ja lähetyskäsky 28:18-20, joka pitää sisällään myös aivan pienimmätkin vauvat, kirkon todelliset jäsenet vanhempien kristittyjen ohella. Ja juuri näitä eri-ikäisiä kristittyjä apostoli Johannes on tahtonut muistaa tärkeillä sanoillaan:
”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet Paholaisen. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän. Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Paholaisen.” (1. Joh. 2:12-14).
Markuksen tekstissä 10:16 on sanat siitä kuinka Vapahtaja otti aivan pieniä lapsia syliinsä siunaten pani kätensä heidän päälleen. Tässä on alkutekstissä vain tämän ainoan kerran esiintyvä verbi ”siunata”. Se on kata-prepositiolla vahvistettu verbi kateulogei ja osoittaa toiminnan voimakkuuden. Jo Vanhassa testamentissa on lupaus siitä kuinka ”hän siunaa sinun lapsesi sinun keskelläsi” (Ps. 147:13).
Vanhan testamentin mukaan Jumala tahtoo ”siunata niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin” (Ps. 115:13). Uuden liiton lupauksessa sanotaan edelleen: ”Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: ´Tuntekaa Herra´. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Jooel 2:16 on mainittu seurakuntaan kuuluviksi erityisesti ”rintoja imeväiset”. Jeesus lainaa Psalmia 8:3: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen” (Matt. 21:16). Nämä sanat ovat taustana sille, mitä Jeesus opettaa pienten lasten esikuvallisuudesta aikuisille. Jeesus sanoi: ”Niin hän kutsui tykönsä pienen lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ´Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule pienten lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sen tähden, joka nöyrtyy tämän pienen lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämän kaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:2-6).
Tulkoon tässä yhteydessä oikaistuksi yksi useimmiten väärinymmärretty jae Mark. 16:16. Sitä on virheellisesti käytetty uskon ja kasteen järjestyksen osoituksena, vaikka alkutekstin mukainen käännös puhuu tätä tulkintaa vastaan. Oikea käännös kuuluu: ”joka on (kertakaikkisesti) uskonut ja tullut kastetuksi, hänet tullaan pelastamaan, mutta joka ei ole uskonut, hänet tullaan tuomitsemaan”. Baptistheis on passiivin aoristin 1. partisiippi, joka osoittaa, ettei kaste ole ihmisen oma suoritus ja uskon tarjous. Tässä on asian vakavuus: viimeisellä tuomiolla kastettukin joutuu tuomittavaksi, jos hän ei ole kuollessaan uskonut Jeesukseen!
Tekstimme äärellä on käynyt ilmeiseksi se tosiasia, että myös aivan pienet lapset ovat alun alkaen kuuluneet kristilliseen seurakuntaan kasteen kautta siinä missä vanhan liiton poikalapsetkin liitettiin seurakunnan yhteyteen ympärileikkauksen yhteydessä kahdeksan päivän ikäisinä. Tästä on olemassa selvä viittaus Uudessa testamentissa, jossa Kolossalaiskirjeen 2:11-12:ssa ovat paljon puhuvat sanat: ”ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsillä tehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta, joka herätti hänet kuolleista.” Room. 2:29 mukaan ympärileikkaus tapahtuu Hengessä. Ap. t. 21:21 Paavali ei enää edellyttänyt ympärileikkausta. Kasteessa Jumala vaikuttaa uskon kautta pelastuksen, jota ei ole syytä väheksyä pientenkään lasten kohdalla. Meidän aikuisten ylpeä järkemme usein loukkaantuu tällaiselle puheelle Jumalan pelastavasta tahdosta ja armoihin ottamisesta pienten lasten henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa.

Kategoriat
1/2011 Lehdet

LAPSIKASTE UUDESSA TESTAMENTISSA I

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.5.2012

Lasse Lappalainen, Helsinki

Johdanto

Moni Raamatun lukija saattaa mielessään kysellä, onko kirkon lapsikastekäytäntö ensinkään raamatullinen varsinkaan siitä syystä, että pinnallisesti katsoen lasten kastamista ei Uuden testamentin lehdillä suoraan mainita. Onko näennäinen asiasta vaikeneminen riittävä todiste lapsikasteen hylkäämiselle? Tämä on vaikea haaste luterilaiselle kirkolle, joka tunnustuksestaan käsin pitäytyy lapsikasteeseen. Näin asian ilmaisee Augsburgin tunnustuksen artikla IX: ”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen (necessarius ad salutem, samoin Apol. IX) ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.”

Tätä laajemmassa Augburgin tunnustuksen puolustuksessa IX todetaan: ”Aivan varmaa on, että pelastuksen lupaus koskee lapsia…On siis välttämätöntä kastaa pikkulapset…Tästä seuraa johdonmukaisesti, että pikkulapset on kastettava, koska kerran pelastus annetaan kasteen yhteydessä.”

Useat huomattavat teologit väheksyvät Uudessa testamentissa olevia tekstitodisteita lapsikasteen puolesta. Meillä esimerkiksi professori Osmo Tiililä kirjoittaa Systemaattisessa teologiassaan II 1954, s. 146: ”Asiantilan täytyy johtua yksinomaan siitä, että UT ei tarjoa meille kasteesta tarpeeksi selviä tiedonantoja.” Tai näin: ”UT kokonaisuuteensa nähden puhuu kasteesta suhteellisen harvoin” (s. 147). Tämä kastetta suuresti aliarvioiva lausunto heijastelee tekijän pietististä peruskatsomusta, johon ei liioin mahdu koko raamatullinen kasteteologia. Sille ei yksinkertaisesti löydy laajassakaan yleisesityksessä juuri tilaa. Kuvaavaa onkin, että myöhemmässä julkaisussaan Johdatus teologiaan 1968 Tiililältä puuttuu jopa asiahakemistosta maininta kasteesta! Kasteelle jää sangen vähän tilaa kyseisessä teoksessa. Toinen merkittävä teologi, professori Kurt Aland Saksasta ei pidä lapsikastetta uusitestamentillisena ilmiönä.

Mainittakoon, että Uusi testamentti käyttää jo pelkästään baptizoo-verbiä (kastaa) 77 kertaa sekä substantiivia baptisma (”kaste”) 19 kertaa. Tämä tosiasia antaa riittävästi aineksia huolelliselle Uuden testamentin tutkimukselle kasteen olemuksesta ja käytöstä ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla. Edelleen voidaan panna merkille se seikka, ettei enää baptizoo-verbin esittelyssä sen enempää Rafael Gyllenbergin kuin uusimman Matti Liljeqvistin Uuden testamentin kreikan sanakirjoissa puhuta mitään upottamisesta, mikä on virheellinen kestoaihe uudestikastajien kirjallisuudessa. Septuaginta käyttää 2. Kun. 5:10, 13:ssa verbiä louoo (”pestä”) yhdessä jakeessa 14 baptizoo-verbin ”kastaa” kanssa. Samoin näiden synonyymi esiintyy Ap. t. 16:33 ja papyrustekstissä. Tämä osoittaa sen, että vaikka baptizoo alun perin merkitseekin klassisessa kreikassa ”upottaa”, niin sitä merkitystä ei enää käytetä Uudessa testamentissa, vaan merkitys on ”kastaa” (Bauer). Edelleen on huomattava, että Joh. 13:8, 10 käyttää pesemisestä verbejä niptoo ja louoo, joista edellinen kohdistuu vaihtoehtoisesti päähän, kuten vedellä valeleminen kolmesti päähän Did. VII, 3. Jo Vanha testamentti toteaa: ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12:3).

Näin ollen ei ole Tiililän tavoin objektiivisesti perusteltua minimoida kasteesta puhuvia kohtia! Muutenkin voidaan katsoa Uuden testamentin sisältävän riittävän laajan sanaston koko rikkaudessaan antamaan yllin kyllin aineistoa valppaalle tutkijalle. On vain opittava kuuntelemaan Uuden testamentin ominta ääntä myös silloin kun kyseessä on niinkin keskeinen kiistelyä puolesta ja vastaan aiheuttava kastekysymys. On enemmän kuin aiheellista hiljentyä tutkimaan rakentavassa hengessä koko Raamatun kattavaa kasteaineistoa, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on toisaalla julkaissut.

Kasteesta on onneksi paljon kirjoitettu myös suomen kielellä, joten aiheen ei pitäisi sinänsä olla uusi ja oudoksuttava. Ehkä eniten olen puolestani saanut ammentaa pienestä G. A. Ahon kirjasesta Pyhän kasteen sakramentti (Lahti 1966, 44 s.), joka lienee niitä vähiten tunnettuja kastekirjoja maassamme. Edelleen voidaan mainita eräänlainen pääteos kyseisestä aiheesta, nimittäin teologian tohtori h.c. Markku Särelän ansiokas Lapsikaste on raamatullinen. Toinen, täydennetty painos. Tampere 1975, 160 s. Unohtaa ei pidä varsinkaan uusinta monumentaalista teosta, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on kirjoittanut vanhoilla päivillään meille kaikille rakennukseksi: Pyhä kaste Raamatussa I Teologinen osa, jonka on kustantanut paljon parjattu Suomen Luther-säätiö. Hämeenlinna 2000, 419 s. Vanhemmasta kastekirjallisuudesta voidaan ottaa esille teologian tohtori, professori Lauri Huovisen kaksi evankelisessa liikkeessä luettua kirjaa: Sanan selvyyteen. Helsinki 1954, 139 s. ja Kasteen lahja elämälle. Rauma 1959, 67 s. Nämä ovat SLEY-Kirjojen kustantamia perusteoksia. Nämä viisi kirjaa ovat jo varhaisessa vaiheessa muodostaneet oman kasteteologiani pääpiirteet, joista ensimmäisenä luin kirjan Sanan selvyyteen varhain 1970-luvulla. Näin jälkikäteen pyydän saada lausua lämpimät kiitokset kullekin kirjoittajalle erikseen – niille, joille se vielä on mahdollista.

Muusta kastekirjallisuudesta mainittakoon Uuras Saarnivaaran Raamatullinen kaste. Keskusteluja. Helsinki 1948, 90 s., Eino Sormusen Pyhä kaste Uuden Testamentin valossa. Toinen painos. Pieksämäki 1955, 20 s., Immo Aatolaisen Ovatko uudestikastajat oikeassa. Ajatuksia kastekysymyksen äärellä. Pieksämäki 1964, 147 s., Joachim Jeremiaksen Lapsikaste kirkon alkuaikoina. Vaasa 1981, 61 s., Aimo T. Nikolaisen ”Me tunnustamme yhden kasteen…” Kaste ja pelastus Uuden testamentin mukaan. Pieksämäki 1981, 85 s., Olavi J. Lähteenmäen Selville vesille. Keskustelua kastekysymyksestä. Jyväskylä 1982, 122 s., Martti Simojoen Antakaa lasten tulla. Pyhä kaste luterilaisen uskon ja opetuksen mukaan. Mänttä 1985, 120 s., Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo 2008, 162 s. Ruotsiksi on muun muassa professori Hjalmar Lindroth kirjoittanut kirjan Tankar om kyrkan och sakramenten. Stockholm 1948, 307 s. Piispa Juha Pihkala on kirjoittanut ansiokkaan teoksen Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 STKSJ 145. Vammala 1986, 279 s.

Seuraavassa esityksessä olen pyrkinyt välttämään vanhan toistoa mahdollisimman paljon. Usein tututkin kastetekstit ovat saaneet ehkä uutta valoa ja ymmärrystä osakseen. Olen määrätietoisesti pyrkinyt keskittymään vain asian kannalta oleellisimpaan aineistoon Raamatussa. Siksi aiheen kannalta monet tärkeät tekstikohdat ovat saaneet jäädä vähemmälle huomiolle. Samoin eri kastekäytäntöjen poleeminen kärki on kauttaaltaan jäänyt pois. Sillä en ole katsonut enää tarpeelliseksi toistaa aiempien kirjoittajien jo esille ottamia kiistakysymyksiä. Niiden aika on – toivon mukaan – jo takanapäin. Nyt on pyrittävä katsomaan tosiasioita ehkäpä uudessa valossa itse kukin Raamattunsa äärellä.

Tekstin yleistajuisuudesta johtuen esimerkiksi Raamatun alkukieliset lainaukset olen pyrkinyt minimoimaan mahdollisimman pitkälle ja nekin luonnollisesti siirtokirjoitettuina, joten nekään eivät muodostune esityksen yleistajuisuuden esteeksi. Aiheen kannalta on eduksi katsoa kukin raamatunkohta asiakokonaisuudessaan, jotta itse jäsennys tulisi paremmin ymmärretyksi. Edelleen suureksi avuksi ajattelevalle lukijalle ovat Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece 27. uudistettu painos 1993 marginaalissa olevat sangen valaisevat tekstiviitteet tai sitäkin laajemmat viitteistöt, jotka Kurt Aland on julkaissut yksityiskohtaisessa neljän evankeliumin yhteisesityksessään (Synopsis).

Tämän yleisesityksen puitteissa on käytetty vuoden 1938 Uuden testamentin käännöstä siitäkin syystä, että ekumeenisiin pyrkimyksiin tähtäävä uusi Kirkkoraamattu 1992 on mielestäni liiaksi tinkinyt alkutekstille uskollisesta periaatteesta, mikä oli vielä vallitseva sen edeltäjässä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon nimenomaan lapsikastekäytännön kannalta oleellisimpien tekstien käyttämän alkukielisen paidion sanan kääntämisen vain ilmaisulla ”lapsi”, vaikka Walter Bauerin arvovaltainen Uuden testamentin kreikan sanakirja antaa sille perusmääritelmän ”erittäin nuori lapsi, pieni lapsi”. On toisaalta ymmärrettävää, että vapaiden suuntien painostusryhmä on ehkäpä juuri näissä kohdissa saanut äänensä kuuluville ja jotka ekumeniastaan tunnettu raamatunkäännöskomitean puheenjohtajana toiminut piispa Aimo T. Nikolainen on antanut hiljaisen hyväksymisensä pitääkseen vapaat suunnat ruodussa.

Tältä osin vertailun vuoksi mainittakoon etevän ruotsalaisen kielitieteilijän ja Lundin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan täysinpalvelleen professori Hugo Odebergin ruotsalainen Uuden testamentin osakäännös De fyra evangelierna och Apostlagärningarna (1996, 373 s.), jonka hän käänsi vasta eläkevuosinaan kuudessa kuukaudessa. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne lukuisat omaperäiset tekstiviitteet, jotka Odeberg antaa käyttämästään Nestle-Alandista riippumatta!

Itse asian ytimeen

Kun kysytään Uuden testamentin perustelua kirkon lapsikastekäytännölle, niin silloin esille nousee vastaansanomattomasti yksi keskeisin tekstijakso, nimittäin Mark. 10:13-16 ja luonnollisesti sen rinnakkaistekstit Matt. 19:13-15 sekä Luuk. 18:15-17. ”Ei ole ihmeteltävä sitä, että alkukirkko käytti tätä perikooppia puolustaessaan lapsikastetta” ja ”Se, joka torjuu lapset, asettuu Jeesusta vastaan ja poikkeaa alkukristillisestä käytännöstä” (Aimo T. Nikolainen). Markuksen evankeliumiin viittasi lapsikasteesta puhuessaan jo kirkkoisä Tertullianus v. 203 teoksessaan De baptismo XVIII ”älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.” Lähdemme liikkeelle vanhimman eli Markuksen evankeliumin tekstistä antaen sille uuden alkutekstin mukaisen käännöksen:

”(13) Ja he kantoivat hänen luokseen imeväisiä lapsia, jotta hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat heitä. (14) Mutta nähtyään Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ´Sallikaa imeväisten lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. (15) Totisesti minä sanon teille, joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa imeväisenä lapsena, ei pääse sinne sisälle´. (16) Ja ottaen heitä syliinsä hän siunaten pani kätensä heidän päälleen.”

Roomaan osoitettu 60-luvun alussa oleva Markuksen teksti antaa itse asiassa oivallisen perustelun Rooman seurakunnan lapsikastekäytännölle useastakin eri näkökulmasta katsoen. Tarkastelkaamme nyt niitä lähemmin. Itse sanaa ”kastaa” ei vielä esiinny tekstissämme. Tämä on aivan totta. Myöhemmin saamme kuitenkin nähdä sen liittyvän Siirakin kirjassa muuhun Uudesta testamentista tuttuun kasteterminologiaan. On kuitenkin huomattava, että sana ”estää” Matteuksella, Markuksella ja Luukkaalla esiintyy Ap. t. 10:47 yhdessä ”veden”, ”kastaa” ja ”Pyhän Hengen” kanssa!

Ensinnäkin tämä Markuksen evankeliumin tekstijakso 10:13-16 muistuttaa rakenteellisesti suuresti Jeesuksen omaa kastetta Matt. 3:13-17, jossa ovat ilmaisut ”esteli” (jae 14), ”sinä tulet minun luokseni” (jae 14) ja ”salli” (jae 15). Näillä kullakin on siis omat vastineensa Markuksen tekstissä.

Toiseksi on aiheellista kiinnittää huomiota Markuksen käyttämään ilmaisuun paidia ”imeväiset lapset” jakeessa 13 tai kuten Hugo Odeberg ja Ingemar Furberg kääntävät ”pienet lapset”. Myös suosittu englantilainen käännös NIV antaa merkityksen ”pienet lapset”. Sana paidion merkitsee tässä todellakin aivan pientä sylissä kannettavaa lasta, kuten voimme nähdä sen Vanhan testamentin kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä, jossa se tarkoittaa kahdeksan päivän ikäistä ympärileikattavaa pienokaista (1. Moos. 17:12, 21:4. Vrt. 2. Moos. 2:6, 7, 9, 3. Moos. 12:3. Vrt. 2. Aik. 20:13). Edelleen se merkitsee pientä lasta kohdissa Jes. 9:5, 11:6, 8, 53:2 (heprean kajjoneq ”niin kuin verso” on Septuagintassa käännetty hoos paidion ”niin kuin imeväinen”, vrt. Mark. 10:15, Luuk. 18:17) ja 2. Aik. 20:13. Uudessa testamentissa taas se merkitsee vastasyntynyttä lasta esimerkiksi kohdissa Matt. 2:8, 9, 11, 13, 14, Luuk. 1:59, 66, 76, 80, 2:17, 27, 40, Joh. 16:21, Hepr. 11:23. Sana ”senkaltaisten” toioutoon jakeessa Mark. 10:14 viittaa kastettujen muodostamaan seurakuntaan Ef. 5:27. Markuksen teksti on kauttaaltaan kasteen kieltä. Sitä tarkoittaa maininta kätten päällepanemisesta Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2.

Esityksen toinen osa seuraavassa numerossa.