Kategoriat
Ehtoollinen Julkaisu Kirjat Kirkko Yhteys

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Arvostetun saksalaisen teologin, Werner Elertin (1885-1954) kirjan, Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, julkaisu on merkkitapaus. Teos on klassikko kirkollisen yhteyden aihepiiristä. Vaikka kirja alun perin ilmestyi saksaksi jo vuonna 1954, on se edelleen mitä ajankohtaisin.

Kirjan teema ei kosketa vain kirkkojen pienten asiantuntijapiirien käymiä ekumeenisia neuvotteluja vaan jokaista kristittyä. Elämme liikkuvassa ja monikulttuurisessa maailmassa, jossa erilaiset uskonnolliset virtaukset ja kristilliset traditiot ovat lähellä jokaista meitä. Jokainen joutuu omakohtaisesti vastaamaan kysymykseen, miten kohdata eri tunnustuskunnassa eläviä kristittyjä. Kuinka yhtäältä pitää kiinni siitä, että Raamattu on selvä kirja, jonka totuutta ei voi suhteellistaa monitulkinnaisuuden tai rakkauden periaattein eikä yhteiskristillisin motiivein? Miten toisaalta olla lausumatta tuomioita toisiin kirkkokuntiin kuuluvista kastetuista kristityistä ja antaa maailmalle yhdessä todistus? Elertin kirja kuvaa, miten kristittyjen välinen yhteys ja toisaalta erimielisyys on näkynyt ennen muuta ehtoollisyhteydessä. Näin hän vastaa kysymyksiin, jotka nousevat uskontunnustuksemme sanoista ”Minä uskon pyhäin yhteyden.” Mihin kirkollinen yhteys perustuu? Mikä on sen olemus?

Werner Elert käy vakuuttavasti läpi varhaisen kirkon opetusta ja käytäntöä. Kirkollinen yhteys ei ole vain kristittyjen yhdessäoloa, vaan se perustuu yhteiseen opilliseen tunnustukseen. Tämä usko näkyy siinä, minkä tunnustuksen alttarin yhteydessä elää. Pyhien yhteys konkretisoituu yhteydessä pyhiin eli ehtoollispöydässä. Kirkollinen yhteys on yhteistä osallisuutta Kristukseen. Näin se on olemukseltaan ehtoollisyhteyttä. Se on lahja ylhäältä eikä ihmisten keskinäinen aikaansaannos. Koska kenelläkään ei voi olla samanaikaisesti kahta eri tunnustusta, kukaan ei voi myöskään käydä kahden eri tunnustuksen ehtoollispöydässä. Opillinen yksimielisyys on näin ehtoollisyhteyden edellytys.

Kirja on opillinen ja historiallinen syväluotaus kristillisen kirkon olemukseen. vaikka se on teologisesti vahvaa ruokaa, kirja sopii jokaisen pyhän uskomme perinnöstä kiinnostuneen kristityn käteen. Juuri nyt tarvitaan opetusta kirkollisen yhteyden perusteista!

Juhana Pohjola
Hiippakuntadekaani, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa - Werner Elert
Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa – Werner Elert

Werner Elert
Werner Elert

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Kristus Vanha Testamentti

Kristus Vanhassa testamentissa – Hugo Odeberg

”Ilman Vanhaa testamenttia ei ymmärretä Uutta testamenttia.” ’Ja Hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä Hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.’ (Luuk. 24:25–27) Tämä osoittaa Hänen opettavan heitä näkemään, että Raamattu puhuu ensimmäisestä luvusta lähtien Hänestä.”

Ruotsalainen Hugo Odeberg (1898-1973) toimi Lundin yliopiston eksegetiikan professorina vuosina 1933-64. Hänen kirjoituksensa ”Kristus i Gamla Testamentet” (Göteborg 1969), suom. Kristus Vanhassa testamentissa, on rautaisannos hänelle, joka haluaa ymmärtää Raamattua oikein, sen itse ilmoittamasta keskuksesta eli Kristuksesta käsin. Odeberg on syvällisesti perehtynyt juutalaiseen raamatunselitysperinteeseen. Tämä antaa oikean lähtökohdan alun perin juutalaisuuden keskellä eli Vanhan testamentin maailmassa saarnatun evankeliumin ymmärtämiseen. Odebergin teos ansaitsee tulla luetuksi.

”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen.” (Ilm. 5:12)

Juha Muukkonen, pastori, Tornio

Nyt pääset lukemaan tätä pientä kirjasta kuvaa klikkaamalla. Kirjan sivuja selailet joko nuolinäppäimillä tai klikkailemalla hiirenosoitin lähellä sivun kulmaa.  Lukeminen ja selaileminen myös helpottuvat kun avaat sivun koko ruudulle F11-näppäimellä (toimii useimmissa selaimissa). Tilaa kirjanen Luther-divarista.

Kristus Vanhassa testamentissa - Hugo Odeberg
Kristus Vanhassa testamentissa – Hugo Odeberg
Kategoriat
Julkaisu Kirjat Sana

Korkean Veisun selitys – Martti Luther

Martti Luther

Käsillä oleva teos on Martti Lutherin selitys Korkeaan Veisuun (nykyisessä Raamatun käännöksessä nimellä Laulujen Laulu). Korkean Veisun selitys perustuu Lutherin luentoihin vuosina 1530-31.

Näiden luentojen aikana Lutherin elämä oli kiireistä, hän piti yliopistolla luentoja useista Raamatun teksteistä, teki Raamatun käännöstään ja otti kantaa moniin yhteiskunnallisiin asioihin”. Teosta ei ole aiemmin suomennettu.

Teokseen sisältyvässä esipuheessaan Luther lausuu mm.: ”Monet selittäjät ovat tehneet monenmoisia tulkintoja tästä kuningas Salomon laulusta, ja ne ovat olleet sekä sopimattomia että kummallisia. Mutta saadaksemme yksinkertaisimman käsityksen tämän kirjan todellisesta luonteesta, ajattelen, että tämä on laulu, jolla Saloma kunnioittaa ja ylistää Jumalaa. Salomo kiittää Häntä siitä, että Hän on perustanut ja vahvistanut Salomon valtakunnan ja hallituksen. Hän rukoilee varjelusta ja laajenemista valtakunnalleen. Samalla hän rohkaisee valtakuntansa asukkaita ja kansalaisia olemaan pelottomalla mielellä koettelemuksissaan ja vastoinkäymisissään sekä luottamaan Jumalaan, joka on aina valmis puolustamaan niitä, jotka kääntyvät Hänen puoleensa, ja pelastamaan heidät.”

Korkean veisuun selitys - Martti Luther
Korkean veisuun selitys – Martti Luther

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ISBN: 978-952-99707-2-8

Sivumäärä: 120

Sidonta: nidottu, pehmeäkantinen

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Seurakunta

Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta – Martti Luther

Martti Luther

Luther ampui uskonpuhdistuksen lähtölaukauksen julkaisemalla 95 teesiään vuonna 1517. Vuonna 1523 hurmahenkien räyhääminen ja uhkaava kaoottinen tilanne vaativat Lutheria julkaisemaan kirjan Maallisesta esivallasta. Samana vuonna Luther kirjoitti Prahan kaupungin raadille nyt uutena julkaistavan kirjeen De instituendis ministris ecclesiae(Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta, julkaistu aiemmin suomeksi vuonna 1986 nimellä Paimenkirje Böömin veljille). Siinä hän selvittää Kirkon palvelijoiden valintaa ja virkaan asettamista.
On huomattava, että se, mitä Luther tässä esittää, on olennainen ja pysyvä kanta hänen teologiassaan samoin kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Luther sanoo vuonna 1520 kirjassaan Saksan kansan kristilliselle aatelille, että jossain kaukana eristettynä oleva kristillinen ryhmä, jolla ei ole pastoria, saa keskuudestaan valita sellaisen ja asettaa hänet virkaan.
Sama ajattelutapa on luettavissa luterilaisissa tunnustuskirjoissa Schmalkaldenin opinkodissa ja traktaatissa Paavin valta ja johtoasema. Ne puhuvat nimittäin järjestetystä kirkosta, jossa ei ole pakkoa soveltaa sellaista vihkimystä, mitä tässä kirjassa ehdotetaan. Joka tapauksessa hereettisten piispojen toimittama pappisvihkimys ei tule kysymykseen. Tai toisin sanottuna: pappisvihkimystä ei tule pyytää huonolla omallatunnolla.

ISBN: 978-952-99707-1-1
Sivumäärä: 56
Sidonta: Nidottu, pehmeäkantinen

Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta - Martti Luther
Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta – Martti Luther

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Sana

Luther ja Raamatun sanainspiraatio – Luther och Skriftens verbalinspiration – Tom G.A. Hardt

Tom G.A. Hardt

Kriittinen arviointi miikka Ruokasen kirjasta ”Doctrina divinitus inspirata. martin Luther’s position in the ecumenical problem of biblical inspiration.”

 

Katkelmat esipuheesta.

Tämä Luther-tutkijana ansioituneen teologian tohtori Tom G. A. Hardtin teksti julkaistiin ansimmäisen kerran vuonna 1988. Se on jatkuvasti mitä ajankohtaisin. Kyseessä on kriittinen arvostelu nykyisen yliopiston systemaattisen teologian professorin Miikka Ruokasen vuonna 1985 englannin kielellä julkaistusta kirjasta, joka käsittelee Lutherin käsitystä Raamatun inspiraatiosta. Hardtin analyysi on tärkeä ja paljastava. …

Tutustu avoimin mielin tohtori Hardtin kirja-arvosteluun! Sen julkaisemisen motiivina ei ole pyrkimys käydä yksittäisen tutkijan kimppuun vaan asiallinen murtautuminen alueelle, jossa valmiiksi pureksittuja ajattelumalleja kritiikittömästi välitetään tutkijalta toiselle ja jossa ennakko-olettamukset ovat siksi tähän asti korjanneet voiton. Tilanne on paradoksaalinen, kun Suomen tiedeyhteisö on jo pitkään ummistaneet silmänsä siltä tosiasialta, että Ruokanen puhtaasti akateemisessa mielessä on tietyissä detaljikysymyksissä aivan yksin ja hän kirjassaan muutenkin esittää tutkimukselle ennenkuulumattomia löytöjä, joiden todistusvoima tässä koetellaan.

Luther ja Raamatun sanainspiraatio - Luther och Scriftens verbalinspiration. En kritisk analy av Miikka Ruokanens bo "Doctrina divinitus inspirata Martin Luther's position in the ecumenical problem of biblical inspiration"
Luther ja Raamatun sanainspiraatio – Luther och Scriftens verbalinspiration. En kritisk analy av Miikka Ruokanens bo ”Doctrina divinitus inspirata Martin Luther’s position in the ecumenical problem of biblical inspiration”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kääntökirja suomeksi ja ruotsiksi.

ISBN: 952-99707-0-6

Sivumäärä: 58

Sidonta: Nidottu, pehmeäkantinen

Kategoriat
Ehtoollinen Julkaisu Kirjat

Tämä on minun ruumiini – Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesensin puolesta – Herman Sasse

Hermann Sasse

Hermann Sasse (1895 – 1976) oli oppinut teologi ja kirkonmies. Hän opiskeli Berliinissä ja vaikutti opettajana Erlangenissa ja myöhemmin Australian Adelaidessa, jonne hän siirtyi 2.maailmansodan jälkeen petyttyään siihen, että Saksan luterilaiset maakirkot olivat luopuneet luterilaisesta tunnustuksesta. Teologina Sasse kehittyi vähitellen päätyen lopulta pitämään kiinni luterilaisesta ortodoksiasta. Tästä kehityksestä kertovat hänen kirjansa. Hänen teologiansa on vahvimmillaan kirkko- ja sakramenttiopissa. Näillä alueilla hänen antinsa vastaanottaminen vie terveeseen kirkkokäsitykseen ja ehtoollisen aitoluterilaiseen ymmärtämiseen. Luterilaisen puhdasoppisuuden pohjalta on tuskin mahdollista olla tältä osin yhtymättä Sasseen.

Hermann Sassen nyt suomeksi ilmestyvä kirja This is my body, on Herran ehtoollista käsittelevistä 1900-luvun teoksista tärkeimpiä. Luterilaisen tunnustuksen raamatullinen luonne ilmenee uskontokuntien viidakossa parhaiten juuri ehtoollisopissa: tämä oppi kertoo sekä oikeasta tavasta käyttää Jumalan Pyhää Sanaa että siitä, miten Kristuksen persoona, lihaksi tuleminen ja läsnäolo – yleensäkin mutta nimenomaan ehtoollisessa – on käsitettävä. Reaalipreesensin todellisuus oikeassa ehtoollisessa on kristillisen kirkon ja messun polttopisteessä. Kirkon palvelijoiden on tarkasti vartioitava juuri tätä opinkohtaa.

Tässä kirjassa saamme kätevästi kirjahyllyihimme luterilaisten ja zwingliläisten välillä 1529 käydyn Marburgin uskonselvittelyn kulun pähkinänkuoressa.

Tämä on minun ruumiini - Herman Sasse
Tämä on minun ruumiini – Herman Sasse

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ISBN: 978-952-99707-3-5
Sivumäärä: 384
Sidonta: sidottu, kovakantinen

Kategoriat
Kaste Kirjat Luther-divari

Pyhä kaste raamatussa

Rovasti Matti Väisäseltä laaja kastekirja

“Lukuisat ovat olleet ne kerrat, kun työni on keskeytynyt ja paperini ovat kastuneet ilon kyyneleistä. On vain täytynyt ylistää Jumalaa kasteen lahjasta ja jatkaa vasta sitten..”

– Kasteessa yhdistyvät näkyvä aine, vesi ja Jumalan sana. Näin Jumala näkyvällä tavalla pesee synnit pois ja antaa ihmiselle Pyhän Hengen ja synnyttää hänessä uskon.

– Kyseessä ei ole vain pelkkä lupaus armosta, vaan todellinen armonväline. Meille ei kasteessa vain luvata Jumalan armoa, vaan se myös annetaan siinä Sanan ja uskon kautta.

– Pelastukselle on kaksi ehtoa: kaste ja usko. Kumpikaan näistä ei ole ehdonvallan asia, josta voidaan puhua tai olla puhumatta. Ilman näiden kahden tasapainoa ei ole kokonaista evankeliumia eikä taivastietä osata neuvoa oikein.

– Kirkkomme kasteteologiassa rationalismi ja reformoitu teologia ovat saaneet paljon pahaa aikaan. Kun ihmisen oma järki alkaa, tiedostaen tai tiedostamatta, mestaroida Jumalan sanoja, silloin ollaan väärällä tiellä.

Väisänen toivoo, että hänen kirjansa voisi synnyttää rakentavaa keskustelua ja hengellistä uudistumista Suomen kristittyjen keskuudessa.

Ensimmäisestä painoksesta sanottua:

”Matti Väisänen on pitkän linjan julistaja ja opettaja ja sellaisesta taidosta hänen teoksensa on erinomainen näyte ja tulos. Mitä tulee teoksen teologiaan, näen sen vahvasti terveen luterilaisena. Voin onnitella häntä.”

– dogm.prof. Miikka Ruokanen

”Ilman erityisiä ennustajan lahjoja voi arvioida, että teos, kun se kaksiosaisena perusteellisena esityksenä näkee päivän valon, tulee olemaan tapaus Suomen kirkon ja herätysliikkeiden historiassa. Tällaisia meillä ilmestyy hyvin harvoin. Teos ansaitsisi tulla Yhteiseksi opetukseksi kirkossamme.”

– teol.lis. Simo Kiviranta

”Matti Väisänen edustaa kirjassaan linjakkaasti tunnustuksellista luterilaisuutta. Olen varma siitä, että kirjan julkaiseminen on kirkkohistoriallinen tapaus Suomessa.”

– teol.tri. Reijo Arkkila

”Tämä kirja on sensaatio, ei pelkästään itse asian tähden, vaan myös siksi, että kirjan on kirjoittanut Kansanlähetyksen pitkäaikainen pääsihteeri Matti Väisänen. Käsittääkseni Suomen herätysliikkeiden piirissä ei ole pitkiin aikoihin ilmestynyt yhtään Matti Väisäsen kirjaan verrattavaa, omassa liikkeessään uusia uria aukovaa ja ulkopuolelle uuspietismin yhteyksiä luovaa puheenvuoroa niin perustavasta kysymyksestä kuin pyhä kaste.”

– teol.tri. Martti Vaahtoranta

 

Pyhä kaste Raamatussa, 425 sivua

Kirjaa voit tiedustella Luther-Divarista. Divariin kuvaa klikkaamalla.

 

Kategoriat
Kirjat Kirkko Teologia

Robert D. Preus

Robert D. Preus: KRISTUKSEN KIRKON USKO JA NYKYAJAN RAAMATUNTUTKIMUS LUTERILAISTEN TUNNUSTUSKIRJOJEN VALOSSA. Suom. Jarmo Heikkilä. Helsinki 1995.

Robert D. Preus: MITEN LUTERILAINEN KIRKKO SELITTAA VANHAA JA UUTTA TESTAMENTTIA? Suom. Kimmo Närhi. Lahti 1995.

TT JOUKO TALONEN, PERUSTA 2/1998

Professori Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi vuosisatamme merkittävimmistä luterilaisista teologeista, joka oli syvällisesti perehtynyt Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologiaan. Hän ei ollut tunnettu – ja samalla kiistelty hahmo vain – Missouri-synodin piirissä, vaan kautta maailman. Tapasin hänet Latviassa kevättalvella 1994 ja myöhemmin Suomessa syksyllä 1995.

Esittelen kaksi professori Preusin kirjasta, jotka liittyvät raamattuteologiseen keskusteluun. Edellinen on Concordian julkaisu 1/ 1995, ja jälkimmäinen edustaa Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon (STLK) tuotantoa. Sisältöönsä nähden kirjojen ulkoasu on vaatimaton.

Mainituissa kirjoissaan Preus esittää luterilaisten tunnustuskirjojen ja klassisen luterilaisuuden raamattuteologiset lähtökohdat ja tavoitteet sekä raamatuntutkimuksen menetelmät ankaran systemaattisesti, mutta samalla kansantajuisesti ja käytännöllisesti. Toisin kuin järjen uskonnon teologit Preus tukeutuu Raamatussa olevaan yliluonnolliseen Jumalan ilmoitukseen.

Preus käy keskustelua ja rajankäyntiä ns. historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen edustajien kanssa ja esittää samalla näkökohtiaan historiallis-dogmaattisesta menetelmästä (historical-dogmatical method). Jälkimmäisen menetelmän kannalla oh lähes koko kristikunta 1700-huvuile saakka, myös Wittenbergin eksegeetti Luther

Preusin ajatuksia herättävistä kirjoista voisi nostaa esille useita yksityiskohtia, mutta tyydyn vain eräisiin mietteisiin. Hänen linjauksensa Bultmannin koulukuntaan nousee klassisen luterilaisuuden sola Scriptura – prinsiipistä.

“Kun Bultamannin lähtökohtana on, että Raamattu on täynnä myyttejä, epätarkkuuksia, keskenään taistelevia teologioita, selviä ristiriitoja ja ilmiselviä virheitä, hän ei pysty pitäytymään mihinkään luterilaisuuden tai historiallisen kristinuskon raamatuntuikintaperiaatteista, esim. Raamatun jumalalliseen alkuperään, Raamatun arvovaltaan, Raamatun yhtenäisyyteen, Raamatun analogiaan, Raamatun selvyyteen. Mutta merkittävintä on se, että Bultmannia ei eksegeettinä enää kiinnosta löytää Raamatun kirjaimellista merkitystä, kirjoittajien tarkoittamaa selvää merkitystä. Mitä Johannes, Matteus tai Paavali tarkoittivat ymmärrettäväksi tosiasioina, on virheellistä, myyttiä. Eikä sellaiseen voi suhtautua vakavasti. Modernin eksegeetin täytyy suorittaa myyteistäriisumista. Mitä muuta tällainen on kuin jonkinlainen uusi allegorinen, vertauskuvallisesti tulkitseva menetelmä, uutta salattua, henkistettyä eksegeesiä? Näin Bultmann on tehnyt tyhjäksi koko eksegeettisen tutkimustyön siinä merkityksessä kuin se on ymmärretty uskonpuhdistuksen ajasta lähtien.”

Preus ei käy rajankäyntiä vain radikaalimpien historiallis-kriittisen menetelmän edustajien kanssa. Hän lataa perusteltuja kysymyksiä niille eksegeeteille, jotka ovat tämän menetelmän käyttäjiä, mutta pyrkivät pitäytymään johtopaatoksissaan ja tutkimustuloksissaan klassisessa kristinuskossa.

Kun radikaali kritiikki asettaa tieteellisen skepsiksen lihamyllyyn kaiken kristinuskon aineiston neitseestäsyntymistä ja ylösnousemusta myöden, eikö se siiloin ole periaatteessa vain uskollinen lähtökohdalleen ja esiymmärrykselleen? Raamattua on tutkittava kuin mitä tahansa antiikin hengentuotetta immanenttisena ilmiönä. Tutkimusmenetelmään sisään rakentunut ideologia taas takaa sen, etteivät uskontunnustuksen sisältämät uskontotuudet ole immanenttisesti “tosia”.

Tässä yhteydessä en vertaa eurooppalaista eksegetiikkaa hallitsevaa menetelmää ollenkaan yleiseen historiatieteiden menetelmään ja sivuutan metodin filosofiset ja aatehistorialliset sidonnaisuudet. Mutta eikö linjaus sinänsä ole varsin looginen? Hylättäessä klassinen oppi Pyhän Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta, lopulliseksi kritiikin premissiksi jaa lopulta kunkin tutkijan ratio. Jokainen tutkija omasta lähtökohdastaan kasin määrittelee jumalallisen ja inhimillisen eron. Tämä “raja” määräytyy erilaisista paradigmoista kasin.

Mutta mikä tieteellinen, metodin käyttöön liittyvä tekijä sanelee sen “kriittisen asenteen pysähtymisen”, joka on tyypillistä konservatiivisilla metodin käyttäjillä ja kirkon opin vartijoilla? Nouseeko tämä “pysähdys” tieteen sanelemista ehdoista, metodin käytön aikana tutkimusprosessissa esiin tulleista puhtaasti immanenttisista tieteellisistä tekijöistä vai muista nimenomaan tieteellisen maailman ilmiöistä?

“Pysähdys” on tietysti uskonnollisella tasolla ymmärrettävä ratkaisu, koska tieteen ja uskon raja on toki olemassa. Mutta onko tämä ratkaisu metodisesti aito? Sehän nousee herätyskristillisen (ja viimeiseen tuomioon uskovan) tutkijan henkilökohtaisesta uskonnollisesta maailmasta. Uskova tutkija ei voi viedä linjaa loppuun asti. Joku saattaa tietoisesti apologisoida ja varjella kirkon oppia, klassista kristinuskoa. Mutta “raja” on usein liukuvaja subjektiivinen, siis ei-tieteellinen.

Monille eksegeeteille tällaisen “välitysteologian” sanelee uskollisuus evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukselle sekä pappisvalan sitovuus. Kirkon virkakysymystä koskevassa keskustelussa jakautuivat kriittistenkin eksegeettien mielipiteet. Tässä näkyi hyvin kristikunnan perinteistä käsitystä edustaneiden kriittisten eksegeettien “valinta” ja “raja”. Paavalin välittämä Herran käsky on Jumalan Sanaa, mutta ei enää välttämättä esimerkiksi Uudessa testamentissa esiintyvä käsitys Mooseksesta Pentateukin kirjoittajana (auktorina). Onko tällaisen valinnan taustalla selkeä “puhtaan” tieteellinen historiallis-kriittinen prinsiippi?

Raamattuteologian ja hermeneutiikan näkökulmasta katsoen ongelma on pitkälle esiymmärryksessä j a paradigman valinnassa. Eksegeettinen jännite onkin ensi sijassa tieteenfilosofinen. Miten haluat asioita nähtävän ja tulkittavan silloin kuin varmaa geneettistä evidenssiä ei yksinkertaisesti ole. Valitse skepsis tai pistis, ei sen ihmeellisempää! Kun joku tutkija toteaa Nooan olleen elävän historiallisen persoonan ja toinen mytologisoija mystifioi koko kysymyksenasettelun, molemmat ovat tehneet oman valintansa. Toiselle painaa Raamatun yhtenäisyysprinsiipistä käsin Uudessa testamentissa esiintyvät kannanotot Vanhaan testamenttiin. Jollekulle muulle koko puhe Raamatun orgaanisesta yhtenäisyydestä on pöyristyttävää.

Itse asiassa kaikki tieteelliset menetelmät ja muut tiedeinstituutioiden toiminnot – teologisten tiedekuntien nimityspolitiikkaa myöden – ovat subjektiivisia, suhteellisia ja inhimillisen valinnan tulosta. Lopullista objektiivisuutta ei ole inhimillisessä maailmassa, jossa “pelit”, tunteet ja passiot (intohimot) hallitsevat voimakkaammin kuin oikeudenmukaisuus, totuus tai joku metodi.

Raamattu on jumalallisena ilmoituksena Jumalan Sana ja kristikunnan perinteisen käsityksen mukaan sellaisenaan tätä aioonia koskeva totuus ihmiskunnalle. Mutta mitään tieteellistä metodia ei ole “annettu taivaasta”. Metodit ja tieteelliset arviointikriteerit ovat taas puhtaasti inhimillisen historian tuotetta ja osa raadollista sosiaalista elämää. Käsitteellistä tyhjiötä ei voida luoda. Mittarissa on aina joku lukema. Tieteellistä työskentelyä ei voida kapseloida.

Sinänsä on todettava, että raamattuteologinen keskustelu on rannaton, eikä se tietenkään teologisesti, filosofisesti tai aatehistoriallisesti ole mikään helppo juttu. Jos pidetään kiinni positivistisesta tieteellisestä paradigmasta ja logiikan alkeista, klassista kristinuskoa ja historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta (johdonmukaisesti toteutettuna) ei voida yhdistää.

Raamattu on jumalallis-inhimillinen ja inhimillis-jumalallinen kokonaisuus, historiallinen kirja ja samalla kirkon opin lähde. Tämä herkkä kudelma hajoaa riekaleiksi ilman illuminatio Spiritus Sancti -menetelmää. Jälleen tulee eteen “kaita tie”, sillä kaikki hurmahengetkin periaatteessa hyväksyvät klassisen luterilaisuuden opin Raamatun olemuksesta. Tarvitsemme lisäksi oikean kristillisen varmuuden (fides divina), subjektiivisen ja objektiivisen elementin tasapainon sekä kyvyn erottaa Raamatun olemusta koskeva keskustelu raamatuntulkintaan liittyvästä problematiikasta.

Professori Preusin kirjat antaisivat hyvän lähtökohdan raamattuteologisen keskustelun jatkolle Suomessa. Perinteisen liberaalien ja konservatiivisten historiallis-kriittisten tutkijoiden hedelmättömän pallottelun sijasta ne avaisivat tuoreita näkökulmia luterilaisen ortodoksian aarreaitasta. Pelkään kuitenkin, ettei mitään todellista keskustelua synny. On selviö, että yliopistoeksegeettisen piirissä Preusin kirjat nähdään yksiselitteisenä “paluuna 1600-luvulle” ja sillä asiasta on päästy.

Myös Suomen teologisen instituutin (STI) piirissä on Preusin raamattuteologiasta oltu merkillisen hiljaa.

Luterilaiset konservatiivit ja herätyskristityt saattavat tervehtiä ilolla Preusin raikkaita linjanvetoja luterilaisen uskonvanhurskausopin puolesta ja “sovitellun erilaisuuden ykseyden” ekumenian sumussa, mutta eivät ota vakavasti sitä raamattuteologista lähtökohtaa, josta tämän kunnia-arvoisan Missourin teologin linjaukset nousevat. Sola Scriptura ja sola fide ovat molemmat reformaation luovuttamattomia prinsiippejä, joiden suhde on veteen piirretty viiva. Kirkko

historian valossa on kuitenkin kiistatonta, että Preusin eksegeettinen lähtökohta on ilmaistu merkittävimpien tunnustuskuntien tunnustuskirjoissa 1500-luvulla. Jopa Vatikaanin II konsiili (1962-1965)joutui myöntämään että Raamattu on “Spiritu Sancto afflante”. Historiallis-dogmaattisella raamatuntutkimuksen menetelmällä onkin kiistatta huomattavasti pidempi aatehistoria kuin ns. historiallis-kriittisellä menetelmällä, jota eivät kaikki sen edustajat toteuta johdonmukaisesti, loppuun asti ja metodin omalle tutkimusfilosofiselle intentiolle uskollisesti.