Avainsana: K.V. Tamminen

Kategoriat
2/2014 Lehdet

JEESUS ITKI

K. V. Tamminen, rovasti (1882–1946)

”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä.” (Luuk. 19:41)

Vain kahdesti Uuden testamentin mukaan Jeesus on itkenyt, niin että toisetkin ovat sen nähneet. Lasaruksen haudalla (Ks. Joh. 11:35) ja nyt lähestyessään Jerusalemia. Nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat meille vakavaa kieltä. Kuunnelkaamme niiden puhetta.

Jo ne olosuhteet, joissa hän itkee, osoittavat, että näiden kyynelten syy on hyvin vakava. Jeesus itkee ilohuutojen ja äänekkään riemun kaikuessa hänen ympärillään. Hän on yksinäinen itkijä.

Sanotaan: ”Ja kun hän tuli lähemmäksi kaupunkia ja näki kaupungin.” Mutta sillä hetkellä ei vain hän tullut lähemmäksi ja nähnyt kaupunkia. Hän kulki suuren pyhiinvaeltajajoukon mukana. Se oli odottaen kulkenut. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu Jerusalemista, pyhästä kaupungista, sen porteista, sen temppelistä, sen alttarista. Sadunomaisessa hohteessa se kaupunki kajasti varsinkin ensi kertaa sitä lähestyvien mielikuvituksessa. Isän ja äidin polvella he olivat pienestä lapsesta saakka siitä kuulleet kerrottavan. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu: ”Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.” (Ps. 137:5,6) Pyhän jännityksen vallassa odottivat nuoret ja vanhat hetkeä, jolloin tämä kaupunki alkaisi siintää silmiin. Nyt se hetki oli tullut. Voi, mikä ilo, mitkä riemuhuudot raikuivat.

Oli toinenkin syy iloon. Ei ainoastaan se, että nähtiin pyhä kaupunki, Daavidin kuningaskaupunki, vaan myös, että nähtiin itse kuningas, hän, jota Daavid kutsui herrakseen (Ps. 110:1, sulun lisäys Mika Rantanen), nähtiin Jeesus, Messias. Siinä hän istui aasin selkään nousseena. Ja silloin ei varsinkaan opetuslasten riemulla ollut rajoja. Sanotaan: ”Ja kun hän oli jo lähellä laskeutuen Öljymäen rinnettä, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!’” (Ks. Luuk. 19:37,38 ja Ps. 118:26)

Kaikki odottavat, että hän, Jeesus, jota he näin kuninkaana kunnioittavat, myös olisi äärettömän riemun vallassa. Mutta he pettyvät. Hänen kasvojensa lihakset ovat miltei luonnottoman pingottuneet, niin sanomattoman vakavat. Ja kun joku sitä itsekseen ihmetellen on kurkistanut hänen silmiinsä, muuttuvat katsojan äsken niin riemulliset kasvot hämmästyneiksi. Hän miltei kauhistuneena kuiskaa toisille: ”Hän itkee, Jeesus itkee.” Tällaisissa olosuhteissa, yleisen riemun vallitessa, Jeesuksen silmät täyttyvät kyynelillä.

Miksi kansa ja opetuslapset iloitsevat, miksi Jeesus itkee? Heillä on molemmilla edessään sama näky, pyhä kaupunki, Jerusalem. Mutta molemmilla on myös edessään toinen näky, tulevaisuuden näky, tämän kaupungin ja sen mukana koko tämän kansan ja maan kohtalo. Opetuslapset ja kansa näkevät kauniin, ihanan tulevaisuuden näyn. Se näky on heitä pitänyt yllä Rooman ikeen painaessa heidän niskaansa. Jerusalem on siinä näyssä maailman keskipiste, kansojen kulta ja kunnia virtaa sinne. Se hallitsee koko maailmaa. Siellä on kuninkaana hän, Daavidin Poika, joka nyt tuossa ratsastaa aasin selässä (vrt. Matt. 21:5 ja Sak. 9:9). Jeesuksen silmien edessä on aivan toisenlainen näky. Se värisyttää häntä. Hän sanoo: ”Sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle.” (Luuk. 19:43,44)

(Tämä perusteellinen hävitys tapahtui juutalaissodan lopulla v. 70. Historioitsija Josefus (n. 37 – n. 100) on kirjoittanut ja selostanut Jerusalemin hävitystä kirjassaan Juutalaissodan historia.)

Mitä nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat? Ne syyttävät sitä kaupunkia, joka siinä kauniina kimaltelee, ne syyttävät sen kaupungin asukkaita kaikkein vaarallisimmasta synnistä, mihin kukaan koskaan voi tehdä itsensä syypääksi. Ne syyttävät heitä synnistä, josta seurauksena ei voi olla muu kuin ajallinen ja iankaikkinen tuho. Mikä synti se on? Se on Pyhän Hengen työn vastustaminen. Tuo kaikki kauhu, joka on kohtaava Jerusalemia, on kohtaava sitä sen tähden, ettei se ole etsikkonsa aikaa tuntenut. ”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” (Matt. 23:37)

Tästä näemme, että Jerusalem on vastuussa siitä, mitä se on kuullut. Ja sen kohtalo on sen tähden niin kova, kun se ei ole ottanut vaarin siitä, mitä se on kuullut. Jeesus sanoo: ”Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa: se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 12:48)

Sinä et ole pakana. Sinä olet siinä onnellisessa asemassa, jossa Jerusalem oli. Sinä olet kuullut Jeesuksen äänen, sinä olet kastettu hänen kuolemaansa. (Ks. Room. 6:4, 5 ja 8). Sinä olet kotona ja koulussa, äidin helmassa ja rippikoulun penkillä istunut hänen edessään. Kuinka monta kertaa, kuinka monta kertaa se onkaan tapahtunut. Mutta kun hän nyt täällä lähestyy sinua ja näkee sinut, miten käy? Nousevatko kyyneleet hänen silmiinsä tähtesi? Murehtiiko hän? Minkälainen on se tulevaisuuden näky, joka sinusta nousee hänen eteensä? Täytyykö hänen kauhistuen nähdä: tuo, minun verelläni kalliisti ostettu (Ks. 1 Kor. 6:20, 7:23 ja 1 Piet. 1:18,19), tuo minun kuolemaani kastettu, tuo keskellä armosanaa kasvanut, tuo, jota olen niin monin erin ja monin tavoin kutsunut, tuo hukkuu. Hän ei ole tuntenut etsikkonsa aikaa. Ehkä sinun etsikkosi aika ei ole vielä päättynyt. Päättyneekö se tänään? Jos tänä päivänä kuulet Herran äänen, älä paaduta sydäntäsi. (Ks. Hebr. 3:7,8 ja 4:7). Anna hänen kyyneleensä polttavina pudota tunnollesi.

Mutta nuo kyyneleet nähdessämme saamme varmaan myös me uskossa elävät ja varsinkin me sananjulistajat hävetä. Mistä äärettömästä rakkaudesta ihmissieluihin Jeesuksen kyyneleet puhuvatkaan. Ja kuinka välinpitämättömiä me olemmekaan ympärillämme elävistä uskottomista sukulaisistamme, ystävistämme, lapsistamme. Paavalilla oli Kristuksen mieltä, kun hänellä oli alituinen kipu ja suuri murhe sydämessään sukulaistensa tähden, veljiensä tähden, jotka hurskaudessaan hylkäsivät Kristuksen ja hänen vanhurskautensa. Jopa hän toivoi, että hänet itsensä olisi, jos se vain olisi ollut mahdollista, kirottu pois Kristuksesta veljiensä hyväksi. (Ks. Room. 9:2–5). Hänellä oli, kuten Jeesuksella, kyyneleitä silmissä oman kansansa tähden.

Herra Jeesus, anna sinä kyyneltesi puhua meille, anna niiden polttavina pudota tunnollemme, herättää meidät välinpitämättömyydestämme.

K.V. Tamminen ”Hyvässä turvassa”, s. 105–109, SLEY-Kirjat, 1982. Tämän tekstin lähetti toimitukselle Mika Rantanen. Hän on lisännyt tekstiin muutamia Raamatun kohtia ja selityksiä. Ne on varustettu suluilla.

Kategoriat
1/2013 Lehdet Vanhurskauttaminen

Kuka siihen kelpaa?

K. V. Tamminen

”Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmattu?” (Sak. 3:2)

Tässä on näky, profeetta Sakariaan näkemä näky. Hänelle kohotetaan esirippu maailmaan, jonne meidän silmämme eivätkä kaukoputkemme uletu, siihen näkymättömään maailmaan, jossa Jumala toimii, mutta jossa myös saatana toimii. Hänen eteensä aukenee oikeussali. Tuossa istuu korkealla ja korotetulla istuimella tuomari, tuossa seisoo syytetty, tuossa syyttäjä, tuossa oikeuden palvelijat valmiina toimimaan.

Kiinnitämme nyt huomiomme syytettyyn. Hän on pappi, ylimmäinen pappi, Joosua. Hän seisoo saastaisiin vaatteisiin puettuna Herran enkelin edessä. Tuomari, Herran enkeli, sanoo hänestä ihanan tunnustuksen, joka osoittaa, minkälaisia meidänkin ja jokaisen sovituksen virassa toimivan tulisi olla voidaksemme sen Jumalan tahdon mukaisesti täyttää. Hän sanoo: Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?

Tulesta temmattu. On siis olemassa tuli, iankaikkinen tuli. Hän, jonka katse on lempeä kuin auringon, hän, joka rakastaa vihollisiaan, puhuu siitä tulesta sanoen ihmisistä, jotka sinne joutuvat, ettei heidän matonsa siellä kuole eikä tuli sammu. Me olemme kaikki ansainneet tämän tulen. Kirottu on jokainen, joka ei täytä kaikkea, mikä lakiraamatussa on kirjoitettu. Mutta vaikka me olemme ansainneet tämän tulen, se ei kuitenkaan ole meitä ihmisiä varten olemassa. Jeesus sanoo, että se on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen. On tapahtunut jotain ihmeellistä meille ihmisille, jotka olemme ansainneet tämän tulen. Jumala on rakastanut maailmaa ja antanut sille Poikansa, ja Poika on rakastanut maailmaa ja on lunastanut kaikki ihmiset. Hän on ostanut maailman pois helvetistä verellään. Ei yhdellekään lunastetulle olennolle kuulu nyt tämä tuli. Ja kuitenkin on viimeisenä päivänä ääretön joukko, jolle sanotaan: Menkää tähän tuleen, menkää siihen tuleen, jonne teidän ei pitäisi mennä eikä tarvitsisi mennä, joka on valmistettu aivan toisia olentoja varten. Eivät siis kaikki tule autuaiksi. Kun puhutaan Isän rakkauden kohteesta, sanotaan, että se on maailma, kun puhutaan Pojan rakkauden kohteesta, sanotaan, että se on maailma, mutta kun puhutaan siitä, kuka tulee autuaaksi, ei enää käytetäkään sanaa maailma, vaan sanotaan: ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, huku vaan saa iankaikkisen elämän.” Mitenkä käy sille lunastetulle ihmiselle, joka ei usko? Hän hukkuu. ”Jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valo, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista.” (2. Kor. 4:3,4) Ympärillämme on paljon lunastettuja ihmisiä, kastettuja ihmisiä, mutta epäuskossa eläviä. On kuin tulenliekit jo ympäröisivät heitä, odottavat heitä. On vain ajan kysymys, milloin he niihin vaipuvat.

Tästä tulesta oli tuomarin edessä syytettynä seisova pappi Joosua temmattu pois. ”Temmattu.” Kuvaava sana! Hän ei itse päässyt siitä pois. Hänet temmattiin. Ulkoapäin tulivat kädet, tarttuivat häneen ja tempasivat. Minkälaiset kädet ne olivat? Sinä, joka myös olet tulesta temmattu, katsot niitä käsiä yhä ja olet niin onnellinen, kun näet, että ne kädet ovat lävistetyt. Mitkään muut kädet eivät olisikaan voineet sinua auttaa. Noitten haavojen tähden tiedät olevasi tulesta temmattu.

”Temmattu.” Se tapahtui äkkiä, aivan kuin tukka tulessa vielä. Niin temmattiin rosvo ristillä ihan helvetin portilta, niin Filipin vanginvartija, niin syntinen nainen. Niin myös Joosua. Ehkä joku meistäkin.

Meille on täytynyt tapahtua tämä, meille papeillekin, emme muuten voi olla sovituksen viran oikeita hoitajia. On ollut Israelissa pappeja, ylimmäisiäkin pappeja, jotka ovat olleet pappeja vain nimeltään ja viraltaan, mutta ei hengeltään. On ollut Kaifas, on ollut Hannas. Sellaisia on vieläkin. Mutta missä pappi itse tietää olevansa tulesta temmattu kekäle, siellä myös sana synnistä kaikuu omaantuntoon iskevänä ja sana armosta, sana sovintoverestä, sovituksen sana parantavana, tulesta tempaavana sanana.

Tee suureks myöskin meille

sun rakkautesi,

niin että itsellemme

me emme eläisi.

Sun pyhää uhrimieltäs

suo, Herra, meillekin,

ja kansas alttihiksi

tee uhrauksihin.

 

Sä lupasit, oi Herra,

myös että erämaa

saa kerran kevään kauniin

ja kukkiin puhkeaa.

Vuos vuodelt’ odotamme,

me täyttymystä sen.

Jo kohta koittaa anna

sen suven suloisen.

 

K. V. Tamminen. Hän vahvistaa teitä. Kirjapaja 1955.

Jukka ja Juha Huotarin lähettämä teksti

Kategoriat
4/2011 Lehdet

Concordia 4/2011

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

Pääkirjoitus Hannu Lehtonen

Kristuksen toinen tuleminen Hannu Lehtonen

Parannus Jukka ja Juha Huotari

Roomalaiskirjeen teema Georg Stöckhardt

Aabrahamin saama siunaus uudistetaan(1. Moos. 15) Paul Kretzmann

Ensimmäinen lupaus K. V. Tamminen

Saarnaajien todistuksia: Olemmeko siunatuita vai kirotuita? Jaakko Tuori

Esivallan tehtävä ja arvo Martti Luther

Kategoriat
4/2011 Lehdet

ENSIMMÄINEN LUPAUS

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 3.6.2012

K. V. Tamminen, (1882–1946), rovasti
”Se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” (1. Moos. 3:15)
Tämä on ensimmäinen Jumalan antama lupaus Messiaasta. Sitä onkin aina kutsuttu alkuevankeliumiksi. Se on ihana lupauksen sana. Paratiisin aurinko oli mennyt mailleen, mutta lupauksen aurinko oli noussut. Ne sanat ovat oikeastaan kiroussanoja, jotka Jumala lausui käärmeelle. Mutta se, mikä on kirouksen sana käärmeelle, se on siunauksen sanaa ihmisille.
Kaksi vapisevaa, oman kurjuutensa syvästi tuntevaa, mennyttä puhtauttaan ja kirkkauttaan surevaa ihmislasta kuulee nuo sanat. Mikä kirkas valo niistä tunkeutuikaan heidän epätoivoisen sydämensä pimeyteen! Kuinka monta kertaa ne sanat sitten tulevan elämän aikana toivatkaan heille lohdutusta. Heidän synkkä katseensa kirkastui joka kerran, kun he muistivat nuo sanat: ”Se on polkeva rikki sinun pääsi.” Vaimon siemen on polkeva rikki käärmeen pään. Milloin, milloin se tapahtuisi? Sitä he vain odottivat. Nuo sanat olivat kuin tulikirjaimin syöpyneet heidän sieluunsa. Niitä he muistelivat tiellä käydessään, maata pannessaan ja ylösnoustessaan. Eivätkä niin tehneet vain Aadam ja Eeva. Samoin varmaan jokainen hurskas, oikea israelilainen teki. He pitivät kiinni Herran lupauksesta.
Tutkikaamme sitä tarkemmin. Jo tämä ensimmäinen ennustus on äärettömän rikassisältöinen. Oikeastaan sinun ei tarvitsisi Raamatustasi muistaa eikä tietää muuta kuin tämä ensimmäinen lupauksen sana voidaksesi olla autuudestasi vakuuttunut. Siinä on jo ilmaistu meille, kuka käärmeen pään polkee rikki ja millä tavoin se tapahtuu.
Käärmeen pään rikkipolkijaksi sanotaan vaimon siementä. ”Vaimon siemen on polkeva rikki sinun pääsi”, niin Jumala sanoi käärmeelle. Olemme jo ennen osoittaneet, että vaimon siemenellä tarkoitetaan vaimon jälkeläisiä, ihmissukua. Yksi ihmissuvusta, eräs vaimon jälkeläisiä oli oleva se, joka polkee rikki käärmeen pään. Sellainen oli Jeesus. Hän oli vaimon siementä. Hän oli yksi meistä. Ajattele, Jeesus kuuluu samaan ihmissukuun kuin sinä ja minä.
Matteuksen evankeliumin alussa on ihmissuvun sukuluettelo. Siinä näet syntisten ihmisten nimien rinnalla myös nimen Jeesus Kristus. Samassa sukuluettelossa, jossa on minun ja sinun nimesi, on myös Jeesuksen nimi. Mutta Jeesus ei ole vain ihminen. On otettava huomioon, ettei Jumala sano: miehen siemen, vaan sanoo: vaimon siemen. Vaikka tämä käärmeen pään rikkipolkija on yksi ihmisistä, yksi vaimosta syntynyt, hän ei ole kuitenkaan miehestä syntynyt.
Enkeli Gabriel sanoi Marialle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut.” Samalla kertaa kuin hän on totinen ihminen, samalla kertaa hän on myös totinen Jumala. Tämä on tärkeä tietää ja uskoa varsinkin nykyisenä aikana, jolloin monen mielestä Kristuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä on vain kaunis juutalainen taru. Ei koskaan kukaan ihminen olisi voinut vapahtaa meitä perkeleen vallasta. Se olisi jäänyt tekemättä iankaikkisesti. Mutta hän on Jumala ja ihminen. Sen ilmaisee jo tuo ensimmäinen ennustuksen sana: vaimon siemen.
Tämä ensimmäinen ennustus ilmaisee meille myös, millä tavoin käärmeen pään rikkipolkeminen tapahtuu. Siinä sanotaan: ”Se on polkeva rikki sinun pääsi ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” Se, joka polkee rikki käärmeenpään, saa käärmeeltä piston. Samalla kertaa kuin käärmeen pää murskataan, samalla kertaa sen murskaajaa haavoitetaan. Siinä on jo ennustettu, että Jeesus kuollessaan voittaa perkeleen. Voittaja itse saa haavoja. Näemme myös, että niin tapahtuu. Ilman haavoja ei sankarimme päässyt taistelusta. Käärme pisti häntä kantapäähän. Ja juuri sen tähden että hän sai haavoja, hän meidät vapahti. Käärme luuli voittavansa pistäessään häntä, mutta se juuri oli hänen häviönsä syy. Hebrealaiskirjeen kirjoittaja sanoo: ”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr. 2:14–15). Ja Paavali sanoo: ”Tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta.” Pietari sanoo: ”Hänen haavainsa kautta te olette paratut.” Näemme selvästi kaikkialta Raamatusta, että juuri käärmeen pään rikkipolkijan kuoleman kautta käärmeen pää poljettiin rikki. Niin laulaa myös Luther: ”Kuollessaan särki käärmeen pään. Helvetin vallat voitti hän, Eteemme avas taivaan.”
Mutta mitä merkitsee se, että käärmeen pää on poljettu rikki? Sehän on vertauskuvallista puhetta. Johannes sanoo: ”Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot”. Eiköhän siinä lauseessa ole ilmaistu, mitä merkitsee se, että käärmeen pää on poljettu rikki. Perkeleen työt on tehty tyhjäksi. Se, että ihmiskunta lankesi syntiin, oli perkeleen työtä. Käärmeen viekoittelemina Aadam ja Eeva söivät kielletystä puusta. Mutta nyt on perkeleen työt tehty tyhjäksi. ”Se paha, mitä puu teki kielletty, Se ristinpuussa on lääkitty, Se meit’ ei voi surmata enää.”
Yhtä puhdas kuin maailma oli ennen syntiinlankeemusta, yhtä puhdas se on nyt käärmeen pään rikkipolkijan kuoleman johdosta. Meidän syntimme on kaikki otettu pois. Vaimon siemen on voittanut, koko ihmissuku on voittanut.
Kun valtakunta taistelee valtakuntaa vastaan, eivät kaikki lähde taisteluun. Vaimot, lapset, vanhukset ja kaikki muut taisteluun kykenemättömät jäävät kotiin. Mutta kun sanoma saapuu taistelukentältä: meidän sotajoukkomme on voittanut, karkottanut vihollisen, silloin riemuitsee koko kansa. Vanhukset ja lapset, rammat ja raajarikot syleilevät toisiaan ja sanovat: ”Me voitimme, me voitimme!” Samoin myös kun oli kysymys käärmeen pään rikkipolkemisesta, ei koko vaimon siemen, koko ihmissuku, lähtenyt taisteluun. Se oli taisteluun kykenemätön. Mutta sillä oli yksi, vain yksi, joka kykeni taisteluun. Oli yksi sitä väkevää haarniskoitua väkevämpi, yksi ihmissukuun kuuluva, vaimon siementä oleva, joka lähti taisteluun. Hän itse sanookin: ”Kuurnan minä poljin, minä yksinäni, ei ketään kansojen joukosta ollut minun kanssani. (Jes. 63:3) Mutta sittenkin, vaikka ei kukaan meistä ole ollut taistelussa mukana, sittenkin me saamme riemuita: me olemme voittaneet. Kaikki saavat iloita. Koko vaimon siemen saa iloita. Koko ihmissuku saa puhjeta voittovirsiä veisaamaan ja huutaa: ”Me olemme voittaneet!” Vaikka olisit kuinka kurja tahansa, ontuva tai raajarikko, joka et mihinkään taisteluun kykene, saat kuitenkin huutaa: ”Me olemme voittaneet, minä olen voittanut!” Apostoli Paavali puhkeaa myös tällaiseen voittohuutoon sanoessaan: ”Kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” Jeesuksen kautta on vaimon siemen, koko ihmissuku, voittanut. Olemme voittaneet! Käärmeen pää on poljettu rikki. Halleluja!
K. V. Tamminen, Ensimmäinen synti, s. 72–76. Porvoo 1947. Kuva ja Sana.