Kategoriat
Hallitus herätysliikkeet Kirkko Tunnustuksellisuus Tunnustuskirjat

KANSANKIRKOLLINEN HYÖKKÄYS LUTERILAISTA TUNNUSTUKSELLISUUTTA VASTAAN

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Perusta-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/2015) keskittyy pääkirjoituksesta alkaen melkein kokonaan otsikon ilmaisemaan asiaan.
Päätoimittaja, TT Timo Junkkaala toteaa aluksi sen ilmeisen kummallisuuden, että papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan, kun samaan aikaan kirkko ajaa kirkon yhteydestä pois niitä, jotka ovat virkakysymyksessä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta. Tämän jälkeen Perusta-lehti ei itse kuitenkaan halua antaa vaihtoehtoa tässä vaikeassa tilanteessa.

Pikemminkin se haluaa poissulkea vaihtoehdot ja patistaa kristittyjä ja heidän pappejaan pitäytymään kaikissa olosuhteissa hengelliseen yhteyteen kansankirkossa. Asia on omituinen varsinkin siinä mielessä, että nämä, jotka haluavat määräillä, mitä toisten kristittyjen tämän päivän rappiotilanteessa pitää tehdä, nostavat itse palkkaa (tai eläkettä) palvelusta herätysliikkeissä. Jos kerran on niin ongelmatonta toimia kansankirkon paikallisseurakunnissa, miksi nämä eivät itse ole hakeutuneet niihin? Miten nämä, jotka eivät arjessa elä palvellen paikallisseurakunnissa, henkilökohtaisesti voivat tuntea sitä tuskaa, mikä siinä on heresioiden keskellä, kun erilaisia kompromisseja vaaditaan koko ajan. Heille kelpaa kuitenkin olla omissa turvallisissa oloissa ja sieltä käsin maistereina kertoa toisille, miten pitää elää tiiviisti kansankirkossa. Tässä ilmenee estoton röyhkeys, kun etäältä esitetään tällaista kritiikkiä pistämättä itseänsä todellisesti likoon siinä, missä seurakuntapalvelijan paikka on. Miten omatunto antaa tällaiseen luvan? Miten he kehtaavat?

On nyt tätä katsottaessa analysoitava, mistä tällainen järjellisesti erilliskummallinen ote lähtee.  Herätysliikkeiden eksistenssi on juuria myöten rakennettu sen varaan, että kansankirkollinen systeemi ympäröi niitä. Ne ovat kuin köynnöskasveja, jotka kasvavat seinää pitkin. Jos talon seinä otetaan pois, köynnösten käy huonosti. Herätysliikkeet ovat siis ihan olemuksensa perusteella kansankirkollisen ideologian parhaita puolestapuhujia. Tietynlainen raivokas kritiikki tervettä kirkko-oppia ja luterilaista tunnustuksellisuutta vastaan, jota nyt ilmenee, on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta käsin. Kansankirkon kriisin edetessä heidän oman eksistenssinsä perusta on uhattuna. Se skenaario, että kansankirkko häviää tai heikentyy liiaksi ja samanaikaisesti useimmissa kaupungeissa kasvaa kansankirkon systeemistä erillään pieniä määrätietoisia kirkollisia seurakuntia, joista voi kohta tulla oma kirkkonsa, saa epätoivoiset tunteet ja ajatukset liikkeelle.

Tässä ei ensisijaisesti saa olla kyse siitä, kuka voittaa ulkonaisesti ja määrällisesti, vaan siitä, saammeko uskollisia seurakuntia, joiden palvelijat pitäytyvät Jumalan sanaan toimittaen Sakramentit puhtaasti?

On aivan selvää että tässä käydään vakavaa rajaa siihen, mitä nyt esitetään herätysliikkeiden puolesta. T. Junkkaala yrittääkin välillisesti puolustaa arkkipiispa Mäkisen surkeaa ulostuloa homoasiassa, kun tämä iloitsi päätöksestä, joka toteutettuna merkitsee, että samaa sukupuolta olevat parit voivat kutsua liittoansa avioliitoksi. Perusta-lehden päätoimittaja antaa ymmärtää, ettei tämä merkitse paljon mitään, kun kerran kirkon näkemys avioliitosta on toinen. Kansankirkon näkemys ei ole sellainen, minkä tämä päätoimittaja antaa ymmärtää sen olevan. Jos se olisi sellainen, ei Kari Mäkisen olisi mahdollista jatkaa arkkipiispana.

Hyvin merkillisesti käsitellään tässä pääkirjoituksessa ilmeisiä harhaoppeja ja selvästi väärää kirkollista elämää.  Tämä tapahtuu viitaten Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen artiklaan, jossa todetaan, että on sallittua käyttää jopa jumalattomienkin toimittamia palveluksia pyhien sakramenttien kohdalla, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut pyhien joukkoon (TK 1990, s. 54–55).  Tässä kohdassa Junkkaala ei halua nähdä tätä tosiasiaa: tunnustus puhuu näiden sydämissään jumalattomien olevan sekoittuneina oikeaan seurakuntaan. Avoimista harhaopettajista ja ilmeisistä kirkollisen elämän rikkojista ei ole kysymys, kun puhutaan siitä mitä hyväksytään. Junkkaalan väärää tulkintaa alleviivaa myös se, että hän siteeraa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaavaa kohtaa erikseen pääkirjoituksen jälkeen.  Silmiinpistävää on siinä se, että loppu, joka käsittelee sitä, miten oikeat seurakunnat suhtautuvat harhaopettajiin, on jätetty pois. Siis tähän Perusta-lehden numeroon ei sovi seuraava: ”Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristus sanoo: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja.’ Ja Paavali sanoo: ’Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.’” (TK 1990, s. 155)

On huomattava, että pietistisen kirkkonäkemyksen tähden ei tahdota tehdä eroa sisäisen luopumuksen (jota emme tunne) ja avoimen harhan välillä. Sen sijaan avointa harhaa puolustellaan niin kuin siinäkin olisi kysymys salatusta luopumuksesta.

Junkkaala kuvailee tunnustuskirjojen kantaa: ”… torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia”, niin kuin se olisi tunnustuskirjojen kanta myös siinä mielessä kuin hän itse käyttää termejä. Perusta-lehti kehottaa näin ollen jäämään harhaopettajien kanssa yhteyteen, ja heidän palveluksiensa torjumista pidetään vääränä.  

Artikkelin loppupuoliskon argumentit, joilla puolustellaan kansankirkollista hengellistä kanssakäymistä sen nykyisten palvelijoiden kanssa, eivät kestä. Ensimmäinen, joka viittaa alkukirkon edustajien kontakteihin synagoogaan, ei ole relevantti siinä mielessä kuin Perusta sitä käyttää. Nimittäin totta on, että apostolien aikakaudella oltiin yhteydessä synagoogaan, joka käytti pyhiä kirjoituksia. Tuohon aikaan ei synagoogan jumalanpalvelukseen oltu vielä liitetty ns. 18. rukousta, jossa kirotaan kristityt (se tuli toisen vuosisadan koittaessa). On huomattava, mihin tämä yhteys rajoittui. Siinä ei ollut kristillistä kastetta yhteyden siteenä, siinä ei ollut pyhää ehtoollista eikä piispoja tai presbyteerejä palvelemassa. Sakraalinen yhteys, joka perustui kristilliseen kasteeseen ja ehtoollisyhteyteen, oli alusta alkaen irrallaan synagoogasta myös ennen sitä aikaa, jolloin 18. rukous liitettiin liturgiaan, aikana jolloin jonkinlainen kanssakäyminen oli mahdollinen synagoogan kanssa. Nyt jotkut käyttävät tätä synagooga-argumenttia puolustaakseen hengellistä välitöntä yhteyttä nykyisessä kansankirkon elämässä. Ei haluta nähdä tosiasioita.

Toinen argumentti on, että SELK:n (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) perustus olisi yhä kunnossa. Tosiasiallista käytännön harhaa ei saa puolustella sillä, että kirkon perustus on kuitenkin oikea ja hyvä. Ratkaisevaa on se oppi, jota todellisuudessa harjoitetaan. Junkkaalan kannasta seuraisi, että uskonpuhdistusta ei ehkä olisi tapahtunut lainkaan, koska huomattava osa niistä harhoista, joita vastaan uskonpuhdistuksessa käännyttiin, ei silloin kuulunut Kirkon viralliseen oppiin (vaan oli pastoraalista opetusta) vielä siihen aikaan. Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeen tilanne oli toinen.

Augsburgin tunnustus on selvillä siitä, ettei se virallista oppia silmällä pitäen ole ristiriidassa Katolisen ja Rooman kirkon kanssa.  ”…voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa” (TK 1990, s.  61).

Näiden kahden ensimmäisen argumentin jälkeen seuraa puhetta siitä, miten herätyskristillisten on syytä estotta jäädä hengelliseen yhteyteen moniarvoisessa yhteisössä. Sen jälkeen seuraa komentelua yksilöille: ”Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin.” Tähän on sanottava, että sellainen komentelu on törkeää. Ajatelkaamme esimerkiksi harrasta kristittyä, joka tunnetasolla on ollut kiintynyt kotiseudun kirkkoon ja sitten Raamatun sanan opetuksesta on saanut rohkeuden siirtyä sellaisesta vaarallisesta kanssakäymisestä sivuun huomattuaan harhan myrkkyä olevan esillä ja sen johdosta todellisen vaaran joutua luopumukseen ja epäuskoon.

Hyvin kummallinen on lopussa oleva johtopäätös, että ei haluta nähdä muuta vaihtoehtoa kuin se, että vedotaan nykyisiin SELK:n piispoihin ja pyydetään vihkimystä perinteisellä linjalla oleville pappiskandidaateille. Tällä tavoin jumitetaan vain vaarallista tilannetta ja toimitaan tunnustuksen vastaisesti. Hyviä pappiskandidaatteja ei vihitä utopistisesta toiveajattelusta huolimatta. Seurakuntien elämää myrkytetään siten, että niihin alati tulee uusia harhaopettajia. Seurakunnan oppi ja elämä on kuitenkin ratkaiseva asia. 

Tämä asennoituminen on suora vastakohta tunnustuksen ohjeelle. Jos piispat eivät halua vihkiä tai ovat harhaopettajia niin: ”.. heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita” (TK s. 277).
”Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia.  Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan) pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (TK 1990, s. 294)

Junkkaalan kirjoituksen lopussa huomaa sen, että kirkko ja seurakunnat eivät loppujen lopuksi ole ensisijaisesti hänen tähtäimessään. Niihin tunnetaan kiinnostusta vain sen vuoksi, että niistä saa puitteet herätysliikkeille. Kysymyksessä on suoraan sanoen syvästi ei-kirkollinen näkemys. Kriisin tilassa toivotaan, että herätysliikkeiden palvelukseen voisi silti vihkiä pappeja. Vielä sanotaan sellaisen toiminnan olevan tärkeää, missä saa hengellistä ravintoa, kun kansankirkon seurakunnissa ei saa. Siis: Kirkko ja paikallisseurakunnat itsessään – tämän näkemyksen mukaan – eivät ole edes välttämätön ehto.

Kategoriat
Kirkko Virka Ääni

Halvar Sandell luento

Kirkon virka on aiheena. Lähtökohta on Augsburgin tunnustuksen neljästoista artikla ja sen raamatulliset perusteet. Kuka saa saarnata ja mikä on oikea saarna? Miksi saarnaaminen on elinehto ja välttämättömyys?
Luento on pidetty Helsingissä Evankelisluterilaisen yhteyden tuen avoimessa luentotilaisuudessa 21.5.

[soundcloud url=”https://api.soundcloud.com/tracks/266607360″ params=”auto_play=false&hide_related=false&show_comments=true&show_user=true&show_reposts=false&visual=true” width=”100%” height=”450″ iframe=”true” /]

Kategoriat
3/2014 Kotiinkutsu Lehdet

Piispa Börre Knudsen on saanut kotiinkutsun.

Halvar Sandell ja Sakari Korpinen

Piispa Börre Knudsen nukkui kuolon uneen sunnuntaina 17.8.2014 rauhallisesti uskossa Kristukseen omassa kodissaan Balsfjordissa, Pohjois-Norjassa. Hän oli syntynyt 24.8.1937.

Kirkkoherrana ollessaan Börre Knudsen tuli Norjassa puhjenneen kirkkotaistelun yhdeksi johtohenkilöksi. Valtiokirkon opin muututtua Knudsen valittiin ja vihittiin piispaksi 1997. Näin hänestä tuli Ruotsissa myöhemmin perustetun Missionsprovinsenin ja Suomen ev.lut. lähetyshiippakunnan esikuva ja esitaistelija.

Börre Knudsenin isä Rolf Knudsen oli myös pappi. Hänet pidätettiin Saksan Kolmannen Valtakunnan Norjan miehityksen aikana vastustaessaan natsien oppeja. Niinpä hän joutui luopumaan silloisten viranomaisten toimesta pappisvirasta.

Börre Knudsen sai pappisvihkimyksen Bergenissä 1967 ja tuli 1968 Pohjois-Norjaan Balsfjordiin, missä hän palveli koko elämänsä ajan, alkaen vuodesta 1971. Kun uusi, täysin liberaali aborttilaki astui voimaan vuonna 1978, Knudsen luopui Norjan kirkon valtiollisesta osasta virassaan, mutta hoiti hengellisen puolen seurakunnan pyynnöstä. Hän jäi täten ilman valtion palkkaa. Nimittäin Norjassa papit olivat täysin valtion virkamiehiä eivätkä, kuten Ruotsissa ja Suomessa, kirkon omilla verorahoilla palkattuja. Vuonna 1980 kirkkoministeri teki kantelun Knudsenista, mutta alimmassa oikeusasteessa Knudsen vapautettiin syytteistä. Tuomioistuin totesi, että aborttilaki ei ollut sopusoinnussa evankelis-luterilaisen uskonnon kanssa ja siksi kantelu oli ristiriidassa Norjan perustuslain §2:n kanssa. Mutta ylimmissä oikeusasteissa Knudsen hävisi ja häneltä evättiin kokonaan oikeus toimia kirkkoherrana. Lopullinen päätös tuli voimaan 1985.

Vuonna 1995 alkoi suuri homokeskustelu Norjan kirkossa. Siihen aikaan enemmistö Norjan kirkon piispoista vastusti vielä epäraamatullisia homosuhteita. Tromsön silloinen piispa Steinholt edusti liberaalivähemmistöä. Tällöin neljä tämän hiippakunnan pappia sanoutui irti Steinholtin kaitsennasta ja pyysi vaihtoehtoista kaitsentaa. Tätä ei hyväksytty.

Kirkkotaistelun tässä tilanteessa kaksi näistä papeista yhdessä toisten pappien kanssa muista hiippakunnista kutsui Börre Knudsenin piispakseen. Knudsen vihittiin 6. huhtikuuta 1997 Kautokeinon kirkossa piispaksi. Kanttoriksi saapui vihkimykseen silloisen Norjan ehkä etevin kirkkomuusikko ja säveltäjä, Knudsenin ystävä Egil Hovland, jonka sävellyksiä on meidänkin virsikirjassamme. Suomesta Paavalin synodin tervehdyksen vei pastori Halvar Sandell. Koska Kautokeinon kirkkoherra Lyngmo oli avannut kirkon tälle tapahtumalle, hän joutui lähtemään virastaan.

Knudsen oli lahjakas saarnaaja, joka kosketti ihmisten sydämiä syvällisellä evankeliumin saarnallaan. Hän oli hyvässä mielessä kansansaarnaaja ja Norjan tunnetuimpia pappeja. Knudsenilla oli erityinen kyky puhua pelastussanoman yhteydessä fyysisestä maailmasta ja ruumiillisuudesta. Knudsen oli myös taiteellinen. Hän kirjoitti kunnioitettavan määrän virsiä. Yksittäisiä virsiä hänen tuotannostaan on tullut muiden maiden virsikirjoihin, mutta Knudsen kielsi Norjan kirkon virsikirjakomiteaa ottamasta hänen virsiään teologisesti epäselvään uuteen virsikirjaan. Ainoastaan yksi kastevirsi on häneltä kirkon Käsikirjassa.

Börre Knudsenia jäävät kaipaamaan hänen uskollinen vaimonsa vuodesta 1964 Ragnhild Knudsen ja heidän viisi lastaan perheineen.

Piispa Börre Knudsen viisaana, monia kieliä osaavana ja rohkeana taistelijana on ollut Jumalan lahja Pohjoismaiden rappiotilassa oleville kirkoille. Hän on ollut ensimmäinen tienraivaaja uuden ajan piispoista. Kun Suomessa alkoi myös kirkkotaistelu, piispa Börre riensi auttamaan esitelmöiden Paavalin Synodin kirkkopäivillä Vetelissä, luennoiden Suomen Teologisessa Instituutissa ja saarnaten eri puolilla Suomessa. Saadessamme kutsua hänet saarnaamaan Pyhän Sydämen kappeliin, hän sai heti uusia suomalaisia ystäviä, ja mm. maailmanlaaja Pro life -liike sai meilläkin alkusysäyksen. Knudsen vieraili useammin Ruotsissa ja vielä sairaudestaankin huolimatta hän tuli avustamaan Göteborgiin tammikuussa 2005 piispa Arne Olssonin vihkimyksessä.

”Kuoltuaankin he puhuvat!” Siunattu hänen muistonsa! Herramme Jeesus Kristus sanoo: ”Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa” (Joh 8:51).

http://www.lhpk.fi/uutiset/piispa-borre-knudsen-saanut-kotiinkutsun/

Kategoriat
6/1997 juutalaisuus Martti Luther

Luther ja juutalainen uskonto

Julkaistu Concordia-lehdessä numero 6 vuonna 1997.

Tähän artikkeliin viitataan kirjassa Luther vai Melanchthon?

 

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

 

Lutherin suhtautumisesta juutalaisuuteen on ollut runsaasti keskustelua lehtien palstoilla (viittaus erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä käytyyn keskusteluun, toim. huom.). Lehtien rajoitetusta palstatilasta ja tässä aiheessa vaikeasti murrettavista ennakkoluuloista johtuen lehtidebateista tulee helposti hedelmätöntä tyhjäkäyntiä. Tämän takia on tärkeää ajan ja tilan salliessa pyrkiä porautumaan syvemmälle tähän aiheeseen, joka ei ole meille helppotajuinen. Suuri yleisö tuntee joukon kliseitä ja mielipiteitä. Siksi tahdon niitä lähtökohtana pitäen käsitellä asiaa muutamin kohdin.

 

  1. Lutherin lähtökohta on yksiselitteisesti uskonnollinen. Hänen vuodelta 1543 peräisin olevan kirjoituksensa nimi ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” tarkoittaa uskontoa. Vastaavalla tavalla Luther olisi voinut puhua ’paavista ja hänen valheistaan’, ’hurmahengistä ja heidän valheistaan’ tai, jos hän olisi puhunut islamista, ’turkkilaisista ja heidän valheistaan’.

 

  1. 1500-luku ei tuntenut 1800-luvun aikana kehittyneitä rotuoppeja. Etnisellä (rotuun tai kansallisuuteen liittyvällä) tekijällä oli toissijainen merkitys. Julkisesti harjoitettu uskonto oli täysin ratkaiseva asia. Antisemitismi (juutalaisvastaisuus) ei ole asiasisältönsä puolesta eikä terminä ajankohtainen Lutherille. Hänelle syntyperä ei ollut mikään kielteinen asianhaara. Sitä vastoin, jos harjoitettu uskonto oli väärä, se saattoi olla suunnaton iankaikkisuusvaara niille, jotka kuulivat sitä ja joutuivat alttiiksi vieraan uskonnon vaikutukselle.

 

  1. Se, mitä kahdessa edellisessä kohdassa mainittiin, on otettava tarkasti huomioon, koska on olemassa laitoksia Lutherin em. kirjoituksesta vuodelta 1543, joita on peukaloitu siten, että niitä voidaan väärin käyttää rasistisesti vastoin Lutherin tarkoitusperää (niinpä ruotsinkielisessä laitoksessa käännös on rasistinen, suomenkielisessälaitoksessa [vuodelta 1939] ainakin esipuhe). Sen, joka on kiinnostunut kirjojen lukemisesta, tulee tästä syystä pitää huolta siitä, että hänen käsissään on hyvämaineinen, tieteellisesti tarkastettu, kansainvälinen tekstilaitos. Luther ei tässä kiistellyssä teoksessa levitä subjektiivista käsitystään siitä, mihin uskontoon on pitäydyttävä. Sitä vastoin tämä kirja olennaiselta osaltaan esittää juutalaisten pyhien Kirjoitusten pohjalta perustelut sille, että juutalainen uskonto on hyvin karkeasti ja vakavasti ymmärtänyt väärin omia pyhiä kirjoituksiaan. Lutherin kanta merkitsee, että sen, joka tuntee heprean kieltä, Moosesta ja profeettoja, tulee (näistä pyhistä Kirjoituksista käsin) osoittaa asian todellinen laita, jos uskonpuhdistaja on väärässä.

 

  1. On hyvin epäoikeudenmukaista kuvata Luther sellaisena, joka halveksi ja julisti kelvottomaksi kaiken juutalaisen. Harvat kristikunnan ja Euroopan historiassa ovat nostaneet esiin juutalaista elementtiä kristinuskossa kuten hän. Ratkaisevalla tavalla Luther nosti esiin Vanhan testamentin selitysopin ja heprean kielen opiskelun. Tällä tekijällä oli ratkaiseva merkitys uskonpuhdistukselle. Luther otti tarkoin huomioon rabbiiniset selitykset pyhistä kirjoituksista. Hän viittaa keskiaikaisen Nikolaus Lyran kokoelman sellaisiin selityksiin niin ahkerasti, että vaikutelmaksi tuli: Nisi Lyra lyrasset, Lutherus non cantasset ts. ellei Lyra olisi soittanut lyyraansa, ei Luther olisi laulanut. Meidän synkretistinen (synkretismi = uskontojen sekoitus) aikamme, joka ei näe pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa ehdottomasti ainoana pelastusmahdollisuutena, on vaikea seurata Lutheria, kun tämä näkee suunnattoman pimeyden siinä, että ne, joilla on pyhät Kirjoitukset, kieltävät Kristuksen.

 

  1. Lutherin kirjoitukset juutalaisista eivät ole mitään tunnustuskirjoja. Ne ovat oman aikansa kirjoituksia, jotka on kirjoitettu siinä todellisuudessa, joka silloin vallitsi. Meidän on vaikea muodostaa itsellemme kuvaa 1500-luvun yhteiskunnasta. Ei ole oikein kulkea ympäriinsä pyytämässä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hyvin asiaa, joko hyväksymään tai hylkäämään Lutherin myöhemmät kirjoitukset juutalaisista. Kyseessä on sangen monimutkainen alue. Se ei ole esteenä sille, että voi olla hyvin mielenkiintoista yrittää ymmärtää Lutheria ja hänen taustaansa. Sillä menettelytavalla, joka muutamilla keskustelijoilla on, kun he haluavat saada Lutherin näyttäytymään moraalittomana tässä kysymyksessä, voisimme saada juutalaisuuden ja Talmudin runsain määrin kirotuksi (ei uskonnollisista syistä) ottamalla esiin sitaatteja. Epäilemättä Vanhan testamentin pyhät kirjoituksetkin voidaan julistaa kelvottomiksi, jos käytetään nyky-yhteiskunnasta omaksuttua humanistista mittapuuta.

 

  1. Pari keskusteluun osallistujaa on kannattanut Luterilaisen maailmanliiton (LML) kokouksessaan Budapestissa 1984 esittämää paheksumista ja julkista anteeksipyyntöä Lutherin juutalaiskirjoitusten johdosta. Pyytää tällä tavalla anteeksi viittaamalla siihen, kuinka karkeasti ja hirveällä tavalla näitä kirjoituksia on väärinkäytetty saa aikaan mielettömän sotkun. Siinä tapauksessahan uuspakanalliset ja ei-kristilliset voimat, jotka ovat peukaloineet Lutherin kirjoitusta, ovat lukeneet ja ymmärtäneet asiayhteyden oikein! Suurille kirkoille, jotka itse olivat passiivisia juutalaisten joukkosurman aikana, sopi estoitta vierittää syy Lutherin niskoille! Vuoden 1984 kokousta ei voida pitää moraalisesti kelvollisena. Vainotut unkarilaiset kristityt varoittivat kokousvaltuutettuja valitsemasta Kaldya, kommunistien apuria, LML:n presidentiksi. Näin kokous kaikesta huolimatta teki.

 

  1. Henkilöt, jotka suhtautuvat tuomitsevasti Lutherin kirjoituksiin ja hänen kantaansa toisuskoisiin, toimivat sellaisilla ennakkoedellytyksillä, jotka on omaksuttu meidän aikamme maallistuneesta länsimaisesta maailmasta. 1500-luvulla ei tunnettu sellaista uskonnon vapauden käsitettä, joka ohjaa meitä yhteiskunnassamme näissä kysymyksissä. Miksi siis vaatia meidän mallimme mukaan sovellettua uskonnonvapautta 1500-luvun ihmisiltä? Kaikkein järjettömintä tästä tulee, kun sitä vaaditaan vain Lutherilta, mutta ei muilta hänen aikalaisiltaan. Luther oli sitä paitsi liberaali omana aikanaan. Hän kääntyi inkvisitiota (roomalaiskatolisen kirkon laitos harhaoppisten etsimiseksi ja rankaisemiseksi) vastaan (näin hän menettelee esim. teoksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan). Missä luterilaisuus pääsi voitolle, sieltä katosivat harhaoppisten polttamiset roviolla. Puhtaasti luterilaisissa maissa ei ole esiintynyt mitään fyysistä juutalaisvainoa. Kolmas valtakunta (natsi-Saksa) oli kaikkein vähiten mikään kristillinen valtio. Uskollisia protestanttisia ja katolilaisia pappeja ja teologeja vangittiin satamäärin. Teologian professoreilta, jotka kieltäytyivät vannomasta valaa Hitlerille, pidätettiin palkka. Natsismi, joka ei ollut vain epäinhimillinen, vaan myös syvästi antikristillinen liike, yritti murtaa sen, mitä oli jäljellä protestanttisesta kirkosta, pystyttämällä valtakunnankirkon, jossa valtakunnanpiispana oli yksi sen lakeijoista. Luterilaisuus Preussissa oli murrettu jo sata vuotta aiemmin, kun reformoitu ruhtinashuone yhdisti väkisin luterilaiset reformoituihin mm. lähettämällä jouluaattona rakuunoita Honigerin luterilaiseen kirkkoon asettamaan voimaan uusi järjestys alttarilla. Luterilaisia pappeja vangittiin ja luterilaiset viettivät salassa jumalanpalveluksia metsässä. On vailla mitään historiallista tajua nähdä natsismissa jotain aidosti luterilaista.

 

  1. Meidän aikamme ihannetta kansakunnasta ja uskonnosta, mitä heijastaa Ranskan vallankumous, Amerikan itsenäisyysjulistus ja yhtenäiskulttuurin romahdus, ei voida kerta kaikkiaan absolutisoida tai pitää ainoana ”kristillisessä mielessä” pätevänä ja moraalisena, millä myös aiempia aikoja ja henkilöitä tulee mitata. Ihmisten taipumus yliarvostaa omaa aikaansa on historiassa toistuva erehdys.

 

  1. Meille tunnusomainen kansallisvaltio on suhteellisen myöhäinen ihanne ja ilmiö. Aiempina aikoina julkisesti harjoitettua uskontoa pidettiin tosiasiallisesti valtiota koossapitävänä siteenä. Jos asiaa tarkastellaan siten, on itse asiassa järkevää kuvitella, että yhdellä alueella tunnustetaan julkisesti vain yhtä uskontoa. Tämä ajattelu oli vallinnut kauan Euroopan historiassa ennen Lutherin syntymää. Lutherin kuoleman jälkeen tämä periaate lyötiin lukkoon Augsburgin uskonrauhassa 1555. Cuius regio eius religio (jonka maa, sen uskonto ts. uskonto määräytyy hallitsijan mukaan). Se on periaate, joka on vallinnut myös juutalaisuudessa, ilmaistaksemme asian laimeasti. Varsinaisesti tämän ajattelun perustavat periaatteet palautuvat Moosekseen. Moosekselta Luther myös ensi sijassa löytää tämän: muukalaisesta on pidettävä hyvää huolta, mutta hän ei saa harjoittaa vierasta uskontoaan. Siksi toistan aiemmin esittämäni kysymyksen: oliko Mooses väärässä? Voidaan syystä sanoa antijuutalaiseksi piirteeksi sitä, että kyseenalaistetaan oikeus uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen jossain yhdyskunnassa. Vrt. lakiehdotusta, joka oli Knessetissä (Israelin parlamentti) viime vuonna ja jonka tarkoituksena oli tehdä laittomaksi uskonnollisen materiaalin hallussapito juutalaisten käännyttämistarkoituksessa. Luther soveltaa juutalaisuuden suhteen samaa periaatetta, jota hän edellyttää sovellettavaksi paavilaisiin, häneen itseensä ja hänen kannattajiinsa, burmahenkiin ja uudestikastajiin, zwingliläisiin ja muhamettilaisiin. Uskonpuhdistuksen jälkeen roomalaiskatoliset joutuivat joillain paikkakunnilla vetäytymään pois jumalanpalvelushuoneistaan ja muista tiloistaan omalle alueelleen. Luterilaisille oli mahdollista ottaa paavilaisten jumalanpalvelushuoneet käyttöön, koska ne olivat juuri se kirkko, joka puhdistettiin. Synagogien osalta ei tätä mahdollisuutta ollut. Luther sanoo selvästi eri yhteyksissä, että hän ja ne, jotka uskovat kuten hän, ovat valmiita vetäytymään pois, jos ruhtinas valitsee toisen uskonnon. Muuatta pappia, joka opettaa kuten zwingliläiset, hän saattaa pyytää vetäytymään zwingliläisten alueelle. Luther seuraa siis myöhemmissä juutalaiskirjoituksissaan periaatteita, jotka johtivat häntä myös muutoin. Lutherin linjalla voidaan toteuttaa yhtä hyvin juutalaista kuin evankelis-luterilaista uskoa (ulkonaisen uskonnonharjoituksen merkityksessä). Tämä on itsessään yhdenlaista uskonnonvapautta, varsinkin jos vieraan uskonnon tunnustajalle annetaan mahdollisuus lähteä toiseen paikkaan. Hyvä maallisen historian tutkija voi vahvistaa edellä esitetyn. Myöhemmän, maallistuneen maailman sokaistu lapsi on se, joka ei kykene tajuamaan, että uskonto on ollut kansakuntaa ylläpitävä tekijä.

 

  1. Monissa esityksissä on vaarallista se, että rotukysymys sekoitetaan – ilman mitään yritystä selvittää asia – yhteen uskonnollisen totuuskysymyksen kanssa. Vieraan uskonnon tunnustuksen torjuminen ei ole antisemitismiä. (Lutherilla ilmaukset ”juutalaiset” ja ”juutalainen kansa” tarkoittavat uskonnollista yhdyskuntaa, minkä osa keskustelijoista haluaa täysin tietoisesti tai puutteellisesta ymmärryksestä johtuen sivuuttaa). Jos olisi antisemitismiä torjua vieraan uskonnon tunnustaja, olisi tämä merkinnyt sitä, että vanhassa Israelissa tai milloin tahansa myöhemmin, jolloin juutalaiselta taholta on sovellettu samaa periaatetta (vain yhtä uskoa saa harjoittaa yhdessä maassa), olisi oltu antisemitistisiä. Mihin järjettömyyteen tämä viekään!

 

  1. On pelottavaa, kuinka kevyesti monet suhtautuvat kristinuskon ja juutalaisuuden välisiin opillisiin vastakohtaisuuksiin sekä vastavuoroisiin ja itsestään selviin tuomioihin. Ei ole todellakaan kyse kateudesta ja eri ihmisten intressien välisestä valtataistelusta, vaan erosta kaikkein ratkaisevimmassa kysymyksessä: Mitä meille näkyy Kristuksesta? Kuka hän on? Onko hän Messias, Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, vai eikö hän ole sitä lainkaan? Juutalaisuus opettaa tosiasiallisesti viimeksi mainittua siitä huolimatta, että se pitää hallussaan kaikkia Kirjoituksia, jotka todistavat hänestä. Onko oikein punnittu sitä, että se, joka hylkää Kristuksen, tulee myös itse hylätyksi? Juutalainen uskonnonharjoitus lähellä heikkoja ja horjuvia kristittyjä voisi olla kohtalokasta, Luther ajatteli. luutalaisuus oli leviämässä Lutherin aikana ja Luther puhuu ihmisistä, jotka kansallisuudeltaan eivät ole juutalaisia, mutta jotka on juutalaistettu (Määri ja Itävalta). Lutherille sellainen merkitsi samaa järkyttävän kielteistä todellisuutta, kuin miksi Paavali Galatalaiskirjeessä näkee juutalaistavan suuntauksen.

 

  1. Kaksi kirjoittajaa, jotka kumpikin väittävät edustavansa kristillistä uskoa, ovat Huvudstadsbladetissa puhuneet määrätietoisesti torjuen ns. korvausteologiasta ts., kristillinen toteamus, että vanha liitto on korvattu uudella liitolla. Uuden liiton kansa on uusi Israel. Että Jumala maailmanhallinnassaan jatkuvasti ohjaa juutalaisen kansan kohtaloa määrätyllä tavalla, on eri asia. On siis olemassa vain yksi voimassa oleva liitto, ei kahta. On olemassa vain yksi pelastustie, ei kahta. Ei ole kristillistä opettaa jotain muuta. Korvausteologia on kristillinen käsitys Jumalan pelastustoiminnasta ihmiskunnan historiassa. Uuden testamentin selvä oppi on, että lupaukset koskevat myös kaikkia niitä pakanoita, jotka Jumala kutsuu (vrt. alkuperäistä lupausta Aabrahamille [1 Moos. 12; 17]). Lupausten ratkaiseva kohta on Jeesus Kristus ja siksi juutalaiset, jotka kulkevat sivuun tästä, ovat ”oksia, jotka on taitettu pois”. Meidän tulee esittää oikein Raamatun kuvakieli. Uskoton Israel ei ole oikea Israel. Roomalaiskirjeen 11.luvussa näemme, että luopiojuutalaiset eivät ole se jalo öljypuu, johon meidät on oksastettu, vaan sikäli kuin olemme kristittyjä, on meidät metsäöljypuun oksina oksastettu aitojen oksien seuraan, Aabrahamin, Mooseksen ja Jesajan, Johannes Kastajan ja itse Paavalin seuraan, joka on kirjoittanut tämän tekstin. Meidän Mestarimme torjuu mitä päättäväisimmin muodollisen viittauksen kansalliseen syntyperään uskonnollisen oikeutuksen saamiseksi. Katso Joh. 8, johon me olemme palanneet useasti keskusteluissa. Luopiojuutalaiset viittaavat siihen, että heidän tulisi olla isä Aabrahamin lapsia. Juuri heille Jeesus sanoo, että heidän isänsä on perkele.

 

  1. Mitä meihin tulee, me haluamme torjua myös ne ilmaukset, joissa Kristus kielletään. Me elämme toisten edellytysten alaisina ja sovellutuksista meidän tilanteessamme uskonnollisesti välinpitämättömässä yhteiskunnassa tulee aivan toisia. Kysymyksessä katsomuksesta on meidän yhteiskunnassamme aivan hirveän vähän sellaista, mikä yhdistää. Meillä on tosiasiallisesti enemmän yhteistä uskonnollisten juutalaisten kanssa (mitä luonnolliseen lakiin tulee), kuin niiden kanssa, jotka hallitsevat maatamme.

 

  1. Raamatun henkilöistä Luther arvosti erityisen korkealle Johannes Kastajan. Johannes Kastaja samoin kuin Luther hyökkäsi kansallisuuskeskeistä juutalaisuutta vastaan, joka antoi lihallisen periytymisen Aabrahamista merkitä enemmän kuin Jumalan Sanan totuuden (Matt. 3; Luuk. 3). Jotain samasta pelkäämättömästä rohkeudesta, joka Johannes Kastajalla oli, kun tämä ehdottoman tarpeen vaatimana haastaa niin maallisen kuin hengellisen vallan ja on valmis kuolemaan uskonsa puolesta, oli kiistämättä luonteenomaista myös Lutherille. On välittömästi vaikea psykologisesti oikein asettautua siihen, mitä merkitsi ulkonaisesti katsottuna muodollisesti yhtenäisessä myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa yksittäisenä yksilönä vastustaa niin paavia kuin keisaria. Ajattele Wormsin valtiopäiviä 1521, jolloin Luther yksinään vastusti koko Euroopan koottua valtaa. Hänet julistettiin valtakunnassa lainsuojattomaksi ja hänen täytyi mennä maan alle kymmeneksi kuukaudeksi.

 

  1. Ei ole totta, että Luther olisi ollut vainottu nuoruudessaan, mutta myöhemmin suojeltu ja valtaan korotettu. Uskonpuhdistus ei heti järkyttänyt sanottavasti saksalais-roomalaista keisarikuntaa. Augsburgin valtiopäivät 1530, uskonpuhdistuksen ollessa jo yli kymmenen vuoden ikäinen, nimenomaan ei hyväksynyt Augsburgin tunnustusta, jonka luterilaiset esittivät, vaan tuomitsi sen. Luterilaiset eivät saaneet keisarikunnan suojelusta. Ajatellen Lutheria, joka pysyi lainsuojattomana ja pannaan julistettuna koko elämänsä ajan, kaikki oli hiuskarvan varassa. Muutamat ruhtinaat antoivat hänelle suojan, samalla kun keisaria työllistivät muut asiat. Keisarikunnan lakeja yhdistettyinä kanoniseen lakiin ei voitu kumota siellä, missä Luther asui ja vaikutti. Hänen avioliittonsa, joka täytti kaikki vaatimukset kunnollisesta ja julkisesti solmitusta avioliitosta, joita me voisimme esittää, oli lain kannalta katsottuna pätemätön ja näin ollen huoruutta. Martti ja hänen Käthensä (Katharina von Bora, Lutherin puoliso) voitiin tuomita rikollisilla, koska he olivat kaksinkertaisesti rikkoneet sen, mitä kanoninen laki edellytti sääntökuntiin (munkeilta ja nunnilta) kuuluvilta. Heidän lapsillaan ei ollut perimisoikeutta, koska nämä eivät olleet syntyneet ”laillisessa” avioliitossa. Kuinka ohut se hiuskarva oli, josta kaikki riippui, käy havainnollisesti ilmi siitä tilanteesta, että kun keisari vähän aikaa Lutherin kuoleman jälkeen marssi joukkoineen Wittenbergiin, oli aikomuksena kaivaa ylös Lutherin jäännökset niiden polttamista varten, jotta kerettiläinen olisi saatettu huonoon valoon vielä kuolemansa jälkeenkin. Näin olisi myös tapahtunut, ellei keisari olisi armollisesti estänyt tätä viime hetkellä.

 

  1. Luther kieltää henkilökohtaisen ja subjektiivisen hyökkäilyn juutalaisia vastaan kirjoituksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan. Tästä syystä kristalliyöllä ja kaikenlaisilla pogromeilla (joukkoväkivalta) ei ole mitään periaatteellista yhteyttä Lutherin tekstien kanssa. Lutherin tekstien väärinkäytöstä vastaavat väärinkäyttäjät itse. Mutta minkä tähden tunnustavat kristityt haluavat myöntää, että väärinkäyttäjät ovat oikeassa väärässä tulkinnassaan?

 

  1. Lutherin vaatimuksena yhteiskunnan toteuttamisesta siten, että uskonnossa on yhtenäisyys, mitä itsessään voidaan kunnioittaa, ei ole mitään tekemistä nimellisesti katolilaisen, sosiaalidarvinistisen ja pahan hengen riivaaman Hitlerin suorittaman tuhotyön kanssa.

 

  1. On merkillistä, että henkilöt, jotka väittävät edustavansa kristillistä uskoa, haluavat tässä kysymyksessä liittoutua nykyajan maallistuneiden ihmisten kanssa, joille on yhdentekevää, onko uskonnon alueella olemassa totuutta. Mitä oikeutta kristityillä voi olla yhdessä näiden mieleltään synkretististen tai agnostisten ihmisten kanssa luokitella kaikki julkisesti harjoitetun uskonnon torjuminen 1500-luvulla sorroksi, rasismiksi tai antisemitismiksi?

 

  1. Tämän päivän kapea vanhan ajan oppierojen pilkkana pitäminen todistaa meidän aikamme ihmisiä vastaan. Aikamme karkeat nimikristityt ovat kadottaneet sisäisen herkkyyden, joka tunsi, että ero uskonnossa on suurin ja ratkaiseva ero.
Kategoriat
4/2013 Lehdet

Rakkaalle ystävällemme, pastori Halvar Sandellille

hänen juhliessaan 60-vuotista taivaltaan 8.12.2013

Herran apostoli Johannes sai katsella Patmoksessa tulevaisuutta ajat sitten 60 vuotta täyttäneenä. Kun Jeesus Kristus oli luvannut johtaa apostolit kaikkeen totuuteen, tarvittiin vielä Ilmestyskirjakin ja sen ihmeelliset näyt.

Hän näki kyllä luonnollisilla silmillään silloisen Rooman imperiumin vainot kristittyjä kohtaan, mutta hän näki myös, miten kristikunta joutuu pitkäksi aikaa ”toisen pedon” hirmuvaltaan. Kuitenkin tuonakin aikana oli paljon niitä, ”jotka eivät olleet notkistaneet polviaan Baalille, eivätkä olleet hänelle suuta antaneet”. He olivat vaikeuksienkin keskellä niitä, jotka elivät Karitsan yhteydessä. Tuo siellä täällä oikeiden alttareiden ja saarnatuolien yhteydessä sovintoveren armosta elävä Herran seurakunta (koinonia, 1 Kor 10:16) on antanut meillekin väkevän todistuksen ja tradeerannut esimerkiksi taivaallisia virsiä, joissa puhalletaan pasuunaan Siionissa, syvennytään lunastuksen salaisuuteen ja annetaan kunnia Hänelle, joka oli, joka on ja tuleva on.

Ilmestyskirjan 14 luku alkaa puhua kolmesta enkelistä. Olemme ymmärtäneet, että Ilmestyskirja puhuu pastoreista, kun se puhuu enkeleistä. Malakian kirjan 2. luku puhuu samasta asiasta. Saarnamiehet ovat Herran enkeleitä, siis Jumalan apulaisia, hänen salaisuutensa huoneenhaltijoita, Kristuksen puolesta käskyläisiä. Nyt Patmoksen näkijä saa nähdä erityisesti Kirkon kolme oikeauskoista enkeliä eli paimenta, jotka Jumala tulee lähettämään suurissa ahdistuksissa kamppailevien uskoviensa avuksi.

Mutta tällaisia vakaita, oikeita paimenia on meidänkin aikanamme ja yhä enemmän jopa antikristilliseksi muuttuvassa Suomessamme.

Olet ollut, pastori Halvar, monelle meistä erityinen Herramme lähettämä enkeli. Saatanan synagoga on kyllä aina tuottanut hirveitä oppeja ja opettajia. Mutta lopunaikoina, jolloin kirkkomme opillinen luopumus ja rappio on mitä järkyttävintä todellisuutta, ei ole enää kenenkään helppo löytää oikeita alttareita ja saarnatuoleja raamatullisine paimenineen.

Vuosien ajan on tarvittu juuri sellaisia pastoreita kuin Sinä Halvar olet eli JUMALAN PYHÄÄN SANAAN JUURTUNEITA JA TUNNUSTUKSEEMME SITOUTUNEITA! Eipä voi myöskään parempaa kirjaa saada Sinun juhlakirjaksesi kuin mitä on Werner Elertin ”Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa”.

Kiitämme vuosia jatkuneesta yhteisestä tiestä samassa opissa,

samassa ilossa ja ristissä!

Kolmiyhteinen Jumala Sinua Halvar siunatkoon!

Sakari Korpinen

Kategoriat
4/2013 Eksytys Lehdet Luopumus

Eksymys ja suuri luopumus

Halvar  Sandell, kappalainen, Helsinki

 

Langenneessa maailmassa on aina eksymystä ja harhaoppia

Saatana on astunut alas ihmisten maailmaan syntiinlankeemuksessa ja sen välityksellä (1. Moos. 3.; 1. Joh. 4:19). Hän ei tahdo käyttää vaikutusvaltaansa ainoastaan karkeana perkeleenä pahuudella ja väkivallalla, turmelemalla ihmiselämää kaikin tavoin, leimaamalla ihmisten välisen yhteyden valheilla jne. Hän tahtoo esiintyä myös valon ruhtinaana, Luciferina. Se on yksi hänen nimistään. Pyhä Paavali selittää tätä 2. Kor. 11:ssä. Kirkon piirissä olevat perkeleen palvelijat esiintyvät sellaisina. Se voi olla hetkellistä kuten silloin, kun Simon Pietari sanoi inhimillisesti ottaen kauniilta kuulostaen Jeesukselle: ”’Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko’. Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: ’Mene pois minun edestäni, saatana’.” (Matt. 16:22–23)  Pysyvästä tilanteesta on kysymys Paavalin kuvatessa näitä ”vääriksi apostoleiksi, vilpillisiksi työmiehiksi”, jotka esiintyvät Kristuksen apostoleina: ”Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.” (2. Kor. 11:13-14) Ulkonaisessa kristikunnassa saatana tahtoo siis ensisijaisesti esiintyä valkeuden enkelinä pettääkseen uskovat ja saadakseen nämä epäilemään Jumalan sanaa eksyttääkseen, jos mahdollista, valitutkin.” (Matt. 24:24)

Kategoriat
2/2013 Lehdet Seurat

Jeesus Kristus -Hyvä Paimen

PUHE HANNU HALOSEN SYNTYMÄPÄIVÄSEUROISSA

Halvar Sandell, kappalainen, Helsinki

Concordia-lehden toimitussihteerin, Hannu Halosen, 50-vuotispäiviä vietettiin 20. huhtikuuta Pyhän Sydämen kappelissa, Helsingissä, syntymäpäiväseurojen merkeissä. Seuroissa puhuivat Ilpo Sinkko, Hannu Lehtonen, Halvar Sandell, Thomas Garaisi, Esko Murto sekä Markku Niemelä, joka myös juonsi tilaisuuden. Lisäksi kuultiin Miikkael Halosen ja Markus Tienhaaran musiikkiesityksiä. Yhteislauluina laulettiin Halosten valitsemia Siionin kanteleen lauluja. Ohessa julkaisemme Concordia-yhdistyksen puheenjohtajan, Halvar Sandellin, puheen näissä syntymäpäiväseuroissa.

 

Jeesuksen nimeen.

Rakas Hannu-ystävä, joka olet nyt tullut miehen ikään, sekä sinun rakkaasi, Ullamaaria ja Miikkael! Hyvät juhlavieraat!

Kirkossa on kuluneen viikon aikana ollut aiheena ”Hyvä Paimen”. Tunnemme Hyvän Paimenen psalmin 23: ”Herra on minun paimeneni – ei minulta mitään puutu.” Tällä viikolla meitä on puhuttanut se, miten Jeesus samaistaa itsensä tämän hyvän paimenen kanssa, kun hän sanoo: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Mutta palkkalainen, joka ei ole paimen ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajottaa ne. Hän pakenee, sillä hän on palkattu eikä välitä lampaista. Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut.” (Joh 10:11–14)

Puhe Paimenesta ei merkitse pelkkää paimenidylliä viheriäisillä niityillä kauniin puron reunalla. Se voi merkitä pimeää laaksoa ja vaarallisia vihollisia, joita vastaan me ehdottomasti tarvitsemme Hyvän Paimenen suojan. Jeesus puhuu sudesta. Susi on yksi niistä termeistä, joita Pyhä Raamattu käyttää tarkoittaessaan itse Saatana – hän tulee ryöstämään ja hajottamaan. Tarvitsemme sen vuoksi yhtenäisyyttä Hyvän Paimenen alaisuudessa. Yhtenäisyys, yksimielisyys on latinaksi concordia, mikä on myös yhdistyksemme nimi. Juuri inhimillisessä vajavaisuudessamme, synnin ja puoluehengen pyrkiessä valtaan, saamme muistuttaa toinen toisiamme siitä yhtenäisyydestä, siitä concordiasta, johon Hyvä Paimen haluaa meidät kaikki johdattaa.

Perkele etsii aina tilaisuutta päästä tunkeutumaan sisälle maanpäälliseen ulkonaiseen kirkkoon. Pyhä Paavali opettaa 2. Kor. 11:ssä, että Saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi (2. Kor. 11:14). Niinpä hänen palvelijansa puhuvat kauniimmin rakkaudesta ja rauhasta kuin oikeat palvelijat, jotka puhuvat oikein. Kun tämä suuri vihollinen on päässyt sisään, niin hän palvelijoittensa toimesta vaatii uutta uskon oppia ja uutta opetusta eettisissä kysymyksissä.

Kristuksen palvelija on kutsuttu pitäytymään siihen, mitä apostolisessa sanassa on kirjoitettu. Hän ei saa pelästyä eikä vetäytyä, vaikka susi ulvoo ja näyttää hampaitaan. Sen vuoksi jatkamme rohkeasti niin kauan kun Jumala meille aikaa suo. Kristus – Hyvä Paimen – on tänään itse läsnä sen toimeksiannon kautta, jonka hän on Kirkolleen antanut. Saamme tulla tähän mukaan kiitollisin ja nöyrin mielin.

Tänään kiitämme yhdessä Taivaallista Isää siitä siunatusta kolportööritoiminnasta, jolla meidän Hannumme on palvellut ja palvelee luterilaisilla kirjoilla Suomen Siionia, monia kristittyjä eri herätysliikkeissä ja paikallisseurakunnissa. Rukoilemme tämän työn puolesta ja liitämme hänen rakkaansa, Ullamaarian ja Miikkaelin, tähän mukaan.

Kiitos Jeesuksen nimeen, rakas Taivaallinen Isä, sinun hyvistä lahjoistasi. Suo meille rohkeutta ja sitkeyttä sinun valtakuntasi työssä. Anna voimia ja suo terveyttä Hannu Halosen perheelle, ja siunaa kaikkea hyvää työtä, missä tämä meidän yhteinen ystävämme, Hannu, palvelee.

Kategoriat
1/2013 Lehdet

Hurmahenkisyys – kiusaus ja haaste tämän päivän kristityille

Halvar Sandell, kappalainen, Helsinki

Sana on kaiken lähtökohta

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1)

 

Maailma on luotu Kristuksessa. Luomisteot Raamatun ensimmäisessä luvussa tapahtuvat siten, että Jumala toimii Sanansa välityksellä. Hän lausuu, mitä luomisteon tulee tuoda esille, ja se, mitä hän sanoo, tapahtuu. Roomalaiskirjeessä apostoli sanoo tästä ytimekkäästi: ”…sen Jumalan edessä, johon hän (Aabraham) uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat.” (Room. 4:17)

Jumalan Kirkossa kaikki tulee alistaa Sanan alle

Voimme sanoa, että Aadam ja Eeva elivät Kirkossa jo alkutilassa. He olivat välittömästi tekemisissä Jumalan kanssa. Tällä Jumalan kanssa tekemisissä olemisella ei ollut heille sitä ehtoa, joka meille on olemassa, nimittäin sovitusuhri (perusta) sekä sakramentit (joiden välityksellä sovitustyö välitetään). Mutta Jumala oli antanut heille Sanansa, että he pitäytyisivät siihen. Tämä Sana sanoi heille myös, etteivät he saaneet syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se sana suojeli ja varjeli heitä saatanan kavaluutta vastaan. Ennen kuulumaton onnettomuus oli, että he eivät pitäytyneet Sanaan, vaan saatanan houkutuksesta tekivät itselleen oman sanan.

 

Ihmissuvun lankeemus alkaa siten, että ihminen irrottautuu Sanasta ja luo oman sanansa, joka tulee Jumalan Sanan paikalle. ”Olisiko Jumala sanonut?” ”Onko Jumalan todellakin sanonut?” (1. Moos. 3:3) Hurmahenkisyys on pesiytyneenä Aadamin ja Eevan lapsiin tämän hetken jälkeen. Kaikki väärät opit ja väärät uskonnot syntyvät siten, että ihmissana korvaa Jumalan sanan. Ihminen on itse kuvitellut voivansa panna asiat järjestykseen, ja pahimmassa tapauksessa hän on pannut Jumalan suuhun sellaista, mitä Jumala ei ole koskaan lausunut. Tämä on suurinta Jumalan nimen väärinkäyttämistä.

Entusiastit ja hurmahenget

Kirkossa on alituisena, puhdasta Jumalan sanan oppia uhkaavana vaarana, se, että ihmiset asettavat Jumalan Sanan paikalle oman hengellisen kokemuksensa tai jonkin tapahtuman heidän henkilökohtaisessa uskonelämässään. Eri muodoissa tällaista löytyy koko Kirkon ajalta. Puhdasoppisten kristittyjen käyttämät termit tämän kuvaamiseksi vaihtelevat.

Nimitys ’entusiastit’ (intoilijat) tulee kreikan sanasta éntheos – sanatarkasti ’Jumalan täyttämä’, en + theos. Siten kutsuttiin syyrialaisen lahkon kannattajia 300-luvulla. Sittemmin tätä sanaa on usein käytetty. Luther käytti vastaavasti uskonpuhdistuksessa sanaa Schwermer tai Schwärmgeist (hurmahenki). Luther käyttää ilmaisuja vaihtelevasti ja puhuu myös esimerkiksi ylihengellisistä (übergeistlich) ja ylikristillisistä (überchristlich). Englanninkielisessä käännöksessä saksan Schwärmerei on käännetty ilmauksella ’fanatic spirits’, esimerkiksi Lutherin kirjeessä Strassburgin kristityille 1524 (Luther Works 40, 61–71)

 

Hurmahenkisyys teologisena käsitteenä

Käsite ’hurmahenkisyys’ on peräisin siitä, miten sitä on saksan kielessä käytetty. Siihen se se on alun perin otettu luonnon piiristä. Tiedämme, mitä tapahtuu mehiläisyhdyskunnassa. Tätä on käytetty siirretyssä merkityksessä hurmahenkisyydestä. Kun Luther tuli esille uskonpuhdistuksen aikana, hän käytti tätä ilmausta kuvaamaan entusiastisia liikkeitä, joita siihen aikaan syntyi ja jotka saivat aikaan paljon sekamelskaa. Nimitys hurmahenkisyys liittyy siihen, että ollaan keskittyneitä tiettyyn kristillisyyden (voimakkaasti koettuun) osaan ja sen tähden suhtaudutaan, toimitaan ja ajatellaan sellaisella tavalla, joka sulkee ulos tiettyjä ratkaisevia näkökulmia kristillisyydestä.

1520-luvulla tapahtui paljon. Luther näki tarpeelliseksi ottaa kantaa hurmahenkiseen liikkeeseen puhein, kirjein ja kirjoituksin. Eräs Lutherin kollegoista Wittenbergissä, Andreas Bodenstein von Karlstadt (1480–1541), alkoi tavoitellessaan suurempaa hengellisyyttä halveksia kaikkea kaunista kirkossa. Hän korosti, että kaikki tärkeä on hengellistä. Vanhan testamentin kuvakielto tulkittiin väärin. Sitten seurasi kuvien, jopa krusifiksien, kauniiden maalausten ja koriste-esineiden poistaminen kirkoista. Tämänkaltaiset puhdistukset toistuivat sittemmin protestanttisen kirkon historiassa. Sakramenttikäsitys hengellistyi ja vääristyi.

 

Osa hurmahengistä oli yhteiskunnallisesti radikaaleja ja kumouksellisia. Se koski em. Karlstadtia mutta myös erityisesti Thomas Münzeriä (1490–1525). Siitä kehkeytyi vaikutusvaltainen liike, joka aiheutti paljon vaivaa uskonpuhdistukselle sen ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Kuvaan kuuluivat myös ns. Zwickaun profeetat, kolme miestä, jotka toteuttivat radikaalia ohjelmaa. Luther vetää rajaa hurmahenkisyyteen vuonna 1522 ns. Invocavit-viikon saarnoissa. Vuonna 1524 Luther omisti aikaa taistelussa vaarallista hurmahenkisyyttä vastaan selvittääkseen käsitteet ja silloin ilmestyi kaksiosainen teos Wider die himmlischen Propheten, von Bildern und Sacrament (Taivaallisia profeettoja vastaan, kuvista ja sakramentista; vuoden 1524 lopussa ja 1525 alussa). Luther vastustaa siinä erityisesti Karlstadtia.

 

Hurmahenkisyyttä ilmeni monissa paikoissa. Näin tapahtui Hollannissa sekä osassa alueita, joilla uskonpuhdistus vaikutti – saksalaisen kielialueen eteläisessä osassa, lisäksi muilla alueilla, kuten Saksissa, jossa se oli ajoittain hyvin voimakasta.

 

Sekä Karlstadt että Münzer olivat kouluja käyneitä miehiä, mutta se hengellinen liike, jonka pauloihin he joutuivat, vaikutti, että heillä oli sekä kirkon että valtion suhteen kumouksellisia ajatuksia. Uudestikastajaliike – joka on taustana myöhempien aikojen baptistiselle yhteisölle – alkoi myös toimintansa tähän aikaan.

Hurmahenkisyys kukoistaa usein ja on aina piilevänä olemassa siihen asti, kunnes Kirkko käyttää Jumalan sanaa. Sen tähden on tärkeää, että kaikki kastetut ja uskovat oppivat tunnistamaan hurmahenkisyyden. Että nuoret uskovat sanan yleisinhimillisessä merkityksessä intoilevat siitä uskosta, jonka he ovat löytäneet, tulee hyväksyä ja ottaa vastaan. Mutta terveen, puhdasoppisen kirkon tulee osata liittää hengellinen kokemus siihen paikkaan kristillisen uskon näkemyksessä ja käytännön muotoutumisessa, johon nämä kokemukset kuuluvat. Armonvälineet ovat perustava asia. Terveessä kristillisen uskon harjoituksessa ymmärretään ero uskon perustan ja seurausten välillä. Sen, mihin hurmahenkisellä taholla vedotaan, ei tarvitse itsessään olla väärää, mutta se tulee väärälle paikalle ja kohtalokkaalla tavalla sille annetaan asema, jota sillä ei tule olla.

 

Kahdeksan teesiä hurmahenkisyydestä

Ensimmäinen teesi hurmahenkisyyttä vastaan: Tänä päivänä taistelemme varsinkin hurmahenkisyyttä vastaan. Kristittyjä uhkaava vaara ei ole ensijaisesti suora kieltäminen, vaan hurmahenkisyys, joka tahtoo saada Hengen ohi sanan.

”Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. Niin teki Müntzer, ja niin tekevät yhä tänä päivänä monet, jotka tahtovat tehdä tarkan eron hengen ja kirjaimen välillä, mutta eivät tiedä mitä puhuvat tai opettavat.” (TK 1990, 275–276)

”Lyhyesti: hurmahenkisyyden tauti on Aadamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun, vanha lohikäärme on sen itiöt heihin istuttanut. Se puhkeaa voimallisesti ja väkevästi esiin kaikenlaisena kerettiläisyytenä, kuten paavilaisuutena ja muhamettilaisuutena. Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” (TK 1990, 276)

Toinen teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisen ajattelutavan mukaan voidaan Jumala-suhde perustaa jollakin ihmisen teolla, vaikutuksella ja vapaalla tahdolla. Se ei suinkaan ole välttämättä seuraus Sanan välityksestä ja Hengen vaikutuksesta Jumalan ulkonaisen sanan kautta.

Me väitämme, että lupauksen mukaan Jumala-suhde saadaan aikaan Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä, jotka ihminen ottaa vastaan Hengen vaikutuksesta. Esimerkiksi: ” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17).

Kolmas teesi hurmahenkisyyttä vastaan liittyy toiseen teesiin

Hurmahenget, samoin kuin mystikot, luulevat harhautumisensa tähden, että Jumala-suhde voidaan perustaa ihmisen ratkaisulla, hengellisellä aktilla. He ovat hukanneet tajun siitä, että syntiinlankeemuksen jälkeen asetettiin kerubit ja leimuava miekka liekkeineen vartioimaan elämän puun tietä. Tämän jälkeen Jumala-suhde perustetaan lupauksen mukaan vain välillisesti. Jumala säätää, miten hän kohtaa ihmisen, kuten 1. Mooseksen kirjan jatko osoittaa. Sen tähden meidän tulee etsiä Jumalan kohtaamista sieltä, mihin hän on säätänyt kohtaamisen meidän kanssamme.

Neljäs teesi hurmahenkisyyttä vastaan koskee Raamatun käyttämistä

Hurmahenget antavat henkensä johtaa itseään ja Raamatun käytön tarkempi analyysi paljastaa heidät usein. Heillä voi olla paljon ja seikkaperäisiä Raamattu-viitteitä, mutta Raamattu on heille ensisijaisesti viitekirja eikä auktoriteetti, sääntö ja ojennusnuora. Heidän oma hengellinen paradigmansa (kaikkea johtava pääajatus, idea) on heille olennaisinta, ja he poimivat Raamatun sanoja sen perustelemiseksi.

Koska he asettavat subjektiivisen Raamatun tulkinnan kunniapaikalle, ovat he muun Raamatun käytön, kirkkoisien ja tunnustusten yläpuolella. Heidän ei tarvitse esittää perusteluja näiden suhteen, koska he ovat (mielestään) henkineen ja armolahjoineen kaiken sellaisen yläpuolella. He voivat sydämestään myöntyä uskonpuhdistuksen yksin Raamattu -periaatteeseen, mutta he tarkoittavat sillä subjektiivista biblisismiä. Hurmahenget antavat usein sakramenteille ja viralle vain suhteellisen merkityksen. He ovat säännönmukaisesti allianssikristittyjä (kristittyjen yhteys ilman yhteistä oppia) eivätkä tahdo esimerkiksi tehdä kysymystä naispappeudesta kirkkoa jakavaksi kysymykseksi. Varsin usein he kannattavat suoraan epäjärjestystä.

Viides teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisesti suuntautuneet kuvailevat usein puhdasoppisten luterilaisten uskovien kannan väärin. He saavat asian kuulostamaan siltä kuin jälkimmäiset kieltäisivät, että Jumala voi tehdä ihmeitä, ja etteivät he uskoisi, että Jumala on kaikkivaltias. Kaikki, joilla on aito kristillinen tunnustus, tunnustavat Jumalan kaikkivaltiaaksi.

 

Mitä tulee niihin, jotka keskittyvät poikkeuksellisiin ilmiöihin, on tarpeellista huomauttaa, että luomakunta, jonka mukana on annettu se, mitä me tavallisesti kutsumme luonnonlaeiksi, on itsessään suuri ihme. Ihme ei rajoitu niihin kertoihin, jolloin tapahtuu jotakin sellaista, joka sotii vastoin ihmisen yleistä kokemusta siitä, mikä on mahdollista. Se merkitsisi itsensä rajoittamista kysymyksessä Jumalan suvereenista kaikkivallasta. Joka päivä meidän tulee ylistää Jumalaa hänen suurista ihmeteoistaan eikä yksipuolisesti tavoitella sitä, mikä meidän mielestämme on erityistä ja merkillistä.

Kuudes teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisyydessä ei ole ensijaisesti kysymys muodoista ja tunnelmasta – vaikkakin se voi suuressa määrin olla keskipisteenä ja usein hurmahenkisesti suuntautuneet näkevät sen ratkaisevan olennaiseksi. Hurmahenkisyys ei kuitenkaan ole sama kuin haltioituneet tai dramaattiset ilmaukset, vaan hurmahenkisyys on konsepti (periaate, idea). Muoto voi olla myös täysin rauhallinen ja näennäisesti maltillinen, suorastaan meditatiivinen. Hurmahenkisyyden ydin on välitön pääsy henkeen ja elämään hengellisen varustuksen kautta. Jumala-suhde perustetaan tämän konseptin mukaan välittömästi yksittäisen henkilön hengelliseen aktiin, joka on seurausta hänen tekemästään vapaasta valinnasta, vaikkakin veljien tuella, mutta ilman ulkonaisen Jumalan sanan ja sakramenttien välitystä, vaikka Raamattua kyllä lainataan ja se on käsissä. Ihmisen aloitteesta lähtevä rukous käsitetään jonkinlaiseksi armonvälineeksi, joksikin sellaiseksi, joka saa aikaan Jumala-suhteen. Oikein ymmärrettynä rukous on kuitenkin jotakin, joka tapahtuu Jumalan sanan tai syntyneen Jumala-suhteen seurauksena. Torjumme hurmahenkisen konseptin.

Seitsemäs teesi hurmahenkisyyttä vastaan

 

Hurmahenkisesti suuntautuneet ovat usein tunnustuksettomia allianssikristittyjä, mikä on myös loogista, koska he – siitä huolimatta että he kieltävät sen – pitävät tärkeimpänä hengellisiä ilmiöitä eikä hengellisen elämän lähdettä. Tämä tuo mukanaan paljon huolenaiheita. He kannattavat tahdon vapautta ja lähtevät siitä, ettei ole mitään sidottua tahtoa, joka estää hengellistä elämää. Ihmisen on vain antauduttava, jos hän niin tahtoo. Hengellisen elämän voima on siinä kyvyssä ja hengen kokemuksessa, jolla hengellinen yhteys varustaa ihmisen yhteydessä hänen omaan aloitteeseensa. He antavat armolahjojen ottaa armonvälineiden paikan. He eivät – toisin kuin muut kristityt – näe epätavanomaisia armolahjoja ainoastaan mahdollisina, vaan itsestään selvinä edellytyksinä kirkon elämälle samalla tavalla kuin apostolien aikana. He vihjailevat, että ne, jotka eivät opeta, kuten he, eivät usko ihmeiden mahdollisuuteen ja Jumalan voimaan tänä päivänä. Radikaali oppi ihmisen myötäsyntyisestä syntiturmeluksesta, jota läntiset augustinolaiset ja luterilaiset kristityt ovat opettaneet varsinkin Paavalin pääkirjeen (Roomalaiskirje) pohjalta, ei ole kynnyskysymys heille, ja sen vuoksi he voivat melko varauksettomasti tehdä hengellistä yhteistyötä niiden voimien kanssa, jotka eivät lainkaan tunnusta perisyntiä.

 

Kun kaste ja ehtoollinen on alettu ymmärtää lähinnä armon merkeiksi eikä, kuten tunnustus edellyttää, armonvälineiksi, on hurmahenkisesti suuntautuneiden vaikeampi nähdä todellisesti ihmeenomaista sakramenteissa. Pyhät lahjat hengellistetään. Tämän seurauksena sakramentit eivät myöskään ole mitään kynnyskysymyksiä hengelliselle yhteydelle rukouksen ja saarnan välityksellä. Jopa voi tulla kysymykseen yhteinen ehtoollinen muita tunnustuksia edustavien kanssa. Asetussanojen lukemisen välityksellä tapahtuva ehtoollisen ihme sivuutetaan. Käsitys siitä, että siunattu leipä on Kristuksen ruumis, katoaa helposti tässä hengellisessä sekavuudessa, joka leimaa suhtautumista sakramentteihin. Kristittyjen tulee punnita näitä asioita ja ottaa etäisyyttä hengellisen elämän käsittämiseen hurmahenkisesti.

 

Kahdeksas teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Herätyskristillisyys on vaihdettu tapahtumakristillisyydeksi. Karismaattisen liikkeen hurmahenkisempi haara haluaa sisällyttää mukaan kaikki ne, jotka sattuvat olemaan läsnä suurissa tapahtumissa. Tapahtumia, osoitettavissa olevia (kuten ainakin uskotaan) ihmeitä tulee tapahtumaan – niinpä on elettävä yhdestä, hyvän fiiliksen sisältävästä kokouksesta, toiseen. Terävä lain julistus, joka tekee jokaisesta ihmisestä syyllisen Jumalan tuomion edessä, on poistettava. Ihmisen ei tule selvästi saada tietää, että hän on langennut syntinen, joka on matkalla ikuiseen kadotukseen. Jumalan vihasta ei sanota mitään varmaa. Kun evankeliumin lupaukset ja pelastussanoma riippuvat ilmassa, ei myöskään ole voimaa niissä sanoissa, että evankeliumi on Jumalan voima itse kullekin uskovalle. Enemmän tulee kysymykseksi se, mitä meille tapahtuu nyt, kun olemme yhdessä, ja mitä sitten seuraavalla kerralla. Tämä merkitsee kristillisestä uskosta poisjohtamista. Se ilmestyy toisinaan näkyviin Kirkon historiassa. Kuule, mitä Paavo Ruotsalainen (1777–1852) sanoo: ”Epävakaat ihmiset hankkivat itselleen Jumalan sanasta tulevaa mielihyvää kokouksissa eivätkä ymmärrä, että tulee hankkia itselleen sielun lepoa tässä samassa Kristuksessa; sen tähden he tyytyvät tähän mielihyvään.” (Lainaus H. Nymanin teoksesta Den bidande tron hos Paavo Ruotsalainen, s. 123)

 

Epilogi

Moni voi väittää, että hänellä on ollut kokemuksia ja syviä ilmestyksiä. Ratkaiseva kristillinen tuntomerkki on kuitenkin tietoisuus omasta synnistä, siitä että synnit annetaan anteeksi, että niiden anteeksisaamista etsitään ja vastaanotetaan. Jos synnin hätä ja sen hoito armonvälineiden kautta on puolittain tuntematon asia tai jotakin, joka nopeasti sivuutetaan itsestään selvyytenä, ole varma siitä, että olet tekemisissä hurmahenkien kanssa. On myös sanottava selvästi, että hurmahenkisyys pitää sisällään hengenvaaran kristilliselle elämälle. Me tasapainoilemme kapealla köydellä. Uskova saa mielellään olla avoin kaikelle sille, mikä seuraa uskon vastaanottamista – kouriintuntuville siunauksille ja rukousten kuulemisille, jotka voidaan tietoisesti havaita. Koskaan ei saa vähätellä sitä iloa ja voimaa, joka on kristillisessä yhteydessä ja yhteisessä taistelussa.

 

Me emme pyri vastustamaan uskon monia ihmeellisiä seurauksia jo tässä elämässä. Meidän tulee myös viitata siihen lohdutukseen, joka annetaan uskovalle, jota kohtaavat vastoinkäymiset ja ulkonaiset onnettomuudet elämässä. Kristillisen elämän ei tarvitse olla mikään menestyshistoria maailmansisäisistä arviointiperusteista käsin tarkasteltuna, mutta Jumala on lupauksensa mukaan uskollinen ja johtaa omansa autuuteen (vrt. Job ja tietyt psalmit, Paavalin pistin jne.). Ainoa ja myös täysin ratkaiseva, jonka tulee tulla selväksi, on se, että uskon syntyminen on Jumalan käsissä, että syntinen kohtaa ja löytää armon lupaukset ja itse armon armonvälineissä: synninpäästön sanassa, evankeliumin saarnassa, jossa on evankeliumin lupaus, pyhässä ehtoollisessa, joka on syntien anteeksiantamiseksi. Kristus kohtaa meidät Sanan välityksellä kaiken sen kanssa, mitä hän on saavuttanut sovitustyössään ja voitossaan itse Perkeleestä. Tämä on perusta ja lähtökohta.

Jumala on antanut suurimman lahjan meille siinä, mitä Kristus on tehnyt meidän puolestamme. Kiitollisuutemme ja ilomme koskee sitä. Meidän ei kuitenkaan pidä samalla unohtaa, että me elämme jatkuvasti syntiinlankeemuksen maailmassa. Kristus ja Totuus ovat täällä vihattuja ja että Kristus on ennustanut, että hänen kristittynsä tulevat kokemaan tämän vihan. Kristitty joutuu tässä elämässä kohtaamaan ristin todellisuuden ennen autuuteen pääsemistään. Hurmahenkisyys kaipaa liikaa kirkkautta suoraan – ohi ristin. Kristittyjen pitää olla selvillä siitä, että nyt on uskon aika. Ikuinen näkeminen seuraa sen jälkeen.

Kristillisellä kirkolla on meidän aikanamme paljon aihetta varoittaa hurmahenkisyyden vaarasta ja kehottaa uskovia vartioimaan valppaasti tällä alueella solidaarisina toisia kristittyjä kohtaan. Jos omakohtainen hengellisyys ja hurskaus ottaa vallan ylitse Sanan majesteetin, jos korostetaan voimakkaasti sitä, mitä maailmalla tapahtuu uskonnollisissa asioissa, tulee polttopiste yksipuolisesti siihen, mitä meissä ja muualla tapahtuu eikä siihen, että meidän tulee alituisesti saada ravintoa Jumalan sanasta ja elää siitä. Silloin menevät asiat pahasti vinoon. Valkoinen Perkele, joka on paljon hurskaampi kuin me kaikki yhdessä, saapuu harhauttamaan – uskonpuhdistajan varoittavan sanan tulee aina kaikua kirkossa.

Hengellisyys ja uskonto ilman Sanan lujaa perustaa johtaa pois uskosta, ja se voi olla ja on porttina luopumukseen apostolisesta ja katolisesta uskosta. Kristillinen yhteys, joka antaa kaikkien kukkien kukkia omilla ehdoillaan ilman, että kokemuksia ja subjektiivisia mielipiteitä arvioidaan Jumalan sanalla, suhtautuu petollisesti tehtäväänsä. Usein on enemmän ulkonaista menestystä, ainakin lyhyellä tähtäyksellä, siinä, että vedotaan tunteisiin ja esitellään jotakin mielenkiintoista mitä tapahtumiin tulee. Ihminen etsii näet aina omaansa myös uskonnossa. Sen, että hurmahenkisissä liikkeissä on paljon ihmisiä ja että ne ovat laajenevia, ei pidä saattaa perinteisiä kristittyjä tolaltaan.

Hurmahenkisyys pitää tunnistaa oikein. Sillä on usein osaksi erilainen luonne ulkonaisessa suhteessa kuin mikä tilanne oli uskonpuhdistuksen aikaan, vaikka peruskonsepti on perimmältään sama. Sisäinen Sana, ts. välitön sanoma ja liian pitkälle viety subjektiivinen Raamatun tulkinta, on niitä yhdistävä tekijä.

Hurmahenkisyys ei nykyään ole yleensä yhteiskunnallisesti kumouksellista (vaikkakin näkemys valtion tehtävästä ja sosiaalietiikasta ylipäänsä voi poiketa luterilaisesta ajattelusta). Tietyn tyyppisille hurmahenkisille yhteisöille voi olla luonteenomaista, että niissä ei ylipäänsä pohdita sitä, miksi mitäkin tehdään. Liian helposti järkiperäinen joutuu väistymään sen edestä, mikä välittömästi tenhoaa aisteihin riippumatta siitä, onko se Raamatun mukaista. Sen tähden on kristillisessä seurakunnassa syytä, mitä musiikkiin ja lauluun tulee, antaa sen, mitä järkiperäisesti Sanan, uskon ja vaiston perusteella tiedetään, johtaa niiden valitsemista eri yhteyksissä. Jumalalle tulee antaa kunnia – hänen Sanansa on oltava ratkaiseva. Sitä, miten ihmismieli kokee mielihyvää, ei pidä sivuuttaa, mutta se ei saa olla määräävänä tekijänä. Uusi Testamentti kehottaa kristittyjä valvomiseen, terveeseen harkintaan ja kärsivällisyyteen.

Tämän maailmanajan lopulla tapahtuu suuri, pahojen henkien vaikuttama hengenvuodatus ihmein ja merkein. ”Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin.” (Matt. 24:24; myös Mark. 13:22) ”[N]iin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä” (2. Tess. 2:8–9).

Karismaattinen liike, joka keskittyy ainoastaan ilmiöihin ja hengellisen elämän ilmauksiin, valmistaa maaperää tälle ja tekee vastaanottavaiseksi väärälle. Tässä pahassa liikkeessä (pahojen henkien aikaansaamassa hengenvuodatuksessa), joka aivan varmasti esiintyy väärän valkoisen magian verhossa ja käyttää kristittyjen puhetapaa, ei ole kyse mistään vähemmästä kuin valittujenkin eksyttämisestä – mikäli mahdollista.

Hengelliset liikkeet on koeteltava ja ne, jotka vastaavat hurmahenkisyyden tuntomerkkejä, täytyy torjua. Pelissä on paljon – elämä ja autuus.

Nya Väktaren 48/2012. Suom. Hannu Lehtonen