Kategoriat
4/2014 Lehdet lukijan kynästä Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttamisesta

Lukijan kynästä:

Keijo Vakkuri, Seinäjoki

Jumala on kerta kaikkiaan ottanut pelastuksen pois omista käsistämme ja omistanut sen lahjoittamalleen uskolle. Raamattu sanoo selvästi, että ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:10). Samoin: ”Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi” (Room. 11:32). Kukaan ei siis voi pelastua minkään tekonsa varassa, eikä minkään itsessään olevan varassa. Lakihan vaatii ihmiseltä, ei ainoastaan osittaista vaan täydellistä kuuliaisuutta, sillä edelleen on kirjoitettu, ”joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin”. Laki siis vaatii sitä, että koko ihminen joka ainoalta osaltaan on täydellinen, vailla mitään puutosta, sillä ”minä olen Herra, teidän Jumalanne; pyhittäkää siis itsenne ja olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä” (3. Moos. 11: 44).

Koska siis tilanteemme on tämä, että meidät kaikki on suljettu tottelemattomuuteen, jotta meitä voitaisiin armahtaa, on Jumalan täytynyt valmistaa meille toinen tie pelastukseen, jossa mitkään teot eivät voi tulla kysymykseen. Tämä tie on uskon tie, joka on lyhyesti sanoen se uusi liitto, jonka Jumala oli luvannut jo ns. alkuevankeliumissa, kun hän ilmoitti Eevalle paratiisissa, että hänen jälkeläisensä tulisi rikkomaan käärmeen pään. Hyvä kuvaus tästä on myös Vanhan Testamentin kirjoitus siitä, kuinka israelilaiset pelastuivat kuolettavasta käärmeen puremasta vain katsomalla vaskista valmistettuun käärmeeseen, jonka Mooses laittoi tangon päähän 4. Moos. 21. 6-9 ja jota kuvausta myös itse Jeesus siteeraa Johanneksen evankeliumissa sanoen: ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:14–16).

Niinpä luterilaisuus opettaa hellittämättä, että uskova pelastuu, on vanhurskaut9ettu yksin uskosta ja teot seuraavat tästä, koska vasta vanhurskas ihminen voi tehdä hyviä tekoja. Sanoohan Jeesus itse, ettei huono puu voi kantaa hyviä hedelmiä, vaan puu on ensin tehtävä hyväksi ja vasta sitten se voi kantaa hyviä hedelmiä. Niinpä tässä vanhurskaaksi tulemisen vaiheessa eivät teot voi tulla missään tapauksessa kysymykseen, koska se on nimenomaan sitä, että Jumala julistaa jumalattoman vanhurskaaksi (Room. 4:5) Poikansa Kristuksen tähden, eikä suinkaan julista jo ennestään hyviä tekoja tekevää vanhurskaaksi, koska sellaisten tekeminenhän on mahdotonta huonolle puulle. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.”

Ja kun ihminen on vanhurskautettu, tehty otolliseksi Jumalalle, niin hän on sen jälkeen vanhurskas ja syntinen samanaikaisesti, sillä onhan vanhurskauttaminen nimenomaan jumalattoman vanhurskauttamista, eli syntien lukematta jättämistä. ”Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä” (Room. 4: 8) Tästä seuraa, että uskovan on joka päivä tunnustettava syntinsä, koska hän tekee niitä sanoin, ajatuksin ja teoin joka päivä. Näinhän me teemme Isä meidän -rukouksessa kun rukoilemme, ”anna meille anteeksi meidän syntimme”. Niin kauan kuin tässä tunnustuksessa pysytään, on myös usko olemassa ja ihminen voi olla satavarma pelastuksestaan, vaikka syntejä kuinkakin kosolti olisi. Uskossa oleminen taas ei ole meidän tekomme, vaan tyystin Jumalan teko, joka vastaa joka hetki myöskin sen ylläpidosta.

Mutta yksi asia on, jonka tähden pelastus voidaan menettää ja se on uskon kääntöpuoli, epäusko. Se tapahtuu siten, että ihminen antaa pahojen tekojen päästä sillä tavoin vallitsemaan elämäänsä, että ne karkottavat uskon, eli ihminen ei enää usko niitä anteeksi. Tällöinkin näin käydessä on kysymys siitä, että ihminen alkaa luottaa omiin tekoihinsa Jumalan armon sijasta. Onhan näet katumattomuus juuri merkki siitä, ettei uskota syntien anteeksiantamusta enää olevan olemassa Kristuksen sijaissovituksen tähden, vaan jättäydytään omaan varaan. Mutta kun näin käy, syynä ei milloinkaan ole se, ettei Jumala olisi pitänyt uskosta huolta, vaan syy luopumukseen on aina ihmisen oma syy. Mutta niin kauan kuin usko on olemassa, heikko tai vahva usko jolla syntien anteeksiantamuksessa riiputaan, pelastus on varma, eikä ihmisen tarvitse epäillä pelastustaan. Näin yksin usko on se vedenjakaja, joka erottaa vuohet ja lampaat toisistaan.

On myös huomioitava, että vanhurskautuksen, siis pelastuksen kyseessä ollen, eivät myöskään uskovien uskovina tekemät hyvät työt tule kysymykseen, koska ne ovat yhtä kaikki lain tekoja. Jumala on näet kieltänyt meiltä sanassaan kaikki itse valitun jumalanpalveluksen muodot siinä mielessä, että me niitä tehden voisimme sovittaa itsemme. Hän tahtoo sen sijaan lähestyä meitä sanassaan ja sakramenteissaan ja tarjota pelastusta niiden välityksellä lahjana Kristuksen tähden yksin uskolla omaksuttavaksi. Näin jumalanpalvelus onkin tosiasiallisesti sitä, että annamme hänen palvella meitä, ts. sen suunta on Jumalasta meihin päin.

Maassamme on myös viime aikoina tuotu esille ns. osianderilainen harha eri nimikkeiden alaisuudessa, jossa ajatellaan Kristuksen meissä asumisen olevan meidän vanhurskautemme Jumalan edessä. Jo itse ajatuksesta näin esitettynä näkee, että se sulkee pois Kristuksen tähden hyväksemme luetun vanhurskauden ja romuttaa vanhurskautuksen objektiivisen luonteen, sen että se tapahtuu meidän ulkopuolellamme ollen luonteeltaan puhtaasti juridinen, oikeudellinen akti. Osianderilaisen harha juontaa juurensa luterilaisista Tunnustuskirjoista tutusta Andreas Osianderista, joka piti Kristuksen jumalallisen luonnon asumista meissä vanhurskautenamme. Hän sanoi: ”Minä erotan toisistaan ulkoisen ja sisäisen sanan ja sanon ulkonaisesta sanasta, että se voi tavoittaa ainoastaan kuulijoiden korvat, eikä omaa sen edemmäksi menevää vaikutusta. Tämä ei totisesti ole Jumalan sanaa, sillä Jumalan sana menee syvemmälle.”* Osiander onkin luettava ns. kokemusteologien joukkoon, jotka opettavat välitöntä hengen vaikutusta irrallaan Jumalan sanasta. Sitä paitsi Osianderin ajatus Kristuksen jumaluuden meissä asumisesta kaatuu jo siihen yksinkertaiseen kristologiseen tosiasiaan, ettei Kristuksen jumaluus voi koskaan olla irrallaan hänen ihmisyydestään ja siten Kristuksen asuminen meissä jumaluutensa puolesta meidän vanhurskautenamme on mahdottomuus.

Lopuksi voinkin todeta, että suurin lohtu uskovalle on, ettei pelastuksemme todellakaan ole omissa käsissämme vaan Jumalan, Isän käsissä. ”Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä” (Joh. 10:29).

* Osiander-sitaatin lähde: Francis Pieper, Christian Dogmatics, vol. II, p. 528.

Kategoriat
hartaus Päivän teksti Vanhurskauttaminen

Uusi osio sivuillemme

Alamme julkaista yhdistyksemme sivuilla valikoituja kohtia Arvid Hydénin hartauskirjasta Armoa armosta. Tämä pieni kirja tuo evankeliumin sanan jokaiseen päivään. Kirja julkaistiin alunperin ruotsiksi nimellä Nåd för nåd: betraktelser för hvar dag i året ur 100 olika författares skrifter. Lutherska Evangeliföreningen, Helsingfors 1906, 5. painos 1946. Suomeksi kirja julkaistiin em. nimellä Armoa armosta: tutkisteluja vuoden jokaiselle päivälle 100 eri tekijän kirjoituksista. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1908 (tiedot: Wikipedia).

Sivuillamme julkaistavat tekstit on kirjoittanut ylös TM Mika Rantanen. Hän on myös lisännyt teksteihin joitakin Raamatun kohtia sekä tietoja kirjoittajista.

Ohessa Hydénin johdanto, jossa hän kertoo kirjan tarkoituksesta:

”Usko on kristittyjen ainoa taito ja siinä heidän on joka päivä harjaannuttava”, on Luther aivan oikein ja sattuvasti sanonut. Jokainen muu kristityn osaama taito johtuu juuri uskosta. Taito palvella, kärsiä, olla kärsivällinen, sietää, rakastaa, toivoa, elää, kuolla – kaikki se perustuu uskoon. Usko on se voitto, joka maailman voittaa (1. Joh. 5:4). Eikä Jeesukseen uskova joudu häpeään (Ps. 25:3, Jes. 49:23, Room. 9:33, Room. 10:11). Kuinka tärkeä onkaan sen tähden uskon taito, ja mikä onni omistaa se!

Mutta kun nyt ei kukaan ole tässä taidossa täysoppinut, tarvitaan siinä alituista harjoitusta. Harjoituksen tarkoituksena on osaksi ylläpitää uskoa, osaksi lisätä sitä. (Ks. esim. Luuk. 17:5, Joh. 3.30, Room. 4:20, sulku allekirjoittaneen lisäys.) – Mutta koska uskon kohteena, elämänä ja voimana on Kristus ja iankaikkinen armo hänessä, on sen harjoitus siinä, että se joka päivä löytää Kristuksen ja tietoisesti omistaa hänet. Sen tähden on yhä uudestaan tartuttava evankeliumin sanaan. Sillä siinä on ilmoitettu Kristus sekä kaikki, mitä hän on tehnyt.

Eikä usko tyydy pelkkään Kristus-nimeen, vaan se sanoo sokeana syntyneen kanssa: “Kuka hän on, että minä häneen uskoisin?” (Ks. Joh. 9:35-38) Kun tämä kysymys on evankeliumista löytänyt vastauksensa, silloin usko on myös löytänyt Kristuksen. Silloin tapahtuu, mitä Luther taas on sanonut: ”Kun omattunnot havaitsevat evankeliumin, niin ne tunkeutuvat sen luo, niin ettei mikään voi estää niitä.”

Uskon vakuutus täydellisestä autuudesta Jeesuksessa hänen verisen kuolemansa ja voitollisen ylösnousemisensa perustuksella tuo omaantuntoon ja sieluun rauhan. Silloin voi Paavalin kanssa tunnustaa: ”Minä tunnen hänet, johon minä uskon” (2. Tim. 1:12). Ja taas: ”Kristus on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal. 2:20).

Että tämä usko tuottaa hyvän hedelmän, on yhtä luonnollista kuin se, että hyvä puu hyvin hoidettuna ei voi muuta kantaa kuin hyvää hedelmää. Mutta samoin kuin taitava puutarhuri kaikella huolella hoitaa puuta tietäen siten saavansa hedelmän, (”Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois, ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän.” Joh. 15:2) samoin on kaikella huolella vaalittava kristillistä uskoa, jotta se säilyisi ja pysyisi puhtaana ja terveenä.

Älköön siis kukaan kristitty laiminlyökö tämän tärkeän taitonsa harjoitusta.

Arvid Hydén (12.2.1864 Bellö, Småland, Ruotsi – 7.2.1930 Helsinki), Alkulauseesta kirjaan ARMOA ARMOSTA, s. 3–5, Sley, 1966.

 

Kategoriat
Julkaisu Kirjat Vanhurskauttaminen

Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D. Preus

Robert D. Preus (1924-1995) oli yksi 1900-luvun suurimmista luterilaisista teologista. Hänen erikoisalaansa oli luterilainen puhdasoppisuus (ortodoksia). Preusia voidaan perustellusti pitää luterilaisen puhdasoppisuuden ajan teologian etevimpänä tuntijana englanninkielisen maailman osalta 1900-luvun loppupuolella. Preus julkaisi useita tutkimuksia tästä aihepiiristä. Näistä mainittakoon suomeksikin julkaistu varhainen tutkimus Raamatun inspiraatiosta.

Preus kuoli yllättäen syksyllä 1995. Vähän ennen kuolemaansa hän vieraili SUomessa pitäen luentoja vanhurskauttamisopista. Preusin kuoleman jälkeen hänen poikansa toimittivat näistä luennoista kirjan Vanhurskauttaminen ja Rooma.

Tämä teos on julkaistu suomeksi vuonna 1996 Syttyneitä sydämiä -juhlakirjan yhtenä osana. Tuolloin käännös tehtiin Preusin käsikirjoituksesta. Nyt julkaistava teksti on kielellisesti parannettu. Käännös on tarkistettu amerikkalaisen tekstilaitoksen mukaan.

Preus kirjoittaa aiheesta, joka on jatkuvasti mitä ajankohtaisin. Hän käy tässä kirjassa läpi vanhurskauttamisoppiin liittyvät keskeiset raamatulliset käsitteet, kuten synti, armo, Kristuksen tähden, usko jne. Hän osoittaa vakuuttavasti, miten luterilainen tunnustus näistä opettaa ja ne käsittää. Preus osoittaa, että roomalaiskatolilaisen kirkon oppi näissä kaikissa kohdissa on olennaisesti eri. Näitä eroja eivät nykyisen ajan keskustelut ja asiakirjat ole suinkaan poistaneet. Tästä syystä se yksimielisyys, joka nyt väitetään saavutetun, ei ole yksimielisyytta opissa, totuudessa. Siksi sen perusta ei voi olla oikea ja kestävä.

Preusin teoksen merkityksestä hänen omat poikansa, Daniel ja Rolf, sanovat hyvin esipuheessaan: ”Olemme vakuuttuneita siitä, että tämä tutkimus selventää huomattavasti tähän perustuvaan oppiin kuuluvia kysymyksiä. Ja vielä enemmän: me uskomme ja rukoilemme, että se vahvistaa lukijoita heidän sitoutumisessaan ja kyvyssään ilmaista se kallisarvoinen totuus, jonka varassa Kristuksen kirkko seisoo.”

Vanhurskauttaminen ja Rooma - Robert D Preus
Vanhurskauttaminen ja Rooma – Robert D Preus
Kategoriat
5/2013 Kirkko Lehdet Saarna Vanhurskauttaminen Virka

Saarnavirka

Otto Granlund, teol. yo, Turku

 

Johdanto

 

Olen saanut tehtäväkseni pitää esitelmän Confessio Augustanan viidennestä uskonkohdasta, joka ainakin siinä suomenkielisessä versiossa tunnustuskirjoista, jota olen käyttänyt, on saanut otsikokseen sanat Kirkon virka. Ruotsinkielisessä versiossa sama artikla on saanut nimen Om predikoämbetet eli Saarnavirasta. Yhtä kaikki, kyse on siis evankeliumin opettamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta, pappisvirasta.

 

Kuten tiedämme, aihe on erittäin ajankohtainen. Keskustelu naispappeudesta alkaa ehkä pikku hiljaa hiljentyä mediassa, kun valtaosa niin kutsutuista konservatiiveista perääntyy keskittyäkseen esimerkiksi kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Mutta uskon, että tämä kysymys pappisvirasta joka tapauksessa ei ole voinut mennä ohitsemme aivan huomaamatta. Ilman tätä kysymystä meillä olisi tuskin tänään esimerkiksi juuri Concordia-yhdistyksen tai Lähetyshiippakunnan kaltaisia järjestöjä. Kysymys on ollut ajankohtainen ja se vaikuttaa meihin. Tästä syystä on myös tärkeää, että käsittelemme pappisvirkaa ja tutkimme siihen liittyviä asioita.

 

Virka on ajettu alas siinä, mitä kutsutaan kirkoksi Suomessa. Tunnemme päällimmäiset näkyvät syyt tähän alasajoon, mutta pappisviran avaaminen naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole ongelman perusta ja ydin, vaan pikemminkin ongelman seuraus. Ongelma on syvempi ja paljon levittäytyneempi kuin se kanta, joka hyväksyy pappisviran avaamisen naisille. Ymmärrys siitä, mitä pappisvirka on, on harvinaista. Tieto siitä, mihin pappisvirkaa tarvitaan, on harvinaista. Sinänsä naispappeuden vastustus on kohtalaisen yleistä, tästähän meitä aina silloin tällöin muistutetaankin medioiden kautta, mutta ne, jotka puolustavat ja pitävät esillä oikeaa pappisvirkaa, ovat harvassa. Näin on tuskin siksi, että niin moni haluaisi vastustaa oikeaa virkaa – sitä emme voi tietää – mutta ehkä ennen kaikkea siksi, että epätietoisuus on niin yleistä. Kirkkokansa ei vain tiedä, mikä pappisvirka on ja mihin sitä tarvitaan, eivätkä papitkaan tiedä, mihin virkaan heidät on asetettu.

 

Naispappeuden vastustus on – kuten sanottu – suhteellisen yleistä, mutta virkakantamme ei saa perustua siihen, että vastustamme jotakin pahaa, vaan sen on perustuttava johonkin hyvään. Tästä syystä keskitymme nyt hetkisen aikaa siihen, minkälaisen lahjan Jumala on antanut meille antaessaan viran ja miksi tästä lahjan hyvyydestä johtuen sitä on myös puolustettava väärinkäytöksiltä.

 

Keskitymme Augustanan viidenteen uskonkohtaan, se antaa nimittäin varsin selkeät vastaukset kun kysymme, mitä pappisvirka on ja miksi se on tärkeä. Luen nyt teille tämän uskonkohdan, mutta luen ennen sitä myös sitä edeltävän uskonkohdan, koska nämä artiklat ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa.

 

IV Vanhurskautus

 

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

 

V Kirkon virka

 

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

 

Neljäs uskonkohta

 

Mistä neljännessä uskonkohdassa puhutaan? Tekstistä käy selväksi, mikä työnjako ihmisen ja Jumalan välillä on kun on kyse vanhurskauttamisesta. Omat voimamme, ansiomme ja tekomme eivät riitä eivätkä edes auta, vaan synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Hän on kuolemallaan antanut hyvityksen synneistämme. Uskon kautta, kun uskomme, meidät otetaan armoon.

 

Jos otamme tämän uskonkohdan pois asiayhteydestään ja tarkastelemme sitä erillään muista Augustanan osista, voimme olettaa, että monet protestantit voisivat yhtyä sen sanoihin. Jeesus on tehnyt kaiken ja minun on vain uskottava. Ongelmia tosin ilmenee kun alamme asettaa kriittisiä kysymyksiä tälle uskolle: Mistä voin tietää, että uskon ihan oikeasti? Mistä tämä usko on tullut? Mihinkä tämä usko nojaa? Valitettavasti ehkä tavallisin lopputulos näiden kysymysten kysymisestä on se, että ihmisellä syntyy usko omaan uskoon, omaan ymmärrykseen Raamatusta, omaan uskonratkaisuun, ja niin edelleen. Uskosta tulee teko ja Augustanan neljännestä uskonkohdasta täysin merkityksetön, koska se nimenomaan sanoo, että tekomme eivät kelpaa. Mikään tekomme ei kelpaa, oli se kuinka hurskas tahansa, ei vaikka olisi kyse jaloimmasta mahdollisesta teosta, eli uskosta. Jos on kyse ihmisen teosta ja ihmisen uskosta, niin se ei vain kelpaa.

 

Viides uskonkohta

 

Augustanan viidennen uskonkohdan otsikko on Kirkon virka. Joku ehkä haluaisi huomauttaa, että otsikko ei ole kovin osuva. Eihän siinä ensisijaisesti käsitellä pappisvirkaa. Virka mainitaan ensimmäisessä virkkeessä, mutta sen jälkeen huomio keskittyy muihin asioihin: Sanaan, sakramentteihin, mitenkä Pyhä Henki lahjoitetaan, kuinka hän vaikuttaa uskon, ja niin edelleen.

 

Artiklan otsikko on Kirkon virka, mutta artiklassa käsitellään oikeastaan enimmäkseen muita asioita. Tavallaan tämä on aika kuvaavaa. Ei ainoastaan tässä artiklassa, vaan myös itse virassa, on kyse ensisijaisesti muista asioista kuin virasta. Eihän pappi ole olemassa oman itsensä tähden. Näkemykset pappisvirasta ja sen tarpeellisuudesta vaihtelevat suuresti niin kutsutussa kirkossa, ja välillä saattaa saada sen vaikutelman, että pappeja on olemassa vain siksi, että näin nyt vain sattuu olemaan.

 

Pappisvirassa ei myöskään ole kyse esimerkiksi mistään suuremmasta hurskaudesta, jota maallikon olisi mahdoton saavuttaa. Siinä ei saa olla kyse jonkinlaisesta valta-asemasta, että pappi asetettaisiin jonkinlaiselle valtaistuimelle. Papin ei tule olla pappi pelkän pappeuden vuoksi, vaan viidennessä artiklassa mainittujen asioiden vuoksi. Sanan vuoksi, sakramenttien vuoksi, ja jotta saisimme uskon.

 

Mistä usko on tullut? Se on tullut Jumalalta. Pyhä Henki lahjoittaa uskon. Hän vaikuttaa uskon heissä, jotka kuulevat evankeliumin, ja tämän hän tekee missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kukaan ei voi itsessään tuottaa pelastavaa uskoa. Kukaan ei voi niin vankkumattomasti päättää uskovansa, että hän sen ansiosta tulisi vanhurskautetuksi. Kukaan ei voi lukea Raamattua ja rukoilla saadakseen siten niin paljon tietoa, että hän voisi tehdä uskonratkaisun. Kun kysymme mistä usko tulee, vastaus on yksiselitteinen. Se tulee meille meidän ulkopuoleltamme, se tulee meille lahjana Jumalalta.

 

Mihinkä uskomme nojaa? ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Sana ja sakramentit, Jumalan armonvälineet, seisovat uskomme vankkana perustana. Niihin meidän tulee pitäytyä, niiden vaikutusalueella meidän tulee elää.

 

Seurakunta

 

Miten pystymme pitäytymään sanan ja sakramenttien ulottuvilla? Yksityisuskonnollisuus on tänä päivänä erittäin suosittua ja yleistä. Ajatellaan, että voi olla kristitty itsekseen, voi lukea Raamattua, voi lukea hyviä hartauskirjoja itsekseen ja voi rukoilla itsekseen. Silloin tällöin voi ehkä myös osallistua johonkin hyvään kristilliseen tapahtumaan, jos sellainen mahdollisuus ilmaantuu.

 

Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että Jumalan sanalla on mahdollisuus vaikuttaa – ja se myös vaikuttaa – yksityisessä Raamatun lukemisessa ja rukouksessa. Emme saa kiistää tai vähätellä sitä, että kun ihminen kristinuskosta tietämättömässä ympäristössä saa Raamatun käteensä, niin sanan on mahdollista viedä hänet kuolemasta elämään. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että maassamme hyvin tavallinen ajatus siitä, että juuri yksityinen uskonnonharjoitus olisi uskonelämän keskeisin asia, ei ole raamatullinen. Toki löydämme Matteuksen evankeliumista kehotuksen mennä sisään kammariinsa rukoilemaan. Toki löydämme sieltä myös lupaukset siitä, että missä kaksi tai kolme on kokoontuneena, siellä on myös Jeesus heidän mukanansa. Nämä ovat tärkeitä lupauksia ja käskyjä, mutta valitettavaa on, että kristittyjen parissa nämä asiat on usein erotettu asiayhteydestään.

 

Kristityn tulee elää seurakunnan yhteydessä. Jumalan sana ja sakramentit on annettu seurakunnalle. Jos tarkastelemme Vanhan testamentin profeettoja, huomaamme että profetioissa on useimmiten kyse siitä, että Jumala haluaa välittää sanomansa koko kansalle. Samoin on Uuden testamentin tekstien laita. Kenelle ne on suunnattu? Useimmissa tapauksissa juuri seurakunnille tai heidän paimenilleen. On vaikeaa – melkein mahdotonta – olla kristitty ilman seurakuntaa. Sitä meidän tosin ei tule epäillä, etteikö Herra pitäisi huolta omistansa myös kun he joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on mahdoton olla yhteydessä muihin kristittyihin. Mutta: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan-kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr 10:25)

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä elämään seurakunnan yhteydessä. Jumala on kutsunut meidät kristityt seurakuntaan ja kutsuu edelleen. Tulisi olla täysin luonnollista, että paikkakunnalla, jolla on useampia kristittyjä, he myös kokoontuisivat yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakuntana.

 

Papin tehtävä

 

Pappisvirka ei seiso tyhjiössä. Yksittäisen papinkaan ei tule seistä itsekseen tyhjiössä ja olla pappi vain jonkinlaisessa yleisessä merkityksessä. Papin tulee olla seurakunnassa ja seurakunnan palvelijana, ja hänen tulee palvella seurakuntaa ainoalla tavalla, jolla hän ylipäänsä voi palvella Jumalan seurakuntaa: saarnaamalla Jumalan sanaa. Hänen tulee saarnata lakia, jotta seurakunta voisi nähdä syntinsä. Hänen tulee saarnata evankeliumia, jotta seurakunta voisi uskoa syntiensä anteeksiantamukseen, missä ja milloin Jumala näkee hyväksi lahjoittaa uskon. Hänen tulee kuunnella rippiä ja antaa synninpäästö, Jeesuksen omalla valtuutuksella. Hänen tulee kastaa ihmisiä Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Herran ruumista ja verta ehtoollisella, jotta seurakunta voisi myös fyysisesti nähdä ja tuntea, kuinka Herra tulee heidän luokseen ja haluaa puhdistaa heidät kaikesta synnistä ja saastaisuudesta. Tähän pappeja tarvitaan. Tätä tehtävää varten Jumala on asettanut paimenviran, ja jotta seurakunta voisi elää elämäänsä hyvässä järjestyksessä.

 

Papin tehtävä on elää Jumalan sanasta, syventyä siihen ja sitä käyttäen myös johtaa Jumalan lampaita, olla paimen, mihin myös latinasta lainattu sana pastor viittaa. Kysyessämme minkälainen pappi tulisi valita seurakunnan paimeneksi, tärkeimmän kysymyksen tuleekin siksi olla, pitäytyykö ehdokas Jumalan sanaan. Monia heikkouksia saamme papeissammekin sietää, mutta jos he eivät pitäydy Jumalan sanaan palvellessaan seurakuntaa, ovat asiat erittäin huonosti. Ei sellainen pappi voi suorittaa tehtäväänsä. Ei sellainen pappi voi suorittaa pappisviran tehtävää. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Jotta saisimme tämän uskon! Mitä tapahtuu, jos evankeliumia ei saarnata puhtaasti ja jos sakramentteja ei toimiteta oikein? Pitäytyykö pappi siihen, mikä on oikein? Pitäytyykö hän Jumalan sanaan?

 

Niin kutsutussa kirkossa rimaa on laskettu reippaasti sen suhteen, mitä papistolta vaaditaan. Hyvin pitkälti kirkkopoliittisesta tilanteesta johtuen meistä on tullut huolimattomia näiden asioiden suhteen. Aikaisemmin raja vedettiin naispappeuden kohdalla. Jos miespuolinen pappi vastusti naispappeutta, ajateltiin, että asiat ovat hyvin. Missä raja menee nykyään? Homoseksuaalisten suhteiden siunaamisen kohdalla, kenties? Hyvä, jos pappi vastustaa sentään sitä, ajatellaan.

 

Voi vastustaa homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamista ilman, että on tajunnut Jumalan sanasta yhtään mitään. Tämä lieneekin yleisin yhdistelmä ympäri maailman. Voi myös vastustaa naispappeutta ilman, että ymmärtää papin tehtävää. Voi olla naispappeuden vastustaja myös aivan vääristä syistä, esimerkiksi siksi, että väheksyy naisia.

 

On hengenvaarallista alentaa rimaa tällä tavalla. Osaltaan on olemassa riski, että me itse ja muut katsovat meidän kuuluvan samaan ryhmään niiden kanssa, jotka halveksuvat naisia tai vihaavat homoseksuaaleja. Mutta vieläkin suurempi on riski, että evankeliumi sumentuu sekä meille, että muille, jos annamme naispappeuskysymyksen tai kysymyksen homosuhteiden siunaamisesta määrätä esimerkiksi sen, missä seurakunnassa vietämme jumalanpalvelusta. Rimaa täytyy korottaa. Meidän on kysyttävä, pitäytyykö pappi Jumalan Sanaan vai ei. Ei rimaa tule korottaa siksi, että me haluaisimme olla ilkeitä tai koska haluaisimme olla epävieraanvaraisia. Ei siitä ole kyse. Mutta kristitty ei elä konservatismista. Seurakunta ei elä konservatismista. Sen sijaan me elämme puhtaasta evankeliumista ja oikeista sakramenteista. Emme enemmästä, emmekä vähemmästä. Emme voi elää ilman näitä. Emme me, eivät pappimme, eivätkä muut seurakuntalaiset.

 

Alustus Concordia-piirissä 22.5.2013

Kategoriat
1/2013 Lehdet Vanhurskauttaminen

Kuka siihen kelpaa?

K. V. Tamminen

”Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmattu?” (Sak. 3:2)

Tässä on näky, profeetta Sakariaan näkemä näky. Hänelle kohotetaan esirippu maailmaan, jonne meidän silmämme eivätkä kaukoputkemme uletu, siihen näkymättömään maailmaan, jossa Jumala toimii, mutta jossa myös saatana toimii. Hänen eteensä aukenee oikeussali. Tuossa istuu korkealla ja korotetulla istuimella tuomari, tuossa seisoo syytetty, tuossa syyttäjä, tuossa oikeuden palvelijat valmiina toimimaan.

Kiinnitämme nyt huomiomme syytettyyn. Hän on pappi, ylimmäinen pappi, Joosua. Hän seisoo saastaisiin vaatteisiin puettuna Herran enkelin edessä. Tuomari, Herran enkeli, sanoo hänestä ihanan tunnustuksen, joka osoittaa, minkälaisia meidänkin ja jokaisen sovituksen virassa toimivan tulisi olla voidaksemme sen Jumalan tahdon mukaisesti täyttää. Hän sanoo: Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?

Tulesta temmattu. On siis olemassa tuli, iankaikkinen tuli. Hän, jonka katse on lempeä kuin auringon, hän, joka rakastaa vihollisiaan, puhuu siitä tulesta sanoen ihmisistä, jotka sinne joutuvat, ettei heidän matonsa siellä kuole eikä tuli sammu. Me olemme kaikki ansainneet tämän tulen. Kirottu on jokainen, joka ei täytä kaikkea, mikä lakiraamatussa on kirjoitettu. Mutta vaikka me olemme ansainneet tämän tulen, se ei kuitenkaan ole meitä ihmisiä varten olemassa. Jeesus sanoo, että se on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen. On tapahtunut jotain ihmeellistä meille ihmisille, jotka olemme ansainneet tämän tulen. Jumala on rakastanut maailmaa ja antanut sille Poikansa, ja Poika on rakastanut maailmaa ja on lunastanut kaikki ihmiset. Hän on ostanut maailman pois helvetistä verellään. Ei yhdellekään lunastetulle olennolle kuulu nyt tämä tuli. Ja kuitenkin on viimeisenä päivänä ääretön joukko, jolle sanotaan: Menkää tähän tuleen, menkää siihen tuleen, jonne teidän ei pitäisi mennä eikä tarvitsisi mennä, joka on valmistettu aivan toisia olentoja varten. Eivät siis kaikki tule autuaiksi. Kun puhutaan Isän rakkauden kohteesta, sanotaan, että se on maailma, kun puhutaan Pojan rakkauden kohteesta, sanotaan, että se on maailma, mutta kun puhutaan siitä, kuka tulee autuaaksi, ei enää käytetäkään sanaa maailma, vaan sanotaan: ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, huku vaan saa iankaikkisen elämän.” Mitenkä käy sille lunastetulle ihmiselle, joka ei usko? Hän hukkuu. ”Jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valo, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista.” (2. Kor. 4:3,4) Ympärillämme on paljon lunastettuja ihmisiä, kastettuja ihmisiä, mutta epäuskossa eläviä. On kuin tulenliekit jo ympäröisivät heitä, odottavat heitä. On vain ajan kysymys, milloin he niihin vaipuvat.

Tästä tulesta oli tuomarin edessä syytettynä seisova pappi Joosua temmattu pois. ”Temmattu.” Kuvaava sana! Hän ei itse päässyt siitä pois. Hänet temmattiin. Ulkoapäin tulivat kädet, tarttuivat häneen ja tempasivat. Minkälaiset kädet ne olivat? Sinä, joka myös olet tulesta temmattu, katsot niitä käsiä yhä ja olet niin onnellinen, kun näet, että ne kädet ovat lävistetyt. Mitkään muut kädet eivät olisikaan voineet sinua auttaa. Noitten haavojen tähden tiedät olevasi tulesta temmattu.

”Temmattu.” Se tapahtui äkkiä, aivan kuin tukka tulessa vielä. Niin temmattiin rosvo ristillä ihan helvetin portilta, niin Filipin vanginvartija, niin syntinen nainen. Niin myös Joosua. Ehkä joku meistäkin.

Meille on täytynyt tapahtua tämä, meille papeillekin, emme muuten voi olla sovituksen viran oikeita hoitajia. On ollut Israelissa pappeja, ylimmäisiäkin pappeja, jotka ovat olleet pappeja vain nimeltään ja viraltaan, mutta ei hengeltään. On ollut Kaifas, on ollut Hannas. Sellaisia on vieläkin. Mutta missä pappi itse tietää olevansa tulesta temmattu kekäle, siellä myös sana synnistä kaikuu omaantuntoon iskevänä ja sana armosta, sana sovintoverestä, sovituksen sana parantavana, tulesta tempaavana sanana.

Tee suureks myöskin meille

sun rakkautesi,

niin että itsellemme

me emme eläisi.

Sun pyhää uhrimieltäs

suo, Herra, meillekin,

ja kansas alttihiksi

tee uhrauksihin.

 

Sä lupasit, oi Herra,

myös että erämaa

saa kerran kevään kauniin

ja kukkiin puhkeaa.

Vuos vuodelt’ odotamme,

me täyttymystä sen.

Jo kohta koittaa anna

sen suven suloisen.

 

K. V. Tamminen. Hän vahvistaa teitä. Kirjapaja 1955.

Jukka ja Juha Huotarin lähettämä teksti

Kategoriat
Kirkko Vanhurskauttaminen

PAAVIKUNTA JA VANHURSKAUTTAMISOPPI

Prof. Franz Pieper

Roomalaiskatolinen kirkko ei ole ainoa ryhmittymä, joka kieltää kristillisen vanhurskauttamisopin. Kaikki unitaariset yhteisöt (kolminaisuusopin kieltävät kirkkokunnat, toim. huom.) kieltävät vanhurskauttamisen uskon kautta, koska ne kieltävät Kristuksen jumaluuden ja sijaissovituksen. Kaikki ne protestanttiset ryhmittymät, jotka tekevät ihmisen eettisestä edistymisestä ja teoista vanhurskauttamisen osatekijän, kieltävät vanhurskauttamisen yksin uskon kautta. Mutta paavin kirkko tekee enemmän kuin, että se pelkästään kieltää kristillisen vanhurskauttamisopin. Se kiroaa tämän opin ja sen koko kirkollinen koneisto on tarkoitettu tuhoamaan kristillinen vanhurskauttamisoppi ja asettamaan sen paikalle pakanallinen tekojen vanhurskaus.

Pieper esittää alaviitteessä seuraavat Trenton kirkolliskokouksen (1545-63 vanhurskauttamista koskevat kaanonit:

Istunto 6, Kaanon 9: “Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu (oik. kirottu)”.

Kaanon 11: “Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai niin, että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu (oik. kirottu)”.

Kaanon 12: “Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamus jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu (oik. kirottu)” (suomennokset: Tridentinum. Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit. Vammala 1984).

Tämä sekä se, että paavin kirkko esiintyy oikeana kirkkona ja verhoaa pahan työnsä suuren pyhyyden naamarilla, osoittaa epäilyksettä, että paavikunta on Antikristus, jota apostoli Paavali kuvaa 2 Tess. 2.

Paavi kiroaa Raamatun vanhurskauttamisopin

Paavin kirkko, joka mahtaillen esiintyy kristillisenä kirkkona, on täydelleen Kristuksen ja kristillisen kirkon vastainen. Kun apostoli Paavali Kristuksen nimessä (2 Kor. 13:3; 1 Kor. 14:37) julistaa kiroustuomion kaikille opettajille, jotka väärentävät Kristuksen evankeliumin tekojen opilla (Gal. 1:8-9; 5:12), niin paavikunta kiroaa virallisissa tunnustuksissaan kaikki opettajat, jotka kieltäytyvät sekoittamasta tekoja vanhurskauttamiseen. Katso kaanon 11 edellä. Koska kristillinen kirkko elää ja sen olemassaolo riippuu kristillisestä vanhurskauttamisopista (Gal. 5:4; 2 Kor. 3:6), paavikunta, yhdistyneenä Kristuksen nimen alle, on suurin olemassa oleva hengellinen murhalaitos. Kristityt ovat julkisesti poissuljetut paavin kirkosta. Silti katolisessa kirkossa on kristittyjä. Mutta se johtuu ainoastaan siitä, että lain haavoittamat sielut ovat jollain tavoin oppineet tuntemaan evankeliumin, ja Pyhän Hengen vaikutuksen kautta, huolimatta paavin kiellosta ja kiroustuomiosta, turvautuvat Jeesukseen ainoana syntien sovittajana.

Lutherin lausunto

Paavikunta on kristinuskon vastakohta. Luther sanoo sen näin: “Tästä sinä näet, mitä vastaan koko paavikunta ja kaikki sen kannattajat raivoavat ja hyökkäävät sekä mitä on ajateltava niistä, jotka eivät kuule eivätkä siedä tätä uskonkohtaa (syntien anteeksiantamus uskon kautta Kristukseen ilman lain tekoja), jota Paavali tässä saarnaa ja jonka hän näyttää toteen profeettojen ja koko Raamatun todistuksella, ja jotka eivät lakkaa vainoamasta sen tähden hurskaita, viattomia ihmisiä, samalla teeskennellen olevansa kirkko ja pöyhkeillen äärimmilleen meitä vastaan tällä nimellä, vaikka he todistavat itse itseään vastaan opillaan, uskollaan ja teoillaan, koska he uskovat ja opettavat vastoin kaikkien profeettojen ja siksi koko kirkon todistusta. He eivät todellakaan voi olla Kristuksen kirkko, koska he niin häpeämättömästi ja röyhkeästi sotivat pyhää Pietaria ja koko Raamattua vastaan – niin, he polkevat jalkoihinsa Kristuksen itsensä, Pään, hänen sanassaan. Ei, he ovat häijyn paholaisen kirottu kopla ja kristillisen kirkon pahimmat viholliset, pahempia ja vahingollisempia kuin mitkään pakanat ja turkkilaiset” (St. L. XII:495f.).

Paavikunta – kirkon pahin vihollinen

Sen, mitä merkitsee, että paavikunta kiroaa kristillisen vanhurskauttamisopin ja siksi pyrkii ottamaan sen pois kirkosta ja maailmasta, me olemme osoittaneet toisaalla. Toistakaamme se tässä: “Jumalan kirkolla ei voi olla pahempaa vihollista kuin paavikunta. Kirkko elää vanhurskauttamisopissa ja vanhurskauttamisopista. Hengellinen, elämää-antava ilma, jota kristityt hengittävät, on tämä: ´minun Jumalani on armollinen minulle, köyhälle syntiselle, ja pelastaa minut, ei minun tekojeni tai arvollisuuteni tähden, vaan Hänen lihaantulleen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, rakkaan Vapahtajani, tähden.´ Jotta tätä oppia voitaisiin saarnata, Jumalan Poika tuli alas taivaasta ja vuodatti jumalallisen verensä ristillä. Tämä oppi on kristitylle elämän henki ja se tuo meille Jumalan Pojan kuoleman hedelmät. Juuri tämän opin paavi sen lisäksi, että hän juurineen pyrkii kiskomaan sen pois kristittyjen sydämistä viettelemällä heidät väärällä jumalanpalveluksellaan luottamaan omiin tekoihinsa ja pyhimysten tekoihin, myös selvin sanoin kiroaa. Kyllä, paavi julistaa kiroustuomion kaikkia niitä vastaan, jotka uskovat, että heidät vanhurskautetaan ja että he pelastuvat yksin armosta, Kristuksen tähden. Kun paavi näin käyttää kaikkia kirkollisia säännöksiään ja määräyksiään ja kauheita kiroustuomioitaan ryöstääkseen kristityiltä sen, mikä yksin voi heidät pelastaa, hän toisaalta sitoo ihmisten omattunnot itseensä valheellisten ihmeiden ja merkkien kautta sekä sen väitteen avulla, ettei kukaan voi pelastua, ellei ole kuuliainen paaville. Sanohan, voisiko kirkolla mitenkään olla pahempaa vihollista kuin paavi? Voiko kirkkoa kohdata mikään pahempi kuin se, että siltä riistetään vanhurskauttamisoppi, josta yksin se elää ja josta sen olemassaolo riippuu? Kun vihollinen ottaa maallisen elämäni, hän ei voi tehdä minulle pahempaa vahinkoa maallisissa asioissa. Kun paavi on ottanut hengellisen elämän pois kirkolta riistämällä siltä vanhurskauttamisopin, on vahingon huippu saavutettu.”

Paavi on Antikristus

“Ihmiset ovat pitäneet Neroa (Rooman valtakunnan keisari, toim. huom. ) ja hänen kaltaisiaan miehiä Antikristuksena. Toiset ovat löytäneet Antikristuksen epäuskoisten joukosta. On totta, että Nero ja vastaavat miehet ovat teurastaneet kristittyjä mitä julmimmalla tavalla. Mutta näiden vainojen keskellä kristityt saattoivat iloisesti laulaa ´Herra Jeesus, ota minun henkeni´, ja marttyyrien veri on tullut kirkon siemeneksi. Mutta paavikunta on tuhannen vuoden aikana murhannut hengellisessä mielessä miljoonia ihmisiä, joihin se on saanut hallintavallan teeskentelemällä heidän sielujensa pelastamista. … On totta, että julkiset epäuskoiset ovat Kristuksen raivoisia vihollisia. Mutta kristityt tietävät, mitä ajatella vannoutuneista epäuskoisista. Nämä eivät johda kristittyjä harhaan.”

“Mikä sitten voi olla syynä, että ihmiset ovat nykyään haluttomia tunnistamaan paavia Antikristukseksi? Mistä tämä outo ja valitettava ilmiö, että lähes kaikki nykyiset ´uskovat´ teologit etsivät Antikristusta, kun hän parhaillaan päivänselvästi suorittaa työtään, sielujatuhoavaa toimintaansa, kirkossa aivan heidän silmiensä edessä? Ongelma piilee siinä, että heillä ei ole mitään elävää tietoa vanhurskauttamisopista ja tämän opin tärkeydestä kirkolle. Omasta kokemuksestani minun täytyy tunnustaa, että tulin ratkaisevasti vakuuttuneeksi siitä, että paavi on Antikristus, vasta kun tajusin toisaalta, mikä vanhurskauttamisoppi on ja kuinka paljon se merkitsee kirkolle, ja toisaalta, että paavikunnan varsinainen olemus on siinä, että se kieltää ja kiroaa vanhurskauttamisopin sekä sitoo ihmisten omattunnot itseensä hurskauden ulkokuorella ja väittäessään olevansa ainoa pelastava kirkko.”

(Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka II,552-555, engl. laitos, verrattu saksankieliseen; väliotsikot ja käännös HL)

– Franz Pieper: Paavikunta ja vanhurskauttamisoppi (1/98)

Kategoriat
Luennot Vanhurskauttaminen

SIDOTTU RATKAISUVALTA

MYÖTÄVAIKUTTAAKO IHMINEN KÄÄNTYMYKSEEN?

Erling Teigen, professori, USA

Johdanto

Näissä kahdessa luennossa (viittaa käsilläolevan luennon lisäksi ehtoollista käsittelevään luentoon) käsittelen kahta väärinkäsitystä, jotka ovat yleisiä luterilaisten keskuudessa. Ensimmäisen mukaan luterilaisuus edustaa jonkinlaista keskitietä kahden toisilleen vastakkaisen äärilaidan välillä, joista toinen on reformoitujen ja hurmahenkien muodostama akseli ja toinen roomalaiskatolilaisuus. Wittenbergin uskonpuhdistus onnistui (ensimmäisen väärinkäsityksen mukaan) löytämään keskitien ja saavutti tasapainon kahden äärikannan välillä. Se, mitä tämä näkemys ei kykene ymmärtämään, on, että Roomaa ja reformoituja yhdistävät useat periaatteet, jotka ovat täydellisesti vastakkaisia luterilaisuudelle. Reformoitu teologia ja Rooman teologia sekoittavat kumpikin samalla tavalla lain ja evankeliumin siinä tavassa, jolla ne korostavat ulkonaista kristillistä elämän pyhitystä. Niitä yhdistää myös samanlainen harhautuminen opissa Herran ehtoollisesta; ainoa ero on siinä, että toinen poistaa Kristuksen ruumiin ja veren sakramentista, toinen leivän ja viinin. Mutta ne tekevät tämän siksi, että ne kumpikin harhautuvat opissa Kristuksesta. Sama pätee ihmisen tahtoa koskevaan kiistaan. Koska vallitseva protestanttinen teologia ei ole yhtään yhdenmukaisempi käsityksissään kuin Rooma, niin Rooma ja protestantismi työskentelevät opissa tahdon vapaudesta saman periaatteen pohjalta.

Toinen väärinkäsitys perustuu siihen, että ymmärretään väärin vuosina 1546-1577 käyty taistelu luterilaisuuden sisällä. Tuloksena turmiollisista Augsburgin ja Leipzigin interim-sopimuksista luterilaisuuteen syntyi kaksi toisiaan vastaan kiistelevää puoluetta. Toista on ollut tapana kutsua filippistisiksi tai melanchthonilaisiksi luterilaisiksi, toista gneesio- eli aitoluterilaisiksi. Perustava kysymys näiden kahden puolueen välillä koski sitä, kumpaa, Lutheria vai Melanchthonia, oli pidettävä Augsburgin tunnustuksen arvovaltaisena ja aitona tulkitsijana. Seurasi sarja kiistoja ja väittelyn kuumuudessa joitakin henkilöitä alettiin pitää jyrkkinä ja hankalina; suurin osa näistä kuului aitoluterilaiseen puolueeseen. Filippisteillä oli taipumus vaalia Melanchthonin sovittelevaa luonnetta ja leimata aitoluterilaiset rauhanhäiritsijöiksi Israelissa; tämän arvion on myöhempi tutkimus usein omaksunut kritiikittömästi. On väärinkäsitys, että lopulta esiin astui joukko Martin Chemnitzin ja Jacob Andraen johtamia maltillisia ja tehtiin rauha sovittelevan asiakirjan avulla. On ajateltu, että ainakin kahdessa kysymyksessä, kysymyksessä tahdon vapaudesta ja Herran ehtoollisesta, Yksimielisyyden ohjeen laatijat perääntyivät Lutherin ottamasta kannasta.

Kuten usein on asianlaita, virheellisessä esityksessä on niin paljon totuutta mukana, että se on uskottava. Monet niin kutsutun maltillisen puolueen jäsenistä olivat Melanchthonin oppilaita, ja he olivat vaalineet hänen sovittelevaa henkeään. Monet heistä tunsivat em.

kiistojen ajan alkaessa enemmän myötätuntoa Melanchthonin kannattajia kuin Matthias Flaciuksen johtamia aitoluterilaisia kohtaan. Mutta lopputulos oli se, että heidän tuottamansa asiakirja (Yksimielisyyden ohje) joka kohdassa edustaa aitoluterilaisten omaksumaa teologista kantaa. Se jättää paljolti pois tunnepohjaisen, kiistoissa tavallisen kielenkäytön, ja puolustaa ehdottomalla selkeydellä Lutherin kantaa pitäen hänet Augsburgin tunnustuksen oikeana tulkitsijana.

Sidottu ratkaisuvalta

Martti Luther uskoi, että hänen vuonna 1524 kirjoittamansa teos Sidottu ratkaisuvalta, hänen katekismustensa ohella, oli hänen tärkein kirjoituksensa. Sitä paitsi hän onnitteli vastustajaansa, Erasmusta, siitä, että tämä oli sivuuttanut toissijaiset kysymykset. Hän kirjoittaa: “Edelleen minä julkisesti kiittämällä kiittelen sinussa sitä, että sinä yksin ja ennen kaikkia muita olet käynyt käsiksi tähän tärkeään asiaan, nimittäin asian ytimeen – väsyttämättä minua paavikuntaa, kiirastulta, anteita ynnä muita sellaisia turhanpäiväisyyksiä koskevilla sivuasioilla – asiaan, joilla melkein kaikki tähän asti ovat minua ahdistaneet, vaikka menestyksettä. Sinä yksin ja ainoana olet oivaltanut asian ytimen; sinä olet kuristanut minua kurkusta. Siitä minä koko sydämestäni sinua kiitän” (Sidottu ratkaisuvalta, Helsinki 1982, s. 328).

Tämä on kaukana siitä, miten ero luterilaisen tunnustuksen ja roomalaiskatolilaisuuden välillä yleensä nähdään. Me viittaamme nopeasti paaviuteen, kiirastuleen, aneisiin, Marian palvontaan, transsubstantiaatioon ja moniin muihin toissijaisiin kysymyksiin. Mutta Erasmusta Luther saattoi onnitella, vaikka hän tunsi vastenmielisyyttä tätä kohtaan, siitä, että tämä oli osunut kirkkoa jakavan kysymyksen todelliseen ytimeen. Pohjimmiltaan kyse ei ollut mistään noista muista seikoista (paavius, kiirastuli ym.). Kyse oli siitä, onko ihmisellä vapaa tahto vai ei. Teoksessaan Suuri tunnustus Herran ehtoollisesta Luther kirjoitti: “Täten minä hylkään ja pelkkänä harhana tuomitsen kaikki opit, jotka ylistävät meidän vapaata tahtoamme, sillä ne ovat täysin vastakkaisia sille opille, joka julistaa meidän pelastajamme Jeesuksen Kristuksen apua ja armoa. Kun näet Kristuksen ulkopuolella meitä hallitsevat kuolema ja synti ja jumalamme ja ruhtinaamme on Perkele, ei meillä voi olla voimaa, ei valtaa, ei viisautta eikä ymmärrystä valmistautua ja pyrkiä vanhurskauteen ja elämään. Pakosta me olemme sokaistuja ja vangittuja, synnin ja Perkeleen omia, niin että teemme ja ajattelemme sellaista, mikä meidän omistajiamme miellyttää mutta on Jumalalle vastenmielistä ja hänen käskyjensä vastaista” (käännös: Tunnustuskirjat 1990, s. 481).

Yksimielisyyden ohjeen 2. artiklassa lainataan näitä sanoja ja kommentoidaan: “Tohtori Luther, jonka muisto on autuas ja pyhä, ei näissä sanoissa myönnä vapaalle tahdollemme minkäänlaista voimaa valmistautua tai pyrkiä vanhurskauteen. Päinvastoin hän väittää, että ihminen sokaistuna ja vangittuna toteuttaa yksinomaan Perkeleen tahtoa ja toimii vastoin Herran Jumalan mieltä. Näin ollen ei ihmisen kääntymyksessä ole omalla tahdolla mitään mahdollisuutta myötävaikuttaa. On välttämätöntä, että Jumala vetää häntä puoleensa ja että hän syntyy uudesti, Jumalasta. Muutoin ei sydämessämme ole yhtään sellaista ajatusta, joka itsestään kääntyisi pyhään evankeliumiin päin, ottamaan sen vastaan. Tästä kysymyksestä tohtori Luther on kirjoittanut myös teoksessa De servo arbitrio, Sidottu ratkaisuvalta” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys 2,44. Tunnustuskirjat 1990,481-482).

Luther kykeni kokoamaan tämän kaiken yhteen hyvin yksinkertaisesti viisi vuotta Erasmuksen kanssa käymänsä väittelyn jälkeen nerokkaan suppeassa Vähässä katekismuksessaan: “Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä; vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa” (Kolmannen uskonkappaleen selitys).

Haluan lähestyä Lutherin Sidottua ratkaisuvaltaa toista reittiä kuin voisi odottaa. Kuten on huomautettu, Martti Luther uskoi, että Sidottu ratkaisuvalta oli eräs hänen tärkeimmistä teologisista teoksistaan. Tämä epäilemättä ei johtunut siitä, että hän olisi pitänyt sitä kirjallisena mestariteoksena tai teoksena, jossa asiat todistellaan nerokkaasti. Sen sijaan syy oli se, että hän uskoi, että Sidottu ratkaisuvalta menee todellisen katolisen, puhdasoppisen ja apostolisen kristinuskon ytimeen.

Lähes kolmekymmentä vuotta sitten luterilainen Augsburg Publishing House ja katolinen Newman Press julkaisivat Yhdysvalloissa yhdessä hyvin tärkeän teoksen. Kirja, jonka tekijänä oli isä Harry McSorley, oli nimeltään Right or Wrong. An Ecumenical-Theological Study of Luther’s Major Work, The Bondage of the Will (Oikein vai väärin. Ekumeenis-teologinen tutkimus Lutherin pääteoksesta Sidottu ratkaisuvalta). Se edusti hyvin rehellistä pyrkimystä saavuttaa ymmärrys tästä uskonpuhdistuksen kannalta vakavasta kysymyksestä tunnustaen Erasmuksen ja Lutherin kanssa erimielisyyden perustava luonne. Hänen johtopäätöksensä oli, että ero ei ollut sen luonteinen, että se pysyvästi erottaa kirkkoja toisistaan. Useissa suhteissa tämä tutkimus valmisti tietä sen jälkeen syntyneelle luterilais-katolilaiselle asiakirjalle Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista.

Haluan tässä uhrata hieman aikaa McSorleyn perusteluille, koska, niin paljon kuin ikinä oltaneenkin eri mieltä monista hänen johtopäätöksistään, hän valaisee eräitä hyvin perustavia kysymyksiä, joiden tutkiminen on meille tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan. McSorley omistaa laajimman osan kirjastaan vapaata tahtoa koskevan kysymyksen historialle. Tärkeimpinä pysähdyskohtina historiassa ovat hänelle Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. McSorleyn mukaan Lutherin painottamat asiat sekä hänen kantansa Sidotussa ratkaisuvallassa oli perusteiltaan oikea ja sopusoinnussa katolisen teologian kanssa, erityisesti “halu puolustaa Jumalan armon ehdotonta välttämättömyyttä jokaiseen inhimilliseen tekoon, jolla on mitään merkitystä pelastuksen kannalta… ja lyödä maahan jokainen oppi, joka tekee pelastuksen alusta tai Jumalan armon vaikuttavuudesta riippuvaisen langenneen ihmisen vapaan tahdon voimasta” (s. 304). Hän esittää, että luterilainen sidottu ratkaisuvalta yksinkertaisesti täydentää katolista tapaa lähestyä vapaata ratkaisuvaltaa (liberum arbitrium) (s. 307). McSorley on valmis tunnustamaan Lutherin painottamat asiat täysin katolisiksi ja “että ne kaikki pitävät yhtä Raamatun kanssa” sekä että Augustinus, Anselm Canterburylainen, Petrus Lombardus, Tuomas Akvinolainen samoin kuin Trenton kirkolliskokouskin ovat samaa mieltä niistä.

McSorley näkee kuitenkin yhden särön Lutherin käsityksessä. Lutherin ensimmäinen väittämä on McSorleyn mukaan täysin katolinen – ihminen, jota ei ole vanhurskautettu, on kykenemätön, epävapaa, tekemään mitään pelastuksensa hyväksi voimattomalla vapaalla tahdollaan. Lutherin toinen väittämä ei McSorleyn mukaan ole kuitenkaan raamatullinen, koska Luther ei perustele epävapaata tahtoa sillä, että ihminen on synnin orjuuttama, vaan sillä että hän on luotu, ts. että “ihmisellä on epävapaa tahto siksi, että Jumala pakottavasti ja erehtymättömästi tietää kaikki asiat edeltä” (s. 309). McSorley tiivistää Lutherin perustelun: “Jumala ei näe mitään epävarmasti (kontingentisti). Hän näkee edeltä, määrää ja tekee kaiken muuttumattomalla, iankaikkisella ja erehtymättömällä tahdolla. Siksi vapaa tahto on ’täydellisesti tuhottu’” (s. 310). Tätä kantaa ei kuitenkaan jostain syystä perustella minkäänlaisella kosmisella determinismillä (determinismi = oppi, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on järkähtämättömien lakien alaista), mutta toisaalta se kuitenkin perustuu historialliseen, deterministiseen tai jopa fatalistiseen (kohtalousko) kantaan. McSorley tunnustaa, että raamatulliset opit kaitselmuksesta ja ennaltamääräämisestä “ehdottomasti sulkevat pois kaikki ajatukset vapaasta ratkaisuvallasta ’voimana … mikä ei taivu minkään edessä eikä ole millekään alisteinen”. “Valitettavasti”, McSorley lisää, “Luther ei sano selvästi, kuten Augustinus, Boethius, Anselm, Tuomas Akvinolainen jne., että ihmisellä todella on vapaa ratkaisuvalta ja että hän voi todella tehdä vapaita ratkaisuja, jotka Jumala erehtymättömästi on edeltä nähnyt ja joita hän kaitselmuksessaan ohjaa” (s. 313).

Ajanpuute estää tarkastelemasta täyellisesti McSorleyn perusteita niille syytöksille, jotka hän esittää. Uskon, että McSorley luki väärin Lutheria ja esitti hänen opetuksiaan eräiden sellaisten olettamusten kanssa, jotka eivät ole hyväksyttävissä. Chemnitzin vastaväite Examen-teoksessa voi olla asianmukainen kritiikki myös McSorleyn suhteen: “Trenton kirkolliskokouksen päätökset peittävät, sekoittavat ja hautaavat näkymättömiin sofististen kaksiselitteisyyksien avulla sen, mistä tässä kiistassa todellisuudessa on kyse” (Examen I, s. 424). Mitä tahansa McSorley tarkoittaakin kaavailemallaan deterministisellä perusteella, niin pahinta, mitä voidaan sanoa, on, että Luther ei seuraa sitä johdonmukaisesti. Kun hän näet puhuu ihmisen kyvystä tehdä ratkaisuja niiden asioiden suhteen, jotka ovat hänen alapuolellaan, hän kuvaa ne ihmisestä riippuviksi valinnoiksi, ts. vaihtoehdoiksi, jotka voidaan valita tai jättää valitsematta. Se, miksi McSorley esittää tuollaisen väitteen, käy kuitenkin selväksi jatkossa.

Yksi aitoluterilaisia ja filippistejä erottava kysymys oli juuri se kysymys, joka on keskeinen Lutherin Sidotussa ratkaisuvallassa. McSorley oivaltaa sen ja huomauttaa, että “Sidottuun ratkaisuvaltaan otetusta kannasta tuli yksi mittapuu, jolla arvioitiin, oliko kyseinen henkilö aitoluterilainen vai filippisti” (s. 363).

McSorley ymmärtää oikein, että moderni protestanttinen teologia on pohjimmiltaan yhtä mieltä Rooman kanssa tästä kysymyksestä, ja hän lainaa H. J. Iwandin väittämää, että “moderni protestantismi, oppeineen ihmistahdon kyvystä liikuttaa itse itseään, on lähempänä tomismia (Tuomas Akvinolaisen mukaan nimetty katolinen oppisuunta) kuin uskonpuhdistusta” (s. 363 ja nootti 348). McSorley huomauttaa myös siitä, että 1900-luvun protestanttinen teologia “vakuuttaa miltei yksiäänisesti, että ihmisen vapaa tahto ei ole osallisena ainoastaan syntien tekemiseen, vaan että se on osallisena myöskin uskoon Kristukseen, jonka välityksellä ihminen vapautuu synneistä” (s. 364). Tuekseen hän lainaa Pannenbergin lausuman, jonka mukaan evankelisessa teologiassa vallitsee “harvinaisen laaja yksimielisyys” tästä kysymyksestä. Pannenberg mainitsee Rudolf Bultmannin, Emil Brunnerin, Paul Althausin ja Karl Barthin, ja McSorley lisää Edmund Schlinkin [?] ja R. Niebuhrin. Läheisesti asiaan liittyvä on myös Edinburghissa 1937 pidetyn Faith and Order -kokouksen julistus: “Me katsomme, että koko meidän pelastuksemme riippuu hänen armollisesta tahdostaan. Mutta toisaalta on Jumalan tahto, että ihminen oman tahtonsa avulla aktiivisesti ottaa vastaan hänen armonsa ja että ihminen pysyy vastuullisena tällaisesta ratkaisusta” (s. 365s.).

Toinen kriittinen väite, jonka McSorley esittää, on, että “luterilaisen teologian pääuoma, erotukseksi Lutherin teologiasta, on välttänyt Lutherin determinismin ja on johdonmukaisesti vakuuttanut yhdessä katolisen tradition kanssa, että uskoon sisältyy ihmisen tekemä vapaa ratkaisu” (s. 364).

McSorley lainaa muutamia väitteitä (Pannenberg ja Chr. Lasius, 1568, filippisti), joiden mukaan Luther itse lopulta hylkäsi sen kannan, jonka hän oli ottanut Sidotussa ratkaisuvallassa. Ne ovat kuitenkin niin kaukaa haettuja, että McSorley pian julistaa ne mahdottomiksi. Vuonna 1537 Schmalkaldenin uskonkohdissa Luther tuo selkeästi esiin saman käsityksen, jota hän oli puolustanut Sidotussa ratkaisuvallassa ja jota McSorley pitää “deterministisenä”: “Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä… Sen vuoksi skolastikkojen opetus sisältää pelkkää harhaa ja osoittaa täydellistä kykenemättömyyttä tajuta tätä opinkohtaa. He näet opettavat seuraavasti: … 2. Ihmisellä on vapaa ratkaisuvalta, niin että hän voi tehdä hyvää ja olla tekemättä pahaa ja päinvastoin olla tekemättä hyvää ja tehdä pahaa” (Schmalkaldenin opinkohdat III,1,3,5. Tunnustuskirjat 1990, s. 267). McSorley arvelee kuitenkin voitavan osoittaa, että Yksimielisyyden ohjeesta löytyy toisenlainen linjaus. Siellä, näin hän sanoo, “kohdataan sellainen elementti, mikä puuttuu kokonaan Sidotusta ratkaisuvallasta – ihmisen oma panos tai vapaan tahdon ratkaisu ihmisen uudestisyntymisessä Kristuksessa” (361). Vaikka siellä sanotaan, että ihmisen tahto on “täysin passiivinen” (Yksimielisyyden ohje, Supistelma 2,18, Täydellinen selitys 2,89), niin tämä, McSorleyn mukaan, “selitetään aina siten, että tunnustetaan ihmisen aktiivisesti antama vastaus” (s. 361). McSorley paljastaa vaikeuden puolustaa tällaista väitettä, kun hän kirjoittaa: “Yhdessä kohdassa Yksimielisyyden ohje sanoo: ’Näin ollen ei ihmisen kääntymyksessä ole omalla tahdolla mitään mahdollisuutta myötävaikuttaa’ [SD 2,44]. Tällaisenaan tämä väite tuo mieleen Sidotun ratkaisuvallan pahimmat elementit. Ja silti, kun otamme huomioon Täydellisen selityksen toisen artiklan, jonka otsikkona on Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt, koko asiayhteyden, niin on täysin selvää, että toisessa artiklassa ei vastusteta vapaan tahdon myötävaikutusta armon vaikutuksen alaisena kääntymyksessä… Yksimielisyyden ohjeen kohta 2,18 tarkoittaa selvästi sitä, että vapaa tahto, Pyhän Hengen valaisemana ja hallitsemana… voi myötävaikuttaa ihmisen kääntymyksessä, vanhurskauttamisessa ja pelastuksessa ja voi ’uskoa ja antaa suostumuksensa, kun Pyhä Henki tarjoaa Jumalan armon.’” Eräässä nootissa McSorley hylkää sen vaikutelman, jonka eräät (kuten minä) saavat Yksimielisyyden ohjeen toisesta artiklasta, että “tahdon vapaa myötävaikutus armon alla alkaa vasta kääntymyksen jälkeen… ei kääntymyksessä itsessään. Vastoin Lutherin Sidotussa ratkaisuvallassa ottamaa kohtuutonta, äärimmäistä ja epäkatolista kantaa, Yksimielisyyden ohjeen laatijat ovat lieventäneet Lutherin kantaa, vaikka Luther itse ei niin tehnytkään, ja ilmaisseet opin sidotusta ratkaisuvallasta pikemminkin perinteisellä, katolisella tavalla.” McSorley ajattelee, että Yksimielisyyden ohje on pohjimmiltaan hylännyt Lutherin ja kannattaa Erasmusta ja Melanchthonia tässä kysymyksessä. Ja siten hän voi löytää yksimielisyyden Yksimielisyyden ohjeen ja Trenton kirkolliskokouksen kaanonien ja päätösten välillä. Tämä käsitys on todellisuudessa mahdoton. Se käy ilmi Yksimielisyyden ohjeen kohdasta 2,43-44 (Täydellinen selitys). Kyseisessä kohdassa lainataan Lutherin lausumaa tämän teoksessa Suuri tunnustus Herran ehtoollisesta vuodelta 1528, jossa tämä lupaa olla poikkeamatta opistaan; samassa kohdassa Yksimielisyyden ohjeen tekstiin on sisällytetty Sidotun ratkaisuvallan ydin.

On yllättävää, että McSorley ei näytä tällä kohden tuntevan Chemnitziä, Yksimielisyyden ohjeen pääarkkitehtia. Ensiksi, täsmälleen sen, mitä Yksimielisyyden ohjeen 2. artikla vakuuttaa, Trento hylkää 6. luvun 4. kaanonissa: “Jos joku sanoo, että ihmisen vapaa valinta ollessaan Jumalan liikkeelle panema ja innostama ei millään tavoin ole yhteistyössä Jumalan kanssa myöntyessään hänen kutsuunsa ja innostamiseensa, jonka myöntymisen kautta se asettautuu ja valmistautuu vastaanottamaan vanhurskauttamisen armon, ja että se ei voi olla myöntymättä vaikka tahtoisikin, ja että se elottomien olioiden tavoin ei lainkaan toimi vaan on pelkästään passiivinen: hän olkoon erotettu” (Tridentinum. Vammala 1984. s. 45.), ja 5. kaanonissa: “Jos joku sanoo, että ihmisen vapaan valinnan kyky on Aadamin synnin jälkeen menetetty tai sammunut, tai että se on olemassa vain pelkkänä sanana ilman vastaavaa todellisuutta, tai vihdoin, että se on saatanan kirkkoon tuoma harhakuva: hän olkoon erotettu” (ks. em.). Käsitellessään tätä kysymystä Chemnitz edustaa uskollisesti Lutheria väittäessään, että yleisesti ottaen “uudestisyntymätön ihminen voi tietyssä määrin ylläpitää ulkonaista kuria, ts. suorittaa ulkonaisessa suhteessa kunnioitettavia tekoja, jotka ovat sopusoinnussa Jumalan lain kanssa ja välttää rikoksia, jotka ovat vastoin sitä” (Chemnitz, Examen I,414s.). Niinpä Chemnitz ja Luther eivät pitäydy ns. deterministiseen käsitykseen tahdosta. Mutta aivan kuten Sidottu ratkaisuvalta käsittelee hengellisiä asioita, samoin Chemnitz sanoo: “Pääkysymys vapaata tahtoa koskevassa kiistassa on hengellisistä impulsseista ja vaikutuksista tai jumalallisista asioista, töistä, jotka kuuluvat Jumalalle, siitä, että me ajattelemme, tahdomme ja teemme jotain Jumalaa miellyttävää ja sielullemme pelastukseksi koituvaa, hengellisestä vanhurskaudesta… Hengelliset asiat ymmärretään tässä asioiksi, jotka koskevat ihmisen kääntymystä, uskoa ja hurskautta siten kuin ne esitetään Jumalan sanassa, ts. laissa ja evankeliumissa. Niitä ovat synnin tunteminen ja inhoaminen, katumus, Jumalan pelko; evankeliumin lupauksen tunteminen uskon kautta, sen mietiskely, siihen suostuminen, sen kaipaaminen, etsiminen, haluaminen ja vastaanottaminen…” (s. 420). Täsmällisemmin sanottuna kysymys kuuluu näin: ’onko ihmisen mielessä ja tahdossa syntymästä saakka sellainen voima ja sellainen kyky, että kun hän lukee, kuulee tai mietiskelee Jumalan sanaa, hän kykenee ilman Pyhää Henkeä puhtaasti luonnollisten voimiensa (kuten skolastikot sanovat) avulla saamaan aikaan sellaisia impulsseja ja tuomaan esiin sellaisia mielen, tahdon ja sydämen toimintoja, joita Raamattu vaatii katumukseen, uskoon ja uuteen kuuliaisuuteen’” (s. 425).

Tämän pitäisi riittää osoittamaan, että McSorleyn väitettä, jonka mukaan Yksimielisyyden ohje lievensi Lutherin kantaa, ei voida puolustaa. Yksimielisyyden ohjeesta löytyvä kanta on täsmälleen sama kuin Lutherin kanta.

Tiivistääksemme tämän kohdan: uskon, että samoin kuin muissakin kohdissa, myös tässä kohdassa väite, että Yksimielisyyden ohje edustaa Lutherin kannan lievennystä tai rajoittamista, on perusteeton. Sidotussa ratkaisuvallassa esiintuotu oppi epävapaasta tahdosta on muuttumattomana Yksimielisyyden ohjeessa. Yksimielisyyden ohje sitoutuu Lutherin Sidotussa ratkaisuvallassa ottamaan kantaan.

Viimeinen kommentti sidottua ratkaisuvaltaa koskevan kiistan merkityksestä. 1880-luvulla synodikaalinen konferenssia (siihen kuului mm. sen aikainen Missouri-synodi ja Wisconsin-synodi) sekä norjalaissynodia koetteli kiista armonvalintaopista. Näennäisesti riita koski oppia edeltämääräämyksestä. Ja toki siitä oli kysymys. Mutta kyse ei ollut armonvalinnasta erillään muusta; kyse oli vapaasta tahdosta. Tämä kiista pitäisi todellisuudessa nähdä jatkona Lutherin ja Erasmuksen väliseen kiistaan, sillä, kuten olemme nähneet, Lutherin kannan saavuttama voitto Yksimielisyyden ohjeessa ei tarkoittanut sitä, että kaikki luterilaiset olisivat pitäytyneet siihen. Em. kiistan pitkittyessä kiistakysymykseksi ei tullut “edeltämääräämys”. Kysymys oli siitä, tekeekö ihminen, armon auttamana, Jumalan kanssa yhteistyötä kääntymyksessään. Synodikaalinen konferenssi luotti Sidotussa ratkaisuvallassa esitettyyn kantaan. Vain jos väitetään, että ihminen myötävaikuttaa kääntymyksessään tahtonsa kipinäisellä, voidaan sanoa, että Jumala valitsee ihmisen pitäen silmällä hänen uskoaan, mikä tekee pelastuksesta riippuvaisen ihmisen omasta armon avustamasta tahdon ratkaisusta. Mutta silloin pelastus ei ole enää yksin armosta. Ja tästähän Lutherin kirjassa viime kädessä on kyse – siitä, että pelastus on yksin armosta.

Luento Concordia-seminaarissa 8.3.1999

Erling Teigen: Sidottu ratkaisuvalta – myötävaikuttaako ihminen kääntymykseen? (3/99)

Kategoriat
Luennot Sana Vanhurskauttaminen

KUINKA JUMALATON VANHURSKAUTETAAN?

Reima Jokinen, pastori, Lahti

Pelastavan uskon kohde on evankeliumi siitä, että Jumala on Kristuksen tähden leppynyt vihastaan maailman syntiä kohtaan. Me emme usko minkälaiseen Jumalaan tahansa: Tuomari-Jumala, lainsaarnaaja-Kristus tai jumalallistaja-Kristus ei anna syntejä anteeksi. Kun turvaudumme ristiinnaulittuun Jeesukseen, maailman syntien sovittajaan, joka kärsi, kuoli, heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen, Jumala lukee uskomme vanhurskaudeksi. Eräs vanhurskautuksen seurauksista on se, että Kristus asettuu asumaan uskovaan. F. Hedberg siteeraa Martin Chemnitziä: “Seurakunnan sanomattoman suloisena lohdutuksena tässä elämässä lihan heikkouden alaisena, maailman vihatessa ja perkeleen kavalien hyökkäysten ahdistaessa on se, että Kristus, Jumalan Poika, on sitä lähellä, ei ainoastaan jumalallisessa luonnossaan, vaan ottamassaan ihmisluonnossa. Tämän kautta hän on samaa olemusta kuin mekin, sukulaisemme ja veljemme. Samoin me olemme hänen ruumiinsa jäsenet, hänen lihastaan ja luistaan. Tässä ihmisluonnossa hän on Vapahtajan virassaan meidän kanssamme tekemisissä ja vaikuttaa meissä jakaen meille armon ja hyvät tekonsa. Kristus näet jakaa uskoville ansionsa, armonsa, vaikutuksensa ja hyvät tekonsa vain omassa persoonassaan, ei muutoin eikä itse poissa olevana. Vastustajatkin myöntävät, että välttämättömästi meille lahjoitetaan itse Kristus, joka tulee omaksemme, on lähellämme ja yhdistyy meihin, että me hänestä, hänessä ja hänen kauttaan tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä” (Hedberg: Pyhän kasteen puolustus, 1989,s.181-182, suom. Lauri Koskenniemi).

Yksimielisyyden ohjeen innokkaalta toimittajalta, Chemnitziltä, edellä lainattu sitaatti osoittaa, kuinka Lutherin teologian tunteva teologi voi iloisessa uskossa tunnustaa sekä sen, että Kristus olemuksellisesti asuu uskovassa, että sen, että vanhurskauttamisemme kuitenkin on pelkästään forenssinen tapahtuma (Jumala sydämessään julistaa jumalattoman vanhurskaaksi sen perusteella, että Jeesus kantoi maailman synnit).

Itsetuntemus – synnin tuntemista

Käytännön seurakuntaelämässä saarnaajan on osattava jakaa sanaa oikein. Luther opettaa, että ensin on saarnattava lakia, jotta ihminen tulisi oikeaan itsetuntemukseen. Niin kauan kuin ihminen ei ole kauhistunut syntiensä tähden, hän ei osaa tarttua lahjavanhurskauteen. Synnintunnossa ihminen löytää vain syntiä nun vaikuttimistaan, ajatuksistaan kuin kaikesta muustakin. Hän kokee, ettei hänen koko olemuksessaan ole mitään sellaista, jonka perusteella Jumala voisi hyväksyä hänet yhteyteensä. Ei löydy lohtua, ei jumalallista siementä. Tähän aina johtaa rehellinen itsetutkistelu. Jotta ihminen pääsisi tästä eteenpäin, hänet on saatava ohjatuksi itsensä ulkopuolelle ja kiinnittämään katseensa Jumalan armotekoihin.

Seuraavan käsityksen tunnustuksemme hylkää harhaoppina: “Usko ei katso yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä” (Yksimielisyyden ohje 3:63). Tunnustuskirjojemme opettamalla forenssisella vanhurskauttamisella on aina ollut vastustajansa. Sitä on pidetty liian ulkokohtaisena ja oikeudellisena. Yhä uudestaan yritetään löytää jotakin uutta, joka osoittaisi vanhurskauden olevan myös jotakin sellaista, jonka voisimme löytää kääntämällä katseen itseemme.

Toisenlainen evankeliumi

Tämän päivän Suomessa yksinomaan forenssisesti perusteltua vanhurskautusta vieroksuvat esimerkiksi ne uudemman Luther-tutkimuksen edustajat, jotka sanovat reformaattorin käsityksen uskonvanhurskaudesta poikenneen olennaisesti Sovinnonkaavan (Yksimielisyyden ohjeen) esittämästä. En ole aiheen ekspertti, mutta luulen seuraavan luonnehdinnan tavoittavan olennaisen: Heidän mukaansa Luther opetti, että vanhurskautus on kokonaistapahtuma, jossa Kristuksen jumalallis-inhimillisen persoonan ollessa tapahtuman keskuksena toteutuu hänen reaalisen läsnäolonsa voimasta samana tapahtumana sekä pyhitys, rakkaus, vanhurskaaksi julistaminen, vanhurskaaksi tekeminen, Jumalan armo, lahja ja suosio, jumalallistuminen, vieläpä itse usko. Edellä luetelluilla ei katsota olevan keskinäistä aikaisemmuutta, peräkkäisyyttä, syytä tai seurausta.

Koska akateemiset uustulkinnat lopulta vaikuttavat myös seurakuntasaarnojen sisältöön, on paikallaan kysymys: Jos vanhurskauttamisopin keskukseksi tulee ihmisessä asuvan Kristuksen evankeliumi, miten saarnaaja toimii silloin, kun helvettiä pelkäävä kääntymätön syntinen kysyy: “Miten minä pelastun?”. Jos saarnaaja pitää edellä luonnehdittua oppia johdonmukaisesti myös käytännön opetuksen sisältönä, hänen olisi opastettava etsijää uskoon jotakuinkin näin: “Sinussa olevan Kristuksen tähden Jumala ei näe enää syntejäsi, vaan pitää sinua vanhurskaana, sillä läsnä oleva Kristus ei ole toimettomana, vaan tekee sinua todellisesti vanhurskaaksi, antaa rakkautta lähimmäisiin, pyhittää, jumalallistaa ja myös muovaa uskoasi. Itse asiassa et edes voisi uskoa ilman hänen läsnäoloaan, sillä oma uskosi on vain tyhjä kuori. Katso siis tähän Kristukseen”.

Saarnaaja voisi vaatia edellä esitettyyn korjausta ja sanoa, ettei ihmisen suinkaan pitäisi katsoa sisimpäänsä, vaan lupauksiin, ja Jumalan tehtävä olisi sitten katsoa ihmiseen. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi itse vanhurskauttamisen syytä yhtään vähemmän ihmiskeskeiseksi. Usko olisi kuin olisikin ihmisen vanhurskaaksitekevä tila tai ominaisuus, olkoonkin että tässä tapauksessa voitaisiin puhua “lahjatilasta” tai “lahjaominaisuudesta”. Jos ratkaisevaa olisi tapahtuma ihmisessä eikä tapahtunut muutos Jumalan sydämessä, miten synnin hädässä oleva voisi löytää varmuuden syntiensä anteeksiannosta katsomalla vain ulkopuolelleen?

Usko on pelkkä väline jo olemassaolevan vanhurskauden soveltamisessa omalle kohdalle, eräänlaista taivaskanavan aukeamista. Se ei ole ihmisen ansiollinen teko. Luther sanookin, ettei usko vanhurskauta edes sillä perusteella, että se on Pyhän Hengen lahja, vaan vain siksi, että sillä on tekemistä Kristuksen kanssa. On tyydyttävä siihen psykologisesti vaikeasti tajuttavaan tosiasiaan, että usko ei omana tekonamme ole yhtään mitään, mutta silti usko on se ainoa väline, jolla saamme pelastuksen omaksemme.

Usko kohdistuu aina Jumalan valmiiksi saattamiin, pysyviin, vaikuttaviin ja kaikkia varten tekemiin julkisiin pelastustekoihin. Se ottaa ne vastaan. Raamatun mukaan meidät on jo ostettu Jumalalle (esim. 2.Piet.2:1), Jumala on jo jättänyt lukematta maailmalle sen rikkomukset (2.Kor.5:19). Siksi pelastusta voidaan julistaa kaikille. Epäuskoista ihmistä voitaisiin ohjata uskomaan ihmisessä asuvaan Kristukseen vain siinä tapauksessa, että läsnäolosta olisi olemassa yleinen lupaus. Sellaista lupausta ei ole. Kristus asuu vain uskovissa.

Olen sitä mieltä, että “läsnä olevan Kristuksen evankeliumin” edustajat eivät hyväksy oppia koko syntisen maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta. Jos sitä ei hyväksytä, uskoa ei voida ymmärtää pelkäksi kerjääväksi kädeksi, joka vain ottaa vastaan kaikkia varten jo olemassa olevan, riittävän ja täydellisen pelastuksen lisäämättä siihen mitään.

Miten Kristus on läsnä uskossa?

Usko syntyy Lutherin mukaan armonvälineiden kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän kirjoittaa: “Meidän pitää yksinkertaisesti tulla siunatuiksi Aabrahamin ja hänen uskonsa kanssa, joka kohdistui lupaukseen. Lupauksen turviin on paettava aivan ensimmäisenä sen vuoksi, että kuulisimme siunauksen äänen eli evankeliumin. Siihen on uskottava. Se ääni, jolla Aabrahamia siunattiin, tuo mukanaan Kristuksen. Kun hänet on uskossa otettu vastaan, niin heti annetaan Pyhä Henki Kristuksen tähden” (WA 40 1,400-401). Pyhä Henki annetaan, kun ihminen on puhdistettu eli luettu vanhurskaaksi: “Ensin Hän puhdistaa meidät imputatiivisesti (julistamalla meidät sydämessään puhtaiksi), sitten Hän antaa Pyhän Hengen, jonka kautta puhdistumme myös olemuksellisesti” (WA 39,1,99). Ensin tartumme Kristukseen Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla, jonka jälkeen saamme Kristuksen tähden Pyhän Hengen täyteyden.

Uudemman tutkimuksen edustajat tuovat mielellään esille eräitä Luther-sitaatteja, jotka heidän mielestään osoittavat järjestyksen uskosta uskon seurauksiin ongelmalliseksi. Omasta mielestäni Luther ei lainkaan anna aihetta uskon ja sen seurausten rajan hämmentämiselle. Seuraavaksi muutama paljon käytetty sitaatti:

Puhuessaan Kristuksen asumisesta uskovassa Luther kirjoittaa: “Kristus on nimittäin uskon kohde, muttei ainoastaan kohde, vaan niin sanoakseni itse uskossa on Kristus läsnä” (WA 40 1,229). Olen sitä mieltä, että sana kohde toi Lutherin mieleen jotakin sellaista, joka on “kaukana”. Lauseen ydin on mielestäni: “Kristus on nimittäin uskon (etäämpänä oleva, ulkopuolellamme oleva) kohde, muttei ainoastaan sellainen, vaan niin sanoakseni itse uskossa Kristus on paikalla”. Virkkeen tarkoitus ei ole hämärtää Kristuksen ja uskon välistä rajaa. Usko tarttuu. Kristus on Kristus. Usko on uskoa. Luther tahtoi painottaa, ettei usko Kristukseen jää jonkinlaiseksi etäsuhteeksi, vaan vaikuttaa läheisen kanssakäymisen. Missään tapauksessa tässä ei sanota, että Kristuksesta olisi tullut uskon subjekti [tekijä, so. joka uskoo toim. huom.].

Luther kyllä toteaa, että uskon ja Kristuksen tulee täydellisesti liittyä yhteen (omnino coniungi). Luther tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että usko tarttuu lujasti kohteeseensa. Kun Luther siis kirjoittaa: “Kristuksen ja uskon pitää liittyä yhteen” (Oportet Christum et fidem omnino coniungi), sen ei ole ajateltava tarkoittavan esimerkiksi: “Kristuksen ja uskon pitää olla täysin yhtä—tai sekoittua keskenään” (Oportet Christum et fidem omnino unum esse— tai: commisceri).

Luther kirjoittaa: “…huomattava, että nuo kolme: usko, Kristus ja hyväksyminen eli vanhurskaaksi lukeminen ovat yhteen liittyneinä. Usko nimittäin tarttuu kiinni Kristukseen ja omistaa hänet läsnäolevana. Se sulkee hänet sisäänsä kuin sormus jalokiven. Sen ihmisen, jonka sydämestä löytyy tällainen Kristukseen tarttunut usko, Jumala lukee vanhurskaaksi” (WA 40 1,233). Oikea usko on aina elävää sydämen uskoa vastoin pelkkää totenapitämistä, ja se sulkee sisäänsä Kristuksen. On mahdotonta, ettei tällainen usko vanhurskauttaisi. Skolastikkoja vastaan, jotka pitävät uskoa ansiollisena tilana siihen liittyvän rakkauden tähden, Lutherin oli korostettava, ettei uskon voima ollut sitä elävöittävässä rakkaudessa, vaan itse Kristuksessa, uskon kohteessa—vain Hänen tähtensä uskossa on ytyä!

Uskomme lupaukseen

Vanhurskauttavan uskon kohde ei ole meissä asuva Kristus, vaan julistettu lupauksen Kristus, joka otti pois maailman synnin Jumalan edestä. Vain tämä usko luetaan vanhurskaudeksi, sillä Jumala leppyy vain Kristuksen 2000 vuotta sitten osoittaman kuuliaisuuden tähden. Kun on kysymys siitä, mistä ihmisen vanhurskaus löytyy, ovat sekä Jumalan että ihmisen silmät tiukasti kiinnittyneet samaan kohteeseen, Kristuksen koko lunastustyöhön. Siinä Jumala leppyy, siinä ihminen saa rauhan. Poikansa lunastustyö silmiensä edessä Jumala on vanhurskauttanut Aatamista alkaen. On sielunhoidollisesti erittäin vapauttavaa, ettei tarvitse ajatella Jumalan hyväksymisen perustuvan mihinkään itsessä tapahtuviin muutoksiin, tiloihin tai ominaisuuksiin, olivat ne sitten mitä tahansa.

Jumala on leppynyt

Me emme tietäisi Kristuksesta mitään olennaista, ellemme tuntisi hänen hyviä tekojaan. Sovitustyö vaikutti sen, että Jumalan viha maailmaa kohtaan kokonaan sammui. Mikään mahti maailmassa ei saa sitä enää uudelleen syttymään, sillä Jumalan Pojan veri tyydytti täysin Jumalan rankaisevan vanhurskauden vaatimukset. Jeesuksen veren suojissa olemme turvassa. Synti on ikuisesti poissa. Koska Jumala on leppynyt jokaiseen luomaansa ihmiseen, saa myös jokainen uskoa pelastuksekseen ja päästä taivaaseen ilman lain tekoja, yksin Kristuksen tähden. Jumalan kiitos, Hän ei ole leppynyt vain minuun, jossa Kristus asuu, vaan myös niihin kaikkiin epäuskoisiin, joilla on vielä armon aikaa.