Kategoria: Kuolema

Kategoriat
2/2014 Anteeksiantamus Kuolema Kärsimys Lehdet Lohdutus

Kristuksen kärsimyksen iankaikkinen voima

29Tero Tulkki, teol. yo, fil. yo, Helsinki

Kristuksen inkarnaatio siirsi Jumalan Pojan elämän tuonpuoleisuudesta tänne aikaan ja paikkaan sidotun ihmisen mitättömiin edellytyksiin. Tämän maailman ymmärrystä käyttäen Jumalan elämä valui hukkaan ja lopulta väistämättömään epäonnistumisen päätepisteeseensä. Saatana ei kuitenkaan pysty näkemään Pyhän kolmiyhteisen Jumalan sisälle, eikä kukaan meistä ilman Raamatun ilmoitusta. Koska Jumalan luona ei ole muutosta (Jaak. 1:17), Jumalan täytyi täyttää koko oma vanhurskautensa (Matt. 3:15; Joh. 19:30) luomakunnan piirissä ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen ristinkärsimyksessään. Sen kääntöpuoli, että Kristus täyttää kaikkeuden läsnäolollaan (Ef. 4:9-10), on myös, että Hänen ristinkärsimyksensä on kaikkialla läsnä. Joka pakenee Jumalaa, joutuu helvetissäkin kohtaamaan tämän ristinkärsimyksen vainoavan ahdistuksen (Ps. 138:7-8), sillä ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Ap.t. 17:28). Jos ristinkärsimys on kaikkialla universumissa, se tarkoittaa myös sitä, että Jumalan anteeksiantamus täyttää koko universumin. Niille, jotka ovat kasteen ja uskon kautta Kristuksessa, tulee tämä Kristuksen kärsimyksen hedelmä seuraamaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, ajoittaisissa lankeemuksissa ja menestyksessä. Se jättää suojaavan varjon meidän päällemme, ja me olemme kätketyt Kristuksen kyljen ja siunaavien käsien haavoihin, joiden kautta Taivaallinen Isä meidät aina näkee. Samoin meidänkin mitätön, aikaan ja paikkaan sidottu pikkumainen elämämme on kätketty iankaikkisuuteen Kristuksen kanssa ja meidän sydämemme voi olla taivaassa kaikkien tämän elämän koettelemustenkin keskellä, ”sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol. 3:3).

”On Isän sydämessä nyt armo ikuinen / se auennut on meille ristillä Jeesuksen” (SK 282)

Kategoriat
3/2013 Hauta Kuolema Lehdet Rukous

Aabrahamin viimeiset vuodet, hänen kuolemansa ja hautaamisensa. Iisakin pojat (1. Moos. 25)

Paul Kretzmann, USA

Aabrahamin toinen avioliitto

25:1: ”Ja Aabraham otti vielä vaimon, ja hänen nimensä oli Ketura. Tämä nainen ei ollut Aabrahamin sivuvaimo Saaran eläessä. Hänestä tuli Aabrahamin vaimo tämän avioituessa toisen kerran. Hänellä ei ollut kuitenkaan asemaa luvatun Siemenen äitinä. Hän ei kuulunut lupaukseen Messiaasta.

25:2–4: ”Ja hän synnytti hänelle Simranin ja Joksanin, Medanin ja Midianin, Jisbakin ja Suuahin. Mutta Joksanille syntyi Seba ja Dedan. Dedanin jälkeläisiä olivat: assurilaiset, letusilaiset ja leummilaiset. Ja Midianin pojat olivat Eefa, Eefer, Hanok, Abida ja Eldaa. Kaikki nämä ovat Keturan jälkeläisiä.” Jumalan rikas siunaus osoittaa, ettei tähän toiseen avioliittoon liittynyt mitään häpeällistä, vaan että siihen mentiin pyhityksessä ja kunniassa, keskinäistä huolenpitoa ja apua sekä lasten saamista varten. Aabrahamin voima oli säilynyt ihmeellisesti aina hyvin vanhaan ikään saakka. Keturan, samoin kuin Ismaelin, lapsista ja lastenlapsista tuli arabialaisten heimojen esivanhempia. He elivät pääasiallisesti Agaban lahden alueilla sekä siitä koilliseen (midianilaiset) ja pitkin Punaista merta ja Persian lahtea. Useimmat näistä olivat kauppaa käyviä heimoja.

25:5. ”Ja Aabraham antoi kaiken omaisuutensa Iisakille.” Iisak oli tunnustettu laillinen perillinen, joka sai myös karjalaumat sekä olennaisen osan siitä, mitä Aabraham omisti. Tämän lisäksi Messiasta koskeva siunaus kuului hänelle.

25:6: ”Mutta sivuvaimojensa pojille Aabraham antoi lahjoja; ja hän lähetti heidät vielä eläessänsä pois poikansa Iisakin luota itään päin, Itäiselle maalle.” Ketura, samoin kuin Haagar, eivät olleet sivuvaimoja sanan myöhemmässä merkityksessä. Kuitenkin Saaraan verrattuna heillä ei ollut samaa asemaa. Saara oli valtiatar ja äiti erityisen jumalallisen asioihin puuttumisen ansiosta. Sen tähden heidän lapsensa eivät voineet vaatia, että he saisivat omaisuutta yhtä paljon kuin Iisak, lupauksen perillinen, jonka oli määrä periä Kanaanin maa. Aabraham antoi Ismaelin pojille ja kaikille Keturan pojille riittävästi omaisuutta – pieniä laumoja sekä tarvittavat palvelijat – niin että he tulivat toimeen. He muuttivat luoteiseen ja itäiseen maahan ja kasvoivat siellä heimoiksi. Näiden Aabrahamin jälkeläisten keskuudessa säilyi kauan tieto oikeasta Jumalasta. Heidän hengellinen perintönsä osoittautui siten arvokkaammaksi kuin ajalliset lahjat.

Aabrahamin kuolema ja hautaus

25:7: ”Tämä on Aabrahamin elinvuosien luku: sata seitsemänkymmentä viisi vuotta.” Hän eli siis täydet 75 vuotta Iisakin syntymän jälkeen ja näki lastenlastensa kasvamisen nuoriksi (j. 26). Se on Herran siunaus (Ps. 128:6).

25:8: ”Ja Aabraham vaipui kuolemaan korkeassa iässä, vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena, ja tuli otetuksi heimonsa tykö.” Vaikka Aabraham ei elänyt yhtä kauan kuin hänen esi-isänsä ennen häntä, silti hän oli saanut kyllänsä tästä elämästä, sekä mitä tuli hänen elämänsä pituuteen että sen vaikeuksiin ja koettelemuksiin. Hänen voimansa uupuivat, hän kuoli. Hänet otettiin heimonsa tykö. Hänen sielunsa otettiin taivaaseen ja liittyi niiden joukkoon, jotka olivat kuolleet uskossa Messiaaseen. Pane merkille, että Raamattu opettaa selvästi sielun olemassaolon jatkumista kuoleman jälkeen ja viittaa autuuden tilaan.

25:9–10: ”Ja hänen poikansa Iisak ja Ismael hautasivat hänet Makpelan luolaan, heettiläisen Efronin, Sooharin pojan, vainiolle, joka on itään päin Mamresta, 10 sille vainiolle, jonka Aabraham oli ostanut heettiläisiltä; siihen haudattiin Aabraham ja hänen vaimonsa Saara.” Kun Ismael oli saanut tiedon isänsä kuolemasta, tuli hän heti osoittaakseen tälle viimeisen kunnianosoituksen Iisakin rinnalla. Luonnollisesti ainoa kyseeseen tuleva hautapaikka oli se, jonka Aabraham itse oli ostanut niin vaivalloisilla seremonioilla Efronilta, heettiläiseltä. Sinne nuo kaksi poikaa laittoivat isänsä uupuneen ruumiin lepäämään Saaran ruumiin vierelle. Siellä heidän tomunsa odottaa lopullista ylösnousemusta. Sellainen hautaus, jossa hautaa pidetään makuuhuoneena, sopii hyvin yhteen kristillisen uskon kanssa ruumiin ylösnousemukseen.

 

25:11: ”Ja Aabrahamin kuoltua Jumala siunasi hänen poikaansa Iisakia. Ja Iisak asui Lahai-Roin kaivon tienoilla.” Iisak menestyi ja voi hyvin aivan kuten Aabraham. Hän muutti nyt, kuten kerran aiemmin, eteläiseen Kanaaniin ja teki pääpaikakseen Haagarin lähteen. Hän asui kuitenkin pääasiassa Hebronissa (1. Moos. 35:27).

 

Ismaelin suku

25:12: ”Ja tämä on kertomus Ismaelin suvusta, Aabrahamin pojan, jonka Saaran egyptiläinen orjatar Haagar synnytti Aabrahamille.” Meillä on tässä viimeinen maininta Ismaelista ja lyhyt yhteenveto hänen sukunsa historiasta.

 

25:13: ”Nämä ovat Ismaelin poikien nimet heidän nimiensä ja polveutumisensa mukaan: Nebajot, Ismaelin esikoinen, Keedar, Adbeel, Mibsam, 14 Misma, Duuma, Massa, 15 Hadad, Teema, Jetur, Naafis ja Keedma. 16 Nämä ovat Ismaelin pojat ja nämä heidän nimensä heidän kyliensä ja leiripaikkojensa mukaan, kaksitoista ruhtinasta heimokuntineen.” Niin tapahtui kuin Herra oli Haagarille luvannut: Ismaelille syntyi kaksitoista ruhtinasta, mahtavien heimojen kaksitoista mahtavaa sheikkiä. Joidenkin ruhtinaiden nimet säilyivät monien vuosisatojen ajan. Niinpä Nebajotin ja Keedarin jälkeläiset elivät Arabian Petraessa, Siinain niemimaalla ja sen tuolla puolen (Jes. 60:7). Keedarin jälkeläiset levittäytyivät myöhemmin itään päin Babylonian suuntaan (Jes. 42:11; Ps. 120:5).  Muut ismaelilaiset heimot eivät näytä olleen niin suuria ja väkeviä. Mutta myös Raamatussa on viitteitä, jotka asettavat heidät suureen maahan Jordanin itäpuolelle. Kaksitoista ruhtinasta hallitsi ja edusti kahtatoista heimoa. Heillä oli pysyviä, valleilla varustettuja leirejä tai kaupunkeja sekä väliaikaisia leirejä kiinteine ja liikuteltavine asumuksineen.

25:17: ”Ja tämä on Ismaelin elinvuosien luku: sata kolmekymmentä seitsemän vuotta; ja hän vaipui kuolemaan ja tuli otetuksi heimonsa tykö.” Vaikka Ismael, orjavaimon poika, esitetään Raamatussa esimerkkinä maailman ihmisestä, Jumalan Henki sai ja säilytti lopulta vallan hänessä. Hänkin kuoli uskossa ja liittyi niiden joukkoon, jotka luottivat Messiaaseen ja pelastukseen hänessä.

 

25:18: ”Ja he asuivat Havilasta aina Suuriin asti, joka on Egyptistä itään päin Assyriaan mentäessä. Hän kävi kaikkien veljiensä kimppuun.” Ismaelilaisten alue ulottui myöhempinä vuosina Egyptin virrasta lounaassa ja Havilasta Arabian autiomaassa luoteessa Eufratille koillisessa. Näin Ismael, jälkeläisissään, otti haltuunsa ja asutti tämän maan veljiensä läheisyydessä ja naapurina luvatun maan rajalla.

 

Iisak rukoilee Rebekan puolesta

 

25:19–20: ”Ja tämä on kertomus Iisakin, Aabrahamin pojan, suvusta. Aabrahamille syntyi Iisak. 20 Ja Iisak oli neljänkymmenen vuoden vanha, kun hän otti vaimokseen Rebekan, joka oli aramilaisen Betuelin tytär Mesopotamiasta ja aramilaisen Laabanin sisar.” Iisakia käsittelevän kertomuksen langat kootaan tässä yhteen, että omistettaisiin luku hänen perheensä perustamista varten. Sitä osaa Mesopotamiasta, josta Rebekka oli kotoisin, kutsutaan Aramin tasangoiksi. Ne sijaitsivat länteen Eufratista.

 

25:21: ”Ja Iisak rukoili Herraa vaimonsa puolesta, sillä tämä oli hedelmätön. Ja Herra kuuli hänen rukouksensa, ja hänen vaimonsa Rebekka tuli raskaaksi.” Herra antaa jälkeläisiä aviopuolisoille, mutta lasten saamisen siunausta, kuten kaikkia muita siunauksia, täytyy rukoilla. Samoin kuin Iisak oli rukoillut hurskasta vaimoa, niin hän rukoili myös lapsia, epäilemättä hurskaita lapsia, kuten Luther opettaa Isä meidän – rukouksen neljännen pyynnön selityksessään.

25:22: ”Ja lapset sysäsivät toisiaan hänen kohdussansa. Niin hän sanoi: ’Jos näin käy, minkätähden minä elän?’ Ja hän meni kysymään Herralta.” Tämä tapahtui sen jälkeen kun raskaus oli edennyt siihen pisteeseen, että lasten liikehtimisen erotti selvästi. Rebekka pelkäsi, että hänen tilansa tuottaisi onnettomuuden hänelle itselleen ja luultavasti lupauksen lapselle. Niinpä hän, äkkipikaisena sanoissaan ja toimissaan ja helposti masentuvana, huudahti: Jos näin on, niin miksi olen yhä täällä. Miksi eläisin yhä, kun minussa käydään tätä raskasta ja outoa kamppailua? Hän meni kuitenkin kysymään Herralta, luultavasti Aabrahamin välityksellä.

25:23: ”Ja Herra sanoi hänelle: ’Kaksi kansaa on sinun kohdussasi, kaksi heimoa erkanee sinun ruumiistasi, toinen heimo on toista voimakkaampi, vanhempi palvelee nuorempaa’.” Vastaus annettiin rytmisissä rinnakkaissäkeissä, heprealaisen runouden muodossa. Siinä sanotaan, että vanhempi kaksosista, esikoinen, tulisi olemaan nuoremman palvelija (vrt. Room. 9:11–12). Nuorempi tulisi siis olemaan Messiasta koskevan lupauksen kantaja ja perillinen. Aabrahamin hengellinen isyys jatkuisi hänessä.

Kaksi poikaa, Eesau ja Jaakob

25:24–25: ”Kun hänen synnyttämisensä aika oli tullut, katso, hänen kohdussaan oli kaksoiset. 25 Joka ensiksi tuli hänen kohdustaan, oli ruskea ja yliyltään niinkuin karvainen vaippa; sentähden pantiin hänelle nimeksi Eesau.” Eesau syntyi ensin kaksosista. Hänen ruumistaan peitti jo silloin punertava, paksu karva kuin turkisvaate. Tähän viitaten hänelle annettiin nimi, joka merkitsee ’karvaista’.  Hänen aistillinen, kova ja villi luonteensa kävi siten ilmi.

25:26: ”Sen jälkeen tuli ulos hänen veljensä, ja hän piti kädellään Eesaun kantapäästä. Ja hänelle pantiin nimeksi Jaakob.” Nimi merkitsee ’sitä, joka pitää kiinni kantapäästä’, ’viekasta’, koska hänen arveltiin käyttäneen veljeään omaksi edukseen näin varhain elämässä. ”Iisak oli kuudenkymmenen vuoden vanha heidän syntyessänsä.”

 

25:27: ”Ja pojat kasvoivat suuriksi, ja Eesausta tuli taitava metsästäjä, aron mies; Jaakob sitä vastoin oli hiljainen mies, joka pysyi kotosalla.”  Eesaun synnynnäinen raju luonne ilmeni pian siinä, että hänestä tuli taitava metsästäjä. Hänen sydäntään lähellä oli vaeltelu ympäri maata. Hän rakasti metsästämistä. Jaakob oli täydellinen vastakohta. Hän oli hiljainen nuori mies, joka oli kaikkea väkivaltaa vastaan. Hän halusi mieluummin pysyä kotona. Häntä kiinnostivat kodin asiat.

 

25:28: ”Iisak rakasti enemmän Eesauta, sillä hän söi mielellänsä metsänriistaa.” Kirjaimellisesti: riista, metsästyksen tulos oli hänen suussaan. Hän piti kovasti riistan metsäisestä mausta. ”Mutta Rebekka rakasti enemmän Jaakobia”, osittain sen vuoksi, että hän muisti Herran lupauksen, osittain sen vuoksi, että tämä rakasti hiljaista elämää kodissa.

Eesau myy esikoisoikeutensa

25:29: ”Kerran, kun Jaakob oli keittänyt itselleen keiton”, hän keitti linssikeiton, ”tuli Eesau kedolta”, jossa hän oli mitä ilmeisimmin ollut paneutuneena työhön, josta hän niin kovasti piti, nälästä nääntyneenä – hänellä oli kova nälkä raskaiden ponnistelujensa jälkeen.

 

25:30: ”Ja Eesau sanoi Jaakobille: ’Anna minun särpiä tuota ruskeata, tuota ruskeata keittoa, sillä minä olen nälästä nääntynyt’. Sen tähden hän sai nimen Edom” (punainen). Hän halusi niin kiihkeästi ruokaa, että hän oli valmis nielaisemaan yhdellä kulauksella koko keiton. Hän ei edes saanut mieleensä niiden kasvisten nimeä, joiden näkeminen teki hänet niin nälkäiseksi, vaan hän ainoastaan mainitsi ruskean keiton.

25:31: ”Mutta Jaakob sanoi: ’Myy minulle ensin esikoisuutesi’.” Tämä ei ollut alhaisen viekkauden muoto, joka käyttää hyödykseen vastustajan heikkoutta, vaan uskova Jaakob hyödynsi tilaisuuden hankkia itselleen laillisesti se, mikä hänelle kuului Herran lupauksen nojalla.

25:32: ”Eesau vastasi: ’Katso, minä kuolen kuitenkin, mitä minä esikoisuudellani teen?’” Eesaun luonne oli ilmiselvästi sellainen, että se sai hänet väheksymään suurta etuoikeutta olla esikoinen, sillä hänen kysymykseensä sisältyy ajatus: minä kuolen nälkään ja miksi minun tulisi ylipäänsä huolehtia synnynnäisestä oikeudestani. Niinpä hän luopui kokonaan niistä suurista asioista, jotka hänellä olivat synnynnäisen oikeutensa perusteella: Aabrahamin erityinen siunaus, jälkeläistensä perintö, oikeus liittoon ja liittoon sisältyvä maa – kaikesta tästä hän luopui saadakseen hetkellisen tyydytyksen.

25:33: ”Jaakob sanoi: ’Vanno minulle ensin’. Ja hän vannoi hänelle ja myi esikoisuutensa Jaakobille.” Näin Jaakob käytti hyväkseen asemaansa, jonka hän oli saavuttanut, siihen pisteeseen saakka, että hän sai varmuuden menestyksestään, sillä Eesaun vala vahvisti hänen lupauksensa.

25:34: ”Ja Jaakob antoi Eesaulle leipää ja hernekeittoa. Ja hän söi ja joi, nousi ja meni matkoihinsa. Niin halpana Eesau piti esikoisuutensa.” Kyseessä ei ollut Eesaun pelkkä hetkellinen oikku. Hän halveksi synnynnäistä oikeuttaan myös syötyään ja juotuaan kyllikseen ja palattuaan normaaliin mielentilaan. Näin Jaakob täyttyi pyhällä vakavuudella synnynnäisen oikeuden suomista etuoikeuksista. Hän tajusi, miten paljon siitä riippui Aabrahamin perheessä, kun taas Eesau piti koko asiaa vitsinä ja toimi sen mukaisesti. Jaakob on niiden esikuva ja esimerkki, jotka etsivät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, kun taas Eesau edustaa sellaisia, jotka hylkäävät ikuiset siunaukset ajallisen menestyksen ja nautinnon tähden.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
2/2013 Kirkkopäivä Kuolema Lehdet

Kristuksen kirkko on kuolemaakin vahvempi

Sakari Korpinen, pastori, teol. lis., Perniö

Olemme siirtyneet ”neljännen Suomen aikaan”

”Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.” (Matt 16:18).

O, Auta Kolminaisuus pyhä, Ett armon aamen kuuluu yhä. Aamen

Kristuksen kirkko, hänen armonvaltakuntansa, on rakennettu sille apostoliselle tunnustukselle, jonka lyhyesti lausui julki apostoli Pietari (ks. myös Ef 2:20). Kirkon perustuksena ovat Kristuksen valitsemat ja Pyhän Hengen kaikkeen totuuteen johtamat apostolit ja tämä perustus on niin luja, etteivät mitkään vihollisvoimat voi sitä voittaa. Ei milloinkaan eikä missään olosuhteissa! (CA VII) Tuonelan portit on vertauskuvallinen sanonta kuoleman ja vihollisen mahdista. Elämä voittaa! Oikea Kristuksen kirkko on siis kaikkea syntiä ja kuolemaa vahvempi! Tämä on Vapahtajamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen järkähtämätön sana ja lupaus.

Samanaikaisesti muistamme Jumalan sanasta, että Kainin kirkko ja sen kautta itse Saatana ei koskaan lakkaa taistelemasta Aabelin eli Kristuksen kirkkoa vastaan. Voiko siis paikalliskirkko kuolla? Onko Suomen ev.lut. kirkko jo kuolemassa? Kirkossammehan on uudistettu nyt lähes kaikki. Hikihatussa on rasvattu myös hallintoa mahdollisimman hyvin toimivaksi. Konsultit ovat kirjoittaneet ennätysmäisiä laskuja toimistaan suurseurakuntien muodostamiseksi ja kirkon modernisoimiseksi. Mutta näkyykö hengellisen kevään merkkejä? Iloitseeko taivas? Onko tällä toiminnalla ollut Jumalan Pyhän Hengen siunaus?

Tiedämme, mitä tapahtui Kristuksen varoituksista välinpitämättömille Vähän Aasian seurakunnille, jota selvitetään Johanneksen Ilmestyskirjassa. Turisteille näytetään tänään kivikasoja, jotka kertovat entisistä kukoistavista seurakunnista ja niiden Herran huoneista. Kun olemme käyneet vaikkapa vain Ruotsissa, saatamme jo kysyä: myydäänkö jossain vaiheessa Lohjan historiallinen kirkko ravintolaksi tai yhtä kaunis Perniön Herran huone moskeijaksi? Vauhti on kova, sillä esim. Helsingissä kastetaan enää alle 50 % lapsista. Museovirasto ei Suomessa voi ottaa kaikkia kirkkotiloja harteilleen. Tosiasia on kirkon oman tutkimuslaitoksenkin tilastoja katsottaessa se, että vain pieni joukko on enää veisaamassa Malmivaaran tavoin: ”Oi ethän sä kuoleman valtojen nyt sallinne Suomea voittaa…” Tähän palaan myöhemmin.

Kymmenen vuotta sitten

Huittisten kirkossa Rukoilevaisten kesäseuroissa puhuin kymmenen vuotta sitten siitä, miten olemme tulleet pyhän kristillisen uskomme kannalta ’kolmannen Suomen aikaan’. Mitä tällä tarkoitin? Menen lyhyesti läpi esitykseni:

’Ensimmäinen Suomi’ alkoi hahmottua Henrik-piispan lähetysmatkan, lähetyshiippakunnan ja sittemmin Ruotsin vallan alaisuudessa. Keskenään taistelevat heimot yhdistyivät Karitsan lipun alle. Tämä ensimmäinen Suomi oli kylläkin roomalaiskatolinen, mutta harhoistaan huolimatta se piti esillä koko ajan iankaikkisuusnäkökulmaa. Se muistutti: On taivas, mutta on myös helvetti. Se pani ihmiset kysymään tosissaan: mihin olen matkalla?

’Toisen Suomen’ aika alkoi Upsalan kokouksesta 1593. Siunattu uskonpuhdistus ja sitten ns. oikeaoppisuuden aika vaikutti kaikkeen elämään. Se loi kansanopetuksen, hallintojärjestelmän, suuren hartauskirjallisuuden, oppilaitokset, kaunisti kirkot jne. Olen kuin aitajuoksija ja hyppään yli monien tärkeiden historiallisten tapahtumien, joista sanon, että vain pyhän kristillisen uskon vuoksi kansamme pääsi eteenpäin. Me emme olisi saaneet valtiollista itsenäisyyttä ja sinivalkoista ristilippuamme, jos meillä ei olisi ollut Jumalan sanaan ankkuroitua uskoa ja oppia. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia viime sodissakaan säilyä itsenäisenä, jos meillä ei olisi ollut Jumalan armosta eläviä rukoilevia ihmisiä. Ja kuinka siunattuja olivatkaan kaiken kauheuden jälkeen siellä täällä tapahtuneet kansanherätykset.

’Kolmannen Suomen’ aika alkoi arkkipiispa John Vikströmin nuijan kopautuksella 1986. Tätä aikaa voisi nimittää yleisuskonnollisuuden ajaksi. Pitkään vallalla ollut raamattukriisi vei ensiksi pohjan pois papiston koulutukselta ja sitten yleisesti luottamuksen pyhään Raamattuun. Rivien kokoamista siitä huolimatta kyllä tapahtui. Innostuin itsekin nähdessäni, miten kirkossamme alkoi tunnustusrintaman työ ja sen lippulaivana Paavalin synodi. Mutta se oli vain hetken kevättuuli. Nimittäin uudella kirkkomme kasvatusohjelmalla, joka maksoi miljoonia, tahdottiin kääntää ihmisten mielenkiinto erilaisiin mukaviin aktiviteetteihin. Messut ja kotiseurat saivat jäädä sivuosiin. Tämä oli opittu Ruotsista. Eräs havainnoitsija kertoi, että ennen laulettiin Jumalalle kiitosvirttä: ”Helig, helig, helig” (ruots. helig = pyhä), mutta nyt monitoimikirkossa: ”Trevlig, trevlig, trevlig!” (ruots. trevlig = hauska) Tätä leppoistamisen vaihetta ei kestänyt kauan. Pian alkoi okkupaatio (miehitys, valtaus), joka vähitellen on vienyt virkakieltoihin, pappisvihkimyssulkuihin, kirkkotilojen sulkemisiin, epäoikeudenmukaisiin kurinpitorangaistuksiin sekä opillisten kysymysten käsittelyyn maallisissa oikeusistuimissa. Hengellinen opettajani, Simo Kiviranta, kirjoitti vähän ennen kuolemaansa: ”Ne jotka muistavat kirkkomme muutaman vuosikymmenen takaa, eivät voi uskoa, millaisia linjauksia tehdään niin kirkossa kuin osin herätysliikkeissä.”

Nyt siirrymme jo ’Neljännen Suomen aikaan’

Kymmenen vuotta sitten, kun näin selvitin tapahtumien kulkua Huittisissa, emme vielä eläneet sitä vaihetta, joka tänään on totta. Olemme siirtymässä ’Neljännen Suomen’ aikaan, joka on kääntänyt yhä avoimemmin selkänsä Jumalan sanalle ja kovettanut sydämensä. Hallintofundamentalismi jyrää. Jumalan sanan hylkääminen ajankohtaisissa kysymyksissä, väkevä suruttomuuden unitauti, välinpitämättömyys omasta ja lähimmäisen iankaikkisuudesta on askele askeleelta johtanut jo suoranaiseen hyökkäävään ateismiin. Muutama kuukausi sitten julisti Helsingin Sanomien toimittaja isossa artikkelissaan, että hän oli kirkkovaltuutettuna valitsemassa Helsinkiin uutta piispaakin, mutta ei hän mihinkään Jumalaan usko. Suun tunnustus ja vielä valtalehteen kirjoitettuna oli selvä, mutta se oli Saatanasta.

Pankkimaailmasta aikoinaan tutuksi tullut Jukka Keitele kirjoitti jokin aika sitten: ”Demokratissa saa valita mihin uskoo, mutta ei käskeä toisten vakaumuksia omansa kaltaisiksi.” Saatana ei kuitenkaan tyydy pikkunaposteluun. Se haluaa vallata kaikki kirkkokunnat ja seurakunnat. Se on valmis kansalaisaloitteiden ja uusien lakien avulla eli totalitaristisen demokratian keinoin pakottamaan kaikki uskomaan ja toimimaan niin kuin se itse haluaa.  Sillä on pyhän Raamatun ilmoittama lopunaikojen kiihkeä missio hyvässä vauhdissa, ja se on valmis vainon tielle. Kirkkomme piispojen hoitaessa virkaansa kanslioistaan median avulla yritettiin aluksi kohteliailla lepyttelyillä, viroilla, titteleillä eli sopeuttamisella (prof. Heikki Koskenniemen ennustus) hoitaa asia, mutta kun se ei enää purrut, alkoi piispa Heikan junailema käräjäsalien tie. Nämä kuoleman merkit Suomen ev. lut. kirkossa näkyvät kuin loppuvaiheessa oleva vakava syöpä ihmisessä. Neljännen Suomen aluillaan olevissa vainoissa kuulemme Herramme rohkaisun omilleen: ”Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt 10:28). Siksi myös Psalmiin 46 pohjaavassa virressä veisataan:

”Jos veis he henkemme, osamme, onnemme,

ne heidän olkohon, vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.”

Mutta elämä voittaa

Iankaikkisesti kestävässä ja aina erehtymättömässä Kristuksen kirkossa meidän on turvaaminen vain siihen, mikä meille on lahjoitettu pyhässä Raamatussa ja Kirkon tunnustuksessa. Jokaisella kristityllä on oikeus ja jopa velvollisuus tutkia piispojemme käskykirjeitä, ovatko ne Kristuksen opin mukaisia. Jos ne eivät ole, niille kuuluu hylkäystuomio tai jopa anathema (kiroustuomion). Rovasti Eero Parvio, Paavalin synodin perustajaisiä, lainasi erääseen kirjaansa runoa, joka oli syntynyt sotien jälkeisessä yhteiskunnallisessa kriisissä, mutta se sopii myös meille:

Älä hämmenny: Maailmaa radaltaan ei peukalopihdit suista.

Pidä kompassi kunnossa, veljeni, ja tuulessa, tuiskussa muista:

Jos kieltäisi kunnian Galilei, se kunniaks silti jäisi.

Jos kiittäisi vääryyttä Galilei, se vääryydeks silti jäisi.

 

Jumalan armoa on se, että vielä on maassamme joitakin seurakuntia, jotka ”eivät ole tahranneet vaatteitaan” (Ilm 3:4). Näillä on Kristuksen kirkon iäti kestävät tuntomerkit. Oikeita alttareita ja saarnastuoleja löytyy. Syöpä ei ole vielä ehtinyt tuhota kaikkea solukkoa. Tälle Kristuksen kirkon jäännökselle Suomessamme Herra sanoo aivan samaa tänään kuin vainojen ajan Vähässä Aasiassa: ”Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä oli jo kuolemaisillaan” (Ilm. 3:2). Siksi on myös syntynyt Lähetyshiippakunta. Siksi on perustettu maamme suurimpiin keskuksiin henkilöseurakuntia, siksi on vaivaa nähden rakennettu Jumalan sanan mukaisia alttareita ja saarnastuoleja. Tämä on ollut herätyksen aikaa! Mutta mikään paikalliskirkko tai seurakunta ei elä, ellei Kristus itse anna elävää vettä ja taivaan mannaa.

Onko kirkossamme vaikuttava Paavalin synodi jo siis hävinnyt taistelun? Kuulutko sinäkin häviäjiin? Arkkipiispan kansliassakin on todettu, että olemme enää marginaaliryhmä. Totta. Ja kuitenkaan tässä ei ole lainkaan koko totuus! Olemme seuranneet Suomessamme pienenä joukkona, mutta edesmenneiden miljoonien ja vielä matkaa tekevien miljoonien kristittyjen tavoin Jumalan sanan opettamina Ristiinnaulittua ja eläneet Jumalan armon kaikkeinpyhimmästä evankeliumista.  Näin kuljemme kyllä ristin kantamisen tiellä, mutta synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan Voittajan joukoissa. ”Joka kätkee minun sanani, ei hänen pidä maistaman kuolemaa iankaikkisesti.” (Joh 8:52)

 

Puhe Paastonajan kirkkopäivillä Karjalohjalla 24.3.2013

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet

Muut lehdet:

  • Kirjoittaja Kirjoittanut Marko
  • Julkaisupäivämäärä 4.4.2014

MITÄ TAPAHTUU KUOLEMAN JÄLKEEN?

IANKAIKKISUUS TEKEE ELÄMÄMME JOKAISESTA MINUUTISTA HYVIN MERKITTÄVÄN.

Se tapahtui taas. Pyhäinpäivänä hautausmaa peittyi kynttilöiden mereen. Edesmenneitä muistettiin käymällä haudalla. Tämä on nykykulttuurissa yksi harvoja tilanteita, joissa kuolemaa muistetaan.

Se, että me kaikki väistämättä kuolemme, voi pysäyttää ainakin hetkeksi. Monen usko kuolemanjälkeiseen elämään on kuitenkin hiipunut tai muuttunut kristinuskon opetusten vastaiseksi. Ateismi, jonka karun oletuksen mukaan kaikki tietoinen elämä päättyy kuolemaan, kasvattaa suosiotaan.

Miksi tämä oletus on karu? Siksi, että sen mukaan lapsi, aikuinen tai vanhus, jonka maanpäällinen elämä on ohi, on lakannut olemasta olemassa. Kaikki on lopullisesti ohi. Elämä raukeaa tyhjiin.

Tällaisesta näkemyksestä käsin on aina ollut todella vaikea motivoida elämän mielekkyyttä, tarkoitusta ja moraalia. Ateismissa ei ole viimeistä tuomiota, eikä siinä siksi voi olla mitään lopullista oikeudenmukaisuutta. Elämä on perimmiltään todella epäoikeudenmukaista ja tarkoituksetonta. Lopulta koko ihmiskunnasta ja sen asuttamasta planeetasta on jäljellä vain autio taivaankappale. Se kiertää universumissa, jolla myöskään ei ole mitään tarkoitusta, se vain sattuu olemaan olemassa. Jotkut ateistit ovat panneet toivonsa siihen, että elämää löytyisi joltain muulta planeetalta, mutta sekin olisi lopulta yhtä tarkoituksetonta elämää.

Miten täysin erilainen on kristinuskon opetus! Se sytyttää valot meidän kosmiseen yksinäisyyteemme ja toivottaa meidät tervetulleiksi kotiin persoonallisen Jumalan luomaan universumiin, jossa kaikella on tarkoituksensa ja erityisesti myös jokaisen ihmisen elämällä.

Tämän elämän jälkeen alkaa kristinuskon mukaan iankaikkinen elämä. Elämän mittaisen matkan päässä on kaksi päätepysäkkiä. Toinen on iankaikkinen taivas ja toinen on yhtä iankaikkinen kadotus. Taivaaseen pääsevät kaikki, jotka ovat turvanneet Jeesukseen omana Vapahtajanaan, ja helvettiin joutuvat kaikki Jeesuksen hylänneet. Hän itse sanoi selvästi: ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä, mutta joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään.”

Kristityn taivastoivo ei ole pelkkä hengellinen olotila. Me uskomme ”ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään”. Jo kirkkoisä Augustinus pohti ruumiin ylösnousemusta hyvin konkreettisesti: ”Jumala, taiteilija, jolla on ihmeellinen ja sanoinkuvaamaton voima, rakentaa meidän ruumiimme ihmeellisen ja sanoinkuvaamattoman nopeasti uudelleen – – suuri artisti pitää huolen siitä, että mikään ei ole sopimatonta tai poissa paikaltaan.”

Useat muut varhaiskirkon opettajat lohduttivat vainojen keskellä itseään ja muita uskovia ruumiin konkreettisen ylösnousemuksen toivolla. He olivat saaneet tämän uskon Herramme Jeesuksen ylösnousemuksen perusteella.

Tähän me kristittyinä uskomme edelleenkin. Kun ihminen kuolee, kaikki ei ole siinä. Ihminen herää viimeiselle tuomiolle. Siitä hänet lähetetään iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä tai karkotetaan lopullisesti pois iankaikkiseen vaivaan. Tämä tosiasia mielessämme me elämme ja teemme työtä. Kuolema voi olla yhden sydämenlyönnin päässä. Iankaikkisuus tekee elämämme jokaisesta minuutista hyvin merkittävän.

Leif Nummela, Uusi tie 45/2012

Kategoriat
6/2012 Kuolema Kärsimys Lehdet Sana

Saaran kuolema ja hautaus

1. Moos. 23

Paul Kretzmann, USA

Saaran kuolema

23:1: ”Ja Saara eli sadan kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanhaksi; niin vanhaksi eli Saara.” Siten hän eli kypsään vanhuuteen asti ja näki poikansa Iisakin varttuvan täyteen miehuuteen. Iisak oli nyt näet kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Tällä välin Aabraham oli muuttanut takaisin Hebroniin

23:2: ”Ja Saara kuoli Kirjat-Arbassa, se on Hebronissa, Kanaanin maassa. Ja Aabraham meni murehtimaan Saaraa ja itkemään häntä.” Joosuan kirjasta (Joos. 14:15) ja Tuomarien kirjasta (Tuom. 1:10) käy ilmi, että Hebron, joka oli yksi vanhimmista asutuista paikoista Kanaanin maassa, kantoi jonkin aikaa valloittajansa, anakilaisen Arban, mukaan nimeä, mutta Israelin lapset palauttivat alkuperäisen nimen. Täällä Saara kuoli, ja Aabraham meni, ts. hän ryhtyi tekemään valmisteluja tavanomaista suruaikaa, kuolleen valittajaisia varten.

Aabraham neuvottelee hautapaikasta

23:3–4: ”Sen jälkeen Aabraham nousi ja lähti vainajan luota ja puhui heettiläisille sanoen: 4. ’Minä olen muukalainen ja vieras teidän keskuudessanne; antakaa minulle perintöhauta maassanne, haudatakseni ja kätkeäkseni siihen vainajani.’” Se, että Aabraham noudatti tavanomaista suruaikaa, ei suinkaan ollut ristiriidassa hänen uskonsa kanssa. Saara oli ollut hänen vaimonsa, joka uskoi tosi Jumalaan kaikista heikkouksistaan huolimatta – hän on kaikkien uskovien naisten äiti. Aabraham oli rakastanut häntä syvästi, kuten uskollisen aviomiehen tulisi, ja Saara oli hänen myös kuolemassa. Hän lähti nyt teltasta, jossa Saaran ruumis oli, ja meni kaupungin porttiin, ihmisten tavalliseen kokoontumispaikkaan, jossa kaikki liiketoiminta tavallisesti hoidettiin. Heetin lapset, heettiläiset, elivät siellä, sillä Hebron sijaitsi heettiläisten maassa, vaikkakaan ei kaukana amorilaisten maasta, joka sijaitsi länteen päin. Muukalaisena ja paimentolaisena heidän keskuudessaan hän nyt neuvotteli hautapaikasta, ennen kaikkea Saaralle, vaimolleen.

23:5: ”Heettiläiset vastasivat Aabrahamille, sanoen hänelle: 6. ’Kuule meitä, herra. Sinä olet Jumalan ruhtinas meidän keskuudessamme; hautaa vainajasi parhaaseen hautaamme. Ei kukaan meistä kiellä sinua hautaamasta vainajaasi hautaansa.’” Tämä kertomus esittää kauniin näkymän kohteliaisuudesta, vaatimattomuudesta, ystävällisyydestä, vilpittömyydestä, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, johon ei ole sekoittuneena ahneuden varjoja, kuten eräs Raamatun selittäjä huomauttaa. Aabraham oli tullut ostamaan palan maata, mutta aidon itämaisen seremoniallisuuden mukaisesti kaupungin miehet pitkittivät neuvotteluja osoittaen Aabrahamille sen kohteliaisuuden, että he pitivät häntä Jumalan ruhtinaana keskuudessaan ja että hänen tarvitsi vain valita mikä tahansa hautapaikka, joka häntä miellyttäisi, ja he kokisivat kunniakseen, että hän ottaisi sen vastaan lahjana.

23:7: ”Niin Aabraham nousi ja kumarsi maan kansalle, heettiläisille.” Tämä Aabrahamin juhlallinen nouseminen ja kumartaminen tarkoitti, että hän antoi suuren arvon heidän kohteliaisuuksilleen ja heidän ystävällisyydelleen, kun he tekivät sellaisen anteliaan tarjouksen

23:8: ”[Ja] puhui heille sanoen: ’Jos teidän mieleenne on, että minä hautaan ja kätken vainajani, niin kuulkaa minua ja taivuttakaa Efron, Sooharin poika, 9. antamaan minulle Makpelan luola, joka on hänen omansa ja on hänen vainionsa perällä. Täydestä hinnasta hän antakoon sen minulle perintöhaudaksi teidän keskuudessanne.’ Aabraham jatkoi asiansa toimittamista hyvin huolellisesti ja kohteliaasti. Hän pyysi läsnäolevia miehiä toimimaan välittäjinä Efronin kanssa, joka oli varsin huomattava mies yhteisössä, jos se sopi heidän ajatuksiinsa. Tämä Efron omisti näet maapalan, johon sisältyi Makpelan nimellä tunnettu luola, jonka Aabraham arveli oikein hyvin sopivan hänen tarkoituksiinsa. Hän tahtoi ostaa sen täydestä hopeasta [alkutekstin mukainen sana, suom. huom.], ts. hän tahtoi maksaa maasta sen arvon mukaisen hinnan, sillä hän aikoi käyttää sitä pysyvänä hautapaikkana perheelleen. Uskovat menettelevät aina oikein, jos he eivät jää kiitollisuuden velkaan epäuskoisia kohtaan, koska se voi vuorostaan vaikuttaa heidän kristillisyyteensä.

Makpelan ostaminen

23:10–11: ”Mutta Efron istui siellä heettiläisten joukossa. Ja Efron, heettiläinen, vastasi Aabrahamille heettiläisten kuullen, kaikkien, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista, sanoen: 11. ’Ei, herrani, vaan kuule minua. Vainion minä lahjoitan sinulle ja myöskin luolan, joka siinä on, minä lahjoitan sinulle; kansalaisteni nähden minä sen sinulle lahjoitan. Hautaa vainajasi.’” Saman itämaisen kohteliaisuuden harjoittaminen jatkui loppuun saakka. Efron, heettiläinen, oli tuskin tarkoittanut vakavasti otettavaksi tarjoustansa, jonka hän esitti kaikkien heimonsa jäsenten ja samassa kaupungissa asuvien ihmisten korvien kuullen. Jos näet Aabraham olisi hyväksynyt hänen tarjouksensa, olisi hän, kuten tapana oli, odottanut hyvin runsasta vastalahjaa, ja jos Aabraham päättäisi ostaa maan, Efronin tarjous oli tarkoitettu estämään kaikki mielessään olevan hinnan alentaminen.

23:12–15: ”Ja Aabraham kumarsi maan kansalle 13. ja puhui Efronille, maan kansan kuullen, sanoen: ’Jospa kuitenkin – oi, kuule minua! Minä maksan vainion hinnan; ota se minulta ja anna minun haudata siihen vainajani.’ 14. Efron vastasi Aabrahamille, sanoen hänelle: 15. ’Herrani, kuule minua. Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee? Hautaa vainajasi.’” Efron mainitsi tässä hintapyyntönsä: ”Neljänsadan hopeasekelin maa, mitä se minulle ja sinulle merkitsee?” Se mainitaan kohteliain sanakääntein, ja se vihjaa vaatimuksen puolustamiseen, koska Aabraham vaatisi asian hoitamista siten, että hän maksaa hinnan. Koska hopeasekelin arvo oli noin 50 senttiä, maapala, johon sisältyi Makpelan luola, maksoi Aabrahamille kaksisataa dollaria. ”Niin arvoton maapala ei voinut vaatia kahdelta rikkaalta mieheltä pitkää neuvottelua.”

23:16: ”Kuultuaan Efronin sanat Aabraham punnitsi Efronille sen rahasumman, jonka tämä oli maininnut heettiläisten kuullen, neljäsataa hopeasekeliä, kaupassa käypää.” Tuohon aikaan Kanaanin maassa ei ollut leimattuja kolikkoja, joilla oli määrätty arvo, mutta siellä näyttää olleen tietyn painoisia hopean paloja, jotka voitiin helposti punnita. Tässä kerrotun kaltaisessa liiketoiminnassa nämä palat punnittiin sen osoittamiseksi, ettei mitään petosta ollut tarkoitus yrittää tehdä. Aabraham punnitsi täyden mitan, kuten kauppiailta vaadittiin. Kuten apostoli oikein sanoo, kristityt välttävät rehellisessä liiketoiminnassa vilpin häivähdystäkin. Aabraham osoitti uskonsa ostamalla pienen palan maata siitä maasta, joka oli luvattu hänen jälkeläisilleen ollen varma, että Herra pitäisi huolen lupauksestaan.

Saaran hautaus

23:17–18: ”Niin Efronin vainio, joka on Makpelassa itään päin Mamresta, sekä vainio että siellä oleva luola ynnä kaikki puut, jotka kasvoivat vainiolla, koko sillä alueella, 18. joutuivat Aabrahamin omaksi kaikkien heettiläisten nähden, jotka kulkivat hänen kaupunkinsa portista.” Tämä on muodollisen asiakirjan kieltä, jota käytetään maan vaihtaessa omistajaa. Vainion sijaintipaikka annetaan: se sijaitsee ennen Mamrea, Mamren metsikköä vastapäätä, ja siihen kuuluu Makpelan luola, joka on yhdellä tämän maapalan laidalla. Maaomaisuus kuvataan tarkasti, ja siihen sisältyvät myös sekä itse maapalalla että sen rajoilla olevat puut. Vainio luovutettiin Aabrahamille siten kaikkineen, mitä siihen kuului. Luovutuksesta tehty muistiinpano on hyvin tarkka, ja todistajat mainitaan erikseen.

23:19: ”Sen jälkeen Aabraham hautasi vaimonsa Saaran luolaan, joka on Makpelan vainiolla, itään päin Mamresta, se on Hebronista, Kanaanin maassa.” Tämä oli vainion ja siihen sisältyvän luolan ostamisen tarkoitus. Nimen perusteella luolassa on saattanut olla kaksi sisäänkäyntiä tai se on ollut kaksiosainen [vrt. Biblia: Makpela, so. kaksikertainen, suom. huom.].

23:20: ”Niin vainio ja siellä oleva luola siirtyi heettiläisiltä Aabrahamille, perintöhaudaksi.” Hautaamalla vaimonsa Kanaanin maahan, luvattuun maahan, Aabraham tunnusti, että Saara oli osallinen luvatusta siunauksesta ja että hänen ruumiinsa haudattiin tulevan ylösnousemuksen varmassa toivossa Kristuksen lunastustyön perusteella. Tässä merkityksessä kristillisten seurakuntien hautausmaat ovat todella Jumalan peltoja, joista hän kokoaa rikashedelmäisen sadon viimeisenä päivänä.

Suomennos: Hannu Lehtonen

Kategoriat
3/2013 Kuolema Lehdet Lohdutus

Heikki Koskenniemi in memoriam

Heikki Koskenniemi
Heikki Koskenniemi

Professori, pastori, Heikki Koskenniemi on kuollut. Hän oli syntynyt 27.9.1919 ja kuoli 26.9.2013. Koskenniemen isä oli Anton Einar Koskenniemi, evankelinen pastori ja arvostettu Luther-kääntäjä. Heikki Koskeniemi teki myös mittavan elämäntyön kielitieteen ja kääntämisen alalla. Hän toimi klassisen filologian professorina Turussa 1964–86. Hänen erikoisalaansa oli papyrus-tutkimus.
Suomen kristikansaa Heikki Koskenniemi on palvellut erityisesti monilla arvokkailla suomennostöillään. Näistä mainittakoon muun muassa C. F. W. Waltherin Laki ja evankeliumi, Franz Pieperin Kristillinen dogmatiikka, varhaiskristillinen Apostoliset isät, Johann Gerhardin Jumalan sana sekä Uskon pyhä salaisuus, Augustinuksen Jumalan valtio sekä Martti Lutherin Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys
”Jokainen Jumalan sana on taattu; hän on niiden kilpi, jotka häneen turvaavat.” (Sananl. 30:5)

”Autuaat ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat tästedes. Totisesti – sanoo Henki – he saavat levätä vaivoistansa, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä.” (Ilm. 14:13)