Isto Vuorio, Vantaa

Mitä on apologetiikka

Apologetiikka-sanan taustalla on kreikan kielen puolustusta merkitsevä apologia-sana. Se tarkoittaa kristillisen teologian ja käytännön haaraa, joka keskittyy kristinuskon maailmankuvan perustelemiseen järjen ja yleisen ilmoituksen (omatunto, luonto, historia) avulla. Luonnollinen teologia eli Jumalan olemassaolon perusteleminen on yksi apologetiikan peruspilareista, toinen on pyrkimys Jeesuksen jumaluuden ja ylösnousemuksen historiallisuuden osoittamiseen. Anglosaksisissa maissa saattaa teologissa yliopistoissa ja seminaareissa olla jopa apologetiikan oppituoleja toisin kuin Suomessa.

Apologetiikka Raamatussa

Apologeettinen lähestymistapa näkyy jo Raamatussa. Kristinusko on aina Vanhan liiton ajoista asti ollut läpeensä historiallinen uskonto, joka seisoo konkreettisten, varsin tämänpuoleisten ja havaittavien historiallisten tapahtumien perustalla. Tärkeimpiä tällaisia polttopisteitä ovat luominen, syntiinlankeemus, Jeesuksen neitseellinen inkarnaatio (tuleminen ihmiseksi), ristinkuolema, ylösnousemus, taivaaseenastuminen ja paluu tuomiolle. Ilman näitä ei kristinuskolla olisi mitään annettavaa (1. Kor. 15:1–19, 30–32). Itse asiassa kristinusko on kaikkein lujimmin historiaan ankkuroituva uskonto, ja Uuden testamentin osalta tämä on vielä Vanhaa testamenttiakin ilmeisempää. Kaikki tyhjyyttään ja tyhmyyttään kumisevat henkistävät ja idealisoivat yritykset erottaa kristinusko historiasta ovatkin säännönmukaisesti päätyneet katastrofiin.

Ateismi sanan nykymerkityksessä oli Raamatun aikana hyvin harvinaista ja rajoittui muutamaan hassuun kreikkalaiseen filosofiin (esimerkiksi Lucretius 94–50 eKr). Raamattu toteaa melko yksikantaan, että ihminen, joka ei usko Jumalaan on ”hullu” (Ps. 14:1, 53:2, 92:7; Room. 1:18–32).

Vanhassa testamentissa enemmän sijaa saakin se, että perustellaan Israelin Jumalan olevan se yksi ja ainoa tosi Jumala, jolla on rajaton valta ja tieto. Israelin Jumala on myös persoonallinen, pitää huolta kansastaan ja on yhteydessä siihen profeettojensa kautta. Vastapoolina ovat pakanakansojen voimattomat, mykät ja moraalittomat epäjumalat. Perustelu on luonteeltaan kokemuksellinen ja historiallinen: Jumala on kerta toisensa jälkeen osoittautunut eläväksi ja kansastaan huolehtivaksi. Toteutuneet profetiat ja muut historiassa koetut ihmeet ovat merkkejä Jumalalta. Pääpaino on Jumalan ja hänen kansansa suhteessa, mutta joskus tunnustekoja tehdään myös muille kansoille (esim. faaraolle 2. Moos 7 alkaen).

Jeesuksen jumaluuden ja ylösnousemuksen todistaminen on itse asiassa aivan evankeliumien ytimessä, vaikka monet filosofisen naturalismin hapattamat raamatuntutkijat eivät tätä näekään. Edellistä argumentoidaan lähinnä Vanhan testamentin kirjoituksilla, Jeesuksen synnittömällä elämällä, tunnusteoilla ja opetuksilla (oma olemus ja merkitys, syntien anteeksijulistaminen jne.). Jälkimmäisen pääperusteluiksi nousevat Vanhan testamentin ohella tyhjä hauta ja Jeesuksen ilmestymiset seuraajilleen. Apostolien teoissa sama tahti jatkuu, painopisteitä ovat varsinaisen evankeliuminjulistuksen ohella Jeesuksen elämä, Vanhan testamentin Kristus-keskeinen tulkinta ja apostolien tunnusteot. Kirjetekstithän puolestaan on osoitettu kristityille ja sisältävät sen tähden vähemmän pakanoille suunnattua apologeettista materiaalia. Kuitenkin Jeesuksen jumaluutta ja ylösnousemusta (Room. 9:5; Fil. 2:6–11; Kol. 1:15–20; Hepr. 1:5–14 ym.) ja apologetiikan merkitystä (esimerkiksi 2. Kor. 10:3–5; 2. Kor. 12:12; Fil. 1:7,16; 2. Tim 2:24, 25; Tit. 1:9–11; Hepr. 2:3,4; 1. Piet 3:15, 16; Juud. 3) painottavia kohtia löytyy runsaasti. Uudessa testamentissa korostetaan jatkuvasti myös sitä, että todistajat ja kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat, ja ovat luotettavia (mm. Luuk. 1:1–4; Joh. 21:24, 25; 1. Joh. 1:1–4).

Apologetiikan historiaa varhaiskirkosta uskonpuhdistukseen

Varhaisista suurista kirkkoisistä Justinos Martyyri, Irenaeus, Klemens Aleksandrialainen, Tertullianus, Origenes, Athanasios Aleksandrialainen ja (Aurelius) Augustinus ovat kirjoittaneet apologeettisia teoksia, samoin vähemmän kuuluisat Aristeides Ateenalainen, Tatianos Assyrialainen, Athenagoras Ateenalainen sekä Theofilos Antiokialainen ja Marcus Minucius Felix. Kaikki nämä kirkkoisät puolustivat kristinuskoa enemmän tai vähemmän pakanallisessa ympäristössä. Myöhemmän keskiajan kuuluisia apologeettoja olivat Anselm Canterburylainen, (John) Duns Scotus ja eritoten Tuomas Akvinolainen, joilta löytyy klassisia jumalatodistuksia. Tilanne oli sikäli muuttunut, että oli siirrytty kristillisen kulttuurin ja ympäristön kauteen ja apologetiikka oli nyt enemmän teoreettista ja vähemmän käytännönläheistä.

Martti Lutherin ja luterilaisten isien suhtautumisen järjen ja näin ollen myös apologetiikan mahdollisuuksiin on usein katsottu olleen kielteisen. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Lutherilta löytyy luonnollisen Jumalan tuntemisen tunnustamista (Apt 17:22–31; Room. 1:18–23; 2:14–16) mutta myös voimakasta arvostelua sitä kohtaan, että järkeä käytetään uskoon ja oppiin liittyvien asioiden tietolähteenä. Kirpeä kritiikki järkeä kohtaan liittyy kaikenlaiseen ylimieliseen Raamatun mestarointiin. Uskoa koskevissa asioissa Raamatun sana ratkaisee, ei turmeltunut ihmisjärki. Myöskään luonnollinen Jumalan tunteminen ei ole sen kummemmin kolmiyhteisen Jumalan tuntemista kuin pelastavaa uskoakaan (Apt 4:12; 1. Joh 2:23; Jaak. 2:19).

Toisaalta on otettava huomioon ympäröivä kulttuuri ja historiallinen tilanne. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Tunnustuskirjat ei sisällä pykälää Raamatusta, koska siitä ei ollut erimielisyyttä, eivät apologeettiset kysymykset olleet ajankohtaisia. Vanhurskauttamisoppi oli se, joka oli kadoksissa. Kaikki uskoivat Jumalaan ja Jeesuksen ylösnousemukseen. Käytännössä ainoa poikkeus tästä olivat juutalaiset, joille Luther argumentoi Jeesuksen messiaanisuutta Vanhan testamentin avulla, jota sitäkin voidaan pitää apologetiikkana. Samoin Luther ja muut hänen jälkeensä käyttivät hyvinkin paljon järkeä puolustaessaan evankeliumia. Lutherin kerrotaan myös luvanneen Wormsin valtiopäivillä peruuttaa kirjoittamansa, jos hänen Raamatulla tai selkeillä järkisyillä osoitetaan olevan väärässä. Vielä on muistettava, että esimerkiksi Lutherin läheisellä työtoverilla Philipp Melanchthonilla ja myöhemmin toisella Martilla eli Martin Chemnitzillä on paljon apologeettista materiaalia.

Toisaalta luterilaisille on ollut aina selvää, ettei pelkkä tieto Jeesuksen jumaluudesta ja ylösnousemuksesta riitä pelastukseen (CA 4; Luuk. 16:31). Lisäksi Pyhä Henki synnyttää pelastavan uskon armonvälineiden (evankeliumi ja sakramentit) kautta (CA 2, CA 5). Toisin sanoen järjen ja apologetiikan mahdollisuudet ovat rajalliset.

Jumalan pelastusteoista uskovan hyveisiin

Uskonpuhdistuksen jälkeen nykyaikaisen luonnontieteen alkaessa kehittyä jotkut luonnontieteilijät, filosofit ja teologit (esimerkiksi René Descartes ja Marin Mersenne) yrittivät todistaa aukottomasti Jumalan olemassaolon. Johtuen osin tehtävän mahdottomuudesta, osin vielä alkeellisista menetelmistä tulos oli päinvastainen, mitä haluttiin. Alettiinkin epäillä siihen asti itsestään selvänä pidettyä Jumalan olemassaoloa ja varsinkin Hänen vaikutustaan (erityisesti ihmeitä). Niinpä sitten kirkkolaitosten sekä aiheellinen että aiheeton arvostelu purkautui aluksi deistisenä (ajatus, että Jumala on luonut maailman mutta jättänyt sen luonnonlakien varaan) ja myöhemmin ateistisena naturalismina ja valistusfilosofiana.

Myös teologian, kirkon ja uskonnollisten liikkeiden (esimerkiksi valistusteologia ja ainakin osittain myös pietismi) piirissä tieto ja pelastushistorialliset tosiasiat irrotettiin uskonkokemuksesta ja moraalista. Henkilökohtaisista kokemuksista, omasta uskonnollisuudesta ja omista hyveistä tuli uskon varsinaisia kohteita Jumalan historiallisten ja havaittavienkin pelastustekojen sijaan. Näin suojauduttiin muotifilosofian, ympäröivän kulttuurin ja näennäistieteen (esimerkiksi liberaaliteologia) kritiikiltä hyväksymällä ainakin passiivisesti myös antikristillisten oletusten ennalta määräämät tulokset, mutta katsottiin niiden olevan uskon (mitä se sitten näin määriteltynä onkaan) kannalta epäolennaisia. Näin yhteiskunnassa ja kirkossakin alkoi Raamatulle ja alkuseurakunnalle täysin vieras tiedon (tosiasioiden) ja uskon ulottuvuuksien erottelu, joka jatkuu yhä. Oikea uskohan perustuu tapahtumille, tiedolle ja konkreettisille tosiasioille, mutta näkee myös niiden taakse (Joh. 20:30, 31).

Apologetiikan menetelmät, osa-alueet ja suuntaukset

Apologetiikka voidaan jakaa positiiviseen (hyökkäävään) ja negatiiviseen (puolustavaan) osaan. Näistä edellinen on kristinuskon osoittamista järkeväksi, jälkimmäinen puolestaan kristinuskoon kohdistuvan kritiikin torjumista. Logiikka on erittäin tärkeä työkalu apologeettisessa työskentelyssä.

Ensinnäkin apologetiikkaan kuuluu eräitä tärkeitä johdantokysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi totuuden ja sen tuntemisen luonne sekä varmuuden mahdollisuus ja sen eri tasot.

Toiseksi Jumalan olemassaolon perustelemiseen käytettävät klassiset jumalatodistukset, kosmologinen maailmankaikkeuden ja elämän synnystä, teleologinen niiden suunnitelmallisuudesta ja moraalinen todistus moraalin yleispätevyydestä, ovat vieläkin ihan käyttökelpoisia. Niiden avulla on kohtuullisen helppo saada ateistit puolustuskannalle. Esimerkiksi kosmologinen todistus Jumalasta maailmankaikkeuden perimmäisenä syynä on fysiikan ilmiöiden syvemmän ymmärtämisen kautta tullut itse asiassa entistä vakuuttavammaksi. Toinen jumalatodistusten peruslinja lähtee siitä, että tärkeimpien arvojen ja ominaisuuksien todellisuutta (moraali, vapaus, ajattelu, järki ja tieto ym.) on lähes mahdotonta selittää ilman persoonallista Jumalaa. Kuitenkin kaikilla on vastustamaton kokemus niiden olemassaolosta. Molempien todistustyyppien ongelma on, että ne eivät osoita Jumalan yhä vaikuttavan asioihin, vaan siihen tarvitaan muita työkaluja.

Kolmas tärkeä osa kristillistä apologetiikkaa on osoittaa Raamatun luotettavuus. Siihen käytetään raamatuntutkimusmetodien lisäksi historiallisia ja arkeologisia argumentteja. Raamattu – erityisesti Uusi testamentti – osoittautuu aivan ylivertaisen luotettavaksi teokseksi antiikin maailmassa. Mielenkiintoista on myös Raamatun profetioiden ja niiden toteutumisen tutkiminen. Erityisen tärkeää ja kiinnostavaa on Jeesuksen persoonan ja ylösnousemuksen perusteleminen. On esimerkkejä, kuinka rikostutkijat, toimittajat ja lakimiehet ovat soveltaneet oikeudenkäyntien metodeja tapaukseen Jeesus ja todenneet, että Jeesus kestää enemmän kuin hyvin tuomioistuinkäsittelyä, kunhan kolmesataa vuotta vanhoja valistusajan naturalistisia ennakko-oletuksia löysätään. Tämä on hyvin linjassa sen kanssa, että kristinusko on alusta alkaen ollut historiallinen uskonto, ja sen kannattajat ovat aina ymmärtäneet sen ja pyrkineet dokumentoimaan historialliset tapahtumat niin hyvin kuin ovat suinkin osanneet.

Neljänneksi on mainittava kokemukselliset perusteet ja sisäinen vakuuttuminen. Nämä saattavat olla henkilökohtaisella tasolla hyvinkin tärkeitä, mutta näiden soveltaminen toisen ihmisen vakuuttamiseen on hankalaa.

Viidenneksi tulee polemiikki muita maailmankatsomuksia kohtaan. On hyödyllistä, että kristityt perehtyvät muiden maailmankatsomusten heikkouksiin, esimerkiksi sisäisiin ristiriitoihin. On myös tilanteita, joissa voidaan kritiikkiä esittää avoimesti, joko tilanteen tai ihmissuhteiden luonteen vuoksi. Toisaalta on syytä olla varovainen, ettei tarpeettomasti loukkaa toista osapuolta, kehottaahan Raamattukin sävyisyyteen (1. Piet 3:15). Kuitenkin on syytä tehdä selväksi, etteivät ristiriitaiset maailmankatsomukset voi olla molemmat tosia.

Ehkä kaikkein useimmin vastaan tuleva – ja aika hankalakin – vastaväite kristinuskolle on kärsimyksen ongelma. Muita odotettavissa olevia hyökkäyksiä ovat tietenkin esimerkiksi naturalistisen filosofian ja tieteen käsitteiden sekoittamisesta seuraavat syytökset alkeellisesta maailmankuvasta, Raamatun oletetut ristiriidat ja vaikeat kohdat sekä aiheellinen ja aiheeton kristittyjen toiminnan arvostelu. Näihin kaikkiin voidaan kuitenkin löytää pitäviä puolustuksia, kunhan analysoidaan asiat pohjaan asti.

Apologetiikan koulukunnat

Nykyapologetiikassa voidaan erottaa ehkä kolme pääkoulukuntaa, joista ensimmäisestä on kolme suuntausta. Klassinen metodi on aloittaa jumalatodistuksilla ja osoittaa ensin Jumalan olemassaolo (1), sitten perustella hänen ominaisuutensa ja kiinnostuksensa ihmisiä kohtaan (2), jatkaa osoittamalla Jeesuksen jumaluus ja ylösnousemus (3), edetä siitä Raamatun yleiseen luotettavuuteen (4) ja edelleen kristinuskon muuhun sisältöön (5). (Tässä yhteydessä asian osoittaminen tarkoittaa tietenkin, että se näytetään hyvin todennäköiseksi.) Muissa tämän päävaihtoehdon muunnelmissa järjestys ei ole yhtä kiinteä. Toisen pääkoulukunnan mukaan kiinnitetään enemmän huomiota kunkin ihmisen sisäisiin kokemuksiin (moraali, omatunto, luonto, mielekkyys, kauneus), jotka vahvistavat kristinuskon väitteet. Kolmas olettaa Raamatun Jumalan sanaksi ja osoittaa, ettei ristiriitoja ole. Muiden maailmankatsomusten edustajien väittäessä kristinuskon totuuksia valheiksi he kuitenkin elävät ikään kuin ne olisivat totta. Tosin sanoen kristinusko on ainoa maailmankatsomus, jonka mukaan voi elää johdonmukaisesti.

Tiedosta ja varmuudesta

Aluksi todettakoon, että kun edellä puhutaan osoittamisesta, sillä ei tarkoiteta jonkin asian todistamista täysin aukottomasti. Tämän tyyppistä todistamista ei yleensäkään ole reaalimaailmassa vaan ainoastaan käsitemaailmassa. Tällaiset matemaattis-loogiset todistuksetkin pohjautuvat ennakko-oletuksiin (aksiomiin), joita ei voi todistaa, vaikka kaikilla on niistä vahva sisäinen vakuuttuminen. Logiikka on silti hyvin tärkeää apologetiikassa. Myöskään kokeellisen (empiirisen) luonnontieteen metodit eivät tietenkään sovellu apologetiikkaan, vaikka joistain luonnontieteen tuloksista onkin apua.

Joskus tästä tehdään sellainen virhepäätelmä, että apologetiikka ei johda mihinkään eikä ole minkään arvoista. Jos nimittäin kaikki tietomme ja varmuutemme rajoittuisivat edellä mainitun kaltaisiin asioihin, ei meistä kukaan tietäisi juuri mitään. Jäljelle jäisi vain Descartesin johtopäätös: ”Ajattelen, siis olen”. Kokeiden tekeminen siitä, rakastaako aviopuolisomme meitä, saattaa vaikuttaa epäsuotuisasti tutkittavaan asiaan. Lähes poikkeuksetta tieteellinen ja paljolti muukin tietomme tulee jonkun toisen ihmisen kautta, joka vielä hyvin harvoin on alkuperäisen tutkimuksen tekijä. Tutkimuksissakin, myös luonnontieteellisissä, on yleensä vedottu muihin tutkimuksiin eli luotettavina pidettyjen ihmisten lausuntoihin. Samalla tavalla kristinuskon totuudella on luotettavia silminnäkijöitä ja muita todistajia mahdollisten omien kokemusten lisäksi. Apologetiikan menetelmät ovatkin enemmän historiallisia kuin luonnontieteellisiä. Apologetiikka on paljolti verrattavissa todisteiden esittämiseen oikeudenkäynnissä ja saavutettava varmuus on ”ilman järkevää syytä epäillä” -tyyppistä.

Mitä hyötyä on apologetiikasta?

Ensinnäkin apologetiikka voi olla valmistamassa ihmistä evankeliumin vastaanottamiseen samalla tavalla kuin laki on tienraivaajana evankeliumille. Post-modernistisen ja uusateistisen propagandan ja löysän kristillisyyden leimaamana aikanamme joillakuilla saattaa olla aitoja älyllisiä esteitä kuunnella sanomaa Kristuksesta. On myös helpompi ryhtyä keskustelemaan kristinuskosta älyllisellä tasolla ja edetä siitä sitten luontevasti evankeliumiin kuin kysellä suoraan: ”Kuinka on sun sielus laita?” Vielä helpompaa se on, kun selusta on hyvin tehtyjen kotiläksyjen seurauksena turvassa eli ei jäädä heti toivottomaan alakynteen vaan pystytään päinvastoin ohjailemaan keskustelua haluttuun suuntaan.

Toinen apologetiikan tehtävä on vahvistaa kristittyjä epäilyksiä vastaan eli auttaa meitä älyllisissä kiusauksissa. Ne on helpompi kestää, kun on myös selkeät ja vankat järkiperusteet olla kristitty.

Kolmantena perusteluna apologetiikalle on se, että olemme 1700-luvulta asti olleet jatkuvan ja yhä kiihtyvän kulttuurillisen (moraalisen ja filosofisen) pommituksen kohteena, vaikka ongelmia onkin ollut aina. Perhearvoja samoin kuin paimenvirkaa vastaan on viime vuosisadan puolivälin jälkeen hyökätty taukoamatta. Ei ole myöskään vaikeaa ennustaa, että ns. eläkeongelma ratkaistaan lopulta pakkoeutanasialailla, ei eutanasia turhanpäiten ole jatkuvasti esillä. Tässä tilanteessa on paitsi kristillisiä arvoja myös kristillistä totuutta puolustettava; niitä ei voi erottaa toisistaan. Kaiken lisäksi meillä on yllättävän hyviä aseita tähän.

Mitkä ovat apologetiikan rajoitukset ja vaarat

Ensimmäinen apologetiikan ongelma liittyy siihen, että korostettaessa luonnollista Jumalan tuntemista voi Jeesus ainoana pelastustienä joutua hukkaan. Saatetaan ajautua Katolisen kirkon konstituution Lumen gentium (Kansojen valo) kohdan 16 tapaan opetukseen, jossa pelastavaksi uskoksi lasketaan suunnilleen mikä tahansa usko johonkin jumalaan. Post-moderniin kulttuuriimme ja kirkkoihimme uppoaa naiivi vertaus sokeista ja norsusta (uskonnot ovat vain näkökulmia yhteen ja samaan uskoon) kuin häkä.

Toiseksi on muistutettava vielä kerran siitä, ettei Kristuksen ylösnousemuksen totena pitäminen, jota voitaisiin pitää jonkinlaisena äärimmäisenä apologetiikan tavoitteena, ole vielä pelastavaa uskoa. Se on vasta paluuta keskiajalle. (Tosin on niinkin, että ellei ihminen usko Jeesuksen ylösnousemukseen, ei hän myöskään ole pelastavassa uskossa.) On uskottava myös syntien anteeksiantoon Kristuksen tähden ja turvauduttava vain siihen myös omien syntiensä osalta. Tämän uskon taas synnyttää Pyhä Henki evankeliumin sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta.

Kolmanneksi täytyy todeta, etteivät uskon esteenä ole useinkaan älylliset vaan pikemminkin moraaliset ongelmat. Naapurin vaimo tulee Kainin vaimoa useammin esteeksi taivastielle johtavalla polulla. Maine, kunnia, mammona, päihteet, katkeruus, oma älykkyys ja moraalinen erinomaisuus, näitä esteitä ei apologetiikka poista. Joskus voi kuitenkin olla eduksi eliminoida joitain tekosyitä, jotta todellinen syy tulisi paremmin edes itselle näkyviin.

Neljänneksi on muistettava, että vaikka osalle järkiperusteet ovat yleensäkin ratkaisevia elämässä ja nämä ihmiset tarvitsevat ehkä apologetiikkaa, toiset ovat taas tunne- ja kokemuskeskeisiä eivätkä saa siitä mitään.

Viides uhka on se, että unohdetaan Raamatun vaatima sävyisyys. Apologetiikalla ei saa hutkia ketään päähän eikä esimerkiksi pyrkiä nolaamaan ateistiparkaa, joka joutuu toteamaan, etteivät hänen argumenttinsa ole läheskään niin vahvoja kuin hän kuvitteli. Viisas apologeetta jättää usein kunniallisen perääntymistien, ellei tilanne vaadi muuta. Apologetiikkahan ei tee kenestäkään pelastettua kristittyä.

Kuudes vaara on siinä, että apologeettinen kirjallisuus on pääosin ainakin alkuperältään englanninkielistä ja sisältää joskus epäluterilaista teologiaa, esimerkiksi puhdasta ratkaisukristillisyyttä, vaikka olisi muuten erinomaista.

Kirjallisuutta

Apologeettista materiaalia ovat tuottaneet, ainakin jollakin osa-alueella, Tapio Puolimatka, Timo Eskola, Pasi Turunen, Pekka Reinikainen, Matti Leisola, Kimmo Pälikkö, Timo ja Eero Junkkaala sekä Uuras Saarnivaara. Käännettyjä yleisesityksiä ovat William Lane Craig: Valveilla ja Stefan Gustavsson: Perusteltu usko. Kirjailijoilta Alister McGrath, John Lennox ja Bentley Hart on käännetty ateismikritiikkiä. Englanninkielisiä luterilaisia apologeettoja ovat mm. John Warwick Montgomery, L. S. Keyser, Gene Edward Veith ja Angus Menuge. Myös Norman Geislerin laajan tuotannon haluan nostaa esille. Geisler & Turek: I don’t have enough faith to be an atheist on erinomainen apologetiikan yleisesitys.