K. V. Tamminen, rovasti (1882–1946)

”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä.” (Luuk. 19:41)

Vain kahdesti Uuden testamentin mukaan Jeesus on itkenyt, niin että toisetkin ovat sen nähneet. Lasaruksen haudalla (Ks. Joh. 11:35) ja nyt lähestyessään Jerusalemia. Nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat meille vakavaa kieltä. Kuunnelkaamme niiden puhetta.

Jo ne olosuhteet, joissa hän itkee, osoittavat, että näiden kyynelten syy on hyvin vakava. Jeesus itkee ilohuutojen ja äänekkään riemun kaikuessa hänen ympärillään. Hän on yksinäinen itkijä.

Sanotaan: ”Ja kun hän tuli lähemmäksi kaupunkia ja näki kaupungin.” Mutta sillä hetkellä ei vain hän tullut lähemmäksi ja nähnyt kaupunkia. Hän kulki suuren pyhiinvaeltajajoukon mukana. Se oli odottaen kulkenut. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu Jerusalemista, pyhästä kaupungista, sen porteista, sen temppelistä, sen alttarista. Sadunomaisessa hohteessa se kaupunki kajasti varsinkin ensi kertaa sitä lähestyvien mielikuvituksessa. Isän ja äidin polvella he olivat pienestä lapsesta saakka siitä kuulleet kerrottavan. Kuinka monta kertaa olikaan matkalla laulettu: ”Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.” (Ps. 137:5,6) Pyhän jännityksen vallassa odottivat nuoret ja vanhat hetkeä, jolloin tämä kaupunki alkaisi siintää silmiin. Nyt se hetki oli tullut. Voi, mikä ilo, mitkä riemuhuudot raikuivat.

Oli toinenkin syy iloon. Ei ainoastaan se, että nähtiin pyhä kaupunki, Daavidin kuningaskaupunki, vaan myös, että nähtiin itse kuningas, hän, jota Daavid kutsui herrakseen (Ps. 110:1, sulun lisäys Mika Rantanen), nähtiin Jeesus, Messias. Siinä hän istui aasin selkään nousseena. Ja silloin ei varsinkaan opetuslasten riemulla ollut rajoja. Sanotaan: ”Ja kun hän oli jo lähellä laskeutuen Öljymäen rinnettä, rupesi koko opetuslasten joukko iloiten kiittämään Jumalaa suurella äänellä kaikista voimallisista teoista, jotka he olivat nähneet, sanoen: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!’” (Ks. Luuk. 19:37,38 ja Ps. 118:26)

Kaikki odottavat, että hän, Jeesus, jota he näin kuninkaana kunnioittavat, myös olisi äärettömän riemun vallassa. Mutta he pettyvät. Hänen kasvojensa lihakset ovat miltei luonnottoman pingottuneet, niin sanomattoman vakavat. Ja kun joku sitä itsekseen ihmetellen on kurkistanut hänen silmiinsä, muuttuvat katsojan äsken niin riemulliset kasvot hämmästyneiksi. Hän miltei kauhistuneena kuiskaa toisille: ”Hän itkee, Jeesus itkee.” Tällaisissa olosuhteissa, yleisen riemun vallitessa, Jeesuksen silmät täyttyvät kyynelillä.

Miksi kansa ja opetuslapset iloitsevat, miksi Jeesus itkee? Heillä on molemmilla edessään sama näky, pyhä kaupunki, Jerusalem. Mutta molemmilla on myös edessään toinen näky, tulevaisuuden näky, tämän kaupungin ja sen mukana koko tämän kansan ja maan kohtalo. Opetuslapset ja kansa näkevät kauniin, ihanan tulevaisuuden näyn. Se näky on heitä pitänyt yllä Rooman ikeen painaessa heidän niskaansa. Jerusalem on siinä näyssä maailman keskipiste, kansojen kulta ja kunnia virtaa sinne. Se hallitsee koko maailmaa. Siellä on kuninkaana hän, Daavidin Poika, joka nyt tuossa ratsastaa aasin selässä (vrt. Matt. 21:5 ja Sak. 9:9). Jeesuksen silmien edessä on aivan toisenlainen näky. Se värisyttää häntä. Hän sanoo: ”Sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle.” (Luuk. 19:43,44)

(Tämä perusteellinen hävitys tapahtui juutalaissodan lopulla v. 70. Historioitsija Josefus (n. 37 – n. 100) on kirjoittanut ja selostanut Jerusalemin hävitystä kirjassaan Juutalaissodan historia.)

Mitä nämä Jeesuksen kyyneleet puhuvat? Ne syyttävät sitä kaupunkia, joka siinä kauniina kimaltelee, ne syyttävät sen kaupungin asukkaita kaikkein vaarallisimmasta synnistä, mihin kukaan koskaan voi tehdä itsensä syypääksi. Ne syyttävät heitä synnistä, josta seurauksena ei voi olla muu kuin ajallinen ja iankaikkinen tuho. Mikä synti se on? Se on Pyhän Hengen työn vastustaminen. Tuo kaikki kauhu, joka on kohtaava Jerusalemia, on kohtaava sitä sen tähden, ettei se ole etsikkonsa aikaa tuntenut. ”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” (Matt. 23:37)

Tästä näemme, että Jerusalem on vastuussa siitä, mitä se on kuullut. Ja sen kohtalo on sen tähden niin kova, kun se ei ole ottanut vaarin siitä, mitä se on kuullut. Jeesus sanoo: ”Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa: se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 12:48)

Sinä et ole pakana. Sinä olet siinä onnellisessa asemassa, jossa Jerusalem oli. Sinä olet kuullut Jeesuksen äänen, sinä olet kastettu hänen kuolemaansa. (Ks. Room. 6:4, 5 ja 8). Sinä olet kotona ja koulussa, äidin helmassa ja rippikoulun penkillä istunut hänen edessään. Kuinka monta kertaa, kuinka monta kertaa se onkaan tapahtunut. Mutta kun hän nyt täällä lähestyy sinua ja näkee sinut, miten käy? Nousevatko kyyneleet hänen silmiinsä tähtesi? Murehtiiko hän? Minkälainen on se tulevaisuuden näky, joka sinusta nousee hänen eteensä? Täytyykö hänen kauhistuen nähdä: tuo, minun verelläni kalliisti ostettu (Ks. 1 Kor. 6:20, 7:23 ja 1 Piet. 1:18,19), tuo minun kuolemaani kastettu, tuo keskellä armosanaa kasvanut, tuo, jota olen niin monin erin ja monin tavoin kutsunut, tuo hukkuu. Hän ei ole tuntenut etsikkonsa aikaa. Ehkä sinun etsikkosi aika ei ole vielä päättynyt. Päättyneekö se tänään? Jos tänä päivänä kuulet Herran äänen, älä paaduta sydäntäsi. (Ks. Hebr. 3:7,8 ja 4:7). Anna hänen kyyneleensä polttavina pudota tunnollesi.

Mutta nuo kyyneleet nähdessämme saamme varmaan myös me uskossa elävät ja varsinkin me sananjulistajat hävetä. Mistä äärettömästä rakkaudesta ihmissieluihin Jeesuksen kyyneleet puhuvatkaan. Ja kuinka välinpitämättömiä me olemmekaan ympärillämme elävistä uskottomista sukulaisistamme, ystävistämme, lapsistamme. Paavalilla oli Kristuksen mieltä, kun hänellä oli alituinen kipu ja suuri murhe sydämessään sukulaistensa tähden, veljiensä tähden, jotka hurskaudessaan hylkäsivät Kristuksen ja hänen vanhurskautensa. Jopa hän toivoi, että hänet itsensä olisi, jos se vain olisi ollut mahdollista, kirottu pois Kristuksesta veljiensä hyväksi. (Ks. Room. 9:2–5). Hänellä oli, kuten Jeesuksella, kyyneleitä silmissä oman kansansa tähden.

Herra Jeesus, anna sinä kyyneltesi puhua meille, anna niiden polttavina pudota tunnollemme, herättää meidät välinpitämättömyydestämme.

K.V. Tamminen ”Hyvässä turvassa”, s. 105–109, SLEY-Kirjat, 1982. Tämän tekstin lähetti toimitukselle Mika Rantanen. Hän on lisännyt tekstiin muutamia Raamatun kohtia ja selityksiä. Ne on varustettu suluilla.