Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme
Jyrki Anttinen, varatuomari, pastori, Pello

Virkakysymyskiistan juridisesta ratkaisusta evankelis-luterilaisessa kirkossa

Minulla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus saada osallistua vuosina 2007 – 2011 eräisiin keskeisiin Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskeviin oikeudenkäynteihin, joista saatiin sittemmin myös korkeimpien oikeuksien ennakkoratkaisuja. Näissä jutuissa (ns. Hyvinkään syrjintäjuttu, kappalaisen virkaero, seurakunnan nuorisotyönohjaajien irtisanomiset) käytiin oikeuskysymyksenä rajanvetoa siihen minkälainen liikkumavara apostoliseen virkateologiaan tunnustautuvilla papeilla ja seurakunnan työntekijöillä on evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Näihin oikeudenkäynteihin liittyen tein vuonna 2007 Eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun, joka ratkaistiin vuonna 2009. Kantelu liittyi vakaumuksellisen vähemmistön oikeusasemaan ja koski vuoden 2006 piispainkokouksen selontekoa (tiedoksianto 1/2006). Tällä selonteolla, jolla ei pitänyt olla juridista merkitystä, käytännössä lopetettiin ja kiellettiin papin sukupuoleen ja vakaumukseen perustuvat pitkäaikaiset työvuorojärjestelyt seurakunnissa, ilman että seurakuntia kuultiin tai että piispainkokouksella olisi ollut lakiin perustuvaa toimivaltaa tässä kysymyksessä tai että kirkolliskokous olisi antanut siitä piispainkokoukselle erityisen tehtävänannon.

Näiden prosessien myötä kävi selväksi, että mikäli kirkko enemmistöpäätöksellään muuttaa tunnustustaan, vähemmistöön jääneiden on siihen tyydyttävä. Vähemmistöön jääneillä ei ole opillisiin kysymyksiin liittyvissä ratkaisuissa mitään erityistä uskonnonvapautta tai vähemmistön suojaa. Näin siis oman uskontokunnan sisällä. Viranhaltijoiden ja työntekijöidenkin osalta riittäväksi oikeussuojaksi katsottiin jäävän oikeus irtisanoutua pitkäaikaisestakin virka- tai työsuhteesta, jos ei löydy valmiutta sopeutua uuteen järjestykseen.

Kerrottakoon vielä selvyyden vuoksi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ottanut näihin juttuihin liittyviä valituksia tutkittavakseen. Ratkaisun teki yksi tuomari, jonka henkilöllisyyttä ei ilmoitettu. Mitään perusteluja ei annettu eikä niitä saanut edes tiedustella. Valitusoikeutta ei ollut ja asiakirjatkin on hävitetty vuoden kuluttua päätöksestä.

Joku saattaa ehkä miettiä, että eihän näin voida sentään uskonnollisessa yhdyskunnassa menetellä, ei ainakaan julkisoikeudellisessa sellaisessa eikä ainakaan Euroopassa – siis että kirkon tunnustuksen mukaisen apostolisen virkakäsityksen omaavien oikeus uskonsa mukaiseen kirkolliseen elämään kavennetaan olemattomiin ilman, että missään toimivaltaisessa kirkollisessa toimielimessä olisi tehty siitä asianmukaista päätöstä. Tähän on vastattava, että ei pitäisikään, mutta näin on tosiasiallisesti käynyt. Näin on käynyt, vaikka vähemmistön puolesta vedottiin pitkäaikaiseen lähes kaksikymmenvuotiseen käytäntöön, jota seurakunnissa noudatettiin ja kirkolliskokouksen ponteen ja kirkon hallinnollisen menettelyn epäselvyyteen ja toimivaltasäännösten noudattamatta jättämiseen.

Laillisuuden valvojat ja tuomioistuimet eivät pitäneet hyvän hallinnon periaatteita tällaisessa kysymyksessä olennaisina. Olennaisempaa oli antaa julkisen vallan tuki niille muutoksille, jotka lähentävät kirkkoa kohti yhteiskunnan arvoja. Ratkaisuissa kyllä painotettiin ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien turvaamista, mutta niiden soveltamista ei uloteta kirkolliseen vähemmistöön, ei ainakaan silloin, kun oppositioon joutuminen johtuu teologiasta. Uskonnonvapauskin kyllä todettiin, mutta sen sisältö kaventui mahdollisuudeksi joko sopeutua tehtyyn muutokseen tai erota. Ratkaisuissa huomioitiin myös kirkon itsehallinnollinen asema eli autonomia, mutta vain siinä mielessä, että kirkon ratkaisujen oikeellisuutta ei avattu. Viesti tuli selväksi: kirkon niin sanottu virallinen linja saa valtiovallan tuen ja tuomioistuimien tulkinnat suuntautuvat teologiasta kohti muita yhteiskunnallisia aatejärjestelmiä eli ideologiaa.

Oma kysymyksensä silti on, että miksi tällaisessa kirkon tunnustukseen liittyvässä sisäisessä kiistassa valtiovalta asettuu toisen käsityskannan tueksi ja auttaa eliminoimaan toisen osapuolen elintilan. Ehkä kansankirkkoajatus on tähän vaikuttanut ja kirkon julkisoikeudellisen aseman ymmärtäminen enemmän yleisuskonnollisesti, ei siis tunnustuksellisesti.

Toki tuomioistuimilla on ratkaisupakko ja laillisuusvalvojankin tulee kantelut käsitellä, mutta ne olisivat voineet käyttää myös harkintavaltaa ja olla ratkaisematta uskontokunnan sisäistä opillista kiistakysymystä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on katsottu ainakin muslimiyhteisön osalta, että uskontokunnan jakaantuessa valtiovallan ei tule antaa tukeaan vain toiselle osapuolelle. Ratkaisua perusteltiin demokraattiseen yhteiskuntaan erottamattomasti kuuluvalla pluralismilla eli moniarvoisuudella ja katsottiin, että valtiovallan puuttuminen uskontokunnan sisäisiin asioihin voi mennä tarpeettoman pitkälle suhteessa tavoiteltuihin päämääriin eli olla niin sanotun suhteellisuusperiaatteen vastainen:

”Oli sinänsä mahdollista, että jännitystä syntyi tilanteissa, joissa uskonnollinen tai muu yhteisö jakautui. Tämä oli kuitenkin yksi pluralismin väistämättömistä seurauksista. Jännityksen syytä ei ollut poistettava pluralismin eliminoinnilla vaan varmistamalla sen, että kilpailevat ryhmät sietivät toisiaan.” (EIT, Serif-tapaus v. 1999)

Selvää kuitenkin on, että oikeudenkäynnit on nyt käyty ja oikeuskysymykset on katsottu loppuun saakka. Näin siis lainkäytöllisesti eli tuomioistuinnäkökulmasta. Tämä saattaa joidenkin mielestä olla karu, mutta samalla se on myös selkeä kirkkohallinto-oikeudellinen tilinpäätös siltä tilikaudelta, jonka tase avattiin vuonna 1986 kirkolliskokouksen niin sanotulla naispappeuspäätöksellä. Lopputulokseksi jää, niin kuin Korkein oikeus tapaa päätöksiinsä kirjoittaa: tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Jos tästä juridisesta revohkasta etsii jotain myönteistä tunnustuksellisen vähemmistön näkökulmasta, niin ehkä se on oikeusvarmuus mikä näissä jutuissa saavutettiin. Tarkoitan sellaista varmuutta, että näin tulee käymään myös muissa tulevaisuuden oppeja koskevissa kansankirkon kiistakysymyksissä, siis jos tilikautta jatketaan riittävän pitkälle.

Osoituksena tämän tilinpäätösanalyysin toimivuudesta nostan esille ratkaisun, joka hiljattain tehtiin Tampereen tuomiokapitulissa. Jos joku kirkon viranhaltija tai työntekijä on ajattelut, että pystyy vielä vuoden 2006 piispainkokouksen selonteon ohjeistuksen mukaisesti apostolisen virkakantansa säilyttämään edes mielipiteen tasolla, niin sitä käsitystä ei enää kannata ainakaan ääneen sanoa. Nimittäin mielipide apostolisen virkakäsityksen oikeellisuudesta nähtiin esteeksi vaalikelpoisuudelle kirkkoherran virkaan. Enää ei siis riitä, että ilmoittaa tekevänsä yhteistyötä kaikissa tilanteissa naispuolisten pastoreiden kanssa, koska voidaan ennakoida, että mielipide voi johtaa tulevaisuudessa syrjintään. Vaikka tässä virkateologiaan liittyvässä sivujuonteessa päästiin seitsemän vuoden tilikauteen, niin tilinpäätös tulee näissä olemaan lopulta aina sama – tunnustuksellisten tappiotili kasvaa.

Todettakoon sekin, että hallinto-oikeus vahvisti tämän tuomiokapitulin uuden piispainkokouksen linjausta tiukemman kannan. Juttua ei viety Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta lopputulos siellä olisi kaiken edellä kuvatun perusteella ollut helposti arvattavissa.

Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus

Ovatko nämä ratkaisut eli kirkon määräenemmistöpäätös virkateologiassa ja sitä seuranneet oikeudelliset ratkaisut myös kirkon oman oikeuden mukaisia? En tarkoita kirkon hallinnollista oikeutta, vaan sitä oikeutta, jota teologia määrittää ja joka johdetaan kirkon tunnustuksesta ja teologisista olennaisrakenteista eli konstituutiosta.

Tämä kysymys on edelleenkin lupa esittää, sillä sitä ei ole lainvoimaisesti ratkaistu. Nimittäin teologinen kysymys ei ratkea Korkeimmassa oikeudessa tai Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, ei edes Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa tai EU-oikeudessakaan. Tällaisen uskoon ja oppiin liittyvän muutoksen oikea auditorio, siis taho jonka tulisi ratkaisun oikeellisuudesta vakuuttua, on paitsi jokainen kirkon hengellisen viran haltija, niin myös yleiseen pappeuteen kuuluvan uskomisen vapauden ja arvostelun oikeutuksen nojalla jokainen yksittäinen seurakuntalainen.

Kun vuonna 1986 pappisvirka avattiin naisille, sitä perusteltiin teologisesti niin, että vaikka pappisvirka on jumalallinen säätämys (ius divinum) niin kysymys papin sukupuolesta olisi inhimilliseen järjestykseen (ius humanum) kuuluva ja siten muutettavissa. Vähemmistöön jääneet pitivät ratkaisun teologisia perusteita kiistanalaisina eivätkä kaikki voi edelleenkään tätä uustraditiota hyväksyä, koska kirkon erityinen virka on tunnustuksessa keskeisesti kirkon oppiin ja konstituutioon kuuluva. Sitä ei voida siksi mennä muuttamaan.

Tällaisissa kirkon oppiin liittyvissä riidoissa astuu luterilaisessa tunnustuksessa esiin aivan toisentyyppinen tuomari kuin kirkollinen auktoriteetti tai juridiikka ja siihen liittyvä valtion tuomiovalta. Arto Seppäsen mukaan uskonpuhdistuksen aikaisen kirkollisen kansalaistottelemattomuuden linjaus tiivistyy Martti Lutherin lausumaan: ”Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme – Scriptura sacra ius nostrum divinum.” Anssi Simojoki luonnehtii tätä kirkko-oikeudellista kivijalkaa, joka on myös kirkollisen hätätilaoikeuden kulmakivi, sävyisäksi mutta samalla ehdottomaksi.

Miten tämä jumalallinen oikeus tulee ymmärtää ja mitä se tarkoittaa kirkon oman oikeuden ja seurakuntalaisten näkökulmasta?

Simo Kivirannan mukaan kirkon ja uskovien oikeutta tunnustukseen ei voida perustella tunnustuksen omista lähtökohdista käsin ihmisoikeuksina tai uskonnonvapautena. Näin sen vuoksi, koska ihmis- ja perusoikeudet nojautuvat ”vain” ihmisen luotuisuuteen ja kristillisestä näkökulmasta katsottuna Jumalan luonnolliseen lakiin. Toki nämä oikeudet ovat arvokkaita ja niitä tulee kristittyjen lujasti puolustaa. Kirkko sen sijaan ei perustu vain luomiseen vaan ennen kaikkea Kristuksen lunastustyöhön. Ei siis Jumalan lakiin, vaan Jumalan evankeliumiin. Sen vuoksi kirkkoa ei kannattele ihmisen oikeudet, vaan Jumalan armo. Hans Dombois nimittääkin kirkon oikeutta armon oikeudeksi.

Koska kirkko perustuu Jeesuksen säätämykseen ja apostolien todistukseen, josta meillä on Jumalan sana eli Raamatun ilmoitus, ei jumalallista säätämystä voida lähteä muuttamaan ihmisten uskonnollisten tarpeiden tai yhteiskunnan muuttuvien arvojen vuoksi. Kysymys kirkon oikeudesta on syvyydessään aivan eri käsiteluokan ja jopa eri ulottuvuuden kysymys. Siksi näiden kiistakysymysten arvioimisessa tuleekin palata uskonpuhdistuksen tavoin siihen, mistä kirkko on kerran lähtenyt. Juuri tämän yhteyden vuoksi ja koska Pyhän Raamatun jumalallinen oikeus ei ole olemuksellisen luonteensa vuoksi ihmisten vapaasti sovittavissa, kirkko-oikeuden perusteet eivät ole demokratiaa tai sopimusoikeutta tai uskonnonvapauttakaan tavanomaisesti ymmärrettynä.

Kivirannan mukaan siihen valtakuntaan, jossa siis Jumalan armon oikeuden oikeuspiiri vallitsee, liitytään hengellisessä uudestisyntymisessä – kasteen ja uskon tietä. Vain tästä Jumalan lapseuden näkökulmasta ja jo nyt Kristuksen kanssaperillisinä voidaan käsittää, että kaikki mitä kirkossa on jumalallisen säätämyksen perusteella (iure divino), on syvimmiltään ja olemuksellisesti Jumalan lahjaa. Hallinnollista pakkoa ei siinä voida soveltaa, sillä sen ainoa vaatimus on tulla vastaanotetuksi.

Jumalan armon oikeus on siten ennen kaikkea kirkon ja sen uskovien oikeutta puhtaasti julistettuun Jumalan sanaan ja Kristuksen asetuksen mukaisiin sakramentteihin apostolisen todistuksen mukaisesti. Seurakunnan ja seurakuntalaisten kannalta luovuttamatonta siinä on uskomisen vapaus eli saada luottaa Jumalan sanaan ja siihen, mitä Hän meille Kristuksessa lupaa ja lahjoittaa. Se on vapautta olla seuraamatta kirkon auktoriteetilla annettuja ihmiskäskyjä. Se on vapautta saada olla osallisena Kristuksen kätketystä ja julkisesta ruumiista.

Epilogi

Pyhän Raamatun meille antaman jumalallisen oikeuden perusteella ja sen oikeuttamana kaksikymmentäviisi henkilöseurakuntaa eri puolelta Suomea järjestäytyivät keväällä 2013 perustamisasiakirjassa tarkemmin lausutuin perustein Suomen evankelisluterilaiseksi lähetyshiippakunnaksi. Hiippakunnan tunnuslause on Scriptura sacra ius nostrum divinum.

Lähteet
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu 26.8.2009 (dnro 3187/4/0), Piispainkokouksen kannanotto naispappeuteen edistää tasa-arvoa.

KKO:2010:74
KHO 6.5.2010, 1052 (dnro 1118/2/09)
KHO:2011:56
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Serif v. Kreikka, 14.12.1999.

Simo Kiviranta: Kirkon oikeus ja uskovien oikeus, esitelmä 28.7.1991 rukoilevaisten kesäseuroilla Pyhärannassa, julkaistu Sanansaattajassa 1991 ja Länsi-Suomen herännäislehdessä 1992, Sisarenpoika 1/2013.

Arto Seppänen: Omientuntojen tuki: Sriptura sacra ius nostrum divinum, Pyhäkön Lamppu 2/2013.

Anssi Simojoki: Kirkon hätätilasta, blogikirjoitus Lähetyshiippakunnan sivustolla 18.4.2013.

Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan perustamisasiakirja 16.3.2013

Anttisen kirjoitus on aiemmin julkaistu Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan vuosikirjassa.