Halvar Sandell, kappalainen, Helsinki

Sana on kaiken lähtökohta

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1)

 

Maailma on luotu Kristuksessa. Luomisteot Raamatun ensimmäisessä luvussa tapahtuvat siten, että Jumala toimii Sanansa välityksellä. Hän lausuu, mitä luomisteon tulee tuoda esille, ja se, mitä hän sanoo, tapahtuu. Roomalaiskirjeessä apostoli sanoo tästä ytimekkäästi: ”…sen Jumalan edessä, johon hän (Aabraham) uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat.” (Room. 4:17)

Jumalan Kirkossa kaikki tulee alistaa Sanan alle

Voimme sanoa, että Aadam ja Eeva elivät Kirkossa jo alkutilassa. He olivat välittömästi tekemisissä Jumalan kanssa. Tällä Jumalan kanssa tekemisissä olemisella ei ollut heille sitä ehtoa, joka meille on olemassa, nimittäin sovitusuhri (perusta) sekä sakramentit (joiden välityksellä sovitustyö välitetään). Mutta Jumala oli antanut heille Sanansa, että he pitäytyisivät siihen. Tämä Sana sanoi heille myös, etteivät he saaneet syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se sana suojeli ja varjeli heitä saatanan kavaluutta vastaan. Ennen kuulumaton onnettomuus oli, että he eivät pitäytyneet Sanaan, vaan saatanan houkutuksesta tekivät itselleen oman sanan.

 

Ihmissuvun lankeemus alkaa siten, että ihminen irrottautuu Sanasta ja luo oman sanansa, joka tulee Jumalan Sanan paikalle. ”Olisiko Jumala sanonut?” ”Onko Jumalan todellakin sanonut?” (1. Moos. 3:3) Hurmahenkisyys on pesiytyneenä Aadamin ja Eevan lapsiin tämän hetken jälkeen. Kaikki väärät opit ja väärät uskonnot syntyvät siten, että ihmissana korvaa Jumalan sanan. Ihminen on itse kuvitellut voivansa panna asiat järjestykseen, ja pahimmassa tapauksessa hän on pannut Jumalan suuhun sellaista, mitä Jumala ei ole koskaan lausunut. Tämä on suurinta Jumalan nimen väärinkäyttämistä.

Entusiastit ja hurmahenget

Kirkossa on alituisena, puhdasta Jumalan sanan oppia uhkaavana vaarana, se, että ihmiset asettavat Jumalan Sanan paikalle oman hengellisen kokemuksensa tai jonkin tapahtuman heidän henkilökohtaisessa uskonelämässään. Eri muodoissa tällaista löytyy koko Kirkon ajalta. Puhdasoppisten kristittyjen käyttämät termit tämän kuvaamiseksi vaihtelevat.

Nimitys ’entusiastit’ (intoilijat) tulee kreikan sanasta éntheos – sanatarkasti ’Jumalan täyttämä’, en + theos. Siten kutsuttiin syyrialaisen lahkon kannattajia 300-luvulla. Sittemmin tätä sanaa on usein käytetty. Luther käytti vastaavasti uskonpuhdistuksessa sanaa Schwermer tai Schwärmgeist (hurmahenki). Luther käyttää ilmaisuja vaihtelevasti ja puhuu myös esimerkiksi ylihengellisistä (übergeistlich) ja ylikristillisistä (überchristlich). Englanninkielisessä käännöksessä saksan Schwärmerei on käännetty ilmauksella ’fanatic spirits’, esimerkiksi Lutherin kirjeessä Strassburgin kristityille 1524 (Luther Works 40, 61–71)

 

Hurmahenkisyys teologisena käsitteenä

Käsite ’hurmahenkisyys’ on peräisin siitä, miten sitä on saksan kielessä käytetty. Siihen se se on alun perin otettu luonnon piiristä. Tiedämme, mitä tapahtuu mehiläisyhdyskunnassa. Tätä on käytetty siirretyssä merkityksessä hurmahenkisyydestä. Kun Luther tuli esille uskonpuhdistuksen aikana, hän käytti tätä ilmausta kuvaamaan entusiastisia liikkeitä, joita siihen aikaan syntyi ja jotka saivat aikaan paljon sekamelskaa. Nimitys hurmahenkisyys liittyy siihen, että ollaan keskittyneitä tiettyyn kristillisyyden (voimakkaasti koettuun) osaan ja sen tähden suhtaudutaan, toimitaan ja ajatellaan sellaisella tavalla, joka sulkee ulos tiettyjä ratkaisevia näkökulmia kristillisyydestä.

1520-luvulla tapahtui paljon. Luther näki tarpeelliseksi ottaa kantaa hurmahenkiseen liikkeeseen puhein, kirjein ja kirjoituksin. Eräs Lutherin kollegoista Wittenbergissä, Andreas Bodenstein von Karlstadt (1480–1541), alkoi tavoitellessaan suurempaa hengellisyyttä halveksia kaikkea kaunista kirkossa. Hän korosti, että kaikki tärkeä on hengellistä. Vanhan testamentin kuvakielto tulkittiin väärin. Sitten seurasi kuvien, jopa krusifiksien, kauniiden maalausten ja koriste-esineiden poistaminen kirkoista. Tämänkaltaiset puhdistukset toistuivat sittemmin protestanttisen kirkon historiassa. Sakramenttikäsitys hengellistyi ja vääristyi.

 

Osa hurmahengistä oli yhteiskunnallisesti radikaaleja ja kumouksellisia. Se koski em. Karlstadtia mutta myös erityisesti Thomas Münzeriä (1490–1525). Siitä kehkeytyi vaikutusvaltainen liike, joka aiheutti paljon vaivaa uskonpuhdistukselle sen ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Kuvaan kuuluivat myös ns. Zwickaun profeetat, kolme miestä, jotka toteuttivat radikaalia ohjelmaa. Luther vetää rajaa hurmahenkisyyteen vuonna 1522 ns. Invocavit-viikon saarnoissa. Vuonna 1524 Luther omisti aikaa taistelussa vaarallista hurmahenkisyyttä vastaan selvittääkseen käsitteet ja silloin ilmestyi kaksiosainen teos Wider die himmlischen Propheten, von Bildern und Sacrament (Taivaallisia profeettoja vastaan, kuvista ja sakramentista; vuoden 1524 lopussa ja 1525 alussa). Luther vastustaa siinä erityisesti Karlstadtia.

 

Hurmahenkisyyttä ilmeni monissa paikoissa. Näin tapahtui Hollannissa sekä osassa alueita, joilla uskonpuhdistus vaikutti – saksalaisen kielialueen eteläisessä osassa, lisäksi muilla alueilla, kuten Saksissa, jossa se oli ajoittain hyvin voimakasta.

 

Sekä Karlstadt että Münzer olivat kouluja käyneitä miehiä, mutta se hengellinen liike, jonka pauloihin he joutuivat, vaikutti, että heillä oli sekä kirkon että valtion suhteen kumouksellisia ajatuksia. Uudestikastajaliike – joka on taustana myöhempien aikojen baptistiselle yhteisölle – alkoi myös toimintansa tähän aikaan.

Hurmahenkisyys kukoistaa usein ja on aina piilevänä olemassa siihen asti, kunnes Kirkko käyttää Jumalan sanaa. Sen tähden on tärkeää, että kaikki kastetut ja uskovat oppivat tunnistamaan hurmahenkisyyden. Että nuoret uskovat sanan yleisinhimillisessä merkityksessä intoilevat siitä uskosta, jonka he ovat löytäneet, tulee hyväksyä ja ottaa vastaan. Mutta terveen, puhdasoppisen kirkon tulee osata liittää hengellinen kokemus siihen paikkaan kristillisen uskon näkemyksessä ja käytännön muotoutumisessa, johon nämä kokemukset kuuluvat. Armonvälineet ovat perustava asia. Terveessä kristillisen uskon harjoituksessa ymmärretään ero uskon perustan ja seurausten välillä. Sen, mihin hurmahenkisellä taholla vedotaan, ei tarvitse itsessään olla väärää, mutta se tulee väärälle paikalle ja kohtalokkaalla tavalla sille annetaan asema, jota sillä ei tule olla.

 

Kahdeksan teesiä hurmahenkisyydestä

Ensimmäinen teesi hurmahenkisyyttä vastaan: Tänä päivänä taistelemme varsinkin hurmahenkisyyttä vastaan. Kristittyjä uhkaava vaara ei ole ensijaisesti suora kieltäminen, vaan hurmahenkisyys, joka tahtoo saada Hengen ohi sanan.

”Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. Niin teki Müntzer, ja niin tekevät yhä tänä päivänä monet, jotka tahtovat tehdä tarkan eron hengen ja kirjaimen välillä, mutta eivät tiedä mitä puhuvat tai opettavat.” (TK 1990, 275–276)

”Lyhyesti: hurmahenkisyyden tauti on Aadamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun, vanha lohikäärme on sen itiöt heihin istuttanut. Se puhkeaa voimallisesti ja väkevästi esiin kaikenlaisena kerettiläisyytenä, kuten paavilaisuutena ja muhamettilaisuutena. Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” (TK 1990, 276)

Toinen teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisen ajattelutavan mukaan voidaan Jumala-suhde perustaa jollakin ihmisen teolla, vaikutuksella ja vapaalla tahdolla. Se ei suinkaan ole välttämättä seuraus Sanan välityksestä ja Hengen vaikutuksesta Jumalan ulkonaisen sanan kautta.

Me väitämme, että lupauksen mukaan Jumala-suhde saadaan aikaan Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä, jotka ihminen ottaa vastaan Hengen vaikutuksesta. Esimerkiksi: ” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17).

Kolmas teesi hurmahenkisyyttä vastaan liittyy toiseen teesiin

Hurmahenget, samoin kuin mystikot, luulevat harhautumisensa tähden, että Jumala-suhde voidaan perustaa ihmisen ratkaisulla, hengellisellä aktilla. He ovat hukanneet tajun siitä, että syntiinlankeemuksen jälkeen asetettiin kerubit ja leimuava miekka liekkeineen vartioimaan elämän puun tietä. Tämän jälkeen Jumala-suhde perustetaan lupauksen mukaan vain välillisesti. Jumala säätää, miten hän kohtaa ihmisen, kuten 1. Mooseksen kirjan jatko osoittaa. Sen tähden meidän tulee etsiä Jumalan kohtaamista sieltä, mihin hän on säätänyt kohtaamisen meidän kanssamme.

Neljäs teesi hurmahenkisyyttä vastaan koskee Raamatun käyttämistä

Hurmahenget antavat henkensä johtaa itseään ja Raamatun käytön tarkempi analyysi paljastaa heidät usein. Heillä voi olla paljon ja seikkaperäisiä Raamattu-viitteitä, mutta Raamattu on heille ensisijaisesti viitekirja eikä auktoriteetti, sääntö ja ojennusnuora. Heidän oma hengellinen paradigmansa (kaikkea johtava pääajatus, idea) on heille olennaisinta, ja he poimivat Raamatun sanoja sen perustelemiseksi.

Koska he asettavat subjektiivisen Raamatun tulkinnan kunniapaikalle, ovat he muun Raamatun käytön, kirkkoisien ja tunnustusten yläpuolella. Heidän ei tarvitse esittää perusteluja näiden suhteen, koska he ovat (mielestään) henkineen ja armolahjoineen kaiken sellaisen yläpuolella. He voivat sydämestään myöntyä uskonpuhdistuksen yksin Raamattu -periaatteeseen, mutta he tarkoittavat sillä subjektiivista biblisismiä. Hurmahenget antavat usein sakramenteille ja viralle vain suhteellisen merkityksen. He ovat säännönmukaisesti allianssikristittyjä (kristittyjen yhteys ilman yhteistä oppia) eivätkä tahdo esimerkiksi tehdä kysymystä naispappeudesta kirkkoa jakavaksi kysymykseksi. Varsin usein he kannattavat suoraan epäjärjestystä.

Viides teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisesti suuntautuneet kuvailevat usein puhdasoppisten luterilaisten uskovien kannan väärin. He saavat asian kuulostamaan siltä kuin jälkimmäiset kieltäisivät, että Jumala voi tehdä ihmeitä, ja etteivät he uskoisi, että Jumala on kaikkivaltias. Kaikki, joilla on aito kristillinen tunnustus, tunnustavat Jumalan kaikkivaltiaaksi.

 

Mitä tulee niihin, jotka keskittyvät poikkeuksellisiin ilmiöihin, on tarpeellista huomauttaa, että luomakunta, jonka mukana on annettu se, mitä me tavallisesti kutsumme luonnonlaeiksi, on itsessään suuri ihme. Ihme ei rajoitu niihin kertoihin, jolloin tapahtuu jotakin sellaista, joka sotii vastoin ihmisen yleistä kokemusta siitä, mikä on mahdollista. Se merkitsisi itsensä rajoittamista kysymyksessä Jumalan suvereenista kaikkivallasta. Joka päivä meidän tulee ylistää Jumalaa hänen suurista ihmeteoistaan eikä yksipuolisesti tavoitella sitä, mikä meidän mielestämme on erityistä ja merkillistä.

Kuudes teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Hurmahenkisyydessä ei ole ensijaisesti kysymys muodoista ja tunnelmasta – vaikkakin se voi suuressa määrin olla keskipisteenä ja usein hurmahenkisesti suuntautuneet näkevät sen ratkaisevan olennaiseksi. Hurmahenkisyys ei kuitenkaan ole sama kuin haltioituneet tai dramaattiset ilmaukset, vaan hurmahenkisyys on konsepti (periaate, idea). Muoto voi olla myös täysin rauhallinen ja näennäisesti maltillinen, suorastaan meditatiivinen. Hurmahenkisyyden ydin on välitön pääsy henkeen ja elämään hengellisen varustuksen kautta. Jumala-suhde perustetaan tämän konseptin mukaan välittömästi yksittäisen henkilön hengelliseen aktiin, joka on seurausta hänen tekemästään vapaasta valinnasta, vaikkakin veljien tuella, mutta ilman ulkonaisen Jumalan sanan ja sakramenttien välitystä, vaikka Raamattua kyllä lainataan ja se on käsissä. Ihmisen aloitteesta lähtevä rukous käsitetään jonkinlaiseksi armonvälineeksi, joksikin sellaiseksi, joka saa aikaan Jumala-suhteen. Oikein ymmärrettynä rukous on kuitenkin jotakin, joka tapahtuu Jumalan sanan tai syntyneen Jumala-suhteen seurauksena. Torjumme hurmahenkisen konseptin.

Seitsemäs teesi hurmahenkisyyttä vastaan

 

Hurmahenkisesti suuntautuneet ovat usein tunnustuksettomia allianssikristittyjä, mikä on myös loogista, koska he – siitä huolimatta että he kieltävät sen – pitävät tärkeimpänä hengellisiä ilmiöitä eikä hengellisen elämän lähdettä. Tämä tuo mukanaan paljon huolenaiheita. He kannattavat tahdon vapautta ja lähtevät siitä, ettei ole mitään sidottua tahtoa, joka estää hengellistä elämää. Ihmisen on vain antauduttava, jos hän niin tahtoo. Hengellisen elämän voima on siinä kyvyssä ja hengen kokemuksessa, jolla hengellinen yhteys varustaa ihmisen yhteydessä hänen omaan aloitteeseensa. He antavat armolahjojen ottaa armonvälineiden paikan. He eivät – toisin kuin muut kristityt – näe epätavanomaisia armolahjoja ainoastaan mahdollisina, vaan itsestään selvinä edellytyksinä kirkon elämälle samalla tavalla kuin apostolien aikana. He vihjailevat, että ne, jotka eivät opeta, kuten he, eivät usko ihmeiden mahdollisuuteen ja Jumalan voimaan tänä päivänä. Radikaali oppi ihmisen myötäsyntyisestä syntiturmeluksesta, jota läntiset augustinolaiset ja luterilaiset kristityt ovat opettaneet varsinkin Paavalin pääkirjeen (Roomalaiskirje) pohjalta, ei ole kynnyskysymys heille, ja sen vuoksi he voivat melko varauksettomasti tehdä hengellistä yhteistyötä niiden voimien kanssa, jotka eivät lainkaan tunnusta perisyntiä.

 

Kun kaste ja ehtoollinen on alettu ymmärtää lähinnä armon merkeiksi eikä, kuten tunnustus edellyttää, armonvälineiksi, on hurmahenkisesti suuntautuneiden vaikeampi nähdä todellisesti ihmeenomaista sakramenteissa. Pyhät lahjat hengellistetään. Tämän seurauksena sakramentit eivät myöskään ole mitään kynnyskysymyksiä hengelliselle yhteydelle rukouksen ja saarnan välityksellä. Jopa voi tulla kysymykseen yhteinen ehtoollinen muita tunnustuksia edustavien kanssa. Asetussanojen lukemisen välityksellä tapahtuva ehtoollisen ihme sivuutetaan. Käsitys siitä, että siunattu leipä on Kristuksen ruumis, katoaa helposti tässä hengellisessä sekavuudessa, joka leimaa suhtautumista sakramentteihin. Kristittyjen tulee punnita näitä asioita ja ottaa etäisyyttä hengellisen elämän käsittämiseen hurmahenkisesti.

 

Kahdeksas teesi hurmahenkisyyttä vastaan

Herätyskristillisyys on vaihdettu tapahtumakristillisyydeksi. Karismaattisen liikkeen hurmahenkisempi haara haluaa sisällyttää mukaan kaikki ne, jotka sattuvat olemaan läsnä suurissa tapahtumissa. Tapahtumia, osoitettavissa olevia (kuten ainakin uskotaan) ihmeitä tulee tapahtumaan – niinpä on elettävä yhdestä, hyvän fiiliksen sisältävästä kokouksesta, toiseen. Terävä lain julistus, joka tekee jokaisesta ihmisestä syyllisen Jumalan tuomion edessä, on poistettava. Ihmisen ei tule selvästi saada tietää, että hän on langennut syntinen, joka on matkalla ikuiseen kadotukseen. Jumalan vihasta ei sanota mitään varmaa. Kun evankeliumin lupaukset ja pelastussanoma riippuvat ilmassa, ei myöskään ole voimaa niissä sanoissa, että evankeliumi on Jumalan voima itse kullekin uskovalle. Enemmän tulee kysymykseksi se, mitä meille tapahtuu nyt, kun olemme yhdessä, ja mitä sitten seuraavalla kerralla. Tämä merkitsee kristillisestä uskosta poisjohtamista. Se ilmestyy toisinaan näkyviin Kirkon historiassa. Kuule, mitä Paavo Ruotsalainen (1777–1852) sanoo: ”Epävakaat ihmiset hankkivat itselleen Jumalan sanasta tulevaa mielihyvää kokouksissa eivätkä ymmärrä, että tulee hankkia itselleen sielun lepoa tässä samassa Kristuksessa; sen tähden he tyytyvät tähän mielihyvään.” (Lainaus H. Nymanin teoksesta Den bidande tron hos Paavo Ruotsalainen, s. 123)

 

Epilogi

Moni voi väittää, että hänellä on ollut kokemuksia ja syviä ilmestyksiä. Ratkaiseva kristillinen tuntomerkki on kuitenkin tietoisuus omasta synnistä, siitä että synnit annetaan anteeksi, että niiden anteeksisaamista etsitään ja vastaanotetaan. Jos synnin hätä ja sen hoito armonvälineiden kautta on puolittain tuntematon asia tai jotakin, joka nopeasti sivuutetaan itsestään selvyytenä, ole varma siitä, että olet tekemisissä hurmahenkien kanssa. On myös sanottava selvästi, että hurmahenkisyys pitää sisällään hengenvaaran kristilliselle elämälle. Me tasapainoilemme kapealla köydellä. Uskova saa mielellään olla avoin kaikelle sille, mikä seuraa uskon vastaanottamista – kouriintuntuville siunauksille ja rukousten kuulemisille, jotka voidaan tietoisesti havaita. Koskaan ei saa vähätellä sitä iloa ja voimaa, joka on kristillisessä yhteydessä ja yhteisessä taistelussa.

 

Me emme pyri vastustamaan uskon monia ihmeellisiä seurauksia jo tässä elämässä. Meidän tulee myös viitata siihen lohdutukseen, joka annetaan uskovalle, jota kohtaavat vastoinkäymiset ja ulkonaiset onnettomuudet elämässä. Kristillisen elämän ei tarvitse olla mikään menestyshistoria maailmansisäisistä arviointiperusteista käsin tarkasteltuna, mutta Jumala on lupauksensa mukaan uskollinen ja johtaa omansa autuuteen (vrt. Job ja tietyt psalmit, Paavalin pistin jne.). Ainoa ja myös täysin ratkaiseva, jonka tulee tulla selväksi, on se, että uskon syntyminen on Jumalan käsissä, että syntinen kohtaa ja löytää armon lupaukset ja itse armon armonvälineissä: synninpäästön sanassa, evankeliumin saarnassa, jossa on evankeliumin lupaus, pyhässä ehtoollisessa, joka on syntien anteeksiantamiseksi. Kristus kohtaa meidät Sanan välityksellä kaiken sen kanssa, mitä hän on saavuttanut sovitustyössään ja voitossaan itse Perkeleestä. Tämä on perusta ja lähtökohta.

Jumala on antanut suurimman lahjan meille siinä, mitä Kristus on tehnyt meidän puolestamme. Kiitollisuutemme ja ilomme koskee sitä. Meidän ei kuitenkaan pidä samalla unohtaa, että me elämme jatkuvasti syntiinlankeemuksen maailmassa. Kristus ja Totuus ovat täällä vihattuja ja että Kristus on ennustanut, että hänen kristittynsä tulevat kokemaan tämän vihan. Kristitty joutuu tässä elämässä kohtaamaan ristin todellisuuden ennen autuuteen pääsemistään. Hurmahenkisyys kaipaa liikaa kirkkautta suoraan – ohi ristin. Kristittyjen pitää olla selvillä siitä, että nyt on uskon aika. Ikuinen näkeminen seuraa sen jälkeen.

Kristillisellä kirkolla on meidän aikanamme paljon aihetta varoittaa hurmahenkisyyden vaarasta ja kehottaa uskovia vartioimaan valppaasti tällä alueella solidaarisina toisia kristittyjä kohtaan. Jos omakohtainen hengellisyys ja hurskaus ottaa vallan ylitse Sanan majesteetin, jos korostetaan voimakkaasti sitä, mitä maailmalla tapahtuu uskonnollisissa asioissa, tulee polttopiste yksipuolisesti siihen, mitä meissä ja muualla tapahtuu eikä siihen, että meidän tulee alituisesti saada ravintoa Jumalan sanasta ja elää siitä. Silloin menevät asiat pahasti vinoon. Valkoinen Perkele, joka on paljon hurskaampi kuin me kaikki yhdessä, saapuu harhauttamaan – uskonpuhdistajan varoittavan sanan tulee aina kaikua kirkossa.

Hengellisyys ja uskonto ilman Sanan lujaa perustaa johtaa pois uskosta, ja se voi olla ja on porttina luopumukseen apostolisesta ja katolisesta uskosta. Kristillinen yhteys, joka antaa kaikkien kukkien kukkia omilla ehdoillaan ilman, että kokemuksia ja subjektiivisia mielipiteitä arvioidaan Jumalan sanalla, suhtautuu petollisesti tehtäväänsä. Usein on enemmän ulkonaista menestystä, ainakin lyhyellä tähtäyksellä, siinä, että vedotaan tunteisiin ja esitellään jotakin mielenkiintoista mitä tapahtumiin tulee. Ihminen etsii näet aina omaansa myös uskonnossa. Sen, että hurmahenkisissä liikkeissä on paljon ihmisiä ja että ne ovat laajenevia, ei pidä saattaa perinteisiä kristittyjä tolaltaan.

Hurmahenkisyys pitää tunnistaa oikein. Sillä on usein osaksi erilainen luonne ulkonaisessa suhteessa kuin mikä tilanne oli uskonpuhdistuksen aikaan, vaikka peruskonsepti on perimmältään sama. Sisäinen Sana, ts. välitön sanoma ja liian pitkälle viety subjektiivinen Raamatun tulkinta, on niitä yhdistävä tekijä.

Hurmahenkisyys ei nykyään ole yleensä yhteiskunnallisesti kumouksellista (vaikkakin näkemys valtion tehtävästä ja sosiaalietiikasta ylipäänsä voi poiketa luterilaisesta ajattelusta). Tietyn tyyppisille hurmahenkisille yhteisöille voi olla luonteenomaista, että niissä ei ylipäänsä pohdita sitä, miksi mitäkin tehdään. Liian helposti järkiperäinen joutuu väistymään sen edestä, mikä välittömästi tenhoaa aisteihin riippumatta siitä, onko se Raamatun mukaista. Sen tähden on kristillisessä seurakunnassa syytä, mitä musiikkiin ja lauluun tulee, antaa sen, mitä järkiperäisesti Sanan, uskon ja vaiston perusteella tiedetään, johtaa niiden valitsemista eri yhteyksissä. Jumalalle tulee antaa kunnia – hänen Sanansa on oltava ratkaiseva. Sitä, miten ihmismieli kokee mielihyvää, ei pidä sivuuttaa, mutta se ei saa olla määräävänä tekijänä. Uusi Testamentti kehottaa kristittyjä valvomiseen, terveeseen harkintaan ja kärsivällisyyteen.

Tämän maailmanajan lopulla tapahtuu suuri, pahojen henkien vaikuttama hengenvuodatus ihmein ja merkein. ”Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin.” (Matt. 24:24; myös Mark. 13:22) ”[N]iin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä” (2. Tess. 2:8–9).

Karismaattinen liike, joka keskittyy ainoastaan ilmiöihin ja hengellisen elämän ilmauksiin, valmistaa maaperää tälle ja tekee vastaanottavaiseksi väärälle. Tässä pahassa liikkeessä (pahojen henkien aikaansaamassa hengenvuodatuksessa), joka aivan varmasti esiintyy väärän valkoisen magian verhossa ja käyttää kristittyjen puhetapaa, ei ole kyse mistään vähemmästä kuin valittujenkin eksyttämisestä – mikäli mahdollista.

Hengelliset liikkeet on koeteltava ja ne, jotka vastaavat hurmahenkisyyden tuntomerkkejä, täytyy torjua. Pelissä on paljon – elämä ja autuus.

Nya Väktaren 48/2012. Suom. Hannu Lehtonen