Lasse Lappalainen, Helsinki

 

Mitä tehdä jos elämä eri tavoin rassaa? On ehkä sairautta, ahdistusta, kipua, tuskaa, elämän tarkoituksettomuutta, masennusta, sekä yhä yleistyvää ja pahenevaa yksinäisyyttä ja toivottomuutta. On kenties vaikeuksia läheisissäkin ihmissuhteissa; sellaisia voivat olla muun muassa parisuhteen tai seurustelun päättyminen, päihteiden käytöstä aiheutuvat ongelmat jne. Kristittykin voi elämässään kokea ajoittain kiusauksia ja lankeemuksia eri alueilla. Suotuisissa olosuhteissa ne voivat kasvuun kuuluessaan kuitenkin kääntyä voitoksi Kristuksessa.

 

Miten viimeksi mainittuihin pitäisi suhtautua?

 

Esimerkiksi puheena oleva koetus, koettelemus, kiusaus, ei johdu Jumalasta, vaan aina meidän lihastamme ja turmeltuneesta luonnostamme. Lihan ja Hengen välinen taistelu jatkuu loppuun asti perisynnin muodossa, josta vapaudumme vasta ylösnousemuksessa. Jaakobin kirje 1:12-14 vakuuttaa: ”Autuas mies, joka kestää kiusauksen, sillä koeteltuna olevana on saava elämän palkinnon, jonka on luvannut niille, jotka rakastavat häntä. Älköön kukaan kiusattu sanoko, että Jumalasta on kiusaaminen. Sillä Jumala on pahojen kiusaamattomissa, mutta hän ei ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa oma himo vetäen pois ja houkuteltuna.” Vrt. Dan. 12:12 Theod., Viis. 5:16, Room. 5:4, 1. Kor. 9:25, 2. Tim. 4:8, 1. Piet. 5:4, Ilm. 2:10, 3:11.

 

”Älkää tunteko vahingoniloa minua kohtaan, viholliseni! Jos minä olen langennut, minä nousen”, sanoo profeetta Miika (7:8). ”Mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun sinä palaat takaisin, vahvista veljiäsi” (Luuk. 22:32). Nämä Jeesuksen sanat osoittavat Pietarille uskotun sielunhoitotehtävän seurakuntalaisiin nähden tämän omien kasvattavien kokemuksiensa taustaa vasten.

 

Jeesus opetti tunnetussa Isä meidän –rukouksessaan: ”Ja älä johdata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät Pahasta” (Matt. 6:13). Tämä rukous kokonaisuudessaan pitää sisällään ainekset niin kasteeseen kuin ehtoolliseenkin. Hän suhtautui aina Pahan olemassaoloon hyvin vakavasti. ”Ja koko maailma makaa Pahassa” (1. Joh. 5:19). Eikä kirkko, seurakunta, ole suinkaan vapaa Pahan vaikutuspiiristä ikään kuin se olisi jokin uskovien pieni turvapaikka, johon paetaan pois ”pahasta maailmasta”, kuten (uus)pietisteillä on tapana klikkiytyä Spenerin hengessä mieluiten omaksi sisäpiirikseen kirkon sisällä. Se on valitettavasti vain yksipuolista subjektivismia, omahyväistä kristillisyyttä.

 

Uskonelämän hoitamisen kannalta verraton Stefan Prätorius kirjoittaa kirjassaan Uskovaisten hengellinen aarreaitta (SLEY 1957, s. 11): ”Sillä juuri ne synnit, joita tunnet itsessäsi olevan, ovat kasteessasi sinulle anteeksi annetut. Nyt sinä vain Pyhää Henkeä avuksi huutaen sodit synnin himoja vastaan. Tai jos olet langennut, tunnustat lankeemuksesi, sydämestäsi kadut ja pyydät Jumalaltasi syntisi anteeksi ja heti sen jälkeen lohdutat itseäsi muistamalla pyhää kastettasi jne.”

 

Mistä sitten voisimme saada kestävän ja varman avun ongelmiimme?

 

Onneksi uskomme peruskirja Raamattu vastaa koko elämämme kattaviin kysymyksiinkin hyvin realistisesti ja arkipäivään sopivalla tavalla. Sillä se ei ole mikään inhimilliselle elämälle vieras kirja, vaan tahtoo kohdata meidät aidosti erilaisine kysymyksinemme tässä ja nyt.

 

Elämän kärsimyksistä tunnetussa Vanhan testamentin Jobin kirjassa Elifas esittää kysymyksen: ”Onko sinusta vähäistä Jumalan lohdutukset ja Sana on hiljaa/hellävaroen kanssasi?” (Job 15:11). Profeetta Sefanjan kirja 3:17 puolestaan lupaa: ”Jahve, sinun Jumalasi, on keskelläsi, väkevä auttaa. Hän iloitsee sinusta ilolla, hän on hiljaa rakkaudessaan, hän on iloitseva sinusta riemulla.”

 

On niinkin, että usein ahdistunut ja kärsivä ihminen yleensäkään ei kestä ympärillään muuta kuin tätä Jumalan sielunhoidollista hiljaisuutta, jolla on parantava vaikutuksensa ihmismielen syövereihin. Sitä ihminen ei vain aina tahdo ja osaa kuunnella.

 

Niin ikään Jobin kirja kahdesti puhuu sattuvasti juuri Sanan, Kristuksen, olemuksesta: ”Ja minun luokseni hiipi salaisesti Sana. Ja minun korvani otti vastaan sen kuiskauksen” (Job 4:12). ”Ja miten kuiskauksen Sanan olemme kuulleet hänestä!” (Job 26:14). Toisaalta myös tuulen, (Jumalan) Hengen toimintaan kuuluu ”lempeä hiljainen humina” (1. Kun. 19:12). Vrt. ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet hänen huminansa”, Joh. 3:8! (KR 1938 ja KR 1992 ovat epätarkkoja). Hengestä, heprean ruuach, aramean ja syyrian ruucha´, kreikan pneuma, latinan Spiritus, näet puhutaan tässä Persoonana, ei vain jonakin persoonattomana toimivana voimana, kuten Jehovan todistajat itsepintaisesti väittävät ilman raamatullisia perusteita.

 

Siksi on hyvä tapa hakeutua rohkeasti ja usein (”joka päivä”, Ap. t. 2:46. Näin siis alkukristityt) myös Herran pöytään, ehtoolliseen, josta käytetään jo varhain Uuden testamentin ajoilta asti kreikan vivahteikasta sanaa eukharistia, ”kiitollisuus”, ”kiitoksen esitys”, ”kiittäminen”, ”kiitosrukous”, ”Herran pyhä ehtoollinen”, ”eukaristia”, jossa Kristus saa hoitaa itse kutakin Sanalla ja sakramentilla. Siinä hän on lupauksensa mukaan konkreettisesti läsnä siunatussa leivässä ja viinissä. Myös Jumalan Henki hoitaa armollisesti meidän mahdollisesti jo varhaislapsuudesta juontuvia traumojamme. Ks. Tunnustuskirjat 1990, s. 231, 66; 233, 77; 234, 87.

 

Eukaristia on yhteen kokoontuneen seurakunnan riemullinen vastaus Kristukselle saaduista lahjoista! Kyseistä kreikan sanaa vastaa Vanhan testamentin käsite TODA, ”kiitoslaulu”, ”tunnustus” (niin Joos. 7:19, Esra 10:11: confessionem [lat. Vulgatan mukaan]), ”kiitosuhri(t)”, ”kuoro”. Mainittua heprean termiä on muun muassa professori Jukka Thurén Turussa tutkinut ansiokkaasti lisensiaattitutkinnostaan aina väitöskirjaansa asti.

 

Niinpä Olaus Svebilius sanookin vanhaluterilaisessa Katekismuksessaan VI:3 osuvasti: ”siinä tuodaan edes korkeat ja taivaalliset herkut, joka on sielun hengellinen ruoka; vielä sitä kutsutaan Messuksi Augsburgin tunnustuksessa, ei kuitenkaan paavilaisten uskon mukaan.”

 

”Sillä hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää nälkäisen sielun hyvyydellä” (Ps. 107:9). ”Jahve tukee kaikkia kaatuvia, ja kaikki alaspainetut hän nostaa” (Ps. 145:14. Vrt. Ps. 146:8). Juutalaisella pääsiäisaterialla käytetään leivästä puhuttaessa arameankielistä ilmaisua ha´ lachma´ `anja ”Katso, kurjuuden leipä!” Jes. 30:20: ”Ja Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä.”

 

Psalmista 116:13 luemme: ”Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avuksi Jahven nimeä.” Tämän jakeen Jeesus nimenomaan lausui juhlallisesti ollessaan viimeisellä pääsiäisaterialla opetuslastensa kanssa asettaessaan täten ehtoollisen vieton kirkossaan tarkoin säädetyllä tavalla ainoastaan apostolisen tuntomerkin täyttäen! Siinä mies perheen isänä juutalaisen pääsiäisaterian uusitestamentillisena toteutuksena Kristuksessa itsessään, pappina – jota heprean maskuliininen kooheen-sana juuri merkitsee (huomaa Tuom. 17:10, 18:19 heprean mukaan ”isänä ja pappina”, minkä KR 1992 on tarkoitushakuisesti turhentanut!), lausuu asetussanat ja suorittaa ehtoollisaineitten jaon. Raamattu ei turhaan puhu käyttäen ilmaisua koos tanchumiim, ”lohdutuksen malja” (Jer. 16:7).

 

Mitä Raamattu tästä opettaa? Raamatullisen peruskatsomuksen mukaan on täysin selvää, että ateriayhteys tapahtuu suljetusti (Matt. 26:18, Mark. 14:15, Luuk. 22:12, Ap. t. 2:46). Vain kastetut voivat siihen osallistua.

 

Ehtoollista asettaessaan Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus puhui uudesta liitosta veressään (Luuk. 22:20 = Jer. 31:31, Hepr. 8:8, 9:15. Vrt. myös 2. Moos. 24:8 = Hepr. 9:20, Sak. 9:11). Heprean ”sopimusta”, ”järjestystä”, ”liittoa yksityisen ihmisen välillä”; ”juutalaista uskontoa” merkitsevän sanan berit varhaiseksi etymologiaksi on esitetty verbiä bara ”leikata”, ”sitoa”, ”syödä” (leipää yhdessä jonkun kanssa, pitää ateriayhteyttä jonkun kanssa 2. Sam. 12:17), sitten ”antaa leipää lohdutukseksi jollekin” (2. Sam. 3:35). Oikea kristitty on näet aina sanan varsinaisessa merkityksessä sakramenttikristitty!

 

On huomattava, että jo Vanhassa testamentissa ”pyhä leipä” (= jakeen 4 ”viisi leipää”. kuului nimenomaan papin varustukseen (1. Sam. 21:5). Vrt. vastaavasti viisi leipää ehtoollisen esikuvina olevissa ruokkimisihmeissä (Matt. 14:17, 19, 16:9, Mark. 6:38, 41, 8:19, Luuk. 9:13, 16, Joh. 6:9, 13)

 

Tunnustuskirjojen mukaan kirkkoa kutsutaan katoliseksi, koska ”se sulkee piiriinsä kaikkialle maailmaan hajaantuneet ihmiset, jotka ovat yhtä mieltä evankeliumista, joilla on sama Kristus, sama Pyhä Henki ja samat sakramentit” (Apol. VII ja VIII, 10). Käsitteen hee katholikee ekkleesia, ”katolinen kirkko”, tapaamme ensi kerran Antiokian piispa Ignatioksen kirjeessä Smyrnalaisille 8:2 ajalta noin 115 jKr. Siitä lähtien sillä on tärkeä asema kirkon uskoa luonnehdittaessa esimerkiksi Nikaian (325 jKr) ja Nikaian-Konstantinopolin (381 jKr) uskontunnustuksissa. Edellisessä on täsmälleen sama sanamuoto kuin Ignatioksella, kun taas jälkimmäinen on perustellusti laajempi eis mian hagian katholikeen kai apostolikeen ekkleesian, ”yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon”. Sittemmin latinankielinen Symbolum Apostolicum käytti ilmaisua sanctam Ecclesiam catholicam, ”pyhän katolisen kirkon.” Sitä seuraa vielä sanctorum communionem, jonka kernaasti tulkitsen pyhien yhteytenä sakramentteihin! Sanonta ”katolinen kirkko” on jokseenkin vakiintunut kirkkoisillä.

 

Huomattakoon edelleen, että Paavalin tärkein opillinen asiakirja, Roomalaiskirje, määrittelee nimenomaan kyseiset faktat seuraavasti: ”Paavali, Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettuna Jumalan evankeliumiin…jonka kautta olemme vastaanottaneet armon ja apostolaatin uskon kuuliaisuudeksi” (Room. 1:1, 5). Tekstistämme käy siis riidattomasti ilmi, että apostolin virka on ensisijaisesti erotettuna olemista Jumalan evankeliumiin, joka on Kristus itse edeltä luvattuna Vanhassa testamentissa, jonka seurauksena on sitten Paavalin mukaan traditiona vastaanotettu eli saatu armo ja apostolaatti. Tässä taustalla on Mishnan (Pirqe Abot I:1) tuntema vastaanottamisesta ja saamisesta käytetty erityinen tekninen oppisana qibbeel, jonka vastakohtaparina tunnemme sen erään toisen sanan yhteydessä – maasar. Jälkimmäinen merkitsee lähinnä jonkin luovuttamista ja traditiona välittämistä edelleen. Nyt, nämä molemmat aidosti juutalaisen rabbinismin tuntemat mainesanat kohtaamme vanhimmista kirjallisista ehtoollisen asetussanoista Paavalilla (1. Kor. 11:23). Paavalihan oli pitkällisen rabbiinisen koulutuksen saanut oppinut.

 

Merkille pantavaa tässä yhteydessä on Jumalan nimen ja opin yhteenkuuluvuus (1. Tim. 6:1). Oppi nimittäin ei ole meidän vallassamme mielin määrin peukaloitavaksi vaan Jumalan. Tunnustuskirjat CA XV, 4 rinnastaa evankeliumin ja uskonopin (evangelio et doctrinae fidei). Vrt. samoin Apol. VII ja VIII, 5, 8. Edelleen meillä on määritelmä: ”Evankeliumin opettaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä jumalanpalvelusta” (Apol. XV, 42).

 

Edellä lainattuun Jobin kirjaan liittyen apostoli Paavali taas kirjoittaa: ”Sillä kaikki ennen kirjoitettu on kirjoitettu meille opetukseksi, että kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta meillä on toivo” (Room. 15:3). Samaa ajatuksenkulkua hän jatkaa seuraavassa jakeessa puhuessaan kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumalasta. Edelleen laupeuksien Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala (2. Kor. 1:3). Näin ollen Raamattu yhdistää sekä Jumalan lohdutuksen toisaalla Sanaan itseensä, että Raamattuun sellaisenaan, jotka eivät siis sulje pois toisiaan, vaan kuuluvat mitä läheisimmin yhteen!

 

Me tarvitsemme aina Jumalan sanaa. Berean kristityistä Luukas kertoo: ”jotka ottivat Sanan vastaan kaikella halulla ja tutkivat joka päivä Kirjoituksia, oliko asia niin” (Ap. t. 17:11).

 

Jumala voi eheyttää pahoin rikkimenneenkin elämän aivan uudeksi. ”Luo minuun, Jumala, puhdas sydän. Ja uudista sisimpääni vahva henki” (Ps. 51:12). Vanha testamentti puhuu kolmesti uudesta hengestä (Hes. 11:19, 18:31, 36:26). Meillä on lupaus: ”Katso, uudeksi minä teen kaikki” (Ilm. 21:5). Jeesuksen julkinen toiminta oli keskeisesti kolmenlainen: opettaa, saarnata valtakunnan evankeliumia ja parantaa (Matt. 4:23, 8:8, 9:35). Tämä jälkimmäinen tehtävä kuului jo ennalta olevan Sanan olemukseen: ”Hän lähetti Sanansa ja paransi heidät ja pelasti heidät haudasta” (Ps. 107:20. KR 1992 persoonattomasti ”se”). Sana, Kristus, on erityisellä tavalla Jumalan lähettämä. Vrt. 2. Moos. 15:26, 5. Moos. 32:39, Job 5:18, Ps. 41:5, 103:3: ”Hän antaa anteeksi kaikki minun syntini. Hän parantaa kaikki minun sairauteni.” Vrt. jakeet 4-5 heprean mukaan. KR 1992, NLT oikein. VKR 1776, KR 1933 väärin, Ps. 147:15, 18, Jes. 9:7, 30:26, 48:16, 53:5, Hoos. 6:1, 14:5, Viis. 16:12: ”vaan sinä, Herra, joka kaiken parannat”, Salomon Psalmit 12:6, Matt. 8:8, Ap. t. 13:26, 1. Piet. 2:24.

 

Näin ollen jo Vanhaan testamenttiin perustuva toivo on kantava voima ja tekijä kristinuskoa ajateltaessa. Niin kauan kuin on olemassa hitunenkin toivoa, on myös elämää. Job kysyy: ”Miksi hän antaa vaivatulle valoa ja elämää murhemielisille, niille jotka odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, ja etsivät sitä enemmän kuin (salattua) aarretta?” (Job 3:20-21). Tämä on ainoa kohta Vanhassa testamentissa, jossa valo on elämän paralleeli, kuten Joh. 1:4 asian ilmaisee Kristuksesta: ”Hänessä oli elämä ja Elämä oli ihmisten Valo.”

 

Kristus on läsnä ihmisen syvimmässäkin pimeydessä, hädässä ja epätoivossa. ”Hän paljastaa syvät asiat ja salatut. Hän tietää, mitä pimeydessä on, ja Valo asuu hänen luonaan” (Dan. 2:22). ”Jos istun pimeydessä, Jahve on minun valoni” (Miik. 7:8). Valo ei ole mikään kuvaannollinen ilmaisu, vaan realiteetti maailman luomisesta asti: ”Ja Jumala sanoi: ´Olkoon/tulkoon Valo´. Ja Valo tuli. Ja Jumala näki Valon (määräävä artikkeli!), että on hyvä” (1. Moos. 1:3-4). Tämän persoonallisen Valon, Kristuksen ainoana todellisena hyvänä Midrash Bereshit Rabba yhdistää Jes. 3:10: ”Sanokaa Vanhurskaalle, että hän on hyvä.”

 

Usein lainaamassamme Jobin kirjassa on 13 kertaa esiintyvä erityinen ”venytystä”, ”toivoa” merkitsevä heprean sana tiqwa. Se on homonyyminen sana, jonka toinen merkitys on ”köysi”, Joos. 2:18, 21. Tällöin ajatuksena on jokin sellainen josta voidaan toivossa oikein kaksin käsin tarttumalla pitää kiinni. Näin heprean kieli erityisen ilmaisurikkaana mahdollistaa kyseisen merkitysvivahteen. Pelastuksen toivo on kokonaan meidän ulkopuolellamme Kristuksessa! Niinpä luterilaisissa Tunnustuskirjoissa ei turhaan puhuta meille niin ”vieraasta vanhurskaudesta” (aliena iustitia, Apol. IV, 305). Vastaavasti Uuden testamentin kreikassa käytetty sana elpis, ”toivo”, esiintyy 50 kertaa. Se on eräs kasteterminologiaan kuuluva termi. Kaste kantaa läpi elämämme. Siksi sitä ei saa eikä tarvitse uusia.

 

Näin ollen tästä Joosuan kirjan 2:12-21 kokonaissanomasta käsin avautuu meille jotakin hyvin keskeistä! On näet kyse ensisijaisesti sekä Sanasta, varmasta merkistä, rististä, verestä, pelastumisesta että Pyhän kasteen sakramentista. Näihinhän tekstimme juuri niin ihanalla tavalla viittaa:

 

1) 2:12 ”varma merkki” (heprean sanonta ´oot ´ämät esiintyy ainoastaan tässä. Vrt. Joos. 2:18 heprean tiqwa I, ”köysi”, käännöstä Septuagintassa ja Vulgatassa. Joos. 2:12 sanonta puuttuu Septuagintasta. Vulgata: verum signum),

 

2) 2:13 ”pelastatte henkemme kuolemasta” (verbi ”pelastaa” kuuluu Uuden testamentin kastekieleen Mark. 16:16, Ap. t. 2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5, 1. Piet. 3:20-21),

 

3) 2:14 ”tämä meidän Sanamme” (samoin jae 20. Sanonta esiintyy ainoastaan kahdesti Joosuassa),

 

4) 2:14 ”niin me teemme sinun kanssasi armon ja totuuden” (1. Moos. 24:27, 49, 32:11, 47:29, 2. Moos. 34:6, 2. Sam. 2:6, 15:20, Ps. 25:10, 40:11, 12, 57:4, 61:8, 85:11, 86:15, 89:15, 115:1, 119:115, 138:2, Sananl. 3:3, 14:22, 16:6, 20:28; Joh. 1:14. Armo on kasteen kieltä Uudessa testamentissa),

 

5) 2:16 ”kolme päivää” (Kaanaan häät Joh. 2:1, jossa vesi muuttui viiniksi eli kyseessä on kaste- ja ehtoollisjumalanpalvelus, jota johtaa ”päätarjoilija” eli piispa Joh. 2:8-9 palvelijoineen. Vrt. edelleen sakramenteista Joh. 13:1-15, 19:34 kirkkoisien ja Lutherin mukaan, 1. Joh. 5:6, 8),

 

6) 2:18 ”sido ikkunaan tämä helakanpunainen langan köysi” (heprean sana challoon, ”ikkuna”, merkitsee oikeastaan ”lävistetty”. Tulee verbistä chalal, ”lävistää”; siitä ”lävistetty”, ”haavoitettu”, näin Jes. 53:5. Erityisen merkittävää tässä yhteydessä on ”lankaa” tarkoittavan sanan chut käyttö toisaalla Saarnaajan kirjassa 4:12b: ”Ja kolminkertainen lanka ei nopeasti katkea.” Verbi hameshullash, ”kolminkertainen”, on määräävällä artikkelilla varustettu pu`alin partisiippi. Vrt. sama verbimuoto ilman artikkelia: kolmen vuoden vanha (1. Moos. 15:9). Se on yhteydessä heprean kielen lukusanaan shalosh, ”kolme”, josta tunnetaan ainoastaan verbit pi`el jakaa kolmeen osaan 5. Moos.19:3, kolmantena päivänä 1. Sam. 20:19, tehdä kolme kertaa 1. Kun. 18:34, kolmikerroksinen Hes. 42:6, sekä edellä mainittu pu`al. Se vie ajatuksemme vääjäämättä Pyhään Kolminaisuuteen! Heprean tiqwa I, ”köysi”, on käännetty Septuagintassa seemeion, ”merkki”, ”tunnusmerkki”, ”osoitus”, ”ihme”, ”enne” ja Vulgatassa signum, ”merkki”, ”jälki”, ”merkinanto”, ”tunnussana”, ”sotalippu”, ”enne”, ”todiste”, ”kuva”, ”sinetti”, ”leima”, ”tähti”. Vrt. edellä Joos. 2:12 heprean ´oot ´ämät, ”varma merkki”. Heprean ”helakanpunaista” merkitsevä sana shani on tärkeä kulttiväri. Tällä sanalla on rinnakkaiskäsitteensä vanhassa juutalaisessa mystiikassa, sen edustamassa Raamattuunkin vaikuttaneessa kymmenessä sefirotissa, niiden erityisissä jumalallisissa voimissa ja ilmestysmuodoissa, jonka kuudentena sefirana tunnetaan kaiken keskellä oleva tif´ärät, ”koristus”, ”häikäisevä loisto”, ”ihanuus”, ”kirkkaus”, ”arvonanto”. Ks. sanan käytöstä erityisesti 1. Aik. 29:11, 13, Ps. 96:6, Jes. 4:2, 28:5. Se kuuluu yhteen punaisen värin kanssa ja merkitsee erityistä Jumalan kauneutta ja rakkautta (näin Room. 5:5-8, 8:35, 39, 2. Kor. 5:14-15, 1. Joh. 4:10!). Se liittyy oleellisesti Kristukseen, Pelastukseen, ja hänen ristiinsä ainoastaan tässä sefirassa. Justinus Marttyyri kirjoittaa toisen vuosisadan keskivaiheilla Dialogissaan Tryfonin kanssa 111,4 siitä, kuinka ”Vertauskuvana oli myös purppuranpunainen nauha”. ”Tämä symboloi Kristuksen verta.”

 

7) 2:18 ”ja koko sinun isäsi perhekunta kokoa luoksesi huoneeseen” (tässä ovat juuri ne keskeiset Uuden testamentin kasteteologian termit ”perhekunta” ja ”huone” Ap. t. 10:21, 48, 11:12, 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16, Hepr. 11:7, 1. Piet. 3:20),

 

8) 2:19 ”hänen verensä tulkoon meidän päällemme, jos käsi sattuu häneen” (Matt. 26:28, 27:25!, 49 v. l., Mark. 14:24, Luuk. 22:20, Joh. 6:54-56, 19:34, Room. 3:25, 5:9, 1. Kor. 10:16, 11:24, 27, Ef. 1:7, 2:13, Kol. 1:20, Hepr. 9:14, 20, 13:20, 1. Piet. 1:2, 19, 1. Joh. 1:7, 5:6, 8, Ilm. 1:5, 5:9, 7:14, 12:11, 19:13),

 

9) 2:20 ”tämä meidän Sanamme” (samoin jae 14),

 

10) 2:21 ”ja hän sitoi helakanpunaisen köyden ikkunaan” (vertaa jae 18. Ks. Kristuksesta Korkea veisu 4:3).

 

Niin ikään Uusi testamentti liittää usein kasteen Kristuksen kärsimyksen, ristin, yhteyteen: Matt. 20:22 v. l., Mark. 10:38-39, Luuk. 12:50, Joh. 13:4-10, 19:34, Room. 6:3-7, 1. Kor. 1:13, 17, Hepr. 6:4, 6, 1. Joh. 5:6.

 

Myös varhaiskristillisestä kirjallisuudesta käy ilmi, että vesi eli kaste on yhdistetty ristiin.

 

Niinpä Luther puhuu kauniisti siitä, kuinka kastevesi on Kristuksen veren punaama.