MAAILMA ELÄÄ MURROKSESSA

Oikea opetus varjelee meitä

Ihmisten keskuudessa on aina esiintynyt äärimmäisiä, tuomittavia tekoja ja niitä on perusteltu milloin milläkin ideologialla. Niitä ei voi läheskään aina selittää kodin, kasvatuksen tai muun ympäristön aiheuttamiksi. Joskus kylläkin. Mutta kun ihminen on perisynnin turmelema, sydämessä oleva pahuus voi purkautua äärimmäisiin, tuomittaviin tekoihin. Äärimmäisyyksien takana voivat olla pienet ryhmät tai yksittäiset henkilöt, mutta myös valtaa pitävä enemmistö. Sellaisten yleistymistä voidaan jossain

määrin hillitä ulkonaisesti kasvatuksella. Kuitenkin sydämen halu ja voima niiden hillintään saadaan evankeliumista, ei laista. Tämä tarkoittaa sitä, että kristillisen kirkon oikealla opetuksella ja kirkkaan, puhtaan evankeliumin julistuksella on suuri merkitys paitsi oikealle kirkolle itselleen, myös kansakunnalle ja sen yksittäisille jäsenille.

Raamattu kieltää kristittyjä ottamasta pahan kostamista omiin käsiinsä. Sen kostaminen on esivallan tehtävä, ja jos esivalta ei hoida tehtäviään, Jumala kaitselmuksellaan tarttuu asiaan, niin kuin hyväksi näkee. Jumalan ruoska tekee kipeintä silloin, kun hän sallii pahan saavan rangaistuksensa pahalta. On olemassa myös yhteiskunnan lain hyväksymää pahaa. Se on vaikeasti korjattavissa.

Erityisesti apostoli Pietarin kirjeet on tarkoitettu lohdutukseksi uskonsa tähden parjatuille ja kärsiville kristityille. Hän kehottaa heitä pitämään kiinni apostolis-profeetallisesta Jumalan sanasta, jonka Jumalan miehet ovat kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta, ja muistuttaa uskovia siitä, että kaiken loppu on lähellä. Hän kiinnittää heidän katseensa ja sydämensä Kristukseen, jonka kalliilla, pyhällä verellä meidät on lunastettu. Kristus on se hyvä Paimen, joka on etsinyt ja löytänyt kadonneet lampaansa ja joka on ilmestyvä kirkkaudessaan viimeisenä päivänä ja antava omilleen kuihtumattoman seppeleen. Hänen turvissaan saamme ottaa vastaan sen, mikä täällä tuleva on, tietoisina siitä, että hänen Golgatan voittonsa on autuuden takeemme ja meidänkin voittomme.

Markku Särelä, Luterilainen 9/2011

KIRKOSTAMME ON VALO SAMMUNUT

Näin on suurella murheella todettava, kun viime vuosien tapahtumia on seurannut, joissa Arkkipiispaa myöten, sekä Kirkolliskokous on luovuttu Jumalan sanasta ja hyökätty sen puolustajia vastaan ja yhdytty sen vastustajiin. Milloin tasa-arvon, milloin aikaan ja sen muuttumiseen, milloin mihinkin tekosyyhyn vedoten… Onko tapahtunut se, että kun aurinko (Pyhä Henki) ei anna valoa, niin kuukin (järki) on pimentynyt.

Viimeisin isku tuli 10.8., kun piispa Ville Riekkinen ilmoitti ”antavansa mieluummin kirkon tilat muslimien, kuin Luther-säätiön käyttöön.” — Nyt on hävitys tullut pyhään paikkaan, kuinka lähellä on kaiken loppu? — Piispa Riekkinen antaisi ennemmin muslimeille tilat, on kauheaa puhetta Luterilaiselta piispalta. Eihän muslimit ole Kristittyjä, ts. he ei usko Jeesukseen Kristukseen syntiemme sovittajana. Vaan perustavat tekoihin ja ulkonaisiin tapoihin kuten ruumiilliseen paastoon ja Allahin ylistämiseen…

Niin tällaisen opin levittämiseen annettaisiin Kristillisen kirkon tiloja, jotka meidän verorahoilla on rakennettu rukoushuoneiksi, sekä Jumalan sanan julistamiseen ja sakramenttien jakamiseen. Ja Jumalan sana sanoo Ap. t. 4:10-12 mm.: ”Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa: sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.”

Jaakko Jukkola, Pyhäjoki, Kainuun Sanomissa

Voiko kirkollinen enemmistö olla väärässä?

Kirkossamme on demokraattinen järjestelmä, jonka näkyvimpänä osana on kirkolliskokous. Demokratia itsessään ei tunnusta mitään korkeampaa auktoriteettia kuin kansan (kr. demos).

Martti Lutherin kanta on ilmaistu kirjassa Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539), missä selvästi katsotaan kirkolliskokouksen voivan tehdä kristittyjä sitovia päätöksiä vain tekemällä ne Raamatun sanan mukaan. ”… kirkolliskokouksille ei ole annettu mitään oikeutta säätää uusia uskonkappaleita kristikunnalle… Tämän mukaan tulee meidän ymmärtää kaikki muutkin kirkolliskokoukset, olivatpa ne sitten suuria tai pieniä; ja vaikka niitä olisi monta tuhatta, eivät ne ole voineet säätää mitään uutta uskoon tai hyviin töihin nähden, vaan ainoastaan Kristuksen alaisena korkeimpana piispana ja tuomarina puolustaa vanhaa uskoa ja vanhoja hyviä töitä Pyhän Raamatun perustuksella. … Mutta jos he säätävät jotain uutta uskoa ja hyviä töitä, niin on varmaa, ettei Pyhä Henki, vaan paholainen ja hänen enkelinsä ovat siinä mukana. Sillä he tekevät sen ilman ja vastoin Pyhää Raamattua. … Sen tähden ovat tuollaiset kirkolliskokoukset ilman Raamattua Kaiphaksen, Pilatuksen ja Herodeksen kirkolliskokouksia, he pitävät neuvoa tahi kirkolliskokouksia Jumalaa ja hänen Kristustansa vastaan.”

Luther kiteyttää asian sanoen, että uskolla täytyy olla varmempi perustus kuin kirkolliskokoukset. ”Tämä varmempi ja parempi perustus on Pyhä Raamattu.” Luterilaiselle kristitylle ei siksi oppikysymyksissä riitä perusteluksi se, että kirkolliskokous on jonkin asian enemmistöllä päättänyt.

Kirkolliskokous voi erehtyä. Perinteisesti keskeinen periaate on ollut se, että kirkolliskokous tekee päätöksen Pyhää Henkeä avuksi huutaen ja luottaen siihen siten, että ensimmäisen apostolikokouksen tavoin voidaan sanoa: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi …” (Apt. 15:28). Tämän jälkeen kirkolliskokous ei enää palaa samaan asiaan.

Arto Seppänen, www.sley.fi